Johdanto: näkökulmia viittomaan ja...

Manuscript (30 April 2010), to appear in: Jantunen, T. (forthcoming, August 2010). (Ed.) Näkökulmia viittomaan ja viittomistoon [Perspectives on sign and lexicon. (Proceedings of the first Finnish workshop on signed language research organized as a part of 36th Finnish Conference of Linguistics in Jyväskylä, May 15, 2009)]. In preparation for publication with the Centre of Applied Language Studies, in series 'Theory and practice in applied linguistics'. Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Johdanto: näkökulmia viittomaan ja viittomistoon Tommi Jantunen

Jyväskylän yliopisto, kielten laitos

This introductory paper discusses the nature of the sign and the composition of the signed language lexicon. The theme is approached both from the perspective of signed language research in general and Finnish Sign Language research in particular. The main aim is to illustrate the varying answers given in the field of signed language research to the following questions: How can the sign be defined? What kinds of signs are there in signed language? What is the relationship between signs and gestures? The specific perspectives of the contributors of the present volume are outlined. Keywords: signed language, Finnish Sign Language, sign, lexicon, gesture

1 Johdanto

Viittoma on kiistatta tutuin, keskeisin ja hyväksytyin käsitte ja yksikkö jokaiselle

viitotun kielen parissa tutkimusta tekevälle. Sanan tapaan viittoman täsmällisen

olemuksen julkitoteaminen ja yksiköllinen rajaaminen on kuitenkin osoittautunut

hankalaksi, ja normaalisti jokainen tutkija on joutunut muodostamaan viittomasta oman,

tavallisesti omista tutkimusintresseistään kumpuavan määritelmänsä. Viittoman

määrittely on pakottanut tutkijat ottamaan kantaa myös koko viittomiston

koostumukseen, sillä kannanotto viittoman olemukseen vaatii pakosta

perusymmärryksen viittomien moninaisuudesta ja variaatiosta. Lisäväriä viittomia ja

viittomistoa koskevan määrittelyn ja rajanvedon problematiikkaan on tuonut myös

viime vuosina pinnalle noussut eleiden tutkimus, joka on hämärtänyt kielellisen ja ei-

kielellisen viestinnän rajaa etenkin viitotussa kielessä: se, miten viittomat erotetaan

eleistä ei ole itsestäänselvää.

Tässä johdantoartikkelissa käsitellään viittoman olemusta, viittomiston koostumusta ja

viittomiston variaatiota niin yleisestä viitotun kielen tutkimuksen näkökulmasta kuin

erityisesti suomalaisen viittomakielen tutkimuksen kannalta. Aihe on viitotun kielen

tutkimukselle yhteinen ja myös teoreettisesti ja käytänöllisesti esimerkiksi sanakirjojen

laatimisen kannalta perustavanlaatuinen. Tavoitteena on valottaa aihetta erityisesti

seuraavista kysymyksenasetteluista: Miten viittomaa on määritelty? Millaisia viittomia

on olemassa? Mikä on viittoman ja eleen suhde? Käytännössä kysymyksiin ei ole

helppoja vastauksia, ja artikkelin lähtökohta onkin eri näkökulmien esittelyssä. Tämän

teoksen kirjoittajien näkökulmat aiheeseen vedetään lyhyesti yhteen artikkelin lopussa.

2 Näkökulmia viittomaan

2.1 Viittoma (ja sana) yleisesti

Moderni viitotun kielen tutkimus perustuu ennakko-oletukselle viittoman ja sanan

käsitteellis–yksiköllisestä yhteismitallisuudesta (esim. Johnston & Schembri 1999;

Zeshan 2002). Oletuksen mukaisesti monissa viittomaa koskevissa luonnehdinnoissa

muun muassa todetaan, että viittoma on puhutun kielen sanaa vastaava yksikkö, joka

tosin merkitykseltään voi vastata myös sanaa laajempaa jaksoa (esim. Zeshan 2002:

153–156; Sandler & Lillo-Martin 2006: 6; Blanche-Benveniste 2007: 86–88).

Vetoaminen sanan käsitteeseen viittoman kuvailuissa ja jopa määrittelyssä sisältää

kuitenkin sudenkuopan: vaikka sana on kielentutkimuksen peruskäsitteitä, ei sen (kuten

viittomankaan) täsmällinen olemus ole kielentutkijoille täysin selvillä.

Sanalle on kielitieteen historiassa esitetty useita määritelmiä (lyhyestä suomenkielisestä

yleiskatsauksesta ks. Itkonen 1966: 217). Otos näistä ja niiden taustalla vaikuttavista

näkökulmista on tiivistetty taulukkoon 1.

TAULUKKO 1. Sana eri näkökulmista. Näkökulma

Määritelmä ja/tai sen lähtökohta

Semanttinen Sana on yksikkö, jonka määrittelyssä keskeistä on merkityksen konventionaalisuus.

Ortografinen Sana on kirjainmerkeistä koostuva, välilyöntien rajaama yksikkö.

Kieliopillinen Sana on (osin kielikohtaisten) morfologisten ja syntaktisten ominaisuuksien määrittämä yksikkö. Näitä ominaisuuksia ovat mm. yksinään esiintymisen vapaus, rakenteellinen koheesio sekä spesifi morfotaksi.

Leksikaalinen Sana on yksikkö, jolla on perusmuoto ja jonka merkitys voidaan kuvata sanakirjassa.

Fonologinen Sana on yksikkö, joka koostuu sitä koostavista (foneemisista, osin) kielikohtaisin periaattein järjestyvistä rakenneosasista (vrt. fonotaksi).

Prosodinen Sana on mm. tavun käsitteen avulla määrittyvä yksikkö. Kielten sanat sisältävät aina vähintään yhden tavun.

Foneettinen Sana on signaalin ominaisuuksien perusteella määrittyvä yksikkö.

Sanan määritelmissä ovat korostuneet semanttis–kieliopillinen ja fonologis–prosodinen

näkökulma (ks. taulukko 1). Nämä ovat muodostaneet perustan myös viittoman yleisille

määrittely-yrityksille. Semanttis–kieliopillisesta näkökulmasta viittomaa on käsitellyt

Zeshan (2002). Hänen mukaansa tärkein viittomaa kokonaisvaltaisesti määrittävä tekijä

on konventionaalinen merkitys, vaikkakaan konventionaalisuuden asteen toteaminen ei

aina ole helppoa. Kiistaton viittomamaisuuden kriteeri on Zeshanin mukaan myös

sanamaisuudelle keskeinen yksinään esiintymisen vapaus eli yksikön potentiaali toimia

itsenäisenä lauseena. Sen sijaan rakenteellisen koheesion eli sisäisen kajoamattomuuden

vaateessa Zeshan katsoo viittoman poikkeavan tyypillisestä sanasta (joskin ko. kriteeri

on myös sanan kohdalla kiistanalainen, vrt. inkorporaatioprosessit alla). Syy tähän on

viime kädessä viitonnan rakentuminen useamman artikulaattorin (esim. kädet, pää,

kasvot) varaan, mikä mahdollistaa jopa kahden manuaalisen viittoman tuottamisen

samanaikaisesti, toisin sanoen "ajassa sisäkkäin" (esim. Vermeerbergen, Leeson &

Crasborn 2007; ks. myös alla). Perinteisesti on lisäksi ajateltu, että viitottu kieli

hyödyntää paljon inkorporaatioprosesseja (esim. numeraali- ja

sormiaakkosinkorporaatio, ks. Jantunen 2003a), joissa viittomaan (kuten sanaankin)

sulautuu vierasta morfemaattista ainesta.

