Upload
others
View
2
Download
0
Embed Size (px)
Citation preview
Manuscript (30 April 2010), to appear in: Jantunen, T. (forthcoming, August 2010). (Ed.) Näkökulmia viittomaan ja viittomistoon [Perspectives on sign and lexicon. (Proceedings of the first Finnish workshop on signed language research organized as a part of 36th Finnish Conference of Linguistics in Jyväskylä, May 15, 2009)]. In preparation for publication with the Centre of Applied Language Studies, in series 'Theory and practice in applied linguistics'. Jyväskylä: University of Jyväskylä.
Johdanto: näkökulmia viittomaan ja viittomistoon Tommi Jantunen
Jyväskylän yliopisto, kielten laitos
This introductory paper discusses the nature of the sign and the composition of the signed language lexicon. The theme is approached both from the perspective of signed language research in general and Finnish Sign Language research in particular. The main aim is to illustrate the varying answers given in the field of signed language research to the following questions: How can the sign be defined? What kinds of signs are there in signed language? What is the relationship between signs and gestures? The specific perspectives of the contributors of the present volume are outlined. Keywords: signed language, Finnish Sign Language, sign, lexicon, gesture
1 Johdanto
Viittoma on kiistatta tutuin, keskeisin ja hyväksytyin käsitte ja yksikkö jokaiselle
viitotun kielen parissa tutkimusta tekevälle. Sanan tapaan viittoman täsmällisen
olemuksen julkitoteaminen ja yksiköllinen rajaaminen on kuitenkin osoittautunut
hankalaksi, ja normaalisti jokainen tutkija on joutunut muodostamaan viittomasta oman,
tavallisesti omista tutkimusintresseistään kumpuavan määritelmänsä. Viittoman
määrittely on pakottanut tutkijat ottamaan kantaa myös koko viittomiston
koostumukseen, sillä kannanotto viittoman olemukseen vaatii pakosta
perusymmärryksen viittomien moninaisuudesta ja variaatiosta. Lisäväriä viittomia ja
viittomistoa koskevan määrittelyn ja rajanvedon problematiikkaan on tuonut myös
viime vuosina pinnalle noussut eleiden tutkimus, joka on hämärtänyt kielellisen ja ei-
kielellisen viestinnän rajaa etenkin viitotussa kielessä: se, miten viittomat erotetaan
eleistä ei ole itsestäänselvää.
Tässä johdantoartikkelissa käsitellään viittoman olemusta, viittomiston koostumusta ja
viittomiston variaatiota niin yleisestä viitotun kielen tutkimuksen näkökulmasta kuin
erityisesti suomalaisen viittomakielen tutkimuksen kannalta. Aihe on viitotun kielen
tutkimukselle yhteinen ja myös teoreettisesti ja käytänöllisesti esimerkiksi sanakirjojen
laatimisen kannalta perustavanlaatuinen. Tavoitteena on valottaa aihetta erityisesti
seuraavista kysymyksenasetteluista: Miten viittomaa on määritelty? Millaisia viittomia
on olemassa? Mikä on viittoman ja eleen suhde? Käytännössä kysymyksiin ei ole
helppoja vastauksia, ja artikkelin lähtökohta onkin eri näkökulmien esittelyssä. Tämän
teoksen kirjoittajien näkökulmat aiheeseen vedetään lyhyesti yhteen artikkelin lopussa.
2 Näkökulmia viittomaan
2.1 Viittoma (ja sana) yleisesti
Moderni viitotun kielen tutkimus perustuu ennakko-oletukselle viittoman ja sanan
käsitteellis–yksiköllisestä yhteismitallisuudesta (esim. Johnston & Schembri 1999;
Zeshan 2002). Oletuksen mukaisesti monissa viittomaa koskevissa luonnehdinnoissa
muun muassa todetaan, että viittoma on puhutun kielen sanaa vastaava yksikkö, joka
tosin merkitykseltään voi vastata myös sanaa laajempaa jaksoa (esim. Zeshan 2002:
153–156; Sandler & Lillo-Martin 2006: 6; Blanche-Benveniste 2007: 86–88).
Vetoaminen sanan käsitteeseen viittoman kuvailuissa ja jopa määrittelyssä sisältää
kuitenkin sudenkuopan: vaikka sana on kielentutkimuksen peruskäsitteitä, ei sen (kuten
viittomankaan) täsmällinen olemus ole kielentutkijoille täysin selvillä.
Sanalle on kielitieteen historiassa esitetty useita määritelmiä (lyhyestä suomenkielisestä
yleiskatsauksesta ks. Itkonen 1966: 217). Otos näistä ja niiden taustalla vaikuttavista
näkökulmista on tiivistetty taulukkoon 1.
TAULUKKO 1. Sana eri näkökulmista. Näkökulma
Määritelmä ja/tai sen lähtökohta
Semanttinen Sana on yksikkö, jonka määrittelyssä keskeistä on merkityksen konventionaalisuus.
Ortografinen Sana on kirjainmerkeistä koostuva, välilyöntien rajaama yksikkö.
Kieliopillinen Sana on (osin kielikohtaisten) morfologisten ja syntaktisten ominaisuuksien määrittämä yksikkö. Näitä ominaisuuksia ovat mm. yksinään esiintymisen vapaus, rakenteellinen koheesio sekä spesifi morfotaksi.
Leksikaalinen Sana on yksikkö, jolla on perusmuoto ja jonka merkitys voidaan kuvata sanakirjassa.
Fonologinen Sana on yksikkö, joka koostuu sitä koostavista (foneemisista, osin) kielikohtaisin periaattein järjestyvistä rakenneosasista (vrt. fonotaksi).
Prosodinen Sana on mm. tavun käsitteen avulla määrittyvä yksikkö. Kielten sanat sisältävät aina vähintään yhden tavun.
Foneettinen Sana on signaalin ominaisuuksien perusteella määrittyvä yksikkö.
Sanan määritelmissä ovat korostuneet semanttis–kieliopillinen ja fonologis–prosodinen
näkökulma (ks. taulukko 1). Nämä ovat muodostaneet perustan myös viittoman yleisille
määrittely-yrityksille. Semanttis–kieliopillisesta näkökulmasta viittomaa on käsitellyt
Zeshan (2002). Hänen mukaansa tärkein viittomaa kokonaisvaltaisesti määrittävä tekijä
on konventionaalinen merkitys, vaikkakaan konventionaalisuuden asteen toteaminen ei
aina ole helppoa. Kiistaton viittomamaisuuden kriteeri on Zeshanin mukaan myös
sanamaisuudelle keskeinen yksinään esiintymisen vapaus eli yksikön potentiaali toimia
itsenäisenä lauseena. Sen sijaan rakenteellisen koheesion eli sisäisen kajoamattomuuden
vaateessa Zeshan katsoo viittoman poikkeavan tyypillisestä sanasta (joskin ko. kriteeri
on myös sanan kohdalla kiistanalainen, vrt. inkorporaatioprosessit alla). Syy tähän on
viime kädessä viitonnan rakentuminen useamman artikulaattorin (esim. kädet, pää,
kasvot) varaan, mikä mahdollistaa jopa kahden manuaalisen viittoman tuottamisen
samanaikaisesti, toisin sanoen "ajassa sisäkkäin" (esim. Vermeerbergen, Leeson &
Crasborn 2007; ks. myös alla). Perinteisesti on lisäksi ajateltu, että viitottu kieli
hyödyntää paljon inkorporaatioprosesseja (esim. numeraali- ja
sormiaakkosinkorporaatio, ks. Jantunen 2003a), joissa viittomaan (kuten sanaankin)
sulautuu vierasta morfemaattista ainesta.
