TUTKIMUSMETODEJA AMMATILLISELLE KENTÄLLE

Hanna Vilkka

SISÄLLYS

ESIPUHE

JOHDANTO

1 TUTKIMUS AMMATILLISESSA KENTÄSSÄ

2 TUTKIMUKSELLE ASETETUT VAATIMUKSET

2.1 Tutkimusten vertailuperusta

2.2 Tutkimusetiikka

3 TUTKIMUSPROSESSI AMMATILLISESSA KENTÄSSÄ

3.1 Tutkimuksen kulku: ideataso, sitoutuminen, toteuttaminen, kirjoittaminen, tiedottaminen

3.2 Tutkimussuunnitelma

3.3 Tutkimusrahoituksen hakemisesta

4 MÄÄRÄLLINEN TUTKIMUSMENETELMÄ KÄYTÄNNÖSSÄ

4.1 Tutkimusaineiston keräämisen tavat

4.2 Otannan suunnittelu

4.3 Teoriasta kyselylomakkeeksi

4.4 Kyselylomakkeen taulukointi

5 LAADULLINEN TUTKIMUSMENETELMÄ KÄYTÄNNÖSSÄ

5.1 Menetelmän erityispiirteet

5.2 Tutkimushaastattelun toteuttamisen tapoja

5.3 Haastateltavan valinta ja haastatteluun valmistautuminen

5.4 Puheesta tekstiksi: litterointi

5.5 Havainnoinnin toteuttamisen tapoja

5.6 Tutkimusaineiston määrä: koolla ei ole väliä

6 MERKITYKSIÄ TUTKIMASSA JA YMMÄRTÄMÄSSÄ

6.1 Merkityssuhde tutkimuskohteena

6.2 Kolme tapaa lähestyä merkityssuhdetta: fenomenologinen, sisällönanalyysi ja

diskurssianalyysi

6.3 Hermeneuttinen metodi

7 TUTKIMUKSEN ARVIOINNISTA

7.1 Kuka arvioi tehtyä tutkimusta?

7.2 Laadullinen tutkimusmenetelmä: tulkinnan yleistäminen ja luotettavuus

7.3 Määrällinen tutkimusmenetelmä: pätevyys ja luotettavuus

7.4 Tutkimuksen arvioinnin perusta: tutkimusteksti

7.5 Argumentaatio tutkimustekstissä

LOPPUSANAT

SANASTO

LÄHDEKIRJALLISUUS

ESIPUHE

Tieteellistä tutkimusta, selvityksiä ja kartoituksia tehdään nykyään monella taholla

ammatillisessa kentässä. Niitä tehdään muun muassa yrityksissä, elinkeinoelämässä,

kaupunkien, kuntien, kuntainliittojen palveluksessa, instituuteissa, erilaisissa organisaatioissa

kuten ammattiliitoissa, alueellisissa yliopistokeskuksissa ja innovaatiokeskuksissa sekä

koulutusorganisaatioissa. Nykypäivänä eri toimi– ja ammattialat sekä heidän sidosryhmänsä

yhä useammin myös yhdistävät mielenkiinnon kohteitaan ja resurssejaan tehdäkseen

tutkimusta yhdessä sekä alueellisesti, kansallisesti että kansainvälisesti. Toimijoina

yhteishankkeissa on yhä useammin sekä yliopistoista että ammattikorkeakouluista

valmistuneita.

Ammatillisen kentän tutkimustaitojen tarpeesta kertoo, että enenevässä määrin vuosina 2000–

2004 Helsingin seudun kesäyliopiston tutkimuskursseilleni osallistuvista on hakeutunut

tutkimuksen tekemisen oppiin työnantajansa kehotuksesta tai omasta halustaan, koska he

joutuvat osallistumaan tutkimushankkeisiin työyhteisössään. Opiskelijoiden mukaan

työnantajat myös tiedustelevat entistä useammin tutkimustaitojen hallintaa työnhaussa,

jolloin myös taidon näkyminen hankittuina tutkimusopintoina ja tehtyinä tutkimuksina on

olennaista CV:ssä.

Korkeakouluopiskelijat ovat hyvin erilaisessa asemassa siirtyessään ammatillisen kentän

palvelukseen. Yliopistoissa metodiopintoja on huomattavasti enemmän kuin

ammattikorkeakoulussa, jossa tutkimusmetodiopintoja tarjotaan alasta riippuen laajuudessa

nollasta kuuteen opintopistettä. Tutkimusmetodien opetuksen tavoite on myös käytännössä

merkittävästi erilainen yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. Yliopistoissa

tutkimusmetodien opetus ei ole suunnattu vain pro gradu –työstä selviytymiseen vaan

laajemmin oman tieteenalan ja yhteiskunnan muutoksen seuraamiseen, tiedon soveltamiseen

ja uuden tiedon tuottamiseen. Olen opettanut useita vuosia ammattikorkeakouluissa

tutkimusmetodeja ja ohjannut opinnäytteitä sekä harmitellut sitä, että usein

ammattikorkeakoulujen metodiopetuksen vähyyden vuoksi opiskelijoille voidaan antaa vain

perusvalmiudet opinnäytteestä selviytymiseen eikä opetusta laajempaan työelämässä

tarvittavien tutkimustaitojen hallintaan.

Ammattikorkeakoulut ja toinen aste eivät yhteiskunnallisen tehtävänsä mukaisesti kouluta

tutkijoita. Se ei kuitenkaan tarkoita, että niistä valmistuvilla opiskelijoilla ei kuuluisi olla

perustaitoja lukea tutkimuksia, arvioida niitä, tehdä päätöksiä tutkimustuloksiin perustuen

sekä tehdä tutkimuksia, selvityksiä ja kartoituksia yhdessä kollegoidensa kanssa.

Nykypäivänä yhä useampi työelämässä tehty päätös nojaa tutkimustuloksiin ja jo arkipäivän

keskustelussa argumentoidaan omia näkemyksiä tutkimustuloksien perusteella.

Tutkimustaitojen hallinta ei enää ole yliopistojen ja niistä valmistuneiden asiantuntijoiden

yksinoikeus tai erityistaito vaan ne koskevat jokaista ammatillisessa kentässä toimivaa.

Tutkimustaidot kuuluvat nykypäivänä yleissivistykseen kaikilla aloilla. Helsingin yliopiston

käytännöllisen filosofian dosentti Arto Siitonen (2004, 277) toteaa teoksessa Tutkiva ja

kehittävä ammattikorkeakoulu, että "Vailla tutkimuspohjaa oleva opetus supistuu vanhan

toistamiseksi. Tutkimuksellista asennoitumista voidaan opettaa ajattelun taitona.

Ammatillisen opetuksen vähimmäisvaatimus on ammattitaidon välittäminen, mutta taitavalta

ammattilaiselta voidaan odottaa ammatillista sivistyneisyyttä ja ammattietiikan sisäistämistä".

Jälkimmäisiin kuuluvat myös tutkimustaidot. Nykypäivänä ei riitä, että esimerkiksi

ammattikorkeakoulun käynyt vaatesuunnittelija tuntee materiaalit, niiden käyttäytymisen ja

osaa suunnitella malliston. Hänen on myös tunnettava, miten pukeutuminen kietoutuu

elämäntyyliin. Tähän liittyy jatkuva yhteiskunnan ja kulttuurien muutoksen virrassa

eläminen, trendien ennakoiminen, niiden tutkiminen, uusien elämäntyylien rakentaminen ja

niihin vastaaminen. Vaatesuunnittelija ei luo ja myy ihmisille vain mallistoa vaan myös

niiden avulla luomiaan elämäntyylejä.

Kiitän Muotoiluinstituutin ja Taideinstituutin Muotoilun– ja taiteen erikoistumisopinnoissa

Tutkimusmenetelmät–kurssillani vuonna 2004 ja 2005 opiskelleita opiskelijoita. Edellinen

vuosikurssi viritti mielessäni idean tästä oppikirjasta ja jälkimmäisten kanssa pääsin

testaamaan oppikirjan sisältöä. Kiitoksen on ansainnut myös Ville–Matti Vilkka antamastaan

teknisestä tuesta ja sisällöllisistä kommenteista. Erityisesti haluan kiittää Suomen

tietokirjailijat ry:tä ja Kansan Sivistysrahaston Kustannusosakeyhtiö Tammen rahastoa

luovaan kirjoittamistyöhön saamastani tuesta.

Lahdessa 4.5.2005

Hanna Vilkka

JOHDANTO

Tutkimusmetodeja ammatilliselle kentälle –oppikirja antaa valmiuksia ammatillisten

asiantuntijoiden tutkimustaitojen kartuttamiseen. Sen tavoitteena on lähentää

tutkimustaidoissa ammatillisen toisen asteen koulutuksen, ammattikorkeakoulun sekä

yliopiston käyneitä ja kannustaa heitä tutkimuksen tekemiseen yhdessä ammatillisessa

kentässä. Samanaikaisesti oppikirja on myös puheenvuoro ammatillisen kentän tutkimuksesta

ja monialaisesta tutkimuksellisesta yhteistyöstä. Näkemykseni on, että parhaimmillaan

ammattikorkeakoulun ja tiedekorkeakoulun käyneiden asiantuntijoiden osaaminen tukevat

toisiaan. Tämä yhteistyö on nykypäivänä myös välttämätöntä sekä toimi– ja ammattialojen,

heidän sidosryhmiensä toiminnan kehittymiselle että aluekehitykselle.

Oppikirja on tarkoitettu ammatillisen kentän toimijoille ensisijaisesti tieteellisen tutkimuksen,

mutta myös selvityksen ja kartoitusten, tekemisen ja itsenäisen opiskelun tueksi.

Ammatillisen kentän toimijoilla tarkoitan esimerkiksi yritysten, elinkeinoelämän,

kaupunkien, kuntien, koulutusorganisaatioiden, alueellisten yliopistokeskusten,

innovaatiokeskusten ja kuntainliittojen palveluksessa työskenteleviä, joilla on takana toisen

asteen tai ammattikorkeakoulun antama ammatillinen koulutus ja heiltä näin ollen puuttuu

tiedekorkeakoulujen antama tieteellinen koulutus eli tutkijakoulutus tutkimuksen tekemiseen.

Oppikirja soveltuu myös metodiopintojen oppikirjaksi toiselle asteelle,

ammattikorkeakouluun sekä yliopistotutkintoon rinnastettaviin ammattikorkeakoulujen

erikoistumisopintoihin ja jatkotutkintoihin. Sitä voi myös soveltaa tutkimuspainotteisissa

opinnäytteissä, vaikka kirja ei anna erikseen ohjeita opinnäytetyön tekemiseen. Lähden tässä

oppikirjassa ajatuksesta, että opinnäytteiden tekijät opettelevat, opiskelevat ja siten ovat

osoittamassa osaamistaan opinnäytteellä. Ammatillisen kentän monialaiset tutkimukset ovat

toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta, ammattikorkeakoulusta tai yliopistosta

valmistuneiden ja työelämässä toimivien tutkimushankkeita. Jos niissä on mukana eri

koulutusasteiden opinnäytetöiden tekijöitä, vastuu koko tieteellisestä tutkimuksesta ja

tutkimustuloksista on kuitenkin tutkimusjohtajalla eikä opiskelijalla. Tutkimustulokset

nimetään tutkimusryhmän ja/tai tutkimustulosten omistajan eikä opiskelijan mukaan. Myös

eettinen vastuu tieteellisestä tutkimuksesta on tutkimusryhmällä eikä opiskelijalla.

Tutkimusryhmään osallistuvalle opiskelijalle voidaan antaa hänelle ansaitsemansa tunnustus

tutkimushankkeeseen osallistumisesta, mutta tutkimusryhmä yhdessä toimeksiantajan kanssa

omistaa tutkimustulokset ja niistä nousevat innovaatiot. Opiskelija on siten oppimassa ja

opiskelemassa opinnäytteensä avulla tutkimusryhmässä.

Oppikirjan kohderyhmän ulkopuolelle olen jättänyt ne, jotka kaipaavat välineitä joko oman

tutkimuksellisen asenteen kehittämiseen ammatillisena työvälineenä, oman työn tutkimiseen

ja kehittämiseen tai oppimateriaalin työstämiseen tutkivalla asenteella.

Tutkimusmetodeita ammatilliselle kentälle –oppikirjan lähtökohtana on, että ammatillisessa

kentässä tieteellisiä tutkimuksia, selvityksiä ja kartoituksia tehdään monialaisissa

ammatillisissa tutkimusryhmissä (ks. Kuva 1. Monialainen ammatillinen tutkimusryhmä).

Monialaisuudella tarkoitan, että tutkimusryhmä ei muodostu vain yhden organisaation

asiantuntijoista vaan tutkimusryhmässä on toimijoita sekä yrityksistä, elinkeinoelämästä,

alueellisista yliopistokeskuksista, alueellisista innovaatiokeskuksista, alueen

koulutusorganisaatioista, kaupungin, kunnan tai kuntainliiton palveluksesta. Joillakin

tutkimusryhmään kuuluvilla on tiedekorkeakoulutausta, mutta nykyään yhä useammin

tutkimusryhmään kuuluu myös ammattikorkeakoulun käyneitä ja satunnaisesti myös toisen

asteen ammatillisen koulutuksen käyneitä. Oppikirjan tarkoitus on antaa ammatillisen

koulutuksen saaneille välineitä käydä ja ymmärtää tutkimushankkeen ympärillä olevaa

keskustelua sekä osallistua tutkimushanketta koskevaan päätöksentekoon yhdessä tieteellisen

koulutuksen saaneiden kanssa tutkimuksen eri vaiheissa.