Kieliopillista sanaa määrittävistä kriteereistä Zeshan (2002) pohtii myös elementtien

keskinäistä järjestystä viittoman sisällä, eli morfotaksia. Sanojen osalta voidaan

suhteellisen pätevästi esittää yleistys, että erilaiset morfeemit järjestyvät sanoissa

vakioisella tavalla: johtamiseen käytetty morfologinen aines on lähempänä sanan ydintä

kuin taivutukseen käytetty morfologinen aines, ja kliittiset morfeemit esiintyvät aivan

sanojen laidoilla (esim. Croft 2003: 207–210). Viittoman kohdalla vastaavanlaisten

yleistysten tekeminen on huomattavasti vaikeampaa. Syy tähän on ensinnäkin se, että

viittomakielistä ei toistaiseksi ole kyetty erottamaan kovinkaan suurta määrää puhtaan

sekventiaalisesti eli peräkkäin järjestyviä sidonnaisia morfeemeja, joskin esimerkiksi

osoituselementeistä on puhuttu kliitteinä (Zeshan 2002: 163–167; Jantunen, Koskela,

Laaksonen & Rainò 2010; Jantunen 2010; ks. myös luku 2.2). Toisaalta olemassaolevat

sidonnaiset morfeemit, esimerkiksi klassifikaattoreiksi perinteisesti analysoidut

käsimuodot, näyttäisivät liittyvän kantaan ennen kaikkea simultaanisten

sulautumisprosessien eikä sanalle tyypillisten peräkkäiseen yhdistelyyn perustuvien

prosessien kautta.

Fonologis–prosodisesta näkökulmasta viittomaa on määritellyt Sandler (1999). Tästä

näkökulmasta prototyyppinen viittoma täyttää hänen mukaansa neljä kriteeriä, jotka

liittyvät viittoman tavumäärään, käsimuodon sisäiseen rakenteeseen,

artikulaatiopaikkaan ja (kaksikätisissä viittomissa) käsien yhteispeliin. Tavumäärän

osalta Sandler esittää, että viittoma on tyypillisesti yksitavuinen, tavumäärän

korreloidessa viittoman sisältämien sekventiaalisten fonologisten liikkeiden määrän

kanssa (Jantunen & Takkinen 2010). Käsimuodosta hän toteaa, että viittoma sisältää

perustapauksessa vain yhden osallistuvien sormien joukon; osallistuvat sormet

määrittyvät käytännössä sormiksi, jotka viittomisen aikana joko liikkuvat tai koskettavat

viittojan kehoa. Artikulaatiopaikan osalta Sandlerin yleistys on, että viittoma tuotetaan

aina yhdellä suurella artikulaatioalueella (esim. pään alue, ei-dominoiva käsi/käsivarsi,

torso tai neutraalitila). Kaksikätisten viittomien yhteispelirajoitteet viittaavat Battisonin

(1978) muotoilemiin symmetria- ja dominanssiehtoihin, jotka muun muassa rajoittavat

kaksikätisissä viittomissa vapaasti artikuloivien käsien liikkeet kopiointi-, vuoro- ja

vastaliikkeiksi (ks. Battisonin kaksikätisten viittomien typologia luvussa 3.1).

Zeshanin (2002) ja Sandlerin (1999) esittämä kieliopillinen ja fonologinen pohdinta

todistaa, että viittomaa on mahdollista luonnehtia ja määritellä samanlaisista

näkökulmista kuin sanaakin. Muun muassa viitotun kielen morfologinen omaleimaisuus

– kuten puhtaasti sekventiaalisen sidonnaisen morfologian vähäisyys – kuitenkin

osoitaa, että aivan loppuun asti analogiaa sanan ja viittoman käsitteellis–yksiköllisestä

vastaavuudesta ei voida viedä. Tästä kielii myös Sandlerin viittoman määrittelyssä

käyttämä fonologis–prosodinen kriteeristö, joka nojaa varsin erilaiseen evidenssiin kuin

sanaa määrittävä fonologinen kriteeristö: puhutun ja viitotun kielen fonemaattiset

rakenneyksiköt ovat lopulta hyvin erilaisia, toteutuvathan puhutun kielen foneemiset

yksiköt äänteinä ja viitotun kielen vastaavat muun muassa käsimuotoina, paikkoina ja

liikkeinä.

Viittoman ja sanan yhteismitallisuus rikkoutuu myös kielellisen symbolin tasolla.

Viittoma on ikonisuusasteeltaan monesti sanaa läpinäkyvämpi, ja viittoman suhde

esimerkiksi (manuaalisiin) eleisiin on selkeästi sanan vastaavaa läheisempi; monen

viittoman historiallinen alkuperä on eleissä (esim. Jantunen 2003b). Viittomien ja

eleiden läheinen yhteys mahdollistaa muun muassa sen, että viittomia voidaan jopa

"hajoittaa" kielellisen viestin välittämistarkoituksessa. Esimerkiksi suomalaisen

viittomakielen kaksikätisesti tuotetusta viittomasta LINTU-LENTÄÄ voidaan

molemmat siipiä edustavat kädet liikuttaa erilleen kuvaten näin esimerkiksi metsästäjän

laukauksen osumista lintuun. Vastaava yksikön rakenteen rikkominen ei ole mahdollista

sanojen kohdalla (vrt. sisäisen koheesion kriteeri).

2.2 Viittoma suomalaisessa tutkimuksessa

Varhaisin suomalaisen viittomakielen (modernissa kielitieteellisessä) tutkimuksessa

esitetty viittoman määritelmä on peräisin Rissaselta (1985). Hänen mukaansa viittoma

on yleistettävissä – Bloomfieldin (1933) klassista sanan kieliopillista määritelmää

mukaillen – viittomakielen pienimmäksi vapaaksi muodoksi (Rissanen 1985: 23).

Käytännössä viittoman kieliopillinen määrittely on ollut suomalaisessa tutkimuksessa

kuitenkin harvinaista. Tavallisempaa on ollut tarkastella viittomaa leksikografisesta ja

fonologisesta näkökulmasta. Leksikografinen näkemys suomalaisen viittomakielen

viittomasta kiteytyy ehkä parhaiten seuraavaan sitaattiin Suomalaisen viittomakielen

perussanakirjasta (1998: 29, alkuperäinen kursivointi; lyh. Perussanakirja):

Tämän sanakirjan hakuviittomat ovat kiinteitä viittomia. Kiinteälle viittomalle voidaan löytää perusmuoto, ja sillä on rajallinen merkitys. Osa kiinteistä viittomista on monisuuntaisia, ja osaa voidaan muunnella aspektuaalisesti. [– –] Polysynteettisillä viittomilla ei ole perusmuotoa, eikä niiden merkitystä ole helppo kuvata. Polysynteettinen viittoma vastaa merkitykseltään lausetta ja kääntyy usein suomeksikin yhtä sanaa pidemmällä ilmauksella tai kokonaisella lauseella.