Kieliopillista sanaa määrittävistä kriteereistä Zeshan (2002) pohtii myös elementtien
keskinäistä järjestystä viittoman sisällä, eli morfotaksia. Sanojen osalta voidaan
suhteellisen pätevästi esittää yleistys, että erilaiset morfeemit järjestyvät sanoissa
vakioisella tavalla: johtamiseen käytetty morfologinen aines on lähempänä sanan ydintä
kuin taivutukseen käytetty morfologinen aines, ja kliittiset morfeemit esiintyvät aivan
sanojen laidoilla (esim. Croft 2003: 207–210). Viittoman kohdalla vastaavanlaisten
yleistysten tekeminen on huomattavasti vaikeampaa. Syy tähän on ensinnäkin se, että
viittomakielistä ei toistaiseksi ole kyetty erottamaan kovinkaan suurta määrää puhtaan
sekventiaalisesti eli peräkkäin järjestyviä sidonnaisia morfeemeja, joskin esimerkiksi
osoituselementeistä on puhuttu kliitteinä (Zeshan 2002: 163–167; Jantunen, Koskela,
Laaksonen & Rainò 2010; Jantunen 2010; ks. myös luku 2.2). Toisaalta olemassaolevat
sidonnaiset morfeemit, esimerkiksi klassifikaattoreiksi perinteisesti analysoidut
käsimuodot, näyttäisivät liittyvän kantaan ennen kaikkea simultaanisten
sulautumisprosessien eikä sanalle tyypillisten peräkkäiseen yhdistelyyn perustuvien
prosessien kautta.
Fonologis–prosodisesta näkökulmasta viittomaa on määritellyt Sandler (1999). Tästä
näkökulmasta prototyyppinen viittoma täyttää hänen mukaansa neljä kriteeriä, jotka
liittyvät viittoman tavumäärään, käsimuodon sisäiseen rakenteeseen,
artikulaatiopaikkaan ja (kaksikätisissä viittomissa) käsien yhteispeliin. Tavumäärän
osalta Sandler esittää, että viittoma on tyypillisesti yksitavuinen, tavumäärän
korreloidessa viittoman sisältämien sekventiaalisten fonologisten liikkeiden määrän
kanssa (Jantunen & Takkinen 2010). Käsimuodosta hän toteaa, että viittoma sisältää
perustapauksessa vain yhden osallistuvien sormien joukon; osallistuvat sormet
määrittyvät käytännössä sormiksi, jotka viittomisen aikana joko liikkuvat tai koskettavat
viittojan kehoa. Artikulaatiopaikan osalta Sandlerin yleistys on, että viittoma tuotetaan
aina yhdellä suurella artikulaatioalueella (esim. pään alue, ei-dominoiva käsi/käsivarsi,
torso tai neutraalitila). Kaksikätisten viittomien yhteispelirajoitteet viittaavat Battisonin
(1978) muotoilemiin symmetria- ja dominanssiehtoihin, jotka muun muassa rajoittavat
kaksikätisissä viittomissa vapaasti artikuloivien käsien liikkeet kopiointi-, vuoro- ja
vastaliikkeiksi (ks. Battisonin kaksikätisten viittomien typologia luvussa 3.1).
Zeshanin (2002) ja Sandlerin (1999) esittämä kieliopillinen ja fonologinen pohdinta
todistaa, että viittomaa on mahdollista luonnehtia ja määritellä samanlaisista
näkökulmista kuin sanaakin. Muun muassa viitotun kielen morfologinen omaleimaisuus
– kuten puhtaasti sekventiaalisen sidonnaisen morfologian vähäisyys – kuitenkin
osoitaa, että aivan loppuun asti analogiaa sanan ja viittoman käsitteellis–yksiköllisestä
vastaavuudesta ei voida viedä. Tästä kielii myös Sandlerin viittoman määrittelyssä
käyttämä fonologis–prosodinen kriteeristö, joka nojaa varsin erilaiseen evidenssiin kuin
sanaa määrittävä fonologinen kriteeristö: puhutun ja viitotun kielen fonemaattiset
rakenneyksiköt ovat lopulta hyvin erilaisia, toteutuvathan puhutun kielen foneemiset
yksiköt äänteinä ja viitotun kielen vastaavat muun muassa käsimuotoina, paikkoina ja
liikkeinä.
Viittoman ja sanan yhteismitallisuus rikkoutuu myös kielellisen symbolin tasolla.
Viittoma on ikonisuusasteeltaan monesti sanaa läpinäkyvämpi, ja viittoman suhde
esimerkiksi (manuaalisiin) eleisiin on selkeästi sanan vastaavaa läheisempi; monen
viittoman historiallinen alkuperä on eleissä (esim. Jantunen 2003b). Viittomien ja
eleiden läheinen yhteys mahdollistaa muun muassa sen, että viittomia voidaan jopa
"hajoittaa" kielellisen viestin välittämistarkoituksessa. Esimerkiksi suomalaisen
viittomakielen kaksikätisesti tuotetusta viittomasta LINTU-LENTÄÄ voidaan
molemmat siipiä edustavat kädet liikuttaa erilleen kuvaten näin esimerkiksi metsästäjän
laukauksen osumista lintuun. Vastaava yksikön rakenteen rikkominen ei ole mahdollista
sanojen kohdalla (vrt. sisäisen koheesion kriteeri).
2.2 Viittoma suomalaisessa tutkimuksessa
Varhaisin suomalaisen viittomakielen (modernissa kielitieteellisessä) tutkimuksessa
esitetty viittoman määritelmä on peräisin Rissaselta (1985). Hänen mukaansa viittoma
on yleistettävissä – Bloomfieldin (1933) klassista sanan kieliopillista määritelmää
mukaillen – viittomakielen pienimmäksi vapaaksi muodoksi (Rissanen 1985: 23).
Käytännössä viittoman kieliopillinen määrittely on ollut suomalaisessa tutkimuksessa
kuitenkin harvinaista. Tavallisempaa on ollut tarkastella viittomaa leksikografisesta ja
fonologisesta näkökulmasta. Leksikografinen näkemys suomalaisen viittomakielen
viittomasta kiteytyy ehkä parhaiten seuraavaan sitaattiin Suomalaisen viittomakielen
perussanakirjasta (1998: 29, alkuperäinen kursivointi; lyh. Perussanakirja):
Tämän sanakirjan hakuviittomat ovat kiinteitä viittomia. Kiinteälle viittomalle voidaan löytää perusmuoto, ja sillä on rajallinen merkitys. Osa kiinteistä viittomista on monisuuntaisia, ja osaa voidaan muunnella aspektuaalisesti. [– –] Polysynteettisillä viittomilla ei ole perusmuotoa, eikä niiden merkitystä ole helppo kuvata. Polysynteettinen viittoma vastaa merkitykseltään lausetta ja kääntyy usein suomeksikin yhtä sanaa pidemmällä ilmauksella tai kokonaisella lauseella.