Oppikirjan painopiste on tutkimuksen ideointi– ja suunnitteluvaiheessa, koska niissä tehdään

koko tutkimuksen kannalta ratkaisevimmat päätökset. Tavoitteenani on antaa välineitä, joiden

avulla ammatillinen asiantuntija ymmärtää ammatillisen kentän luonnetta, tutkimusprosessia

kokonaisuutena, tutkimusetiikkaa, tutkimusmetodeja, tutkimustekstin merkitystä tutkimuksen

tekemisessä ja julkaisemisessa sekä tutkimuksen arvioinnin merkitystä tutkimuksen

jokaisessa valintatilanteessa. Näihin liittyy monenlaisia asioita, jotka aiheuttavat

tutkimusryhmässä pulmia tutkimuksen aikana, mikäli niistä ei ole käyty kriittistä keskustelua

jo tutkimuksen ideointi– ja suunnitteluvaiheessa. Tärkeänä asiana pidän, että tutkimusta

tekevä ammatillinen asiantuntija tunnistaa metodien moninaisuuden, miten jokainen ratkaisu

sulkee pois joitakin mahdollisuuksia ja samalla tuo lisää uusia sekä kuinka tärkeää on osata

perustella ajatuksensa asianmukaisin lähtein tutkimusta koskevassa keskustelussa kollegoiden

kanssa. Olen jättänyt tästä oppikirjasta pois tutkimusaineiston analysoinnin ja

analysointitapoihin liittyvän tulkinnan tekemisen. Niitä on mahdoton kuvata yleisesti, koska

jokaisella analyysimenetelmällä on omat tulkinnan tekemisen periaatteensa, jota usein vielä

sovelletaan tutkimuskohtaisesti.

Tutkimusmetodeja ammatilliselle kentälle –oppikirja tukeutuu ensisijaisesti suomenkieliseen

metodikirjallisuuteen, jota myös ensisijaisesti suosittelen täydentäväksi ja vertailevaksi

lukemistoksi. Tähän rajaukseen olen päätynyt, koska ammatillisen kentän toimijoista valtaosa

käyttää äidinkielenään suomen kieltä. Siksi myös suuri osa ammatillisen kentän alueellisista

tutkimushankkeista tehdään ensisijaisesti suomenkielisten toimijoiden kanssa ja heidän

sovellettavakseen. Ammatillisen toisen asteen ja ammattikorkeakoulun metodiopinnot ovat

myös määrällisesti liian vähäisiä, että niissä ehdittäisiin antaa riittäviä valmiuksia

tutkimussanaston käyttämiseen vieraalla kielellä. Ammattikorkeakoulun opinnäytteiden

kannalta tämä ei ole edes mielekästä, koska opinnäytteiden ensisijainen kieli on oma

äidinkieli eikä opinnäytteillä tavoitella kansainvälistä mielenkiintoa toisin kuin yliopistojen

jatkotutkintojen opinnäytteillä. Siksi pidän tärkeänä, että oppikirjan kohderyhmä oppii

tutkimustoimintaa koskevat suomenkieliset sanat, niiden moninaisuuden ja osaa käydä

perustason keskustelua niiden avulla tutkimusryhmän muiden jäsenten kanssa.

Tutkimussanaston hallinta omalla äidinkielellä luontevasti on tärkeää myös, kun tutkimusta ja

sen tuloksia esitellään toisille ammatillisen kentän toimijoille.

Oppikirjan rakenne on seuraavanlainen. Ensimmäisessä luvussa kuvaan näkemykseni

ammatillisen kentän tutkimuksesta. Toisessa luvussa käyn läpi tutkimusetiikkaa.

Tutkimusetiikka on kaiken tutkimuksen tekemisen perusta ja kulkee siksi mukana koko

tutkimusprosessin.

Kolmannessa luvussa käyn läpi tutkimusprosessin kulun ammatillisen kentän näkökulmasta

ideointivaiheesta tutkimustulosten tiedottamiseen. Samassa luvussa käsittelen myös

tutkimusmenetelmien tiedonintressiä ja tutkimusmetodien yhdistämistä eli triangulaatiota,

koska jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa on tärkeää ymmärtää, millaista tietoa määrällisellä

ja laadullisella tutkimusmenetelmällä tavoitellaan. Lisäksi käyn läpi tutkimussuunnitelman

rakennetta ja merkitystä tutkimusprosessissa sekä osana tutkimushankkeen rahoituksen

hakemista. Samassa luvussa käsittelen lyhyesti myös kirjoittamista osana tutkimusprosessia.

Neljännessä luvussa esittelen määrällistä tutkimusmenetelmää ja viidennessä luvussa

vuorostaan käyn läpi laadullista tutkimusmenetelmää tutkimusmetodina.

Tutkimusmenetelmissä esittelen metodeita, joiden ottaminen huomioon

tutkimussuunnitelmassa on välttämätöntä. Näitä ovat muun muassa tutkimusaineiston

keräämisen tavat, tutkimusaineiston määrään ja kattavuuteen liittyvät ratkaisut ja

tutkimusaineiston muuttaminen raakamateriaalista tutkittavaan muotoon.

Ammatillisessa kentässä kuulee usein pohdittavan, mikä merkitys tai tarkoitus asioilla on

jollekin ihmiselle jossakin tilanteessa oli kysymys sitten tuotteesta, esineestä, tapahtumasta

tai tilanteesta. Merkitysten tutkiminen on yksi keskeinen tutkimuksen kohde ammatillisessa

kentässä. Tästä syystä kuudennessa luvussa käyn läpi esimerkinomaisesti, millä tavalla eri

metodien näkökulmasta merkitykset ja merkityssuhteet paljastuvat. Samassa luvussa esittelen

lyhyesti myös hermeneuttista lähestymistapaa tutkimusmetodina, koska se liittyy läheisesti

merkitysten tutkimiseen. Seitsemännessä luvussa paneudun tutkimuksen arviointiin. Käyn

läpi ketkä arvioivat ammatillisen kentän tieteellistä, tieteellisen tutkimuksen yleistettävyyttä

ja luotettavuutta sekä tutkimustekstiä tutkimuksen arvioinnin perustana. Samassa luvussa

käsittelen haastattelulomakkeiden ja kyselylomakkeiden mukana lähetettävää saatekirjettä

tutkimuksen arvioinnin välineenä. Lopuksi käsittelen tutkimustekstiin liittyvää

erityispiirrettä, joka on argumentointi. Tutkimuksen argumentointi on myös yksi tutkimuksen

arvioinnin kohde. Tutkimuksessa paljastuvan argumentoinnin onnistuneisuuden perusteella

lukija päättää lukemansa tutkimustekstin lajityypistä sekä tutkimuksen sisällöllisestä

uskottavuudesta ja vakuuttavuudesta.

Jokaisen luvun lopussa mainitsen lukuun liittyvää täydentävää metodikirjallisuutta

ammatillisen asiantuntijan itsenäiseen opiskeluun. Kirjallisuuslistoissa on luvusta toiseen

myös samoja metodikirjoja. Metodikirjojen käytön helpottamiseksi olen kuitenkin toistanut

teoksia ja pannut sulkeisiin sivunumerot, joilta lukua koskevaa lisämateriaalia löytyy.

Jokaiseen lukuun olen myös maininnut muutamia verkkosivuja, joihin tutustuminen helpottaa

ammatillisessa kentässä tutkimusta tekeviä ja itseopiskelua. Mukana on myös yhteistietoja

palveluista, joita tutkimusprosessin aikana tutkimusryhmä saattaa tarvita.

Olen kerännyt oppikirjan loppuun tämän kirjan keskeistä tutkimussanastoa. Esittelen

lyhyet määritelmät suomeksi ja sulkeissa sanan englanninkielisen vastineen.

Englanninkieliset vastineet olen ottanut mukaan siitä syystä, että tieteellisen koulutuksen

saaneet henkilöt käyttävät usein tutkimusta koskevassa kielenkäytössään myös

englanninkielisiä sanoja. Englanninkielisten vastineiden tarkoitus on auttaa ammatillisen

koulutuksen saaneita ymmärtämään keskustelua tutkimusryhmässä sekä helpottamaan

tarvittaessa ja tutkimustaitojen edetessä englanninkieliseen metodikirjallisuuteen

tutustumista.

1 TUTKIMUS AMMATILLISESSA KENTÄSSÄ

Käyn seuraavana läpi lyhyesti asioita, jotka tavalla tai toisella luonnehtivat ammatillista

toimintaa ja tutkimusta ammatillisessa kentässä. Avainsanoja ovat ammatillisuus,

tutkimustoiminta, alueellisuus (näkökulmana aluekehitys, toimi– ja ammattiala),

innovaatiotoiminta, kansainvälisyys, monialaisuus ja verkottuminen, yhteisöllisen

korostaminen yksilöllisyyden sijaan.

Ammatillisen kentän korkeakoulutus, ammattikorkeakoulujärjestelmä, luotiin 1990–luvun

alussa. Tehtäväksi ammattikorkeakoulujärjestelmälle tuli lisätä tutkimustoimintaa

ammatillisessa kentässä. Tutkimuksen matka yliopistoista ammattikorkeakouluihin nähtiin

liian pitkäksi. Opetusministeriön valintana oli duaalimalli, jossa yliopisto ja

ammattikorkeakoulu toimivat rinnakkaisina korkeakouluina, joissa yliopistoissa tehtävä

perustutkimus ja ammattikorkeakoulussa tehtävä soveltava tutkimus ja niistä saatu

tutkimustieto virtaavat toisiinsa, mutta osapuolet eivät koskaan tule toisekseen, koska niillä

on eri tehtävä yhteiskunnassa. Ammattikorkeakoulujen toiminnassa korostuu yhteys

alueelliseen kehittämiseen ja työelämään. Siksi ammattikorkeakouluissa suoritettujen

tutkintojen tarkoitus on olla ammatillispainotteisia korkeakoulututkintoja. (http:/

/www.minedu.fi/opm/koulutus/ammattikorkeakoulut/ ammattikorkeakoulut.htm.)

Ammattikorkeakoululain (351/2003) mukaan korkeakouluopetus painottuu työelämän ja sen

kehittämisen vaatimuksiin sekä tutkimukseen ja taiteelliseen lähtökohtiin perustuvaan

opetukseen. Tavoitteena on tukea yksilön ammatillista kasvua ja sijoittumista ammatillisiin

asiantuntijatehtäviin. Lain mukaan ammattikorkeakoulut voivat harjoittaa sellaista tutkimus–

ja kehittämistyötä, joka palvelee korkeakouluopetusta, tukee aluekehitystä ja työelämää sekä

ottaa huomioon alueen elinkeinorakenteen. Laissa yliopistolain muuttamisesta (645/2004)

todetaan, että yliopistojen tehtävänä on vuorostaan edistää vapaata tutkimusta, tieteellistä ja

taiteellista sivistystä. Yliopistot antavat tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta eri

tieteenaloilta.

Ammattikorkeakoulut antavat ammatillipainoitteista opetusta. Yksilön kasvun kannalta

yliopistojen tavoite on myös yleisempi kuin ammattikorkeakoulujen. Yliopistojen tehtävänä

on kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isämaata ja ihmiskuntaa. Ammattikorkeakoulut

vuorostaan tukevat yksilön ammatillista kasvua. Jos ammattikorkeakoulujen toiminnan

vaikuttavuusalue on alueellinen työelämä ja elinkeinoelämä, on yliopistojen toiminnan

tavoite edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan laajempaa yhteiskunnallista

vaikuttavuutta. (http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040751.)

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulun välillä on jo alkuaan kysymys historiallisesti erilaisista

koulutusperinteistä. Kotila (2004, 13–18) osuu asian ytimeen viittaamalla

ammattikorkeakoulun taustalla vaikuttavaan mestari–kisälli –perinteeseen ja

ammattikasvatuksen perinteeseen. Siitonen (2004, 266) esittää saman asian toteamalla, että

ammattiin liittyvän opetus– ja oppimiskulttuurin taustalla vaikuttaa taitojen opettelu ja

jatkuva harjaantuminen, jota taitajat opettivat niille, joilla siihen oli taipumusta ja intoa.

Ammattikorkeakoulun yliopistosta haetaan siten ammattiin oppimisen perinteestä, johon

liittyy oman ammattitaidon opettelu ja oppiminen sekä harjaantuminen.

Ammattikorkeakoulua ja yliopistoa erilaistetaan myös toisella tavalla. Koulutusperinteen

erilaisuudesta nousee ajatus, että ammattikorkeakoulun tutkimustyön tulisi olla

käytännönläheistä, työelämälähtöistä ja ajankohtaista. Söderqvist (2004, 25) toteaakin, että

ammattikorkeakoulua erilaistetaan yliopistosta korostamalla, että

ammattikorkeakoulututkimuksen tulisi palvella työelämää ja aluekehitystä.