Perussanakirjassa keskitytään tarkastelemaan ainoastaan tietyt kriteerit (so. perusmuoto,

rajallinen merkitys, kieliopilliset prosessit) täyttäviä muotoja. Ratkaisulla on omat

implikaationsa. Ensinnäkin leksemaattisen – ja sanakirjoilla yhteiskunnassamme olevan

statuksen myötä myös virallisen (ks. Hoyerin artikkeli tässä teoksessa) – viittoman

asema annetaan vain osalle viittomia, niin kutsutuille kiinteille viittomille (ks. viittomat

kuviossa 2). Toisaalta toinen osa viittomista, niin kutsuttu polysynteettinen viittomisto,

luokittuu negatiivisen luonnehdinnan myötä sellaiseksi muotojen joukoksi, jota on

hyvin vaikea ja ehkä jopa mahdotonta alistaa minkäänlaisille määrittely-yrityksille (ks.

esimerkki polysynteettisenä pidetystä viittomasta kuviossa 1). Paradoksaalista tässä on

se, että näiden vaikeasti määriteltäviksi nimettyjen viittomien on väitetty muodostavan

suhteessa hyvin suuren osan suomalaisen viittomakielen viittomistosta (Rainò 2006).

KUVIO 1. Polysynteettiseksi analysoituva viittoma, joka kuvaa pallomaisen olion nousua vaakasuoran, hieman kaarevan tason alapuolelta yläpuolelle. Viittoman merkitys voi olla esimerkiksi 'kuu/aurinko nousee horisontin takaa'. Kuva Perussanakirjan aineistosta.

Fonologisesti viittomaa on määritelty suomalaisen viittomakielen tutkimuksessa ennen

kaikkea viittoman rakenneyksiköiden, niiden tyypin ja lukumäärän kautta. Yhteenveto

eri näkemyksistä on koottu taulukkoon 2.

TAULUKKO 2. Suomalaisen viittomakielen viittoma fonologisesta rakenneyksikköjen näkökulmasta.

Rissanen (1985)

Perussanakirja (1998)

Takkinen (2002)

Rainò (2004)

Savolainen (2006)

Käsimuoto

30 kereemiä + 7 allokeeria

83 symbolia

100+9

41 foneemia

46 [foneemia kiinteissä

viittomissa];70 [foneemia

polysynteettisissä viittomissa]

Artikulaatiopaikka

19 kereemiä 15 symbolia - yli 19 foneemia

14;200

Liike

24 kereemiä 6 symbolia - ei tarkkaa kannanottoa

30;62

Orientaatio

- - - - 17;44

Ei-manuaaliset elementit

- 30 viittomakielistä huuliota

- - 40;40

Taulukon 2 luvut osoittavat, että tutkijoiden kesken on merkittäviä eroja siinä,

millaiseksi fonologiseksi yksiköksi he viittoman tulkitsevat. Tulkintojen toisessa

ääripäässä viittoma nähdään suhteellisen rajattuna ja kompaktina kokonaisuutena, joka

sallii sisäistä variaatiota vain minimaalisesti: viittomaa koostavien fonemaattisten

yksiköiden kokonaismäärä jää minimaalisimman näkemyksen mukaan runsaaseen

seitsemäänkymmeneen. Toisessa ääripäässä viittoman sisäisen rakenteen katsotaan

olevan moninkertainen: käsimuotoja on esitetty suomalaisessa viittomakielessä olevan

maksimaalisesti jopa runsas sata (Takkinen 2002), paikkoja kaksisataa ja liikkeitäkin yli

kuusikymmentä (Savolaisen 2006 esitys polysynteettisten viittomien rakenneosista).

Variaation määrää kasvattaa lisäksi se, että kaikki tutkijat eivät selkeästi ota kantaa

esimerkiksi orientaation tai huulion statukseen viittomien fonologisina

rakenneyksikköinä. Toisaalta listauksissa esiintyvää rakenneyksiköiden lukumäärän

vaihtelua selittää listausten lähtökohtainen sijoittuminen eri abstraktiotasoille.

Esimerkiksi Rissasen (1985) käsittelemät rakenneyksiköt ovat abstrakteja kereemejä

(foneemeja), kun taas Takkinen (2002) lähestyy käsimuotoja enemmän niiden

konkreettisten ilmentymien näkökulmasta.

Jantunen (2007a, 2009) on tarkastellut suomalaisen viittomakielen viittomaa fonologis–

prosodisesta näkökulmasta tavun käsitteen avulla (vrt. Sandlerin kriteeristö luvussa 2.1).

Hän on esittänyt, että prototyyppinen suomalaisen viittomakielen lekseemi on vähintään

yksi-, mutta enintään kaksitavuinen (Jantunen 2007a: 122). Väitteen perusta on

Perussanakirjassa kuvattujen (kiinteiden) viittomien analyysissa, jonka nojalla yksi- ja

kaksitavuisia viittomia on suomalaisessa viittomakielessä yhteensä yli 95 prosenttia;

yksitavuisia (esim. MUSTA) noin 65 prosenttia ja kaksitavuisia (esim. TIETÄÄ) runsas

30 prosenttia, loppujen ollessa kolmitavuisia (esim. ONNELLINEN) (ks. kuvio 2).

Jantunen kuitenkin argumentoi, että tavun käsite ei kaikkia viittomia määrittäväksi

kriteeriksi sovi. Esimerkiksi hyvin kuvailevat elemäiset viittomat (esim. monet

Perussanakirjan viitekehyksessä polysynteettisiksi luokittuvat viittomat; ks. kuvio 1)

täytyy hänen mukaansa jättää tavun avulla tapahtuvan määrittelyn ulkopuolelle.

KUVIO 2. Suomalaisen viittomakielen yksitavuinen viittoma MUSTA (vasemmalla), kaksitavuinen viittoma TIETÄÄ (keskellä) ja kolmitavuinen viittoma ONNELLINEN (oikealla). Viittoman tavumäärä korreloi viittoman sisältämien sekventiaalisten fonologisten liikkeiden lukumäärän kanssa. Kuvat ovat Perussanakirjasta.

Viime aikoina viittomaa on alettu tarkastella suomalaisessa viittomakielessä myös

artikulatoriseen ja akustiseen fonetiikkaan vertautuvasta kokeellisesta ja

pintafoneettisesta näkökulmasta (esim. Ojala & Aaltonen 2007; Jantunen ym. 2010;

Ojalan artikkeli tässä julkaisussa). Tällainen tutkimus on kansainvälisessäkin

mittakaavassa uraauurtavaa, sillä tarvittavaa kehon liikkeiden mittaustekniikkaa ei

perinteisesti ole ollut helposti saatavilla. Kuviossa 3 on esitetty videokuvan

puoliautomaattisen sisältöanalyysin perusteella luotu diagrammi, jonka y-akselin arvo

(so. käyrä) kuvaa yhdistetysti käsien ja pään tuottaman vertikaalisen liikkeen määrää

Suvin artikkelin 1038/3 tarinassa 'Poika pelaa ahkerasti tietokonepelejä'. Tarina sisältää

viisi leksikaalis–fonologista viittomaa – viittomat POIKA, OSOITUS, TIETOKONE,

HARRASTAA ja JOYSTIKKAILLA – joita diagrammissa symboloivat viisi

pystypalkkia (tarkemmin ks. Jantunen ym. 2010).