Perussanakirjassa keskitytään tarkastelemaan ainoastaan tietyt kriteerit (so. perusmuoto,
rajallinen merkitys, kieliopilliset prosessit) täyttäviä muotoja. Ratkaisulla on omat
implikaationsa. Ensinnäkin leksemaattisen – ja sanakirjoilla yhteiskunnassamme olevan
statuksen myötä myös virallisen (ks. Hoyerin artikkeli tässä teoksessa) – viittoman
asema annetaan vain osalle viittomia, niin kutsutuille kiinteille viittomille (ks. viittomat
kuviossa 2). Toisaalta toinen osa viittomista, niin kutsuttu polysynteettinen viittomisto,
luokittuu negatiivisen luonnehdinnan myötä sellaiseksi muotojen joukoksi, jota on
hyvin vaikea ja ehkä jopa mahdotonta alistaa minkäänlaisille määrittely-yrityksille (ks.
esimerkki polysynteettisenä pidetystä viittomasta kuviossa 1). Paradoksaalista tässä on
se, että näiden vaikeasti määriteltäviksi nimettyjen viittomien on väitetty muodostavan
suhteessa hyvin suuren osan suomalaisen viittomakielen viittomistosta (Rainò 2006).
KUVIO 1. Polysynteettiseksi analysoituva viittoma, joka kuvaa pallomaisen olion nousua vaakasuoran, hieman kaarevan tason alapuolelta yläpuolelle. Viittoman merkitys voi olla esimerkiksi 'kuu/aurinko nousee horisontin takaa'. Kuva Perussanakirjan aineistosta.
Fonologisesti viittomaa on määritelty suomalaisen viittomakielen tutkimuksessa ennen
kaikkea viittoman rakenneyksiköiden, niiden tyypin ja lukumäärän kautta. Yhteenveto
eri näkemyksistä on koottu taulukkoon 2.
TAULUKKO 2. Suomalaisen viittomakielen viittoma fonologisesta rakenneyksikköjen näkökulmasta.
Rissanen (1985)
Perussanakirja (1998)
Takkinen (2002)
Rainò (2004)
Savolainen (2006)
Käsimuoto
30 kereemiä + 7 allokeeria
83 symbolia
100+9
41 foneemia
46 [foneemia kiinteissä
viittomissa];70 [foneemia
polysynteettisissä viittomissa]
Artikulaatiopaikka
19 kereemiä 15 symbolia - yli 19 foneemia
14;200
Liike
24 kereemiä 6 symbolia - ei tarkkaa kannanottoa
30;62
Orientaatio
- - - - 17;44
Ei-manuaaliset elementit
- 30 viittomakielistä huuliota
- - 40;40
Taulukon 2 luvut osoittavat, että tutkijoiden kesken on merkittäviä eroja siinä,
millaiseksi fonologiseksi yksiköksi he viittoman tulkitsevat. Tulkintojen toisessa
ääripäässä viittoma nähdään suhteellisen rajattuna ja kompaktina kokonaisuutena, joka
sallii sisäistä variaatiota vain minimaalisesti: viittomaa koostavien fonemaattisten
yksiköiden kokonaismäärä jää minimaalisimman näkemyksen mukaan runsaaseen
seitsemäänkymmeneen. Toisessa ääripäässä viittoman sisäisen rakenteen katsotaan
olevan moninkertainen: käsimuotoja on esitetty suomalaisessa viittomakielessä olevan
maksimaalisesti jopa runsas sata (Takkinen 2002), paikkoja kaksisataa ja liikkeitäkin yli
kuusikymmentä (Savolaisen 2006 esitys polysynteettisten viittomien rakenneosista).
Variaation määrää kasvattaa lisäksi se, että kaikki tutkijat eivät selkeästi ota kantaa
esimerkiksi orientaation tai huulion statukseen viittomien fonologisina
rakenneyksikköinä. Toisaalta listauksissa esiintyvää rakenneyksiköiden lukumäärän
vaihtelua selittää listausten lähtökohtainen sijoittuminen eri abstraktiotasoille.
Esimerkiksi Rissasen (1985) käsittelemät rakenneyksiköt ovat abstrakteja kereemejä
(foneemeja), kun taas Takkinen (2002) lähestyy käsimuotoja enemmän niiden
konkreettisten ilmentymien näkökulmasta.
Jantunen (2007a, 2009) on tarkastellut suomalaisen viittomakielen viittomaa fonologis–
prosodisesta näkökulmasta tavun käsitteen avulla (vrt. Sandlerin kriteeristö luvussa 2.1).
Hän on esittänyt, että prototyyppinen suomalaisen viittomakielen lekseemi on vähintään
yksi-, mutta enintään kaksitavuinen (Jantunen 2007a: 122). Väitteen perusta on
Perussanakirjassa kuvattujen (kiinteiden) viittomien analyysissa, jonka nojalla yksi- ja
kaksitavuisia viittomia on suomalaisessa viittomakielessä yhteensä yli 95 prosenttia;
yksitavuisia (esim. MUSTA) noin 65 prosenttia ja kaksitavuisia (esim. TIETÄÄ) runsas
30 prosenttia, loppujen ollessa kolmitavuisia (esim. ONNELLINEN) (ks. kuvio 2).
Jantunen kuitenkin argumentoi, että tavun käsite ei kaikkia viittomia määrittäväksi
kriteeriksi sovi. Esimerkiksi hyvin kuvailevat elemäiset viittomat (esim. monet
Perussanakirjan viitekehyksessä polysynteettisiksi luokittuvat viittomat; ks. kuvio 1)
täytyy hänen mukaansa jättää tavun avulla tapahtuvan määrittelyn ulkopuolelle.
KUVIO 2. Suomalaisen viittomakielen yksitavuinen viittoma MUSTA (vasemmalla), kaksitavuinen viittoma TIETÄÄ (keskellä) ja kolmitavuinen viittoma ONNELLINEN (oikealla). Viittoman tavumäärä korreloi viittoman sisältämien sekventiaalisten fonologisten liikkeiden lukumäärän kanssa. Kuvat ovat Perussanakirjasta.
Viime aikoina viittomaa on alettu tarkastella suomalaisessa viittomakielessä myös
artikulatoriseen ja akustiseen fonetiikkaan vertautuvasta kokeellisesta ja
pintafoneettisesta näkökulmasta (esim. Ojala & Aaltonen 2007; Jantunen ym. 2010;
Ojalan artikkeli tässä julkaisussa). Tällainen tutkimus on kansainvälisessäkin
mittakaavassa uraauurtavaa, sillä tarvittavaa kehon liikkeiden mittaustekniikkaa ei
perinteisesti ole ollut helposti saatavilla. Kuviossa 3 on esitetty videokuvan
puoliautomaattisen sisältöanalyysin perusteella luotu diagrammi, jonka y-akselin arvo
(so. käyrä) kuvaa yhdistetysti käsien ja pään tuottaman vertikaalisen liikkeen määrää
Suvin artikkelin 1038/3 tarinassa 'Poika pelaa ahkerasti tietokonepelejä'. Tarina sisältää
viisi leksikaalis–fonologista viittomaa – viittomat POIKA, OSOITUS, TIETOKONE,
HARRASTAA ja JOYSTIKKAILLA – joita diagrammissa symboloivat viisi
pystypalkkia (tarkemmin ks. Jantunen ym. 2010).