Edellisiin ammattikorkeakoulun erilaistumispyrkimyksiin voidaan sanoa liittyvän myös se,

että ammattikorkeakoulusta valmistuneita on alettu kutsua työelämässä ammatillisiksi

asiantuntijoiksi. Toki tämä tulee jo Ammattikorkeakoululaissa esille mainintana, että

ammattikorkeakoulun tehtävänä on antaa opetusta ammatillisiin asiantuntijatehtäviin.

Mutasen mukaan ammatillinen asiantuntijuus tarkoittaa kahta asiaa.

Ammattilaisuus edellyttää toimimista ammatin mukaisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Asiantuntijuus vuorostaan perustuu jatkuvaan ammattitaidon kehittämiseen, harjoittamiseen

ja harjaannuttamiseen. (Mutanen 2004, 245–246, 249.)

Koulutusperinteestään johtuen ammatillisen kentän tutkimusta luonnehtii ammatillisuus eli

tutkitaan asioita, jotka luontevasti kuuluvat omaan ammatti–tai toimialaan. Tutkimustarpeita

säätelee käytännönläheisyys, työelämälähtöisyys ja ajankohtaisuus. Tutkimuskohteina ovat

siten työelämän käytännöt, jotka parhaillaan kaipaavat kehittämistä, muuttamista,

ylläpitämästä tai peräti uusien käytäntöjen luomista. Mielenkiinto on perustutkimuksen sijaan

tarkastelussa, jossa kohteena on esimerkiksi tuotetun tutkimustiedon soveltuvuuden

tutkiminen käytännössä, uusien sovellutusten luominen tutkimusten avulla tai miten jo

olemassa olevien tietojen yhdistäminen käytännössä onnistuu uudella tavalla. Ammatillisen

kentän tutkimuksen tavoite on teorian, kokemuksen ja ammattikäytäntöjen yhdistäminen.

Yhdistäminen tapahtuu tavalla, joka edistää ammatillisten asiantuntijoiden ja heidän

sidosryhmiensä käytännöntaitoa sekä aluepoliittisesti, kansallisesti että kansainvälisesti.

Ammatillisen kentän mielenkiinto tutkimuksen tekemisessä on siten pikemminkin

käytännöllinen ja soveltava tutkimus kuin teoreettinen ja perustutkimus. Perustutkimus

paneutuu perustan tiedon järjestelmälliseen tutkimiseen ja selvittämiseen. Tavoitteena on

luoda pohjaa kunkin tieteenalan omalle että eri tieteenalojen väliselle tutkimukselle.

Soveltavan tutkimuksen tavoite on käytännöllisen hyödyn saavuttaminen. (Hetemäki 1999,

157.)

Ammatillisen kentän soveltavan tutkimuksen tavoitteena voi olla esimerkiksi tuottaa ja

kehittää toimi– ja ammattialan palveluja. Tavoitteeseen pääseminen saattaa vaatia

tutkimustietoa esimerkiksi toimi– ja ammattialan palvelurakenteesta, palvelua tuottavista

toimijoista, kilpailutilanteesta, eri toimijoiden yhteistyömahdollisuuksista kilpailutilanteessa,

väestörakenteesta, väestön palvelujen käyttämisestä, palvelujen tarpeesta, eri

maantieteellisten alueiden vetovoimatekijöistä, yhteistyömahdollisuuksista lähialueiden

kanssa tai ulkopaikkakuntalaisten palvelunkäyttäjien asiakasvirroista alueella. Myös Anttila

(2004, 139) antaa esimerkkejä ammatillisista tutkimus– ja kehittämistoiminnoista. Hänen

mukaansa erityisesti kulttuurialoilla toimivia tutkimuskohteita olisivat esimerkiksi jonkin

kohteen valmistukseen tarvittavien materiaalien koostumuksen tai rakenneratkaisujen

kestävyysominaisuuksien, luovan prosessin luonteen tai ilmenemistapojen, kohteen

kulttuuristen piirteiden tai historian sekä päätöksentekoprosessin, systeemisuunnittelun eri

tekijöiden tai ratkaisujen tai taloudellisten vaikutusten selvittäminen. Jos luonnehdin

ammatillisen tutkimuksen käytännön tavoitteita, ne ovat usein toiminnasta riippumatta

esimerkiksi toimivuuden, käytettävyyden, houkuttavuuden, taloudellisuuden, uskottavuuden

tai tehokkuuden lisääminen.

Ammatillisen tutkimuksen tärkeä tavoite on myös yhteisen kielen, käsitteiden sekä

keskustelukulttuurin luominen eri toimi– ja ammattialojen sekä heidän sidosryhmiensä

kesken. Mitä useammasta eri toimijaryhmästä ihmisiä työskentelee yhdessä sitä laveampi on

eri käytäntöjen, käsitteiden ja selitysmallien verkko. Tutkimuksen avulla voidaan luoda

yhteisiä selitysmalleja ja keskustelukulttuuria. Yhteisen keskustelukulttuurin avulla

vuorostaan voidaan ylläpitää, luoda ja muuttaa käytäntöjä sekä toiminta– ja ajattelutapoja

ammatillisessa kentässä. Kun ratkaisut ja päätöksenteko monialaisten toimijoiden kesken

perustuvat tutkimuksen avulla tuotettuun tietoon, myös yhteinen päätöksenteko käytännössä

on helpompaa.

Erilaisesta historiallisesta koulutusperinteestä riippumatta suomalainen

korkeakoulujärjestelmä on rakenteellinen koulutustasoon liittyvä kontaktipinta, jossa

yliopistot ja ammattikorkeakoulut kohtaavat. Opetuksessa kontaktipinta on tutkimustaitojen

opettaminen. Ammatillisessa kentässä kohtaamisen muoto on tutkimuksen tekeminen

yhdessä. Näin ollen kysymys ei liene ole ammattikorkeakoulun ja yliopiston kilpailusta

tutkimuksen tekemisen ykköspaikasta yhteiskunnassa tai alueellisesti vaan toisiaan

täydentävän tutkimuksellisen yhteistyön tekemisestä ammatillisessa kentässä silloin, kun se

on luontevaa. Tutkimuksen yhteinen tavoite nousee molemmista koulutusperinteistä.

Tutkimus ammatillisessa kentässä on alueellista, työelämää ja elinkeinoelämää tukevaa mutta

samanaikaisesti tutkimuksella tavoitellaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta esimerkiksi

työllisyyttä, taloudellista kasvua, alueellista tasa–arvoa ja ihmisten hyvinvointia.

Tutkimushankkeesta riippuen ammatillisen kentän tutkimuksissa voi olla siten myös

joustavaa painopisteen vaihtamista tai jopa eri mielenkiinnon kohteiden yhdistämistä samassa

tutkimuksessa ammatillisen kentän, ammattikorkeakoulujen ja tiedekorkeakoulujen välillä.

Itse en katso perustutkimusta ja soveltavaa tutkimusta toistensa vastakohdiksi vaan

ainoastaan erilaisiksi ja toisiaan tukeviksi tutkimustavoitteiksi. Jossakin tapauksessa niiden

yhdistäminen samassa tutkimuksessa saattaa olla jopa välttämätöntä riippuen toimi– ja

ammattialan tai sidosryhmien sen hetkisestä tiedon tarpeesta.

Tutkimus sekä ammatillinen toiminta ja sen perinne ovat luoneet tutkimuksen tekemiseen

oman jännitteen. Jännite on ymmärrettävissä tässä yhteydessä myönteisenä ilmiönä. Manuel

Castells (2000) teossarjassaan The Information Age: Economy, Society and Culture toteaa,

että muuttuvassa maailmassa jännite esimerkiksi paikallisen ja maailmallisen (globaali)

välillä luo uusia mahdollisuuksia, innovaatioita ja lähestymistapoja kaikilla elämänalueilla.

Jännite luo myös uusia suhteita talouden, median ja tekniikan välillä yhtä hyvin kuin kuntien,

kaupunkien, läänien, toimi– ja ammattialojen, yhteisöjen, valtion ja organisaatioiden välillä.

Verkostuminen on yhtä hyvin kansallista kuin kansainvälistäkin.Verkostoituminen on myös

välttämätöntä. Nykyaikana paikalliset toimijat ovat Castellsin mukaan voimattomia

toimimaan yksin, koska sopimukset, neuvottelut ja päätöksenteko eivät noudata enää

esimerkiksi maakunnallisia tai valtiollisia rajoja. Niitä ohjaavat pikemminkin ihmisten

yhteiset mielenkiinnon kohteet. Kaikkia verkostoitumisen muodostamia verkkoja luonnehtii

avoimuus ja innovatiivisuus riippumatta, ovatko ne esimerkiksi valtaan, viihteeseen,

sodankäyntiin, informaatioon, urheiluun, turismiin, terveyteen, koulutukseen tai sosiaalisiin

suhteisiin liittyviä verkkoja. Nykypäivänä kenen tahansa ihmisen ja etenkin organisaatioiden

toimijoiden paikkaa maailmassa ja sosiaalisissa verkoissa tarkastellaan Castellsin mukaan

verkossa olemisen tai niistä poissa olemisen näkökulmasta.

Castellsin ajatus jännitteestä eri toimijoiden ja asioiden välillä näkyy myös ammatillisen

kentän keskustelussa, jossa käsitellään paikallisuuteen liittyviä asioita alueellisuuden

näkökulmasta. Alueellisuus sisältää kaksi toisiinsa kietoutuvaa osa–aluetta. Toinen on

alueellisuus aluekehityksenä ja toinen alueellisuus toimiala– ja ammattialakohtaisena.

Aluekehitys on poliittista toimintaa, joka pyrkii muun muassa talouden ja työllisyyden

turvaamiseen määrätyllä maantieteellisellä alueella. Muun muassa Sitra, Tekes,

Opetusministeriö sekä Euroopan komissio tukee tämän tapaiseen aluekehitys– ja

innovaatiotoimintaan. Komissio haluaa muun muassa rohkaista yrityksiä, yliopistoja ja

rahoittajia tiiviimpään yhteistyöhön ja verkostoitumiseen muun muassa erilaisten

innovaatiokeskusten ympärille. Toimi– ja ammattialakohtaisuus vuorostaan on aina ollut

jossain määrin alueellisuutta rikkovaa niin toimi– ja ammattialojen välillä kuin

maantieteellisestikin. Kotila (2004, 12) muun muassa toteaa, että elinkeinoelämää luonnehtii

nykyään pikemminkin alueisiin sitoutumattomuus kuin paikallisuus huolimatta siitä, että

pieni ja keskisuuri yritystoiminta on julkisen hyvinvointipalveluluiden tapaan hyvin

paikallista. Pienten ja keskisuurten yritysten joukkoon mahtuu myös sellaisia yrityksiä, joilla

toiminta on Suomessa mutta markkinat ovat ulkomailla. Pienten yritysten joukkoon mahtuu

myös yrityksiä, joilla toiminta on paikallista mutta raaka–aineiden saatavuus on riippuvainen

muista maista. Näin ollen yritystoiminta on samanaikaisesti sekä paikallista ja kansallista että

globaalia ja kansainvälistä. Näin ollen aluekehityksen ja toimi– ja ammattialojen

alueellisuutta koskevassa keskustelussa on väistämättä jännite ammatillisessa kentässä.

Tutkimuksen luonteeseen ei myöskään ole kuulunut alueellisuus maantieteellisesti,

toimialakohtaisuus tai ammattialakohtaisuus. Tutkimuksessa on ollut perinteisesti kysymys

aina jostakin yleisemmästä ja yleisempiin tavoitteisiin pyrkivästä toiminnasta. Siksi tutkimus

on aina ollut myös verkottunutta. Alasta riippumatta yhteistyötä tehdään sekä oman alan että

lähialojen tutkijoiden kanssa sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Hovatta toteaa osuvasti

Aamulehden haastattelussa 20. maaliskuuta 2005: "Toki jokainen valmistelee sitä huonetta,

missä omat ideat toteutuvat ja missä he ovat parhaita. Talo on kuitenkin rakennettava

yhdessä." Mitä pienempi kansakunta sitä tärkeämpää on sekä kontaktit ja yhteistyö että

taitojen ja tietojen jakaminen toisten kanssa.

Hovatan edellä esitettyyn ajatukseen viitaten voisi todeta, että ideat syntyvät yksilöissä, mutta

innovaatiot ryhmässä. Innovaatioiden toiminnallistaminen viimeistään edellyttää ryhmää.

Jokainen varmasti olettaa tietävänsä, miten oman alan näkökulmasta asioiden pitäisi olla.

Asiat vain eivät koskaan ole vain yhdellä tavalla, joko tai, vaan usein monella tavalla siltä

väliltä. Kun tutkimuksessa on yhteistyössä mukana esimerkiksi tekniikan–, muotoilun–,

matkailun– ja liiketalouden ammattialat, yritykset ja julkinen hallinto, myös lopputulokset

ovat aivan jotakin muuta kuin miltä ne yhden ammattialan näkökulmasta näyttävät.