KUVIO 3. Käsien ja pään tuottaman vertikaalisen liikkeen määrä (y-akselin arvo) Suvin artikkelin 1038 esimerkissä 3. Viisi pystypalkkia edustavat esimerkin sisältämiä leksikaalis–fonologisia viittomia. Viittomat on kohdistettu x-akselille ruudun tarkkuudella. Analysoidun videon nopeus on 25 ruutua sekunnissa; esimerkki sisältää 128 videoruutua.

Pintafoneettisessa lähestymistavassa viittomien rajat eivät enää ole niin selkeitä kuin

klassinen fonologinen näkökulma olettaa. Toki monessa tapauksessa rajat ovat yhä

löydettävissä käden tai muun artikulaattorin tuottaman liikkeen pysähdys- tai

suunnanmuutoskohdista, mutta esimerkiksi kuvion 3 kahden ensimmäisen viittoman

(POIKA ja OSOITUS) välillä selkeää rajaa ei ole olemassa: käsi jatkaa vasemmalle

alaviistoon suuntautuvaa liikettä keskeytyksettä viittomasta POIKA viittomaan

OSOITUS. Implikaatio ilmiöstä on, että nämä kaksi leksikaalis–fonologisesta

näkökulmasta erillistä viittomaa ovatkin pintafoneettisesta näkökulmasta yksi

kaksimorfeeminen viittoma, eräänlainen foneettis–prosodinen sana, jossa jälkimmäinen

elementti (OSOITUS) on kantaan (POIKA) suffiksoitunut kliitti (ks. edellä luku 2.1).

3 Näkökulmia viittomistoon

3.1 Viittomiston jaot kansainvälisessä viitekehyksessä

Luvussa 2 esitellyt viittomaa koskevat luonnehdinnat ja määritelmät pakottivat jo

paikoin ottamaan kantaa koko viittomiston rakenteeseen, toisin sanoen siihen, millaisia

viittomia ylipäätään on olemassa. Käytännössä viittomistoa onkin kartoitettu ja

luokiteltu koko viitotun kielen modernin tutkimushistorian ajan. Tyypillisiä

kansainvälisessä kirjallisuudessa esillä olleita yleisnäkökulmia ovat olleet

artikulatorinen näkökulma, morfologinen näkökulma ja leksikologinen näkökulma.

Klassista artikulatorista näkökulmaa viittomiston rakenteeseen edustaa Battison (1978).

Usean muun tutkijan tapaan hän erottelee toisistaan yksi- ja kaksikätiset viittomat ja

toisaalta kehokontaktilla tai ilman tuotetut viittomat. Battisonin luokituksessa etenkin

hänen kaksikätisten viittomien kolmikantatypologiansa on saanut paljon huomiota, ja se

on pätevyydessään siteeraamisen arvoinen myös tässä yhteydessä (emt. 28–30):

Type 1: Two-handed signs in which both hands are active and perform identical motor acts; the hands may or may not contact each other, they may or may not contact the body, and they may be in either a synchronous or alternating pattern of movement. Type 2: Two-handed signs in which one hand is active and one hand is passive, but both hands are specified for same handshape. Type 3: Two-handed signs in which one hand is active and one hand is passive, and the two hands have different handshapes.

Artikulatorisista luokituksista voidaan todeta, että ne ovat pääsääntöisesti perustuneet

viittomien manuaalisten osien eli käsien ja käsillä tuotettujen liikkeiden tarkasteluun.

Viittomien tuottoon osallistuu usein kuitenkin myös eriasteinen joukko ei-manuaalisia

artikulaattoreita. Esimerkiksi suomalaisessa viittomakielessä viittomiin liittyy

perustapauksessa suun liike tai asento, joka on joko suomen kielen sanaa muistuttava

sanahahmo tai vaikeammin puhuttuun kieleen palautuva viittomakielinen huulio (ks.

Pimiä 1987; Rainò 2001; Jantunen 2010). Lisäksi on esitetty, että viittomia voidaan

tuottaa myös kokonaan ei-manuaalisesti (esim. suulla, ks. Perussanakirjan artikkeli

1219). Käytännössä viittomien ja viittomisen ei-manuaalinen dimensio on tutkimuksissa

kuitenkin yleensä sivuutettu (Jantunen 2009: 21–22). Tutkijoiden keskuudessa ei lopulta

vallitse yksimielisyyttä edes siitä, millaisia ei-manuaalisia artikulaattoreita

viittomakielissä ylipäätään on. Selittävä tekijä tälle voi olla se, että siirtyminen

manuaalisuudesta kohti ei-manuaalisuutta tarkoittaa siirtymistä kohti vaikeammin

luokiteltavaa, gradienttia ja elemäistä ainesta.

Morfologisesta näkökulmasta viittomisto on tavattu jakaa kategorioihin yksimorfeemiset

viittomat ja monimorfeemiset viittomat (esim. Wilbur 1987). Yksimorfeemiset viittomat

(vrt. suomalaisen viittomakielen TYTTÖ ja TYKÄTÄ; ks. myös kuvio 2) ovat olleet

korostetusti esillä etenkin sanakirjoissa ja fonologisten tutkimusten esimerkkeinä.

Monimorfeemisten viittomien arkkitapauksina on puolestaan pidetty niin kutsuttuja

klassifikaattoripredikaatteja (vrt. suomalaisessa viittomakielessä polysynteettiseksi

usein analysoitu viittoma AUTO-PUIKKELEHTII-PARKKIPAIKALLA; ks. myös

kuvio 1), joiden on ääritapauksissa tulkittu koostuvan useista morfemaattisista

yksiköistä; tavallista on ollut jopa analysoida jokainen viittoman fonologinen

rakenneosa morfeemiksi (esim. Supalla 1986). Nykytutkimuksessa tällaisten viittomien

multimorfemaattisuuteen on kuitenkin alettu suhtautua kriittisesti (esim. Liddell 2003)

ja viittomiin oletettujen morfeemien määrä on jatkuvasti pienentynyt. Korvaavaksi

analyyttiseksi yksiköksi etenkin paikan ja liikkeen analyysissä on noussut ele.

Sanakirjatyöllä on ollut tärkeä rooli viittomakielten tutkimushistoriassa, ja tästä syystä

useita viittomiston kokonaisrakenteen kuvauksia on esitetty leksikologisesta

näkökulmasta. Käytännössä kaikki luokitukset ovat perustuneet erotteluun muodoltaan

ja merkitykseltään vakioisista ja varioivista viittomista. Jaon nimeämiseen käytetty

termistö on kuitenkin vaihdellut. Esimerkiksi ruotsalaisen viittomakielen tutkimuksessa

Wallin (1996) on käyttänyt termejä citation form signs 'perusmuotoiset viittomat' ja

polysynthetic signs 'polysynteettiset viittomat', jolla on suhteellisen suorat käsitteelliset

yhtymäkohtansa paitsi edellä esiteltyyn morfologisperäiseen luokitukseen (yksi- ja

monimorfeemiset viittomat) myös Perussanakirjassa käytettyyn kiinteä–

polysynteettinen luokitukseen (ks. luvut 2.2 ja 3.2). Australialaisen viittomakielen

tutkimuksessa Johnston ja Schembri (1999) ovat puolestaan kutsuneet vastaavia

viittomia tai leksikon osia termeillä established lexicon 'vakiintunut leksikko' ja

productive lexicon 'produktiivinen leksikko'. Yhteistä kaikille näkemyksille on, että vain

perusmuotoiset/vakiintuneet viittomat on hyväksytty sanakirjoissa esitettäviksi.