KUVIO 3. Käsien ja pään tuottaman vertikaalisen liikkeen määrä (y-akselin arvo) Suvin artikkelin 1038 esimerkissä 3. Viisi pystypalkkia edustavat esimerkin sisältämiä leksikaalis–fonologisia viittomia. Viittomat on kohdistettu x-akselille ruudun tarkkuudella. Analysoidun videon nopeus on 25 ruutua sekunnissa; esimerkki sisältää 128 videoruutua.
Pintafoneettisessa lähestymistavassa viittomien rajat eivät enää ole niin selkeitä kuin
klassinen fonologinen näkökulma olettaa. Toki monessa tapauksessa rajat ovat yhä
löydettävissä käden tai muun artikulaattorin tuottaman liikkeen pysähdys- tai
suunnanmuutoskohdista, mutta esimerkiksi kuvion 3 kahden ensimmäisen viittoman
(POIKA ja OSOITUS) välillä selkeää rajaa ei ole olemassa: käsi jatkaa vasemmalle
alaviistoon suuntautuvaa liikettä keskeytyksettä viittomasta POIKA viittomaan
OSOITUS. Implikaatio ilmiöstä on, että nämä kaksi leksikaalis–fonologisesta
näkökulmasta erillistä viittomaa ovatkin pintafoneettisesta näkökulmasta yksi
kaksimorfeeminen viittoma, eräänlainen foneettis–prosodinen sana, jossa jälkimmäinen
elementti (OSOITUS) on kantaan (POIKA) suffiksoitunut kliitti (ks. edellä luku 2.1).
3 Näkökulmia viittomistoon
3.1 Viittomiston jaot kansainvälisessä viitekehyksessä
Luvussa 2 esitellyt viittomaa koskevat luonnehdinnat ja määritelmät pakottivat jo
paikoin ottamaan kantaa koko viittomiston rakenteeseen, toisin sanoen siihen, millaisia
viittomia ylipäätään on olemassa. Käytännössä viittomistoa onkin kartoitettu ja
luokiteltu koko viitotun kielen modernin tutkimushistorian ajan. Tyypillisiä
kansainvälisessä kirjallisuudessa esillä olleita yleisnäkökulmia ovat olleet
artikulatorinen näkökulma, morfologinen näkökulma ja leksikologinen näkökulma.
Klassista artikulatorista näkökulmaa viittomiston rakenteeseen edustaa Battison (1978).
Usean muun tutkijan tapaan hän erottelee toisistaan yksi- ja kaksikätiset viittomat ja
toisaalta kehokontaktilla tai ilman tuotetut viittomat. Battisonin luokituksessa etenkin
hänen kaksikätisten viittomien kolmikantatypologiansa on saanut paljon huomiota, ja se
on pätevyydessään siteeraamisen arvoinen myös tässä yhteydessä (emt. 28–30):
Type 1: Two-handed signs in which both hands are active and perform identical motor acts; the hands may or may not contact each other, they may or may not contact the body, and they may be in either a synchronous or alternating pattern of movement. Type 2: Two-handed signs in which one hand is active and one hand is passive, but both hands are specified for same handshape. Type 3: Two-handed signs in which one hand is active and one hand is passive, and the two hands have different handshapes.
Artikulatorisista luokituksista voidaan todeta, että ne ovat pääsääntöisesti perustuneet
viittomien manuaalisten osien eli käsien ja käsillä tuotettujen liikkeiden tarkasteluun.
Viittomien tuottoon osallistuu usein kuitenkin myös eriasteinen joukko ei-manuaalisia
artikulaattoreita. Esimerkiksi suomalaisessa viittomakielessä viittomiin liittyy
perustapauksessa suun liike tai asento, joka on joko suomen kielen sanaa muistuttava
sanahahmo tai vaikeammin puhuttuun kieleen palautuva viittomakielinen huulio (ks.
Pimiä 1987; Rainò 2001; Jantunen 2010). Lisäksi on esitetty, että viittomia voidaan
tuottaa myös kokonaan ei-manuaalisesti (esim. suulla, ks. Perussanakirjan artikkeli
1219). Käytännössä viittomien ja viittomisen ei-manuaalinen dimensio on tutkimuksissa
kuitenkin yleensä sivuutettu (Jantunen 2009: 21–22). Tutkijoiden keskuudessa ei lopulta
vallitse yksimielisyyttä edes siitä, millaisia ei-manuaalisia artikulaattoreita
viittomakielissä ylipäätään on. Selittävä tekijä tälle voi olla se, että siirtyminen
manuaalisuudesta kohti ei-manuaalisuutta tarkoittaa siirtymistä kohti vaikeammin
luokiteltavaa, gradienttia ja elemäistä ainesta.
Morfologisesta näkökulmasta viittomisto on tavattu jakaa kategorioihin yksimorfeemiset
viittomat ja monimorfeemiset viittomat (esim. Wilbur 1987). Yksimorfeemiset viittomat
(vrt. suomalaisen viittomakielen TYTTÖ ja TYKÄTÄ; ks. myös kuvio 2) ovat olleet
korostetusti esillä etenkin sanakirjoissa ja fonologisten tutkimusten esimerkkeinä.
Monimorfeemisten viittomien arkkitapauksina on puolestaan pidetty niin kutsuttuja
klassifikaattoripredikaatteja (vrt. suomalaisessa viittomakielessä polysynteettiseksi
usein analysoitu viittoma AUTO-PUIKKELEHTII-PARKKIPAIKALLA; ks. myös
kuvio 1), joiden on ääritapauksissa tulkittu koostuvan useista morfemaattisista
yksiköistä; tavallista on ollut jopa analysoida jokainen viittoman fonologinen
rakenneosa morfeemiksi (esim. Supalla 1986). Nykytutkimuksessa tällaisten viittomien
multimorfemaattisuuteen on kuitenkin alettu suhtautua kriittisesti (esim. Liddell 2003)
ja viittomiin oletettujen morfeemien määrä on jatkuvasti pienentynyt. Korvaavaksi
analyyttiseksi yksiköksi etenkin paikan ja liikkeen analyysissä on noussut ele.
Sanakirjatyöllä on ollut tärkeä rooli viittomakielten tutkimushistoriassa, ja tästä syystä
useita viittomiston kokonaisrakenteen kuvauksia on esitetty leksikologisesta
näkökulmasta. Käytännössä kaikki luokitukset ovat perustuneet erotteluun muodoltaan
ja merkitykseltään vakioisista ja varioivista viittomista. Jaon nimeämiseen käytetty
termistö on kuitenkin vaihdellut. Esimerkiksi ruotsalaisen viittomakielen tutkimuksessa
Wallin (1996) on käyttänyt termejä citation form signs 'perusmuotoiset viittomat' ja
polysynthetic signs 'polysynteettiset viittomat', jolla on suhteellisen suorat käsitteelliset
yhtymäkohtansa paitsi edellä esiteltyyn morfologisperäiseen luokitukseen (yksi- ja
monimorfeemiset viittomat) myös Perussanakirjassa käytettyyn kiinteä–
polysynteettinen luokitukseen (ks. luvut 2.2 ja 3.2). Australialaisen viittomakielen
tutkimuksessa Johnston ja Schembri (1999) ovat puolestaan kutsuneet vastaavia
viittomia tai leksikon osia termeillä established lexicon 'vakiintunut leksikko' ja
productive lexicon 'produktiivinen leksikko'. Yhteistä kaikille näkemyksille on, että vain
perusmuotoiset/vakiintuneet viittomat on hyväksytty sanakirjoissa esitettäviksi.