Innovaatioiden syntymiseksi on ammatillisessa kentässä ajateltava verkottumista ei vain

oman alan ammatillisessa toiminnassa ja toimijoiden kanssa vaan myös tuohon ammatilliseen

toimintaan liittyvässä tutkimustyössä oman alan ja lähialojen sekä muiden sidosryhmien

kanssa.

Nykypäivänä siten kaikkea taloutta, tekniikkaa ja mediaa sivuavat asiat edellyttävät

yhteistoimintaa. Yhteistyötä tarvitaan viimeistään silloin, kun uusi tutkimustieto pitää siirtää

toimintaan. Muiden alojen ja sidosryhmien mielenkiinnon herättäminen ja sitouttaminen

tutkimukseen on yleensä vaikeaa tässä vaiheessa. Tutkimuksen operationaalisen tason eli

tutkimusyhteistyön pohtiminen kannattaa aloittaa siten jo tutkimushankkeen ideoinnissa.

Samoin pitäisi miettiä tutkimuksen strategisella tasolla, mitä tietoa eri sidosryhmät saavat ja

miten he voivat tutkimustietoa hyödyntää esimerkiksi ilman taloudellisia vaateita.

Innovatiivisessa ammatillisessa ja tieteellisessä tutkimustyössä korostuu yhteisöllisyys

yksilöllisyyden sijaan ja yhteistyöverkoston tutkimustarve pikemminkin kuin yksilön

henkilökohtainen tai oman toimi– tai ammattialan pienen ryhmän mielenkiinto.

Yhteiskunnan vaatimus verkostoitumiseen ja yhteistyöhön ei tarkoita, että ammatillisessa ja

tieteellisessä kentässä ei olisi tarvetta tehdä tutkimuksia myös yksin ja puhtaasti omaa

ammattialaa kohtaan tuntemasta ammatillisesta tai tieteellisestä mielenkiinnosta. Näin

saadaan varmasti yhä edelleen osa mielenkiintoisista toimi– ja ammattialojen sekä heidän

sidosryhmien kannalta merkittävistä tutkimuksista. Commons (2005, 12–13) toteaa

Yliopisto–lehteen tehdyssä haastattelussa, että "Kaikki innovaatiot syntyvät aina ensin yhden

ihmisen aivoissa. Ei Linuxia keksinyt iso tiimi. DNA:n löysi neljä yhdessä työskentelevää

ihmistä. Useimmilla aloilla ei tarvita valtavia tutkimusprojekteja." Commonsin mukaan

kuitenkin innovatiivisten ideoiden kehitteleminen ja hiominen vaatii tutkimusryhmää.

Innovatiiviset oivallukset vaativat myös toiminnallistamista ollakseen innovaatioita. Sellaisia

niistä voi tulla vain yhteisössä. Monen muunkin on kiinnostuttava tuloksista, jotta ne ovat

siirrettävissä ammatillisten yhteisöjen käyttöön.

Innovatiivinen aluekehitys ja innovatiivinen toimi– tai ammattialakohtainen kehitys on kiinni

myös siitä, millä tavalla yhteistyöverkot on rakennettu eri sidosryhmien välille. Tämä

suhdetoiminta edeltää hyviä tutkimushankkeita. Uusiutuvan aluekehityksen ja toimiala– ja

ammattialakohtaisen innovatiivisen tutkimustoiminnan näkökulmasta keskeisiä toimijoita

ovat myös alueella toimivat ammattikorkeakoulu ja yliopisto tai yliopistokeskus. Näiden

kautta virtaa ammatilliseen kenttään aluekehityksen näkökulmasta tärkeitä osaajia, joita ovat

sekä tieteellisen, ammatillisen toisen asteen ja ammattikorkeakoulun koulutuksen saaneita

henkilöitä. Parhaimmillaan osa näistä osaajista palaa työkokemusta saatuaan takaisin

koulutusorganisaatioihin asiantuntijoiksi opetus–, tutkimus– ja kehittämistehtäviin.

Innovatiivisella alueella jatkuvaa virtausta on siis molempiin suuntiin.

Koulutusorganisaatioista työelämään ja työelämästä koulutusorganisaatioihin. Tällä hetkellä

on aivan liian vähän esimerkiksi ammattikorkeakoulusta valmistuneita ja työelämässä olleita

koulutusorganisaatioiden palveluksessa. Tämä nakertaa pohjaa innovatiivisuudelta ja samalla

se vie ammattikorkeakoululle annetun tutkimustehtävän uskottavuutta. Ammatillisen kentän

tutkimus ja kehittäminen vain tiedekorkeakoulun käyneiden voimin ei ole uskottavaa.

Aiemmin toin esille, että tiedekorkeakouluilla ja ammatillisen kentän koulutuksilla on eri

koulutusperinne. Siten niillä on myös erilainen näkökulma ammatilliseen kenttään. Siitä

huolimatta valtaosa ammattikorkeakoulun tutkimus– ja kehittämistyöstä on

tiedekorkeakoulun käyneiden käsissä ja lähinnä tiedekorkeakoulun jatkotutkintoja tehneiden

hallussa. Harvalla heistä on taustalla ammatillista korkeakoulutusta ja ammatillista

työkokemusta. Usein samat ihmiset ovat vaikuttamassa opetussuunnitelmiin.

Ammattialan ja sen sidosryhmien tutkimushankkeet ovat ammatilliselle asiantuntijalle oiva

mahdollisuus päästä käyttämään asiantuntemustaan ammattialan ja sen sidosryhmien

toiminta– ja ajattelutapojen kehittämiseksi. Toistaiseksi ammattikorkeakoulun

opetussuunnitelmissa painotetaan ammatillisia taitoja tutkimustaitojen kustannuksella. Näin

myös ammatillisen koulutuksen saaneet pidetään tutkimustaidoissa lapsenkengissä eikä heillä

ole käytännössä riittäviä taidollisia edellytyksiä ja tutkimuksellista sivistystä toimia

tutkimusryhmissä. Se on kova koulu, jos taitoja opetellaan vasta sitten, kun on jo tekojen

aika. Ammattikorkeakoulujen jatkotutkinnot toivottavasti tuovat tilanteeseen muutoksen.

Yksilön ammatillisen kasvun näkökulmasta, jota myös ammattikorkeakoululaki edellyttää,

olisi erittäin tärkeää ammatilliselle asiantuntijalle sekä saada riittävät tutkimustaidot

opiskelunsa aikana että päästä ammatillisena asiantuntijana edustamaan toimi– ja

ammattialansa tutkimusryhmissä. Tutkimushan on parhaimmillaan dialogia, josta uusi

ammatillinen tutkimustieto ja sitä vasten uusi osaaminen kumpuaa. Ammatillinen asiantuntija

on monialaisessa tutkimusryhmässä oman toimi– ja ammattialansa edustaja, kehittäjä ja

palvelija samalla tavalla kuin tiedekorkeakoulunkin käynyt henkilö ja taitavat ihmiset ovat

pakotettuja palvelemaan toisia kuten Nieztsche (1960–61, 709) on todennut.

2 TUTKIMUKSELLE ASETETUT VAATIMUKSET

2.1 Tutkimusten vertailuperusta

Hirsjärvi et al. (2005, 23) toteavat, että tutkimukseksi saatetaan nimittää mitä tahansa

toimintaa. Tutkimukseksi nykypäivänä on tapana kutsua niin kartoitusten tekemistä, tietojen

keräämistä ja luokittelua, erilaisia tilastotietoon perustuvia esityksiä, haastatteluaineistoihin

perustuvia kuvauksia ja jopa omakohtaiseen kokemukseen perustuvia kirjallisia kuvauksia tai

esityksiä. Tutkimuksiksi kutsutaan, etenkin ammattikorkeakouluissa, myös toiminnallisia

tekoja, joissa on tehty selvitystä jonkin tuotoksen kuten kirjan, esitteen tai tuotteen

toteuttamiseksi. (Vilkka & Airaksinen 2003, 56–58, 2004, 70–72). Anttila (2004, 137–138)

viittaa samaan ongelmaan todetessaan, että tutkimustiedon ja käytännön tiedon välissä ovat

sellaiset menetelmät, joiden avulla kokeillaan eri vaihtoehtoja, punnitaan, harkitaan ja

kysellään asiantuntijoilta heidän käsityksiään parhaaksi katsotun tuloksen saavuttamiseksi.

Anttilan mukaan ei ole liioiteltua sanoa, että usein edellä kuvattu prosessi ja sen lopputulos

on kuin pieni tutkielma, mutta on liioiteltua kutsua niitä tutkimuksiksi.

Kaikissa ammatillisissa toiminnallisissa teoissa käytetään tutkimuksellista asennetta, johon

kuuluu luonnostaan taustatietojen kartoittamista, tiedonhankintaa ja tiedon kokoamista

järjestelmällisesti sekä lopulta näistä muodostuneen tulkintakokonaisuuden ilmaisemista joko

kirjallisesti tai esineenä (tuotoksena) tai molempina. Edellisissä ei ole kuitenkaan millään

muotoa kysymys tutkimuksesta, vaikka noudatetaan hyvää tieteellistä käytäntöä siltä osin,

kun ne sisältävät yhtenä metodina selvityksen tai kartoituksen tekemistä. (Vilkka &

Airaksinen 2003, 9, 2004, 5–6.)

Tieteellinen tutkimus eroaa merkittävästi edellä kuvatusta toiminnasta. Tieteellisillä

tutkimuksilla on yhteinen vertailuperusta, josta tutkimuksen tekeminen lähtee ja mihin se

valmistuttuaan lopulta palaa. Vertailuperusta muodostuu tieteelliselle tutkimukselle

asetetuista vaatimuksista. Econ (1989, 43–46) mukaan tieteellisen tutkimuksen ehtoja ovat 1)

tutkimuskohteen (esim. esine, asia, käsite, symboli, luokka, ryhmä) täsmällinen

määrittäminen. Tutkimuksen lukijan on myös kyettävä tunnistamaan tutkittava kohde.

Tutkimuskohteen täsmällisen määrittelyn lisäksi 2) tutkimuksen on tuotettava jotakin, jota ei

ole ennen sanottu, 3) tutkimuksesta on oltava hyötyä muille ja 4) tutkimuksen on annettava

riittävät perusteet julkiselle keskustelulle.

Edellisiin lisäisin, että tutkimuksen vaatimuksiin liittyy myös eri tavoin käytettynä

teoreettisen viitekehyksen hyödyntäminen. Eskolan ja Suorannan (2000, 79–81) mukaan

teoriaa voi hyödyntää joko päämääränä (teorian muodostus) tai keinona. Se toimii

ajatuspohjana ja mahdollisuutena tutkimuksessa. Teorian käyttö tavasta riippumatta erottaa

Eskolan ja Suorannan mukaan tutkimuksen ja selvityksen toisistaan. Tutkimuksen tekemisen

vaatimuksiin liittäisin myös hyvän tieteellisen käytännön eli tutkimusetiikan noudattamisen.

Tutkimusetiikka asettaa lisävaateita tutkimukselle. Sen mukaan tutkimuksen tekemisen on

oltava myös kurinalaista, järjestelmällistä ja täsmällistä.

Tieteellisen tutkimuksen tavoitteet ja vaatimukset eivät mielestäni ole ristiriidassa

ammatillisen kentän tavoitteiden ja vaatimusten kanssa. Nähdäkseni tieteellisen tutkimuksen

vaatimukset ja ammatillisen kentän vaatimukset ovat vahvasti toisiaan tukevia ja siksi

yhdistettävissä. Siksi näen myös tiedeyhteisön ja ammatillisen kentän yhteistyön olevan

esteetöntä, mikäli siihen eri kentän toimijoilta löytyy yhteistä tahtoa. Anttila (2004, 135)

esittää tieteellisen tutkimuksen ja ammatillisen tutkimus– ja kehittämistoiminnan erona, että

edellinen tuottaa uutta teoriaa ja jälkimmäinen muodostaa uusia tai parannettuja käytäntöjä.

Teorian muodostaminen ja uusien käytäntöjen muodostaminen parhaimmillaan ruokkivat

toisiaan, koska teoriat muodostuvat käytännöstä ja käytännöt soveltavat teorioita sekä

muuttuvat teorioiden avulla. Siten ammatillinen ja tieteellinen kenttä tarvitsevat toisiaan.

Tutkimusmetodit, tutkimuksen vertailuperusta ja tutkimusetiikka ovat kaikille samat

riippumatta siitä, ollaanko tekemässä perustutkimusta vai soveltavaa tutkimusta. Siksi

tieteellisten metodien hyödyntäminen ja monialainen yhteistyö tiedekorkeakoulujen kanssa

tulisi nähdä pikemminkin voimavarana kuin haittana. Yhteistyö ei mielestäni myöskään ole

este ammatillisen kentän erilaistumiselle perustutkimuksesta soveltavaan tutkimukseen.

Ammatilliselle ja tieteelliselle tutkimukselle on oma paikkansa yhteiskunnassa.