Amerikkalaisen viittomakielen osalta Brentari ja Padden (2001) ovat tehneet edellisistä

hieman poikkeavan jaottelun puhumalla natiivista ja ei-natiivista leksikosta, joista

molemmista on edelleen eroteltavissa ydinosa ja periferia. Natiivin leksikon ydin

sisältää perinteiset yksi merkitys–yksi muoto -kriteerit täyttävät viittomat. Ei-natiiviin

leksikkoon kuuluu taas puhuttuun tai kirjoitettuun kieleen vahvemmin sidoksissa oleva

leksemaattinen aines, kuten sormiaakkosia sisältävät viittomat (sormiaakkosia

sisältävistä viittomista suomalaisessa viittomakielessä ks. Jantunen 2003a: 77–83).

Artikulatorisen, morfologisen ja leksikologisen näkökulman lisäksi hyvin tavallinen

tapaa jäsentää viittomakielten leksikkoa on ollut jakaa viittomat eri sanaluokkiin (esim.

Valli & Lucas 1995: 118–128; Johnston & Schembri 2007: 189–199). Käytännössä

viittomakieliin esitetyt sanaluokkajaot ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta pohjautunut

puhuttujen kielten perusteella identifioituihin kategorioihin, joista keskeisimpiä ovat

substantiivi, verbi ja adjektiivi. Toisin sanoen sanaluokkakäsittelyä on luonnehtinut

pyrkimys ottaa kategoriat teoreettisesti annettuina, ja etenkin generatiivisen

kielioppiteorian näkökulmasta. Omaehtoisempi sanaluokittelu on ollut viitotuissa

kielissä marginaalista (vrt. alla luvussa 3.2 esiteltyyn suomalaista viittomakieltä

koskevaan sanaluokitteluun).

3.2 Keskeiset suomalaisen viittomakielen viittomistoa koskevat näkemykset

Suomalaisen viittomakielen viittomiston jaottelussa on monin paikoin seurattu

kansainvälisiä trendejä. Esimerkiksi Perussanakirjan hakujärjestelmä hyödyntää edellä

(luku 3.1) kuvattua klassista artikulatorista luokitusta, ja sanakirjassa esitetty

viittomiston perusjako kiinteisiin ja polysynteettisiin viittomiin vastaa

yleisleksikologista perusjakoa muodoltaan ja merkitykseltään vakioisiin ja varioiviin

viittomiin. Kuitenkin myös omaperäisempiä näkemyksiä on esitetty. Esimerkiksi

Rissanen (1985: 28–29) jakaa suomalaisen viittomakielen viittomiston kielellisen

merkin lajien mukaan symbolisiin (esim. ILOINEN, ks. kuvio 2) ja eriasteisesti ikonisiin

viittomiin; jälkimmäinen luokka jakautuu edelleen täysin ikonisiin (esim. PALLO; ks.

myös kuvio 1), puoli-ikonisiin (esim. metonyymisesti ikoninen ELÄIN ja

antroposentrisesti ikoninen AUTO) ja johdetusti ikonisiin (esim. PÄÄ+VAHVA

'itsepäinen') viittomiin. Rissaselta (1998: 61–67) on peräisin myös viittomien

leksikaaliseen kompleksisuuteen pohjaavaa luokitus, jossa viittomat jakautuvat

yksinkertaisiin viittomiin (esim. MIES), simultaanisiin yhdisteisiin (esim.

PURJEVENE, jossa molemmat kädet edustavat omaa merkityselementtiään; vrt. kuvion

1 viittoma) ja sekventiaalisiin yhdisteisiin (esim. TIETOKONE, jossa viittoma koostuu

kahdesta peräkkäisestä toisiinsa sulautuneesta viittomasta, ks. kuvio 4).

Kansainvälisestä valtavirtanäkemyksestä poikkeavaa luokitusta edustaa myös Rainòn

(2004) tekemä viittomiston (osan) jako propreihin (so. erisnimiin) ja apellatiiveihin

(yleisnimiin), ja Jantusen (2007a) pääjako tavun sisältäviin ja tavuttomiin viittomiin (ks.

luku 2.2).

KUVIO 4. Esimerkki suomalaisen viittomakielen (sekventiaalisesta) yhdysviittomasta TIETOKONE. Viittoma koostuu osista {TIETO} ja {KONE}, jotka ovat sulautuneet yhdellä liikkeellä tuotetuksi kokonaisuudeksi. Kuvat ovat Perussanakirjasta.

Perussanakirjassa esitetty viittomiston jako kiinteisiin ja polysynteettisiin viittomiin (ks.

luku 2.2) on ollut suomalaisen viittomakielen tutkimuksessa hyvin vaikutusvaltainen.

Käytännössä jakoa ovat hyödyntäneet useimmat tutkijat, selkeänä poikkeuksena ehkä

ainoastaan Rissanen (1985, 1998). Kiinteä–polysynteettinen-jakoa on myös

jatkokehitelty: esimerkiksi Savolainen (2006: 19) nojaa Perussanakirjan tekemään

peruserittelyyn, mutta erottaa kiinteiden ja polysynteettisten viittomien lisäksi

suomalaisesta viittomakielestä myös kolmannen viittomaryhmän, deiktiset eli eri tavoin

osoittavat viittomat.

Kiinteä–polysynteettinen-jaon ohella toisena keskeisenä suomalaisen viittomakielen

viittomistoa koskevana jakona voidaan pitää Rissasen (1985: 29–42, 1998) esittämää

nominaali–verbaali-sanaluokkajakoa, joka on toiminut perustana myös viimeaikaiselle

syntaktiselle tutkimukselle (ks. Jantunen 2007b, 2008, 2009). Tässä jaossa nominaali

tarkoittaa prototyyppisimmillään substantiivimaista olioon viittaavaa viittomaa (esim.

TYTTÖ), verbaalin ollessa prototyyppisimmillään verbimäinen tilanteen dynaamista

ulottuvuutta koodaava viittoma (esim. OPETTAA). Kieliopillisena erona nominaalisten

ja verbaalisten viittomien välillä on muun muassa niiden kyky merkitä aspektia

(tarkemmin aspektista ja siihen liittyvistä ikonisista prosesseista ks. Rissanen 1985:

100–101, 112–117; 1998: 227–233; ks. myös Jantusen artikkeli tässä teoksessa).