Amerikkalaisen viittomakielen osalta Brentari ja Padden (2001) ovat tehneet edellisistä
hieman poikkeavan jaottelun puhumalla natiivista ja ei-natiivista leksikosta, joista
molemmista on edelleen eroteltavissa ydinosa ja periferia. Natiivin leksikon ydin
sisältää perinteiset yksi merkitys–yksi muoto -kriteerit täyttävät viittomat. Ei-natiiviin
leksikkoon kuuluu taas puhuttuun tai kirjoitettuun kieleen vahvemmin sidoksissa oleva
leksemaattinen aines, kuten sormiaakkosia sisältävät viittomat (sormiaakkosia
sisältävistä viittomista suomalaisessa viittomakielessä ks. Jantunen 2003a: 77–83).
Artikulatorisen, morfologisen ja leksikologisen näkökulman lisäksi hyvin tavallinen
tapaa jäsentää viittomakielten leksikkoa on ollut jakaa viittomat eri sanaluokkiin (esim.
Valli & Lucas 1995: 118–128; Johnston & Schembri 2007: 189–199). Käytännössä
viittomakieliin esitetyt sanaluokkajaot ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta pohjautunut
puhuttujen kielten perusteella identifioituihin kategorioihin, joista keskeisimpiä ovat
substantiivi, verbi ja adjektiivi. Toisin sanoen sanaluokkakäsittelyä on luonnehtinut
pyrkimys ottaa kategoriat teoreettisesti annettuina, ja etenkin generatiivisen
kielioppiteorian näkökulmasta. Omaehtoisempi sanaluokittelu on ollut viitotuissa
kielissä marginaalista (vrt. alla luvussa 3.2 esiteltyyn suomalaista viittomakieltä
koskevaan sanaluokitteluun).
3.2 Keskeiset suomalaisen viittomakielen viittomistoa koskevat näkemykset
Suomalaisen viittomakielen viittomiston jaottelussa on monin paikoin seurattu
kansainvälisiä trendejä. Esimerkiksi Perussanakirjan hakujärjestelmä hyödyntää edellä
(luku 3.1) kuvattua klassista artikulatorista luokitusta, ja sanakirjassa esitetty
viittomiston perusjako kiinteisiin ja polysynteettisiin viittomiin vastaa
yleisleksikologista perusjakoa muodoltaan ja merkitykseltään vakioisiin ja varioiviin
viittomiin. Kuitenkin myös omaperäisempiä näkemyksiä on esitetty. Esimerkiksi
Rissanen (1985: 28–29) jakaa suomalaisen viittomakielen viittomiston kielellisen
merkin lajien mukaan symbolisiin (esim. ILOINEN, ks. kuvio 2) ja eriasteisesti ikonisiin
viittomiin; jälkimmäinen luokka jakautuu edelleen täysin ikonisiin (esim. PALLO; ks.
myös kuvio 1), puoli-ikonisiin (esim. metonyymisesti ikoninen ELÄIN ja
antroposentrisesti ikoninen AUTO) ja johdetusti ikonisiin (esim. PÄÄ+VAHVA
'itsepäinen') viittomiin. Rissaselta (1998: 61–67) on peräisin myös viittomien
leksikaaliseen kompleksisuuteen pohjaavaa luokitus, jossa viittomat jakautuvat
yksinkertaisiin viittomiin (esim. MIES), simultaanisiin yhdisteisiin (esim.
PURJEVENE, jossa molemmat kädet edustavat omaa merkityselementtiään; vrt. kuvion
1 viittoma) ja sekventiaalisiin yhdisteisiin (esim. TIETOKONE, jossa viittoma koostuu
kahdesta peräkkäisestä toisiinsa sulautuneesta viittomasta, ks. kuvio 4).
Kansainvälisestä valtavirtanäkemyksestä poikkeavaa luokitusta edustaa myös Rainòn
(2004) tekemä viittomiston (osan) jako propreihin (so. erisnimiin) ja apellatiiveihin
(yleisnimiin), ja Jantusen (2007a) pääjako tavun sisältäviin ja tavuttomiin viittomiin (ks.
luku 2.2).
KUVIO 4. Esimerkki suomalaisen viittomakielen (sekventiaalisesta) yhdysviittomasta TIETOKONE. Viittoma koostuu osista {TIETO} ja {KONE}, jotka ovat sulautuneet yhdellä liikkeellä tuotetuksi kokonaisuudeksi. Kuvat ovat Perussanakirjasta.
Perussanakirjassa esitetty viittomiston jako kiinteisiin ja polysynteettisiin viittomiin (ks.
luku 2.2) on ollut suomalaisen viittomakielen tutkimuksessa hyvin vaikutusvaltainen.
Käytännössä jakoa ovat hyödyntäneet useimmat tutkijat, selkeänä poikkeuksena ehkä
ainoastaan Rissanen (1985, 1998). Kiinteä–polysynteettinen-jakoa on myös
jatkokehitelty: esimerkiksi Savolainen (2006: 19) nojaa Perussanakirjan tekemään
peruserittelyyn, mutta erottaa kiinteiden ja polysynteettisten viittomien lisäksi
suomalaisesta viittomakielestä myös kolmannen viittomaryhmän, deiktiset eli eri tavoin
osoittavat viittomat.
Kiinteä–polysynteettinen-jaon ohella toisena keskeisenä suomalaisen viittomakielen
viittomistoa koskevana jakona voidaan pitää Rissasen (1985: 29–42, 1998) esittämää
nominaali–verbaali-sanaluokkajakoa, joka on toiminut perustana myös viimeaikaiselle
syntaktiselle tutkimukselle (ks. Jantunen 2007b, 2008, 2009). Tässä jaossa nominaali
tarkoittaa prototyyppisimmillään substantiivimaista olioon viittaavaa viittomaa (esim.
TYTTÖ), verbaalin ollessa prototyyppisimmillään verbimäinen tilanteen dynaamista
ulottuvuutta koodaava viittoma (esim. OPETTAA). Kieliopillisena erona nominaalisten
ja verbaalisten viittomien välillä on muun muassa niiden kyky merkitä aspektia
(tarkemmin aspektista ja siihen liittyvistä ikonisista prosesseista ks. Rissanen 1985:
100–101, 112–117; 1998: 227–233; ks. myös Jantusen artikkeli tässä teoksessa).