Ammatillisessa kentässä on myös löydettävissä kontaktipintoja, joissa ne voivat luontevasti

toimia yhdessä. Yhteistyö ammatillisessa kentässä kuitenkin edellyttää ammatillisen kentän

ja tieteellisen kentän kykyä keskustella keskenään. Tämä taas edellyttää yhteisen

keskustelukulttuurin rakentamista esimerkiksi tutkimusten avulla.

Keskustelu– ja argumentointitaitoa tarvitaan muun muassa silloin, kun ammatillisen kentän

ongelmanasettelut, tavoitteiden ja käytettävien tutkimusmetodien asettelu poikkeavat

tiedekorkeakoulussa hyviksi havaituista käytännöistä. Ammatilliseen kenttään kuuluu

asioiden kokeilu ja testaaminen käytännössä. Hyvät ammatilliset metodit ovat syntyneet

pitkällä aikavälillä kokeilun, harjoittamisen, harjaantumisen ja kehittämisen tuloksena. Tämä

toiminta– ja ajattelutapa siirtyy väistämättä ammatillisen asiantuntijan toiminnasta myös

hänen tutkimustoimintaansa. Ammatillisella kentällä pitäisi siksi myös säilyttää mahdollisuus

kokeilla riskialttiita tutkimusmetodeita ja lupa haastaa tiedeyhteisössä hyväksi koetut

metodit. Commons (2005, 13) toteaa, että jo tieteellisessä tutkimuksessa on havaittu, että

tutkimuspolitiikassa ei kannata pelata vain varman päälle. Odottamalla tutkimuksilta tuloksia,

tutkimuksesta yritetään tehdä ennustettavaa. Tämä vuorostaan tappaa Commonsin mukaan

kaiken luovuuden, mikä taas johtaa vain hyvin pieniin edistysaskeliin. Riskien ottamisella

voidaan nostaa innovatiivisuuden todennäköisyyttä sekä luoda uutta ja merkittävää.

Ammatillisen kentän sitoutuminen tieteellisiin tutkimusmetodeihin, tutkimuksen

vertailuperustaan ja tutkimusetiikkaan on kuitenkin äärimmäisen tarkoituksenmukaista. Kun

tutkimuksen tekemisessä sitoudutaan johonkin yhteiseen lähtökohtaan, voi ammatillinen

kenttä olla parhaiten mukana ammatillisen kentän soveltavaan tutkimukseen sopivien

tutkimuskäytäntöjen kehittämistyössä. Tieteellistä tutkimusta ei luotu yhdessä yössä vaan

vuosisatojen kuluessa aivan kuin monet ammattialojen käytännön metodit. Pyörää ei kannata

keksiä uudelleen. Tutkimuskäytännöt ovat joka tapauksessa muuttuvia. Kun ammatilliset

asiantuntijat ja tiedekorkeakoulusta valmistuneet toimivat ammatillisessa kentässä yhdessä ja

toisiaan tukien, saavat molemmat hyötyä tutkimuskäytäntöjen muutoksesta.

Yliopistoissakaan ei tehdä vain perustutkimusta. Näin ollen soveltavaa tutkimusta koskevasta

kehityksestä hyötyvät molemmat osapuolet.

Tutkimuksen vertailuperusta on hyvä nähdä ammatillisessa kentässä kuitenkin hieman

laveammin ja ammatilliselle kentälle luontevalla tavalla. Tieteellisen tutkimuksen tavoitteena

on siis tuottaa uutta tietoa. Uudeksi tiedoksi kutsutaan myös sellaista tutkijoiden tuottamaa

tietoa, jossa tutkijat pystyvät osoittamaan, miten aiempaa tietoa voidaan käyttää jonkin toisen

toiminnan kehittämisessä tai miten aiempaa tietoa voidaan yhdistellä uusilla tavoilla.

Ammatillisessa kentässä on merkittävästi hyötyä etenkin sellaisista tutkimuksista, jotka

kuvaavat aiemman tiedon uudenlaista käyttämistä tai tiedon uudenlaista yhdistelyä. Monia

ammatillisia käytäntöjä on kehitelty pitkälle jopa vuosisatojen kuluessa ja ne ovat

osoittautuneet varsin toimiviksi. Yhteiskunnan ja teknologian jatkuva muutos kuitenkin

haastaa aiemmat ammatilliset käytännöt. Siksi tutkimuksen ja ammatillisten käytäntöjen

yhdistäminen on kaikilla toimi– ja ammattialoilla tärkeää.

Tieteellisessä tutkimuksessa uusi tieto tuotetaan alan teorian avulla. Metodikirjallisuudessa

puhutaan myös teoreettisesta viitekehyksestä tai teoreettisesta lähestymistavasta. Siitosen

(2004, 273) mukaan teoriat ovat tapoja tarkastella ja selittää todellisuutta. Kreikan kielen

sana theoría tarkoittaa muun muassa katsomista, tarkastelua, tarkkailua ja näkemystä.

Soveltavassa tutkimuksessa voidaan pitää luontevana, että teoriaa hyödynnetään keinona

(Eskola & Suoranta 2000, 81) tuottaa teorian avulla tutkimusaineistosta tietoa.

Ammatillisessa kentässä tämän tapainen teorian käyttö on tarkoituksenmukaisin tapa.

Tutkimusaiheesta riippuen voidaan tutkimuksen tulkintaviitekehys muodostaa monella

tavalla. Kaikilla ammattialoilla ei ole tieteellistä koulutusta tai tieteellinen koulutus on niin

nuorta, että perustutkimusta kuten teorioiden ja käsitteiden muodostamista on tehty vain

vähän. Siksi "objektiivinen" tarkastelutapa, viitekehys tai katsantokanta nousee usein

ammatillisista käytännöistä. Tällöin voidaan puhua myös ammatillisesta tietoperustasta.

(Vilkka & Airaksinen 2004, 73–75.) Ammatillisen kentän tutkimuksissa on siten syytä ottaa

huomioon koulutusperinne ja hyväksyä tutkimuksen viitekehykseksi myös "epätieteellisiä"

lähestymistapoja. Tärkeintähän on, että lähestymistapa on tutkimuksessa

tarkoituksenmukainen sekä perustellusti valittu ja käytetty eikä tutkimus perustu

mielipiteisiin.

Tutkimuksissa puhutaan sekä teorioista että malleista. Jos aiemmat tutkimukset ovat

osoittaneet tutkittavassa asiassa jonkinlaista säännönmukaisuutta, muodostuu lakeja tai

lainalaisuuksia, jotka järjestävät asiaa tai ilmiötä. Säännönmukaisuudet selittävät ja lisäävät

asia koskevaa ymmärrystä. Näitä kutsutaan tieteessä teorioiksi. Mallit ovat

rakennekokonaisuuksia, joista käy ilmi eri osien suhteet toisiinsa ja jotka tuovat esiin

kokonaisuudesta sen olennaiset piirteet. Tutkimuksessa malleja käytetään teorian

muodostuksen apuvälineinä. (Hirsjärvi et al. 2005, 132, 136–137.)

Hirsjärvi et al. (2005, 133) toteavat, että teorioilla, malleilla, ajatuskokonaisuuksilla ja

valmiilla kuvauksilla on myös käytännön etuja. Ne helpottavat asiaa tai ilmiötä koskevaa

keskustelua ja viestintää tutkijoiden kesken, koska perusperiaatteet ja termit ovat kaikille

tuttuja. Heidän mukaansa parhaimmillaan teoriat toimivat tukipilareina tutkijoiden välisessä

viestinnässä.

Ammatillisessa kentässä asiantuntemuksen perusteella muodostetulle tutkimusryhmälle

tutkittavaa asiaa koskeva teoreettinen perusta saattaa olla jopa ainoa tutkimusryhmää

yhdistävä tekijä huolimatta siitä, että ryhmän jäsenet ovat mitä todennäköisimmin eri toimi–

ja ammattialoilta. Kaikki teoriat ja mallit eivät ole vain alakohtaisia vaan yhteisiä huolimatta

siitä, että alan näkökulma teoriaan vaihtelee. Esimerkiksi monet liiketalouden alan teoriat ja

mallit kuten palvelun laatu, markkinointi, tuotteistaminen ja asiakastyytyväisyys koskevat

kaikkia aloja oli kysymys sitten muotoilu–, liikunta–, matkailu–, terveys– tai

sosiaalipalvelun, esineen, koneen, laitteen, prosessin, ajattelumallin tai toimintatavan

tarjoamisesta asiakkaalle tai kaupallistamisesta.

Teoriat ja käsitteet eivät ole jotakin käytännöstä erillistä. Ne ovat muodostuneet käytännön

tutkimustoiminnan tuloksena. Tutkimustoiminta vuorostaan suuntautuu käytäntöön eli

ihmisten arkipäivän toimintaan ja ajatteluun ja niitä koskeviin tuotoksiin kuten puheeseen,

kuviin ja teksteihin. Kuten Siitonen toteaa, että teorioita sovelletaan käytännön maailmaan ja

käytännön maailma on se, josta teoriat saavat alkunsa. Siitonen jatkaa, että käytäntö myös

viime kädessä säätelee sitä, mitkä teoriat pidetään voimassa ja mitkä eivät. Teoriat

vuorostaan ohjaavat ja jopa korjaavat kyseenalaisia käytäntöjä. Teorioiden ja käytäntöjen

välillä on siis uutta luova jännite. Tutkimusten avulla teorioita voidaan rakentaa, selittää,

uudistaa, purkaa ja täsmentää aiempia teorioita tai luoda uusia käsitteitä. Tutkimuksessa

teorioihin, teoreettisuuteen ja teorianmuodostukseen myös pyritään, koska tutkimuksessa

tavoitteena on usein esittää tulokset arkipäivän ylittävinä teorioina. (Siitonen 2004, 273;

Hirsjärvi et al. 2005, 132.) Teorioiden ja käytännön suhdetta tarkastelemalla voidaan todeta,

että tutkijoiden maailma ja toiminta ei ole ihmisten arjesta irrallista ja norsunluutornista

katsomista vaan tutkijat ovat tutkittaviensa kanssa samassa maailmassa. Monien

ammatillisten asiantuntijoiden ajatus, että tutkimukset ovat vaikeaselkoisia tai tutkimukset

ovat irrallisia käytännöstä, johtuu usein heidän tutkimusten lukutaidon ja/tai asiasisältöä

koskevan tiedon puutteesta pikemminkin kuin todellisesta tutkimusten vaikeudesta tai

irrallisuudesta tästä maailmasta.

Tutkimuksessa käytetään teoreettisen viitekehyksen ohella myös käsitteitä. Käsitteet ovat

joko konkreettisia tai teoreettisia. Konkreettisia ja epätäsmällisiä käsitteitä ovat arkikielen

käsitteet, jotka ovat muodostuneet välittömien kuvauksista, kokemuksista ja havainnoista.

Teoreettiset käsitteet vuorostaan ovat muodostuneet järjestelmällisen tutkimustyön tuloksena

eivätkä siksi ole aika– ja paikkasidonnaisia vaan yleisiä. Teoreettiset käsitteet ovat laaja–

alaisempia ja yleistäviä sekä toimivat teorioiden ja teoreettisten lauseiden muodostuksessa.

Varto toteaa, että yleiset käsitteet ovat tärkeä ajattelumme väline. Niiden avulla pystymme

löytämään samankaltaisuutta eri kohteiden, piirteiden, tapahtumien ja merkitysten välillä.

Yleiskäsitteiden valinta vaikuttaa tutkimuksessa siihen, miten oikeaan tutkimuksesta tehdyt

yleistykset ja tulokset voivat osua. Esimerkiksi jos käytämme ihmisen surun kokemisen

tutkimiseen ja kuvaamiseen organisaatioita, hallintoa tai taloutta kuvaavia yleiskäsitteitä,

kuvauksemme ei ole käsitteellisesti osuva eikä kuvaa kokemusta sellaisena kuin tutkittava

itse sen kokee. (Hirsjärvi et al. 2005, 138–141; Varto 1992, 76.)

Teoreettinen viitekehys ja käsitteet, jotka tutkimukseen valitaan, tulee aina selostaa ja

määritellä tutkimustekstin lukijalle selkeästi ja täsmällisesti. Määritelmät ovat kielellisiä

kuvauksia, joilla luodaan sääntö, jolla lukija lukee, tulkitsee ja ymmärtää tutkimustekstiä.

Yleinen sääntö on, että tieteen–, toimi– tai ammattialan peruskäsitteitä ei tarvitse määritellä

lukijalle. Monialaisissa ammatillisissa tutkimuksissa ei välttämättä ole olemassa yhtä toimi–

tai ammattialaa, jolle tutkimus tehdään. Tutkimustuloksia käytetään ja sovelletaan

parhaimmillaan sekä oman toimi– ja ammattialan, lähialojen että muiden sidosryhmien

sisällä. Tästä syystä monialaisissa tutkimuksissa niin sanotut itsestään selvät peruskäsitteetkin

tulee määritellä aina täsmällisesti. Tutkimukselle kannattaa ammatillisessa kentässä ajatella

mahdollisimman laaja lukijakunta silloin, kun se on mahdollista. Tämä tietysti riippuu myös

tutkimusongelmasta ja tutkimuksen tavoitteista. Kaikki ammatillisen kentän tutkimus ei ole

aina tutkimuksesta toiseen koko toimi– ja ammattialaa hyödyntävää, laajasti alueellista

työelämää tai elinkeinoelämää tukevaa tai jopa yhteiskunnallista vaikuttavuutta tavoittelevaa

tutkimusta.