Kansainväliseen sanaluokkatutkimukseen suhteutettuna suomalaisen viittomakielen

nominaali–verbaali-jako on positiivinen lisä. Jako kyseenalaistaa traditionaalisten

puhuttuihin kieliin nojaavien pääsanaluokkakategorioiden kuten substantiivin ja verbin

annettuuden ja pyrkii lähtökohtaisesti luonnehtimaan suomalaista viittomakieltä sen

omilla ehdoilla (vrt. termien nominaali ja verbaali käyttö termien substantiivi ja verbi

sijasta; ks. Jantusen artikkeli tässä teoksessa).

Vaikka sekä kiinteä–polysynteettinen-jaolla että nominaali–verbaali-jaolla on

suomalaisen viittomakielen tutkimuksessa keskeinen asema, ei kumpaakaan jakoa voida

pitää täysin ongelmattomana. Kiinteä–polysynteettinen-jaon erääksi kompastuskiveksi

muodostuu jaon perusluonteinen yhteys morfologiaan (ks. luku 3.1). Käsitteenä ja

terminä polysynteettinen tarkoittaa 'monen morfeemin sulaumaa', mutta useinkaan

polysynteettisiksi nimetyistä viittomista ei ole erotettavissa yhtä tai kahta useampaa

morfeemia. Esimerkiksi viittoma AUTO-PUIKKELEHTII-PARKKIPAIKALLA

sisältää lopulta vain yhden sidonnaisen morfeemin, suorakulmaista oliota (jollainen auto

on) symboloivan käsimuodon (klassifikaattorin). Viittomassa olevien muiden

perinteisesti morfeemeiksi analysoitujen rakenneosasten kuten paikan ja liikkeen

olemus selittyy, niiden idiosynkraattisen perusluonteen vuoksi, lopulta parhaiten eleen,

ei morfeemin, käsitteeseen viittaamalla.

Myös kiinteä–polysynteettinen-jaossa tehty viittaus perusmuotoon (ks. luku 2.2) on

ongelmallinen. On olemassa tiettyjä kriteerejä, joiden avulla viittoman perusmuotoa

voidaan määritellä (esim. Johnston & Schembri 1999; ks. myös Haapasen ja Wainion

artikkeli tässä teoksessa), mutta viime kädessä perusmuoto on tulkittava paljon

eriasteista variaatiota sisältävässä viitotussa kielessä ad hoc -tyyppiseksi abstraktioksi.

Tämä tarkoittaa, että viittomien sijoittaminen luokkiin kiinteä ja polysynteettinen on

tavallista vahvemmin sidottu luokittelijan henkilökohtaiseen päätökseen.

Luokitteluun ja sen kattavuuteen liittyvät ongelmat koskevat myös nominaali–verbaali-

jakoa. Jako jättää avoimeksi muun muassa kysymyksen muiden sanaluokkien

olemassaolosta. Useimmissa puhutuissa kielissä omaksi pääsanaluokaksi on esimerkiksi

erotettu ominaisuussanoista koostuva luokka adjektiivi, jonka olemassaoloon ei

suomalaisessa viittomakielessä ole toistaiseksi otettu kantaa (asiaan pureutuu tässä

teoksessa Jantunen). Toisaalta yksittäin tarkasteltuna monet viittomat näyttäisivät

analysoituvan sekä nominaaleiksi että verbaaleiksi (esim. 'tietämistä' ja 'tietoa'

merkitsevä viittoma). Nominaali–verbaali-jaon ontologisen pätevyyden ja edustavuuden

kannalta tällainen "tupla-analyysi" on selkeä ongelmakohta (ks. Jantusen artikkeli tässä

teoksessa).

4 Eleet viittoman ja viittomiston osana

Edellä on jo muutamaan otteeseen viitattu eleisiin osana viitottua kieltä ja sen viittomia.

Eleistä keskustelu viitottuun kieleen liittyen on ollut pitkään epäortodoksia, ja

esimerkiksi viittomien historiallisen muutoksen tutkimus on pyrkinyt systemaattisesti

osoittamaan läpinäkyvien ja pantomiimisten eleiden muuttuvan läpinäkymättömiksi

abstrakteiksi vapaiksi morfeemeiksi (esim. Jantunen 2003b). Monien viittomien

kohdalla tämä muutos on ilman muuta ollut tosio. Viimeaikainen eletutkimus on

kuitenkin pakottanut uudelleenarvioimaan eleiden roolia viittomissa myös synkronisesta

näkökulmasta.

Useat viitotun kielen tutkijat hyväksyvät nykyään näkökannan, jonka mukaan viittojat

tuottavat käsillään paitsi perinteiset lingvistiset kriteerit täyttäviä morfemaattisia

viittomia, myös manuaalisia eleitä (esim. Engberg-Pedersen 1993; Emmorey 1999;

Liddell 2003). Toisin kuin sanojen ja eleiden erottaminen, viittomien ja eleiden

erottaminen toisistaan ei kuitenkaan ole aina yksiselitteistä. Syy tähän on se, että viitottu

kieli käyttää viittomien ja eleiden tuottamiseen samaa visuaalis–gesturaalista kanavaa.

Puhutussa kielessä kanavat ovat erilaiset: sanat tuotetaan suulla (oraalis–auditiivisessa

kanavassa), eleet näkyvimmin käsillä ja kasvojen ilmeillä.

Lisähaasteen viittomien ja eleiden erottamiseen tuo eleen käsitteellinen rajaaminen,

toisin sanoen eleen määritteleminen. Eleellä on perinteisesti tarkoitettu juuri

manuaalista käsillä tuotettua elettä (esim. McNeill 1992). Manuaaliset eleet jakautuvat

kuitenkin laajalle skaalalle, jossa toisessa ääripäässä on summittainen elehtiminen ja

toisessa kulttuurisidonnaiset, muodoltaan ja käyttötarkoitukseltaan suhteellisen

vakiintuneet embleemit. Toisaalta ele voi olla myös ei-manuaalisesti tuotettu. Useimmat

ovat valmiita luokittelemaan tällaisiksi ei-manuaalisiksi eleiksi ainakin affektiiviset

kasvojenilmeet ja kehon asennot ja liikkeet (esim. Emmorey 1999). Lisäksi on esitetty,

että mikä tahansa lihasaktiviteetti olisi elettä (esim. Armstrong, Stokoe & Wilcox 1995).

Merkittävä viimeaikainen kannanotto viittomien ja eleiden suhdetta koskevaan

keskusteluun on peräisin Liddelliltä (2003). Liddell argumentoi, että pelkästään

morfeemin käsitteelle rakentuvat viittomien analyysit ovat virheellisiä, koska analyyseja

varten postuloitujen ja esitettyjen morfeemien muotoa ei useinkaan voida spesifisti

rajata. Tämän kaikki on morfeemia -ajattelun vaihtoehdoksi Liddell tarjoaa kannan,

jossa morfemaattiset yksiköt myötävaikuttavat viittomien merkitykseen vain osaksi:

kognitiivisen kieliopin (Langacker 1986) ja mentaalisten tilojen teorian (Fauconnier

1994) viitekehyksessä Liddell esittää, että useiden viittomien kokonaismerkitys on aina

yksikön sisäänrakennetun kieliopillis–leksikaalisen tiedon ja yksikön muodosta

ilmenevän analogisen, joko osoittavan tai kuvailevan tiedon perusteella päätelty

konstruktio. Pelkistetysti Liddellin voidaan sanoa edustavan kantaa, jonka mukaan useat

viittomat sisältävät paitsi morfemaattisen komponentin, myös osoittavan ja/tai

kuvailevan elekomponentin. Näistä jälkimmäinen toteutuu tyypillisesti

artikulaatiopaikan ja monin osin myös orientaation ja liikkeen parametreissa.