Kansainväliseen sanaluokkatutkimukseen suhteutettuna suomalaisen viittomakielen
nominaali–verbaali-jako on positiivinen lisä. Jako kyseenalaistaa traditionaalisten
puhuttuihin kieliin nojaavien pääsanaluokkakategorioiden kuten substantiivin ja verbin
annettuuden ja pyrkii lähtökohtaisesti luonnehtimaan suomalaista viittomakieltä sen
omilla ehdoilla (vrt. termien nominaali ja verbaali käyttö termien substantiivi ja verbi
sijasta; ks. Jantusen artikkeli tässä teoksessa).
Vaikka sekä kiinteä–polysynteettinen-jaolla että nominaali–verbaali-jaolla on
suomalaisen viittomakielen tutkimuksessa keskeinen asema, ei kumpaakaan jakoa voida
pitää täysin ongelmattomana. Kiinteä–polysynteettinen-jaon erääksi kompastuskiveksi
muodostuu jaon perusluonteinen yhteys morfologiaan (ks. luku 3.1). Käsitteenä ja
terminä polysynteettinen tarkoittaa 'monen morfeemin sulaumaa', mutta useinkaan
polysynteettisiksi nimetyistä viittomista ei ole erotettavissa yhtä tai kahta useampaa
morfeemia. Esimerkiksi viittoma AUTO-PUIKKELEHTII-PARKKIPAIKALLA
sisältää lopulta vain yhden sidonnaisen morfeemin, suorakulmaista oliota (jollainen auto
on) symboloivan käsimuodon (klassifikaattorin). Viittomassa olevien muiden
perinteisesti morfeemeiksi analysoitujen rakenneosasten kuten paikan ja liikkeen
olemus selittyy, niiden idiosynkraattisen perusluonteen vuoksi, lopulta parhaiten eleen,
ei morfeemin, käsitteeseen viittaamalla.
Myös kiinteä–polysynteettinen-jaossa tehty viittaus perusmuotoon (ks. luku 2.2) on
ongelmallinen. On olemassa tiettyjä kriteerejä, joiden avulla viittoman perusmuotoa
voidaan määritellä (esim. Johnston & Schembri 1999; ks. myös Haapasen ja Wainion
artikkeli tässä teoksessa), mutta viime kädessä perusmuoto on tulkittava paljon
eriasteista variaatiota sisältävässä viitotussa kielessä ad hoc -tyyppiseksi abstraktioksi.
Tämä tarkoittaa, että viittomien sijoittaminen luokkiin kiinteä ja polysynteettinen on
tavallista vahvemmin sidottu luokittelijan henkilökohtaiseen päätökseen.
Luokitteluun ja sen kattavuuteen liittyvät ongelmat koskevat myös nominaali–verbaali-
jakoa. Jako jättää avoimeksi muun muassa kysymyksen muiden sanaluokkien
olemassaolosta. Useimmissa puhutuissa kielissä omaksi pääsanaluokaksi on esimerkiksi
erotettu ominaisuussanoista koostuva luokka adjektiivi, jonka olemassaoloon ei
suomalaisessa viittomakielessä ole toistaiseksi otettu kantaa (asiaan pureutuu tässä
teoksessa Jantunen). Toisaalta yksittäin tarkasteltuna monet viittomat näyttäisivät
analysoituvan sekä nominaaleiksi että verbaaleiksi (esim. 'tietämistä' ja 'tietoa'
merkitsevä viittoma). Nominaali–verbaali-jaon ontologisen pätevyyden ja edustavuuden
kannalta tällainen "tupla-analyysi" on selkeä ongelmakohta (ks. Jantusen artikkeli tässä
teoksessa).
4 Eleet viittoman ja viittomiston osana
Edellä on jo muutamaan otteeseen viitattu eleisiin osana viitottua kieltä ja sen viittomia.
Eleistä keskustelu viitottuun kieleen liittyen on ollut pitkään epäortodoksia, ja
esimerkiksi viittomien historiallisen muutoksen tutkimus on pyrkinyt systemaattisesti
osoittamaan läpinäkyvien ja pantomiimisten eleiden muuttuvan läpinäkymättömiksi
abstrakteiksi vapaiksi morfeemeiksi (esim. Jantunen 2003b). Monien viittomien
kohdalla tämä muutos on ilman muuta ollut tosio. Viimeaikainen eletutkimus on
kuitenkin pakottanut uudelleenarvioimaan eleiden roolia viittomissa myös synkronisesta
näkökulmasta.
Useat viitotun kielen tutkijat hyväksyvät nykyään näkökannan, jonka mukaan viittojat
tuottavat käsillään paitsi perinteiset lingvistiset kriteerit täyttäviä morfemaattisia
viittomia, myös manuaalisia eleitä (esim. Engberg-Pedersen 1993; Emmorey 1999;
Liddell 2003). Toisin kuin sanojen ja eleiden erottaminen, viittomien ja eleiden
erottaminen toisistaan ei kuitenkaan ole aina yksiselitteistä. Syy tähän on se, että viitottu
kieli käyttää viittomien ja eleiden tuottamiseen samaa visuaalis–gesturaalista kanavaa.
Puhutussa kielessä kanavat ovat erilaiset: sanat tuotetaan suulla (oraalis–auditiivisessa
kanavassa), eleet näkyvimmin käsillä ja kasvojen ilmeillä.
Lisähaasteen viittomien ja eleiden erottamiseen tuo eleen käsitteellinen rajaaminen,
toisin sanoen eleen määritteleminen. Eleellä on perinteisesti tarkoitettu juuri
manuaalista käsillä tuotettua elettä (esim. McNeill 1992). Manuaaliset eleet jakautuvat
kuitenkin laajalle skaalalle, jossa toisessa ääripäässä on summittainen elehtiminen ja
toisessa kulttuurisidonnaiset, muodoltaan ja käyttötarkoitukseltaan suhteellisen
vakiintuneet embleemit. Toisaalta ele voi olla myös ei-manuaalisesti tuotettu. Useimmat
ovat valmiita luokittelemaan tällaisiksi ei-manuaalisiksi eleiksi ainakin affektiiviset
kasvojenilmeet ja kehon asennot ja liikkeet (esim. Emmorey 1999). Lisäksi on esitetty,
että mikä tahansa lihasaktiviteetti olisi elettä (esim. Armstrong, Stokoe & Wilcox 1995).
Merkittävä viimeaikainen kannanotto viittomien ja eleiden suhdetta koskevaan
keskusteluun on peräisin Liddelliltä (2003). Liddell argumentoi, että pelkästään
morfeemin käsitteelle rakentuvat viittomien analyysit ovat virheellisiä, koska analyyseja
varten postuloitujen ja esitettyjen morfeemien muotoa ei useinkaan voida spesifisti
rajata. Tämän kaikki on morfeemia -ajattelun vaihtoehdoksi Liddell tarjoaa kannan,
jossa morfemaattiset yksiköt myötävaikuttavat viittomien merkitykseen vain osaksi:
kognitiivisen kieliopin (Langacker 1986) ja mentaalisten tilojen teorian (Fauconnier
1994) viitekehyksessä Liddell esittää, että useiden viittomien kokonaismerkitys on aina
yksikön sisäänrakennetun kieliopillis–leksikaalisen tiedon ja yksikön muodosta
ilmenevän analogisen, joko osoittavan tai kuvailevan tiedon perusteella päätelty
konstruktio. Pelkistetysti Liddellin voidaan sanoa edustavan kantaa, jonka mukaan useat
viittomat sisältävät paitsi morfemaattisen komponentin, myös osoittavan ja/tai
kuvailevan elekomponentin. Näistä jälkimmäinen toteutuu tyypillisesti
artikulaatiopaikan ja monin osin myös orientaation ja liikkeen parametreissa.