Teorialla ja käsitteillä ei ole tutkimuksessa vain yhtä tehtävää eli keino tuottaa uutta tietoa

tutkimusaineistosta. Teoreettista viitekehystä ja teoreettisia käsitteitä voi tutkimuksessa

hyödyntää monella tavalla. Niiden avulla luodaan kehys tutkimukselle. Ne toimivat

ensisijaisesti näkökulmana tarkastella tutkimusaineistoa. Lisäksi teorian ja käsitteiden avulla

voidaan selostaa, kuvata ja perustella tulkintaa ja tuloksia sekä päätelmiä. Teoreettisen

viitekehyksen avulla voi muotoilla myös tutkimusongelmaa, teoreettisia tutkimuskysymyksiä

ja empiirisiä tutkimuskysymyksiä. Tällöin teoria luo tutkimukselle rajat. Teorian ja

käsitteiden hyödyntäminen monessa tutkimusvaiheessa varmistaa sen, että tutkimus pysyy

käsitteellisesti johdonmukaisessa kehyksessä. (ks. Vilkka & Airaksinen 2003, 41–45.)

Kun tutkimusta arvioidaan tieteelliseksi, käytetään uuden tiedon tuottamisen ja teoreettisen

viitekehyksen lisäksi myös muita ehtoja. Tieteellistä tutkimus mielletään olevan myös

työskentelytavaltaan hyvin järjestelmällistä ja kurinalaista. Tämä tarkoittaa, että tietoa

tuotetaan tiettyjen tieteelliselle tutkimukselle hyväksyttyjen metodien avulla. Metodit ovat

tietoisesti ja perustellusti valittuja välineitä toteuttaa tutkimus. Niitä ovat teoria, käsitteet,

tutkimusmenetelmät, aineiston keräämisen tavat, analyysitavat ja kirjoittamisen tapa.

Kuitenkin on hyvä muistaa, että metodin seuraaminen ei tee tutkimusta tai luo uutta

tutkimustietoa. Ne ovat riippuvaisia tutkijan kyvystä käyttää ja soveltaa tutkimukseensa

erilaisia metodeita ja ymmärtää, mikä on tutkimuksen kannalta olennaista ja mikä ei.

Metodologia vuorostaan tarkoittaa oppijärjestelmää hyväksi havaituista metodeista.

Edellä todettu ei sulje kuitenkaan pois, että tutkimuksessa ei voisi soveltaa oivaltaen

metodeita. Hannulan esittämä kuvaus metodeista kuvaa erinomaisesti sitä, mistä metodien

soveltamisesta tutkimuskäytännössä on kysymys etenkin tehdessä tutkimusta laadullisella

tutkimusmenetelmällä. Hannula toteaa, että metodi ei ole joukko selkeitä sääntöjä, jotka

tutkimukseen valitaan. Metodit joustavat ja muokkaantuvat tutkimuksen aikana. Metodi on

Hannulan mukaan pikemminkin kartta, joka kertoo lukijalle tutkimuksen lähtökohdan,

etenemisen ja lopputuloksen. (Hannula 2001, 83.) Metodia kuvatessa tuodaan esille

perustellen kaikki tutkimuksen lähtökohtaa, etenemistä ja lopputulosta koskevat tietoisesti

valitut ratkaisut eli tehtyä tutkimusta koskeva karttalehti avataan sekä suorasanaisena tekstinä

että kuvina, kaavioina, taulukoina tai piirroksina tutkimuksen lukijalle.

Kurinalaisuuden ja järjestelmällisyyden lisäksi tieteellisessä tutkimuksessa edellytetään myös

täsmällisyyttä. Tutkimusongelma, tutkimuskysymykset ja tavoitteet on esitettävä

täsmällisesti. Samoin on esitettävä täsmällisesti tutkimusmenetelmä, aineiston keräämisen

tapa, teoreettinen viitekehys ja analyysitapa sekä tulokset ja johtopäätökset. Täsmällisyyttä

edellyttää myös tutkimusraportin kirjoittaminen. Tekstin tulee edetä niin, että perustelut ja

päättely ovat esitetty selkeästi ja aukottomasti niin, että lukijalla on periaatteessa

mahdollisuus seurata tutkijan viitoittamaa tietä.

Tieteelliseltä tutkimukselta edellytetään myös aivan omaa kirjoittamisen tapaa. Kakkuri–

Knuuttila toteaa, että tutkimuksessa selittäminen ei pelkästään riitä, vaikka tutkimustekstissä

yhdistyvätkin selittäminen, kuvaaminen ja argumentointi. Tekstin tulisi edetä

argumentointisääntöjen mukaan. Tämän säännön mukaan argumentoinnin voi sanoa riittävän,

kun sivulause täsmällisesti todistaa päälausetta. Tekstin lukija tulisi saada hyväksymään

argumentoinnilla tutkimuksessa esitetty pääväite. (Kakkuri–Knuuttila 1998, 63.) Pääväitteen

argumentoinnissa käytetään tutkimuksen aihepiiriin liittyvää oman ammattialan ja tieteenalan

kirjallisuutta, muita asianmukaisia lähteitä (esim. ammattilehdet) sekä tutkimusaineiston

analysoinnista nousevaa tietoa.

Ammatillisen kentän tutkimuksissa en näe mitään estettä omaksua tieteellisen tutkimuksen

vaatimuksia eli tutkimuksen yhteistä vertailuperustaa ja tutkimusetiikkaa, vaikka

ammatillisessa kentässä ehkä vierastetaan sanaa tieteellinen jopa tutkimusten yhteydessä.

Ammatillisessa toiminnassa ja tieteellisessä tutkimuksessa toimintana on paljon yhteisiä

piirteitä huolimatta siitä, että edellisessä tuotetaan esimerkiksi uusia käytäntöjä, tuotteita ja

mielikuvia ja jälkimmäisessä tutkimustietoa. Ammatillinen toiminta on samalla tavalla kuin

tieteellinen tutkimuskin järjestelmällisyyteen, kurinalaisuuteen ja täsmällisyyteen pyrkivää.

Tavoitteena on jonkin uuden tuottaminen. Uusi tuotetaan ammatillisia perusteita hyödyntäen

ja ammattietiikkaa noudattaen. Kun ammatilliseen toimintaan yhdistetään tutkimus, astutaan

kenttään, jossa tutkimusetiikan omaksuminen ja noudattaminen on yksi pala ammatillista

toimintaa. Seuraavassa paneudutaan lähemmin hyvään tieteelliseen käytäntöön eli

tutkimusetiikkaan.

2.2 Tutkimusetiikka

Tutkimuksen tekeminen kietoutuu monella tavalla tutkimusetiikkaan eli hyvän tieteellisen

käytännön noudattamiseen. Se kulkee mukana tutkimusprosessin ideointivaiheesta

tutkimustuloksista tiedottamiseen. Hyvän tieteellisen käytännön noudattamiseen sitoutuneet

tutkijat lähtevät tutkimuseettisestä keskustelusta ja lopulta palaavat tutkimuseettiseen

keskusteluun riippumatta siitä, missä tutkimusta tehdään, millä ammatti– tai tieteenalalla,

kenen toimesta, millä koulutustaustalla tai tutkimusopintojen määrällä. Hyvän tieteellisen

käytännön noudattaminen velvoittaa kaikkia tutkimuksen tekijöitä samalla tavalla. Siten se on

yhteinen perusta, josta tutkimus myös ammatillisessa kentässä ponnistaa. Tutkimuksen

siirtyminen yliopistoista myös muiden yhteiskunnan toimijoiden tekemäksi on johtanut

siihen, että keskustelu tutkimusetiikan soveltamisesta on tutkimusryhmissä vilkastunut,

vaikka tutkimuseettiset perusperiaatteet ovat kaikille samat.

Tutkimusetiikalla tarkoitetaan yleisesti sovittuja pelisääntöjä suhteessa kollegoihin,

tutkimuskohteeseen, rahoittajiin, toimeksiantajiin ja suureen yleisöön. Kollegat

ammatillisessa kentässä tulee nähdä hyvin laajasti. Heihin kuuluvat esimerkiksi oman toimi–,

ammatti– ja lähialojen edustajat sekä heidän sidosryhmänsä. Hyvällä tieteellisellä

käytännöllä tarkoitetaan, että tutkijat noudattavat eettisesti kestäviä

tiedonhankintamenetelmiä ja tutkimusmenetelmiä. Käytännössä tämä merkitsee, että tutkija

käyttää tutkimuksessaan sellaisia tiedonhankinta– ja tutkimusmenetelmiä, jotka tiedeyhteisö

on hyväksynyt. Tiedonhankinnassa hyvä tieteellinen käytäntö tarkoittaa, että tutkija perustaa

tiedonhankintansa oman alan tieteellisen kirjallisuuden tuntemukseen, muihin asianmukaisiin

tietolähteisiin (esim. ammattikirjallisuus), riittäviin laboratoriokokeisiin, havaintoihin ja

oman tutkimuksensa analysointiin. Hyvän tieteellisen käytännön mukaan tutkija osoittaa

tehdyllä tutkimuksellaan sekä tutkimusmenetelmien, tiedonhankinnan että tutkimustulosten

johdonmukaista hallintaa. Tutkimustulosten on myös täytettävä tieteelliselle tutkimukselle

asetetut vaatimukset. Tutkimuksen on siten tuotettava uutta tietoa tai esitettävä, miten vanhaa

tietoa voidaan hyödyntää tai yhdistellä uudella tavalla. Hyvä tieteellinen käytäntö edellyttää,

että tutkijan on noudatettava rehellisyyttä, yleistä huolellisuutta ja tarkkuutta tutkimustyössä

ja tutkimustulosten esittämisessä. (http://www.pro.tsv.fi/tenk/ajank.htm.)

Hyvä tieteellinen käytäntö myös edellyttää, että tutkijan on toimittava vilpittömästi ja

rehellisesti toisia tutkijoita kohtaan. Rehellinen ja vilpitön toiminta tarkoittaa, että tutkijan

tulee kunnioittaa toisten tutkijoiden työtä ja saavutuksia. Tämä tapahtuu ottamalla huomioon,

millaisia saavutuksia toiset tutkijat ovat tehneet samasta asiasta. Toisten tutkijoiden

saavutusten ottaminen huomioon osoitetaan tarkoin lähdeviittein tekstissä sekä esittämällä

omat ja toisten tutkijoiden tulokset oikeassa valossa. (http://www.pro.tsv.fi/tenk/ajank.htm.)

Epärehellinen ja vilpillinen toiminta jaetaan tutkimusetiikassa kahteen ryhmään: vilppiin ja

piittaamattomuuteen. Vilpillä tarkoitetaan toimintaa, jossa sepitetään, vääristellään tai

plagioidaan toisten tuotoksia. Tämä katsotaan tieteen väärin käyttämiseksi, joka ei voi

tapahtua vahingossa. Piittaamattomuuden katsotaan johtuvan tutkijan puutteellisista tiedoista

ja taidoista. (http://www.pro.tsv.fi/tenk/ajank.htm.) Molemmat epärehelliset ja vilpilliset tavat

toimia ovat jokaisen tutkimusta tekevän vältettävissä. Piittaamattomuuden välttäminen

edellyttää omien tutkimustaitojen arviointia suhteessa tutkimushankkeen mahdollisiin

tavoitteisiin. Tutkimukseen tai tutkimusryhmän toimintaan osallistumista kannattaa harkita,

mikäli omat tutkimustaidot ovat riittämättömät. Tutkijaksi ryhtyvän on itse pohdittava,

tunnistettava ja tunnustettava, millaisilla metodeilla hän kykenee tekemään eettisesti kestävää

tutkimusta. Oma halu tutkimuksen tekemiseen saattaa olla suuri, mutta on varottava

lähtemästä soitellen sotaan. Aina on parempi ajatella oman toiminnan lähtökohtana

ammattialan ja tutkimusryhmän etua sekä hyvän tieteellisen käytännön noudattamista kuin

itseä. Ammatillisen asiantuntijan on muistettava, että puutteelliset tutkimustaidot saattavat

olla tutkimusryhmän ja toimi– ja ammattialan sekä heidän sidosryhmiensä toiminnan

kannalta haitta. Tutkimushankkeissa metodien valintaa ohjaavat toimeksianto,

tutkimusongelma ja tutkimuksen tavoitteet eikä tutkijan taidot.

Hirsjärvi et al. (2005, 111) toteavat, että puutteellinen ja epämääräinen viittaaminen sekä

lähdeviitteiden epätarkkuus on hyvin yleistä tutkimuksissa. Tämä johtuu heidän mukaansa

osaksi siitä, että erityistiedon ja yleisen tiedon suhde on ongelmallinen. Omalle ammattialalle

tutkimusta tehtäessä ja kirjoittaessa on melko selvää, mikä on alan perustietoa ja mikä taas ei.