Liddellin (2003) näkemys eleestä viittomien yhtenä komponenttina ei enää täysin vastaa

klassisia eleelle annettuja määritelmiä (vrt. edellä). Näkemyksen perustana onkin eleen

käsitteellinen uudelleenarviointi. Okrent (2002) on elaboroinut tätä uudistettua

elekäsitettä ja esittänyt (emt. 187), että ele on yksikkö, joka ensinnäkin ilmaisee

ajatuksen kuvallisen ulottuvuuden puheen aikana; eleen muoto on suorassa yhteydessä

mielikuvaan, joka voi olla joko konkreettinen tai abstrakti. Toiseksi ele on Okrentin

mukaan muodoltaan aina ei-konventionaalinen. Kolmanneksi Okrent toteaa eleen

olevan muodon ja merkityksen suhteen gradientti eli asteittainen, ei katogorinen.

Käytännössä Okrentin näkemys eleestä luo perustaa viitotun kielen idiosynkraattisten

muotojen tutkimukselle, mutta samalla se asettaa myös tietyt puhutun kielen

lingvistisessä tutkimuksessa perinteisesti käsittelyvaikeuksia aiheuttaneet ilmiöt uuteen

valoon. Esimerkki näistä on äänteiden foneettisen pituuden ikoninen muokkaus:

Okrentin viitekehyksessä vaikkapa vokaalin venyttäminen lausumassa olin töissä

piiiiitkään luokittuu yhdenlaiseksi elehtimiseksi.

5 Lopuksi: tämän teoksen näkökulmia

Kukin tämän teoksen kirjoittajista lähestyy viittomaa ja viittomistoa yhdestä tai

useammasta edellä yleispiirteisesti esitellystä näkökulmasta. Kahden ensimmäisen

artikkelin pääfokus on viittomassa. Stiina Ojala tarkastelee viittomaa kokeellisen

fonetiikan lähtökohdista ja osoittaa, miten rytmi ja siihen osana kuuluva koartikulaatio

hämärtävät (foneettisen) viittoman rajoja. Johanna Mesch käsittelee artikkelissaan

myös (foneettis–fonologisen ja semanttisen) viittoman rajoja, tarkasti ottaen sitä, miten

viittomajaksoja identifioidaan ja miten niiden merkityksiä merkitään

annotointiohjelmalla laajaa viittomakielen korpusta käsiteltäessä. Mesch korostaa

erityisesti yhtenevien annotointi- ja glossauskäytänteiden laatimista viittomakielen

orastavaan korpustyöhön.

Kolmessa seuraavassa artikkelissa fokus siirtyy yksittäisestä viittomasta ja sen

problematiikasta kohti viittomistoa ja sen jaon problematiikkaa. Tommi Jantusen

artikkeli toimii siltana viittomaa, elettä ja viittomistoa koskevan tematiikan välillä.

Jantunen määrittelee (semanttis–fonologis–kieliopillisen) viittoman käsitteen kattamaan

myös eleitä ja esittää tähän määritelmään nojaten näkemyksensä suomalaisen

viittomakielen pääsanaluokista, nominaalista ja verbaalista. Ulla-Maija Haapanen ja

Tuija Wainio ottavat omassa artikkelissaan lähtökohdaksi Jantusen verbaaliviittomia

koskevan kolmikantaisen perusluokittelun (verbaalityypit 1–3) ja tarkentavat näistä

kahta ensimmäistä tyyppiä: tyypin 1 verbaalit jakautuvat heillä kahteen ja tyypin 2

verbaalit neljään alakategoriaan. Ritva Takkinen jatkaa omassa artikkelissaan

verbimäisten viittomien käsittelyä ja pohtii, miten suomalaisellekin viittomakielelle

tyypilliset kuvailevat verbit (vrt. polysynteettiset viittomat ja Jantusen verbaalityyppi 3)

tulisi luokitella ja ottaa huomioon kielen opetuksessa.

Teoksen kaksi viimeistä artikkelia ovat omistetut konkreettisten viittomakokoelmien

(sanakirjojen) laatimiskäytänteiden kriittiselle pohdinnalle. Karin Hoyer tarkastelee

sanakirjan eri funktioita (kielen dokumentointi, kuvaus ja standardisointi) ja kysyy,

miten ne toteutuvat nykyisessä viittomakielten sanakirjatyössä ja millaista kielikäsitystä

nykyiset sanakirjatyökäytänteet vastaavat ja heijastavat. Myös Päivi Rainò esittää

kriittisen puheenvuoron nykyisiä viittomakielten sanakirjatyökäytänteitä vastaan. Hän

argumentoi, että viittomakielten sanakirjat edustavat enemmistölähtöistä lingvististä

feodalismia.

Jokainen teoksessa esitetty puheenvuoro on arvokas lisä Suomessa käytävään viitottua

kieltä käsittelevään keskusteluun. Artikkelit osoittavat yhtäältä, että viitotunkaan kielen

tutkimuksen kenttä ei ole täydellisen yhtenäinen, vaan se määrittyy viime kädessä

yksittäisten tutkijoiden valitsemien näkökulmien kautta. Toisaalta artikkelit todistavat

kiistattomasti, että vaikka näkökulmia yhteen ja samaan asiaankin voi olla useita, niin

lopulta yhteisen mielenkiinnon kohteena ovat juuri nämä asiat ja niistä käytävä

keskustelu. Ex nihilo nihil fit.

Kirjallisuus

Armstrong, D. F., Stokoe, W. C. & Wilcox, S. E. 1995. Gesture and the nature of

language. Cambridge: Cambridge University Press.

Battison, R. 1978. Lexical borrowing in American Sign Language. Silver Spring,

Maryland: Linstok Press.

Blanche-Benveniste, C. 2007. Linguistic units in signed and verbal languages.

Teoksessa E. Pizzuto, P. Pietrandrea & R. Simone (toim.), Verbal and signed

language: comparing structures, constructs and methodologies, 81–106. Berlin:

Mouton de Gruyter.

Bloomfield. L. 1933. Language. New York: Holt, Rinehart & Winston.

Brentari, D. & Padden, C. 2001. Native and foreign vocabulary in American Sign

Language: a lexicon with multiple origins. Teoksessa D. Brentari (toim.), Foreign

vocabulary in sign languages: a cross-linguistic investigation of word formation,

87–119. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum Associates.

Croft, W. 2003. Typology and universals. 2nd edition. Cambridge: Cambridge

University Press.

Emmorey, K. 1999. Do signers gesture? Teoksessa L. S. Messing & R. Campbell

(toim.), Gesture, speech, and sign, 133–159. New York: Oxford University Press.

Engberg-Pedersen, E. 1993. Space in Danish Sign Language: the space and

morphosyntax of the use of space in a visual language. Hamburg: Signum Verlag.

Fauconnier, G. 1994. Mental spaces. Cambridge: Cambridge University Press.