Liddellin (2003) näkemys eleestä viittomien yhtenä komponenttina ei enää täysin vastaa
klassisia eleelle annettuja määritelmiä (vrt. edellä). Näkemyksen perustana onkin eleen
käsitteellinen uudelleenarviointi. Okrent (2002) on elaboroinut tätä uudistettua
elekäsitettä ja esittänyt (emt. 187), että ele on yksikkö, joka ensinnäkin ilmaisee
ajatuksen kuvallisen ulottuvuuden puheen aikana; eleen muoto on suorassa yhteydessä
mielikuvaan, joka voi olla joko konkreettinen tai abstrakti. Toiseksi ele on Okrentin
mukaan muodoltaan aina ei-konventionaalinen. Kolmanneksi Okrent toteaa eleen
olevan muodon ja merkityksen suhteen gradientti eli asteittainen, ei katogorinen.
Käytännössä Okrentin näkemys eleestä luo perustaa viitotun kielen idiosynkraattisten
muotojen tutkimukselle, mutta samalla se asettaa myös tietyt puhutun kielen
lingvistisessä tutkimuksessa perinteisesti käsittelyvaikeuksia aiheuttaneet ilmiöt uuteen
valoon. Esimerkki näistä on äänteiden foneettisen pituuden ikoninen muokkaus:
Okrentin viitekehyksessä vaikkapa vokaalin venyttäminen lausumassa olin töissä
piiiiitkään luokittuu yhdenlaiseksi elehtimiseksi.
5 Lopuksi: tämän teoksen näkökulmia
Kukin tämän teoksen kirjoittajista lähestyy viittomaa ja viittomistoa yhdestä tai
useammasta edellä yleispiirteisesti esitellystä näkökulmasta. Kahden ensimmäisen
artikkelin pääfokus on viittomassa. Stiina Ojala tarkastelee viittomaa kokeellisen
fonetiikan lähtökohdista ja osoittaa, miten rytmi ja siihen osana kuuluva koartikulaatio
hämärtävät (foneettisen) viittoman rajoja. Johanna Mesch käsittelee artikkelissaan
myös (foneettis–fonologisen ja semanttisen) viittoman rajoja, tarkasti ottaen sitä, miten
viittomajaksoja identifioidaan ja miten niiden merkityksiä merkitään
annotointiohjelmalla laajaa viittomakielen korpusta käsiteltäessä. Mesch korostaa
erityisesti yhtenevien annotointi- ja glossauskäytänteiden laatimista viittomakielen
orastavaan korpustyöhön.
Kolmessa seuraavassa artikkelissa fokus siirtyy yksittäisestä viittomasta ja sen
problematiikasta kohti viittomistoa ja sen jaon problematiikkaa. Tommi Jantusen
artikkeli toimii siltana viittomaa, elettä ja viittomistoa koskevan tematiikan välillä.
Jantunen määrittelee (semanttis–fonologis–kieliopillisen) viittoman käsitteen kattamaan
myös eleitä ja esittää tähän määritelmään nojaten näkemyksensä suomalaisen
viittomakielen pääsanaluokista, nominaalista ja verbaalista. Ulla-Maija Haapanen ja
Tuija Wainio ottavat omassa artikkelissaan lähtökohdaksi Jantusen verbaaliviittomia
koskevan kolmikantaisen perusluokittelun (verbaalityypit 1–3) ja tarkentavat näistä
kahta ensimmäistä tyyppiä: tyypin 1 verbaalit jakautuvat heillä kahteen ja tyypin 2
verbaalit neljään alakategoriaan. Ritva Takkinen jatkaa omassa artikkelissaan
verbimäisten viittomien käsittelyä ja pohtii, miten suomalaisellekin viittomakielelle
tyypilliset kuvailevat verbit (vrt. polysynteettiset viittomat ja Jantusen verbaalityyppi 3)
tulisi luokitella ja ottaa huomioon kielen opetuksessa.
Teoksen kaksi viimeistä artikkelia ovat omistetut konkreettisten viittomakokoelmien
(sanakirjojen) laatimiskäytänteiden kriittiselle pohdinnalle. Karin Hoyer tarkastelee
sanakirjan eri funktioita (kielen dokumentointi, kuvaus ja standardisointi) ja kysyy,
miten ne toteutuvat nykyisessä viittomakielten sanakirjatyössä ja millaista kielikäsitystä
nykyiset sanakirjatyökäytänteet vastaavat ja heijastavat. Myös Päivi Rainò esittää
kriittisen puheenvuoron nykyisiä viittomakielten sanakirjatyökäytänteitä vastaan. Hän
argumentoi, että viittomakielten sanakirjat edustavat enemmistölähtöistä lingvististä
feodalismia.
Jokainen teoksessa esitetty puheenvuoro on arvokas lisä Suomessa käytävään viitottua
kieltä käsittelevään keskusteluun. Artikkelit osoittavat yhtäältä, että viitotunkaan kielen
tutkimuksen kenttä ei ole täydellisen yhtenäinen, vaan se määrittyy viime kädessä
yksittäisten tutkijoiden valitsemien näkökulmien kautta. Toisaalta artikkelit todistavat
kiistattomasti, että vaikka näkökulmia yhteen ja samaan asiaankin voi olla useita, niin
lopulta yhteisen mielenkiinnon kohteena ovat juuri nämä asiat ja niistä käytävä
keskustelu. Ex nihilo nihil fit.
Kirjallisuus
Armstrong, D. F., Stokoe, W. C. & Wilcox, S. E. 1995. Gesture and the nature of
language. Cambridge: Cambridge University Press.
Battison, R. 1978. Lexical borrowing in American Sign Language. Silver Spring,
Maryland: Linstok Press.
Blanche-Benveniste, C. 2007. Linguistic units in signed and verbal languages.
Teoksessa E. Pizzuto, P. Pietrandrea & R. Simone (toim.), Verbal and signed
language: comparing structures, constructs and methodologies, 81–106. Berlin:
Mouton de Gruyter.
Bloomfield. L. 1933. Language. New York: Holt, Rinehart & Winston.
Brentari, D. & Padden, C. 2001. Native and foreign vocabulary in American Sign
Language: a lexicon with multiple origins. Teoksessa D. Brentari (toim.), Foreign
vocabulary in sign languages: a cross-linguistic investigation of word formation,
87–119. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum Associates.
Croft, W. 2003. Typology and universals. 2nd edition. Cambridge: Cambridge
University Press.
Emmorey, K. 1999. Do signers gesture? Teoksessa L. S. Messing & R. Campbell
(toim.), Gesture, speech, and sign, 133–159. New York: Oxford University Press.
Engberg-Pedersen, E. 1993. Space in Danish Sign Language: the space and
morphosyntax of the use of space in a visual language. Hamburg: Signum Verlag.
Fauconnier, G. 1994. Mental spaces. Cambridge: Cambridge University Press.