Julkilausumattomana hyvänä tieteellisenä käytäntönä kuitenkin pidetään, että

tutkimustekstissä mainitaan, kuka tai ketkä tiedon alkulähteet ovat ja miten niitä on sovellettu

aikojen kuluessa. Asiantuntevalle lukijalle samojen oppi–isien ajatusten lukeminen

tutkimuksesta toiseen tekee tutkimuksista usein puuduttavia lukea. Siitä huolimatta hyvää

tieteellistä käytäntöä noudattaakseen, tutkijan on hyvä tuoda esille lyhyesti käyttämänsä

tiedon juuret sekä tekstissä että lähdeviitteissä.

Monialaisessa ammatillisessa kentässä tehdyssä tutkimuksessa perustiedon ja erityistiedon

välinen pulma ei ole yksinkertainen ratkaista, koska tutkimuksissa saatetaan käyttää teorioita,

teoreettisia käsitteitä, ammattisanastoa, lähdekirjallisuutta ja muuta aineistoa usealta

ammattialalta. Tutkimuksen lukijakunta on siten eri ammatti– ja toimialoilta ja siten

monenlaista tietoa ja taitoa hallitsevia. Monialaisessa tutkimusryhmässä herää väistämättä

kysymys, minkä ammattialan perus– tai erityistiedosta puhutaan ja minkä ammattialan

näkökulmasta ratkaisuja tutkimushankkeessa tehdään? Jotta vältetään Hirsjärven et al.

esittämä pulma tutkimusten puutteellisesta ja epämääräisestä viittaamisesta sekä

lähdeviitteiden epätarkkuudesta, ratkaisut tarkkuudesta on tehtävä tutkimuskohtaisesti.

Ammatillisessa kentässä otetaan tällöin huomioon tutkimuksen osapuolten näkökulma

tehtävään tutkimukseen ja valmiin tutkimuksen kohderyhmä. Jokaiseen ammatillisen kentän

tutkimukseen soveltuvaa yleistä sääntöä ei voida asettaa. Lähtökohtana ja muistisääntönä

tutkimusryhmän ratkaisuissa voi pitää, mitä tarkempaa ja huolellisempaa viittaaminen ja

lähdeviitteiden merkitseminen on, sitä paremmin tutkimus noudattaa hyvää tieteellistä

käytäntöä. Hyvän tieteellisen käytännön noudattaminen on lähtökohta tutkimuksessa

tehtäville ratkaisuille eikä esimerkiksi tutkijoiden viittaamiseen ja lähdeviitteiden

merkitsemiseen liittyvä viitseliäisyys. Tutkimuksen tiukka aikataulu ei myöskään oikeuta

epätarkkuuteen.

Hyvä tieteellinen käytäntö edellyttää, että tutkimus on suunniteltava, toteutettava ja

raportoitava laadukkaasti. (http://www.pro.tsv.fi/tenk/ajank.htm). Tutkimussuunnitelman

huolellinen valmistaminen kuuluu siten myös hyvään tieteelliseen käytäntöön. Usein

ammatillisilta asiantuntijoilta unohtuu, että edellä esitetty vaatimus lähdeviitteiden

merkitsemisestä ei koske vain tutkimusta vaan myös tutkimussuunnitelmaa.

Tutkimussuunnitelma on asiakirja, joka muun muassa liitetään mukaan tutkimushankkeen

rahoitusta haettaessa. Näin ollen myös sen kirjoittamisessa on noudatettava hyvää tieteellistä

käytäntöä.

Tutkimussuunnitelma ja tutkimus on myös tehtävä niin sanotun teoreettisen toistettavuuden

periaatteen mukaan. Tämä tarkoittaa, että lukijan on pystyttävä seuraamaan

tutkimussuunnitelmassa ja tutkimuksessa olevaa kuvausta tai ymmärrettävä sen sisältö ja

mieli. Tutkimussuunnitelman ja tutkimuksen ymmärtäminen edellyttävät, että tutkija on

kirjoittanut suunnitelman ja tutkimuksen tarkasti, täsmällisesti ja rehellisesti.

Tutkimuksen tulee noudattaa hyvän tieteellisen käytännön mukaan myös tutkimuksen

avoimuutta ja kontrolloitavuutta. Käytännössä tämä merkitsee, että valmiissa

tutkimustekstissä on ilmoitettava tutkimuksen rahoituslähteet, tutkimuksen sisältöä koskevien

tietojen salassapitovelvollisuus ja vaitiolovelvollisuus. Sen sijaan tutkittavien tai

toimeksiantajan nimiä ei saa mainita tutkimustekstissä ilman asianomaisten lupaa.

Tutkimuksessa on aina varjeltava ja kunnioitettava tutkittavia ja toimeksiantajia. (http:/

/www.pro.tsv.fi/tenk/ajank.htm.) Hyvänä tapana voidaan pitää myös sitä, että tutkija(t)

kertovat tutkimustekstissä, mikä on tutkimusryhmän jäsenten suhde tutkittavaan asiaan ja

toimeksiantajiin. Esimerkiksi tutkimusryhmän jäsenten työ– tai virkasuhde on

tutkimustulosten arvioinnin kannalta tärkeä tieto tutkimuksen lukijalle ja tutkimustulosten

käyttäjälle.

Tutkimuksen avoimuuden ja kontrolloitavuuden lisäksi tutkimuksen kirjoittamisessa on

mietittävä, missä valossa tutkittavien antamaa tietoa esitetään. Grönfors (1985, 201) toteaa

viitaten esimerkiksi osallistuvan havainnoinnin avulla saadun tiedon raportointiin, että

raportointia on tarkkaan harkittava, mikäli kuvaukset saattaisivat tutkimuskohteen vihan,

pilan tai halveksunnan kohteeksi ja sitä ei katsota julkisesti oikeutettuna. Epäeettisenä

Grönfors ei pitäisi sitä, että fasistinen tai rasistinen ryhmä tuotaisiin tutkimustekstissä esiin

epäsuotuisassa valossa, koska se on jollakin tapaa julkisesti oikeutettua. Itse ehdottaisin

ammatillisen kentän tutkimuksissa tiukempaa linjaa. Näkemykseni mukaan tutkimuksen

tehtävä ei ole moralisoida tai politisoida asioita. Tutkimuksen tekemistä pitäisi ohjata varsin

kantaa ottamaton asenne.

Ammatillisen kentän tutkimusta ohjaa ensisijaisesti toimi– ja ammattialan sekä heidän

sidosryhmiensä ammatillista toimintaa koskeva käytännön hyöty. Ammatillisen kentän

tutkimuksen tavoite on parhaimmillaan emansipatorinen eli eri toimi– ja ammattialojen sekä

heidän sidosryhmiensä toiminta– ja ajattelutapoja sekä yhteistoimintaa edistävää.

Emansipatorinen tutkimus tuottaa ammatilliselle kentälle uusia ideoita, näkökulmia ja

käsitteitä. Se auttaa näkemään asioita uudella tavalla, määrittelemään asioita uusilla tavoilla

ja luomaan uusia kysymyksiä. Tähän perustuen tutkijoiden pitäisi aina varmistaa, että

tutkittavien antamaa tietoa ei esitetä tutkimustekstissä niin, että tutkimuksen käyttäjä voisi

hyödyntää tutkimustietoa tutkittavien, toimi– ja ammattialojen sekä heidän sidosryhmiensä

haitaksi. Tutkimuksen pitäisi olla eettisesti kestävä, vaikka tutkijat eivät voi varmistaa eivätkä

siksi ole enää vastuussa siitä, millä tavalla tutkimustuloksia ammatillisessa kentässä

sovelletaan esimerkiksi päätöksenteon osana tai organisaation harjoittaman politiikan tukena

tai tehtyjen päätösten oikeuttajana. (Rajavaara 1999, 36).

Tutkimusetiikka velvoittaa määrittämään ja kirjamaan kaikkien hyväksymällä tavalla myös

tutkimuksen osapuolten asemat, oikeudet, vastuut ja velvollisuudet ennen tutkimuksen

aloittamista. Tutkimusryhmän on noudatettava tutkimushankkeessa tutkimusetiikan mukaan

myös hyvää hallintokäytäntöä sekä henkilöstö– ja taloushallintoa. (http://www.pro.tsv.fi/tenk/

ajank.htm.) Jos tutkimuksen aikana tulee pulmatilanteita, on siinä vaiheessa myöhäistä

päättää esimerkiksi tutkimuksen valmistumiseen tai rahoituksen käyttämiseen liittyvistä

vastuista sekä hallintokäytäntöihin sekä henkilöstö– ja taloushallintoon liittyvistä

käytännöistä.

Tutkimushankkeessa määritellään myös hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen

tutkimustulosten omistajuutta koskevat kysymykset. (http://www.pro.tsv.fi/tenk/ajank.htm.)

Tutkimustulosten omistajuutta koskevassa kysymyksessä on muistettava, että tutkimuksen

tekijät eivät välttämättä omista tutkimustuloksia. Nykypäivänä tutkimustulosten omistajaksi

sovitaan kirjallisesti yhä useammin tutkimuksen osapuolina toimivat organisaatiot, yritykset,

yhteisöt tai instituutit, jotka ovat vain palkanneet tutkimuksen tekijät.

Tutkimusetiikka edellyttää ratkaisemaan myös tutkimusaineistojen säilyttämistä koskevat

kysymykset. Tutkimusryhmän vastuulla on varmistaa tutkimuksen säilyminen. (http:/

/www.pro.tsv.fi/tenk/ajank.htm.) Tutkimusaineistojen säilyttämistä koskeva vaatimus liittyy

muun muassa tutkittavien anonymiteettiin. Tutkimusaineistojen kohdalla on aina turvattava,

että tutkimusaineistot eivät joudu vääriin käsiin. Erityisen arkaluontoisia tutkimusaineistoja

ovat alkuperäiset haastattelunauhat ja kuva–aineistot, joista henkilö voidaan tunnistaa.

Samalla tutkimuksen lukijalla pitäisi säilyttää ainakin periaatteellinen mahdollisuus tutustua

tulkinnan ja tulosten perusteena olevaan tutkimusaineistoon. Lukijan tutustuminen tulkinnan

perusteena olevaan tutkimusaineistoon ei ole käytännössä useinkaan mahdollista.

Tutkimusaineistojen säilyttämisen kohdalla tulee ottaa huomioon, että tutkimus ja

tutkimusaineisto eivät ole toisistaan erillisiä asioita. Ammatillisen kentän tutkimuksissa olisi

tarkoituksenmukaista, että tutkimustulosten omistaja myös arkistoisi tutkimusaineiston ja

valmiin tutkimuksen yhdessä. Tarkoituksenmukaista yhdessä arkistointi on siksi, että samoja

tutkimusaineistoja voidaan hyödyntää muihin ammattialan tai lähialojen tutkimuksiin.

Samalla tutkimuksen säilyttäjä voisi valvoa tutkimusaineistojen käyttöä mikäli sen katsotaan

olevan arkaluotoista ja siksi luvanvaraista muissa tutkimuksissa. Tutkimusaineiston mukana

oleva tutkimusteksti vuorostaan kertoo siitä, miten tuo arkistoitu tutkimusaineisto on koottu.

Tutkimusteksti antaa siten riittävän tiedon tutkimusaineistoa hyödyntäville, tarvitseeko

heidän muokata vai voivatko he käyttää tutkimusaineiston sellaisenaan tekeillä olevaan

tutkimukseensa.

Grönfors toteaa, että hyvin vähän hänen tuntemassaan metodikirjallisuudessa käsitellään sitä,

miten tulisi suhtautua, kun tutkittava haluaa nähdä tutkijan muistiinpanot. Tutkijoiden asiaa

koskevat näkökannat ovat jakautuneet Grönforsin mukaan kahteen ryhmään. Toisten mielestä

tutkijan muistiinpanot tulisi näyttää tutkittaville. Toisten mielestä vuorostaan ei tarvitse,

koska muistiinpanot ovat tutkijan yksityistä omaisuutta. (Grönfors 1985, 134–135.)

Keskustelu tutkijan muistiinpanojen näyttämisestä tutkittaville koskee ensisijaisesti

laadullisella tutkimusmenetelmällä tehtyjä tutkimuksia. Laadullisen tutkimusmenetelmän

tutkimusaineistojen keräämisen tavoissa tutkijan väliintulo, interventio tutkittavan elämään

saattaa olla hyvinkin runsasta ja siten tutkittavan elämään vaikuttavaa. Näin on muun muassa

osallistuvassa havainnoinnissa, teemahaastattelussa ja avoimessa haastattelussa. Tämä saattaa

herättää tutkittavan mielenkiinnon tutkijan tekemiin muistiinpanoihin.