Itkonen, E. 1966. Kieli ja sen tutkimus. Helsinki: WSOY.

Jantunen, T. & Takkinen, R. 2010. Syllable structure in sign language phonology.

Teoksessa D. Brentari (toim.), Sign languages: a Cambridge language survey,

312–331. Cambridge: Cambridge University Press.

Jantunen, T. 2003a. Johdatus suomalaisen viittomakielen rakenteeseen. Helsinki: Finn

Lectura.

Jantunen, T. 2003b. Viittomien historiallinen muutos ja deikonisaatio suomalaisessa

viittomakielessä. Puhe ja kieli 23, 43–60.

Jantunen, T. 2007a. Tavu suomalaisessa viittomakielessä. Puhe ja kieli 27, 109–126.

Jantunen, T. 2007b. The equative sentence in Finnish Sign Language. [Teoksessa O.

Crasborn (toim.), Identifying sentences in signed languages: special issue of] Sign

Language & Linguistics 10, 113–143.

Jantunen, T. 2008. Fixed and free: order of the verbal predicate and its core arguments

in declarative transitive clauses in Finnish Sign Language. SKY Journal of

Linguistics 21, 83–123.

Jantunen, T. 2009. Tavu ja lause: tutkimuksia kahden sekventiaalisen perusyksikön

olemuksesta suomalaisessa viittomakielessä. Jyväskylä Studies in Humanities

117. Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Jantunen, T. 2010. A comparison of two sign identification methods. Proceedings of the

4th Workshop on the Representation and Processing of Sign Languages: Corpora

and Sign Language Technologies, organized as a part of LREC 2010 conference

in Valetta (Malta), May 22-23, 2010.

Jantunen, T., Koskela, M., Laaksonen, J. & Rainò, P. (2010). Towards the automated

visualization and analysis of signed language motion: method and linguistic

issues. Proceedings of the 5th International Conference on Speech Prosody,

organized in Chicago, Illinois (USA), May 11-14, 2010.

Johnston, T. & Schembri, A. (1999). On defining lexeme in a signed language. Sign

Language & Linguistics 2, 115–185.

Johnston, T. & Schembri, A. 2007. Australian Sign Language: an introduction to sign

language linguistics. Cambridge: Cambridge University Press.

Langacker, R. W. 1986. An introduction to Cognitive Grammar. Cognitive Science

10,1–40.

Liddell, S. K. 2003. Grammar, gesture, and meaning in American Sign Language.

Cambridge: Cambridge University Press.

McNeill, D. 1992. Hand and mind: what gestures reveal about thought. Chicago: The

University of Chicago Press.

Ojala, S. & Aaltonen, O. 2007. Puheen ja viittomien suhde: foneettinen tutkimus. Puhe

ja kieli 27, 99–107.

Okrent, A. 2002. A modality-free notion of gesture and how it can help us with the

morpheme vs. gesture question in sign language linguistics (or at least give us

some criteria to work with). Teoksessa R. P. Meier, K. Cormier & D. Quinto-

Pozos (toim.), Modality and structure in signed and spoken languages, 175–198.

Cambridge: Cambridge University Press.

Perussanakirja = Suomalaisen viittomakielen perussanakirja (1998)

Pimiä, P. 1987. Suomalaisen viittomakielen suunliikkeistä. Teoksessa P. Pimiä & T.

Rissanen (toim.), Kolme kirjoitusta viittomakielestä, 25–47. Helsingin yliopiston

yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 17. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Rainò, P. 2001. Mouthings and mouth gestures in Finnish Sign Language. Teoksessa P.

Boyes Braem & R. Sutton-Spence (toim.), The hands are the head of the mouth:

the mouth as articulator in sign languages, 41–50. Hamburg: SIGNUM-Press.

Rainò, P. 2004. Henkilöviittomien synty ja kehitys suomalaisessa

viittomakieliyhteisössä. Deaf Studies in Finland 2. Helsinki: Kuurojen Liitto ry.

[html-pohjainen CD-ROM].

Rainò, P. 2006. Viittomien leksikaalisesta kuvauksesta. Teoksessa M. Suominen, A.

Arppe, A. Airola, O. Heinämäki, M. Miestamo, U. Määttä, J. Niemi, K. K.

Pitkänen & K. Sinnemäki (toim.), A man of measure: festschrift in honour of Fred

Karlsson on his 60th birthday, 236–242. Special Supplement to SKY Journal of

Linguistics, Volume 19 (2006). Turku: The Linguistic Association of Finland.

Rissanen, T. 1985. Viittomakielen perusrakenne. Helsingin yliopiston yleisen

kielitieteen laitoksen julkaisuja 12. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Rissanen, T. 1998. The categories of nominals and verbals and their morphology in

Finnish Sign Language. Julkaisematon yleisen kielitieteen lisensiaatintutkielma.

Turun yliopisto.

Sandler, W. & Lillo-Martin, D. 2006. Sign language and linguistic universals.

Cambridge: Cambridge University Press.

Sandler, W. 1999. Cliticization and prosodic words in a sign language. Teoksessa T.

Hall & U. Kleinhenz (toim.), Studies on the Phonological Word, 223–255.

Amsterdam: John Benjamins.

Savolainen, L. 2006. Viittomakielten kirjoitusjärjestelmien periaatteet ja käytäntö.

Helsingin yliopisto, yleisen kielitieteen laitos. Yleisen kielitieteen pro gradu -

tutkielma.

Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998. Kuurojen Liitto ja Kotimaisten kielten

tutkimuskeskus. Helsinki: KL-Support Oy.

Supalla, T. 1986. The classifier system in American Sign Language. Teoksessa C. Craig

(toim.), Noun classes and categorization, 181–214. Typological Studies in

Language 7. Philadelphia: John Benjamins.

Suvi = Suvi – Suomalaisen viittomakielen verkkosanakirja 2003. [Helsinki]: Kuurojen

Liitto ry. Verkkojulkaisu: http://suvi.viittomat.net.

Takkinen, R. 2002. Käsimuotojen salat: viittomakielisten lasten käsimuotojen

omaksuminen 2–7 vuoden iässä. Deaf Studies in Finland 1. Helsinki: Kuurojen

Liitto ry.

Valli, C. & Lucas, C. 1995. Linguistics of American Sign Language: an introduction.

Second Edition. Washington, D.C.: Clerc Books, Gallaudet University Press.

Wallin, L. 1996. Polysynthetic signs in Swedish Sign Language. Department of

Linguistics, Department of Sign Language, Stockholm University.

Vermeerbergen, M., Leeson, L. & Crasborn, O. 2007. Simultaneity in signed lan-

guages: a string of sequentially organised issues. Teoksessa M. Vermeerbergen,

L. Leeson & O. Crasborn (toim.), Simultaneity in signed languages: form and

function, 1–25. Amsterdam: John Benjamins.

Wilbur, R. B. (1987). American Sign Language: linguistic and applied dimensions.

Boston, MA: Little, Brown and Co.

Zeshan, U. 2002. Towards a notion of 'word' in sign languages. Teoksessa R. M. W.

Dixon & A. Y. Aikhenvald (toim.), Word: a cross-linguistic typology, 153–179.

Cambridge: Cambridge University Press.