Itkonen, E. 1966. Kieli ja sen tutkimus. Helsinki: WSOY.
Jantunen, T. & Takkinen, R. 2010. Syllable structure in sign language phonology.
Teoksessa D. Brentari (toim.), Sign languages: a Cambridge language survey,
312–331. Cambridge: Cambridge University Press.
Jantunen, T. 2003a. Johdatus suomalaisen viittomakielen rakenteeseen. Helsinki: Finn
Lectura.
Jantunen, T. 2003b. Viittomien historiallinen muutos ja deikonisaatio suomalaisessa
viittomakielessä. Puhe ja kieli 23, 43–60.
Jantunen, T. 2007a. Tavu suomalaisessa viittomakielessä. Puhe ja kieli 27, 109–126.
Jantunen, T. 2007b. The equative sentence in Finnish Sign Language. [Teoksessa O.
Crasborn (toim.), Identifying sentences in signed languages: special issue of] Sign
Language & Linguistics 10, 113–143.
Jantunen, T. 2008. Fixed and free: order of the verbal predicate and its core arguments
in declarative transitive clauses in Finnish Sign Language. SKY Journal of
Linguistics 21, 83–123.
Jantunen, T. 2009. Tavu ja lause: tutkimuksia kahden sekventiaalisen perusyksikön
olemuksesta suomalaisessa viittomakielessä. Jyväskylä Studies in Humanities
117. Jyväskylä: University of Jyväskylä.
Jantunen, T. 2010. A comparison of two sign identification methods. Proceedings of the
4th Workshop on the Representation and Processing of Sign Languages: Corpora
and Sign Language Technologies, organized as a part of LREC 2010 conference
in Valetta (Malta), May 22-23, 2010.
Jantunen, T., Koskela, M., Laaksonen, J. & Rainò, P. (2010). Towards the automated
visualization and analysis of signed language motion: method and linguistic
issues. Proceedings of the 5th International Conference on Speech Prosody,
organized in Chicago, Illinois (USA), May 11-14, 2010.
Johnston, T. & Schembri, A. (1999). On defining lexeme in a signed language. Sign
Language & Linguistics 2, 115–185.
Johnston, T. & Schembri, A. 2007. Australian Sign Language: an introduction to sign
language linguistics. Cambridge: Cambridge University Press.
Langacker, R. W. 1986. An introduction to Cognitive Grammar. Cognitive Science
10,1–40.
Liddell, S. K. 2003. Grammar, gesture, and meaning in American Sign Language.
Cambridge: Cambridge University Press.
McNeill, D. 1992. Hand and mind: what gestures reveal about thought. Chicago: The
University of Chicago Press.
Ojala, S. & Aaltonen, O. 2007. Puheen ja viittomien suhde: foneettinen tutkimus. Puhe
ja kieli 27, 99–107.
Okrent, A. 2002. A modality-free notion of gesture and how it can help us with the
morpheme vs. gesture question in sign language linguistics (or at least give us
some criteria to work with). Teoksessa R. P. Meier, K. Cormier & D. Quinto-
Pozos (toim.), Modality and structure in signed and spoken languages, 175–198.
Cambridge: Cambridge University Press.
Perussanakirja = Suomalaisen viittomakielen perussanakirja (1998)
Pimiä, P. 1987. Suomalaisen viittomakielen suunliikkeistä. Teoksessa P. Pimiä & T.
Rissanen (toim.), Kolme kirjoitusta viittomakielestä, 25–47. Helsingin yliopiston
yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 17. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Rainò, P. 2001. Mouthings and mouth gestures in Finnish Sign Language. Teoksessa P.
Boyes Braem & R. Sutton-Spence (toim.), The hands are the head of the mouth:
the mouth as articulator in sign languages, 41–50. Hamburg: SIGNUM-Press.
Rainò, P. 2004. Henkilöviittomien synty ja kehitys suomalaisessa
viittomakieliyhteisössä. Deaf Studies in Finland 2. Helsinki: Kuurojen Liitto ry.
[html-pohjainen CD-ROM].
Rainò, P. 2006. Viittomien leksikaalisesta kuvauksesta. Teoksessa M. Suominen, A.
Arppe, A. Airola, O. Heinämäki, M. Miestamo, U. Määttä, J. Niemi, K. K.
Pitkänen & K. Sinnemäki (toim.), A man of measure: festschrift in honour of Fred
Karlsson on his 60th birthday, 236–242. Special Supplement to SKY Journal of
Linguistics, Volume 19 (2006). Turku: The Linguistic Association of Finland.
Rissanen, T. 1985. Viittomakielen perusrakenne. Helsingin yliopiston yleisen
kielitieteen laitoksen julkaisuja 12. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Rissanen, T. 1998. The categories of nominals and verbals and their morphology in
Finnish Sign Language. Julkaisematon yleisen kielitieteen lisensiaatintutkielma.
Turun yliopisto.
Sandler, W. & Lillo-Martin, D. 2006. Sign language and linguistic universals.
Cambridge: Cambridge University Press.
Sandler, W. 1999. Cliticization and prosodic words in a sign language. Teoksessa T.
Hall & U. Kleinhenz (toim.), Studies on the Phonological Word, 223–255.
Amsterdam: John Benjamins.
Savolainen, L. 2006. Viittomakielten kirjoitusjärjestelmien periaatteet ja käytäntö.
Helsingin yliopisto, yleisen kielitieteen laitos. Yleisen kielitieteen pro gradu -
tutkielma.
Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998. Kuurojen Liitto ja Kotimaisten kielten
tutkimuskeskus. Helsinki: KL-Support Oy.
Supalla, T. 1986. The classifier system in American Sign Language. Teoksessa C. Craig
(toim.), Noun classes and categorization, 181–214. Typological Studies in
Language 7. Philadelphia: John Benjamins.
Suvi = Suvi – Suomalaisen viittomakielen verkkosanakirja 2003. [Helsinki]: Kuurojen
Liitto ry. Verkkojulkaisu: http://suvi.viittomat.net.
Takkinen, R. 2002. Käsimuotojen salat: viittomakielisten lasten käsimuotojen
omaksuminen 2–7 vuoden iässä. Deaf Studies in Finland 1. Helsinki: Kuurojen
Liitto ry.
Valli, C. & Lucas, C. 1995. Linguistics of American Sign Language: an introduction.
Second Edition. Washington, D.C.: Clerc Books, Gallaudet University Press.
Wallin, L. 1996. Polysynthetic signs in Swedish Sign Language. Department of
Linguistics, Department of Sign Language, Stockholm University.
Vermeerbergen, M., Leeson, L. & Crasborn, O. 2007. Simultaneity in signed lan-
guages: a string of sequentially organised issues. Teoksessa M. Vermeerbergen,
L. Leeson & O. Crasborn (toim.), Simultaneity in signed languages: form and
function, 1–25. Amsterdam: John Benjamins.
Wilbur, R. B. (1987). American Sign Language: linguistic and applied dimensions.
Boston, MA: Little, Brown and Co.
Zeshan, U. 2002. Towards a notion of 'word' in sign languages. Teoksessa R. M. W.
Dixon & A. Y. Aikhenvald (toim.), Word: a cross-linguistic typology, 153–179.
Cambridge: Cambridge University Press.