Itse taivun samalle kannalle kuin Grönfors, että tutkijan muistiinpanojen näyttäminen

tutkittaville ei ole tarkoituksenmukaista. Näkemykseni mukaan tutkimuksen saatekirjeen tai

haastattelupyynnön tulee antaa riittävästi tietoa tutkittavalle siitä, mihin hän tietojaan antaa ja

päätökseen tutkimukseen osallistumista. Muistiinpanot sisältävät usein myös muita tutkittavia

koskevia muistiinpanoja. Tutkija on velvoitettu kuitenkin säilyttämään tutkittaviensa

anonymiteetti. Näin ollen olisi tutkimusetiikan vastaista antaa tutkittavalle nähtäväksi

muistiinpanot, joissa olisi myös muita tutkittavia koskevia tietoja. Grönfors (1985, 135)

toteaa, että muistiinpanojen tulkitseminen irrallaan tutkimuskokonaisuutta koskevasta

asiayhteydestä saattaisi johtaa väärintulkintoihin. Muistiinpanojen lukeminen ei vielä kerro,

miten tutkija muistiinpanoja käyttää. Muistiinpanot asetetaan tutkimuksessa dialogiin,

vuoropuheluun, ammattialan muun kirjallisuuden ja aineistojen sekä toisia tutkittavia

koskevien muistiinpanojen kanssa. Vasta tässä vaiheessa muistiinpanot ja niiden käyttö

alkavat olla mielenkiintoisia. Tutkittavan kannalta tärkeitä olisi päästä arvioimaan tulkintaa,

jonka tutkija on tutkimustyönsä aikana tehnyt ja miten se vastaa tutkittavan omaa ymmärrystä

asiasta. Harvoin kuitenkin tutkimushankkeissa on ajallisia resursseja antaa tulkintoja

tutkittavien luettavaksi ja tarkistettavaksi. Korostan vielä, että edellä kuvattu ongelma liittyy

yleisemmin laadulliseen tutkimusmenetelmään. Määrällisen tutkimusmenetelmän käytössä

vastaava ongelma saattaisi tulla vastaan ainoastaan kerätessä tutkimusaineistoa

systemaattisella havainnoinnilla.

Tutkijan muistiinpanoja ei pitäisi sekoittaa esimerkiksi haastattelunauhoista tehtyihin

referaattiteksteihin. Monet tutkijat tekevät haastatteluista vapaasti muotoiltuja referaatteja ja

kuvauksia sekä käyttävät näitä tutkimusaineistonaan. Haastatteluista tehdyt referaatit tai

kuvaukset koskevat vain haastattelua eli tutkittavaa itseään. Tutkijan muistiinpanot

vuorostaan käsittävät koko tutkimuskokonaisuuden. Näin ollen haastattelureferoinnit voi

näyttää haastateltavalle, pyytää häntä tarkistamaan kirjoitettu kokonaisuus sekä tarvittaessa

täydentämään ja täsmentämään sitä. Tutkimuksen luotettavuuden kannalta sitä voidaan pitää

jopa järkevänä käytäntönä, koska sillä varmistetaan tutkittavan antaman kokemuksen tai

käsityksen säilyminen mahdollisimman alkuperäisenä. Tutkijan muistiinpanoja voisi verrata

henkilökohtaiseen päiväkirjaan. Vaikka muistiinpanot koskisivat osallistuvaa havainnointia ja

siten myös toisia ihmisiä, on kysymys edelleen tutkijan henkilökohtaisesta tulkinnasta, jossa

hän on itse toimijana mukana.

Tutkimusryhmällä on vastuu tekemästään tutkimuksesta. Tutkimusryhmän vastuulla on

varmistaa, että tutkimuksen tekeminen noudattaa hyvän tieteellisen käytännön mukaan

tutkimuksen avoimuutta. Tutkimusryhmän tulee siksi huolehtia, että tutkimus on julkisesti

nähtävillä ja siitä on tiedotettu. Ammatillisessa kentässä tutkimuksesta tiedottaminen koskee

vain niitä tutkimustekstin osa–alueita, joiden julkisuus ei ole haitaksi esimerkiksi

tutkimuksen osapuolten ja sidosryhmien ammatin harjoittamiselle eikä riko osapuolten

toimintaan liittyvää vaitiolovelvollisuutta ja salassapitovelvollisuutta. Edellisiin perustuen

ammatillisessa kentässä tutkimus voidaan julistaa salaiseksi joko osittain tai kokonaan.

Tutkimusryhmä vastaa myös tutkimuksen uskottavuudesta ja jatkuvuudesta muiden

yhteisöjen silmissä. Tutkimuksesta tiedottaminen ja tutkimustulosten julkistaminen on

jatkuvuuden turvaamista. Tutkimuksen jatkuvuus kannattaa muistaa jo tutkimusta

suunniteltaessa. Mitä enemmän tehdään salaiseksi julistettuja tutkimuksia sitä vähemmän eri

toimi– ja ammattialat sekä heidän sidosryhmänsä pystyvät kehittämään esimerkiksi yhteisiä

toiminta– ja ajattelutapojaan, luomaan uusia ongelmia ratkaistavaksi tai yhteistä kieltä

toiminnalleen. Näin ollen ammatillisen kentän muutos ei pysy yhteiskunnan muutoksen

mukana ja niiden uskottavuus lähialoilla ja sidosryhmissä saattaa kärsiä.

Tutkimusryhmään kuuluvilla saattaa olla keskenään hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä, mikä

on eettistä ja mikä ei, vaikka tutkimusetiikan yhteiset pelisäännöt antavat kaikkia sitovat

toimintaohjeet. Eroavaisuudet tutkijoiden välillä näkyy muun muassa suhtautumisessa

tutkittavan ja toimeksiantajan anonymiteettiin ja havainnointiin aineiston keräämisen

metodina. Tutkittavien ja toimeksiantajien anonymiteetin kohdalla ammatillisessa kentässä

usein todetaan, että vain julkistamalla tutkittavien nimet voidaan tietää, että heitä on oikeasti

tutkittu. Kuten jo aiemmin totesin tutkimusaineistojen säilyttämistä koskevassa

kysymyksessä, tosiasiassa tutkijoiden täytyy säilyttää lukijan mahdollisuus tutustua tulkinnan

alla olevaan tutkimusaineistoon oli ne sitten kyselylomakkeita tai haastatteluita. Tutustumalla

tutkimusaineistoon voidaan varmistaa, onko tutkimuksessa kysymys sepittämisestä.

Havainnoinnista muun muassa Grönfors (2001, 124, 129–131) esittää, että havainnointia voi

toteuttaa monella eri aste–eroilla. Toisessa ääripäässä tutkittava ei edes tiedä, että häntä

havainnoidaan ja toisessa tutkija osallistuu tutkittavan yhteisön elämään. Eettistä keskustelua

aiheuttaa erityisesti kokeellisen psykologian piirissä kehitelty piilohavainnointi, jossa

tutkittava ei tiedä, että häntä tutkitaan. Tutkija havainnoi tutkittavaa anonyyminä. Anttilan

(1996, 421–422) mukaan informointivelvollisuutta tutkimuksen tekemisestä tutkittaville ei

olisi tilanteessa, "jossa tutkimusmenetelmän luonteesta johtuu, että ennakko–informointi

olennaisesti vaarantaa tutkimuksen tavoitteet. Silti on voitava varmistaa tutkittavien

anonymiteettisuoja". Itse edustan hyvin tiukkaa tutkimuseettistä linjaa enkä siksi suosittele

ammatillisessa kentässä tutkimuksia, joihin ei ole saatu aineiston keräämiseksi tutkittavien

suostumusta. Ihmisillä tulisi olla mahdollisuus elää yksityiselämäänsä myös julkisissa

paikoissa niin, ettei heidän tarvitsisi koko ajan pohtia, kuka heitä tarkkailee. Yhdenkään

toimi– tai ammattialan kehittyminen ei voi olla kiinni siitä, että se ei pääse tutkimuksen

nimissä havainnoimaan tutkittavia salaa. Näkemykseni on, että tutkimuksen tavoitteet eivät

koskaan ylitä ihmisen vapauteen liittyviä oikeuksia.

Suostumuksen pyytämiseksi voi käyttää monenlaisia keinoja. Jos halutaan tarkkailla

esimerkiksi opintosihteerin ja asiakkaan käyttäytymistä palvelutilanteessa, voi tilaan panna

tiedotteen. Tiedotteessa kerrotaan esimerkiksi, että opintotoimistossa toteutetaan tutkimusta

varten tarkkailua 15.2–15.4 välisenä aikana ja tutkimuksen tarkoitus on kehittää

palvelutilannetta ja tutkimusta toteuttaa se ja se taho. Näin ollen jokainen tarkkailun

kohteeksi haluton asiakas voi poistua paikalta ja hoitaa asiansa esimerkiksi sähköpostitse.

Lopuksi voisi todeta, että tutkimusetiikka kietoutuu erottamattomasti yhteiskunnan ja

yhteiskuntamoraalin muutokseen. Tämän on osoittanut muun muassa John Ziman

kuvatessaan tutkimusetiikan muutosta Robert Mertonin tieteen normeista post–akateemisen

tieteen normeihin teoksessaan Real Science. What it is, and what it means. Zimanin mukaan

tutkimuseettisiin ohjeisiin ja sääntöihin vaikuttavat nykypäivänä muun muassa, että tutkimus

valuu yhtä enemmän tiedekorkeakoulujen ulkopuolelle esimerkiksi yrityksiin, yhdistyksiin,

instituutteihin ja organisaatioihin. Tutkimus on siksi yhä enemmän toimeksi annettua ja

johdettua. Tutkija on yhä enemmän ongelmanratkaisija ja asiantuntija. Tietoa ei tuoteta enää

ensisijaisesti älyllisestä mielenkiinnosta vaan tutkimuksella on jo lähtötilanteessa ajateltu

käytännöllinen merkitys. Tutkimuksen tekemiseen ja ongelman asetteluun vaikuttaa siten

vahvasti hyötynäkökulma. Tutkimuksella tuotettu tieto on siksi yhä useammin alueellista,

paikallista sekä yksinoikeudella omistettua (vrt. patentit). Tutkimushankkeissa ei myöskään

enää ole kysymys pelkästään tutkijan omista arvostuksista ja päämääristä tutkimuksessa ja

ongelmanasettelussa vaan myöskin rahoittajan, toimeksiantajan, tutkimusinstituutin tai

organisaation mielenkiinnon kohteista ja toiveista. (Ziman 2002, 67–82.)

Ammatillisessa kentässä tehty tutkimus on ollut aina edellisen kuvauksen kaltaista.

Nykypäivänä tutkimuksen rooli on vain entisestään vahvistunut ammatillisen kentän

päätöksenteossa. Tutkimusta siksi myös tehdään enemmän. Tutkimushankkeista on tullut

myös sekä taloudellisesti että ajallisesti mittavampia ja entisestään monialaisempia.

Tutkimuksen tekemisestä on tullut aivan uudenlainen tapa toimia yhteiskunnassa.

Nykytilanne asettaa monia eettisiin kysymyksiin kietoutuvia haasteita ammatillisen kentän

tutkimushankkeille. Tutkimuksen suunnitteluvaiheessa monialaisessa tutkimusryhmässä tulee

yhä useammin pohdittavaksi

minkä ammatillisen ryhmän päämääriä tutkimuksella toteutetaan,

mikä on ammatillisten asiantuntijoiden tutkimuksen tekemiseen liittyvä mielenkiinto (esim.

käytännöllinen hyöty vai yhteiskunnallinen mielenkiinto),

kenen tai minkä ammattialan metodologisia periaatteita tutkimuksessa käytetään sekä

mihin tarkoitukseen ammatillisen kentän toimijat ja tutkimuksen toimeksiantaja tulee

käyttämään tutkimustuloksia.

Tutkimusetiikan ja hyvän tieteellisen käytännön noudattaminen kuuluu ei vain tieteelliseksi

määritettyyn tutkimukseen vaan ylipäätänsä tutkimusten, selvitysten ja kartoitusten

tekemiseen, jos tutkimustuloksilla halutaan uskottavuutta ja jatkuvuutta ammatillisella

kentällä. Tutkijan on noudatettava tutkimusta tehdessä tutkimusetiikkaa samalla tavalla kuin

ammattilaisen on harjoittaessaan ammattiaan noudatettava oman alansa ammattietiikkaa.

Lääkäri on velvoitettu lääkärin ammatissaan noudattamaan lääkärin ammattietiikkaa ja

liiketalouden ihmisen on noudatettava liiketalousetiikkaa. Mitä enemmän tutkimuksen

tekeminen yleistyy ammatillisessa kentässä sitä enemmän ammatillisten asiantuntijoiden on

seurattava tutkimusetiikassa esitettyjen sääntöjen ja ohjeiden muutosta. Se on osa

ammatillista sivistystä samalla tavalla kuin tutkimustaitojen harjoittaminen ja

harjaannuttaminen.

Kirjallisuutta: Tutkimusetiikka

Karjalainen, S., Launis, V., Pelkonen, R. & Pietarinen, J. 2002. Tutkijan eettiset valinnat.

Helsinki: Gaudeamus.

Kitcher, P. 2001: Science, Truth and Democracy. Oxford: Oxford University Press.

Lacey, H. 1999: Is science value free? Values and scientific understanding. Lontoo:

Routledge.

Resnik, D. B. 1998: The Ethics of Science. An Introduction. Lontoo: Routledge.

Ziman, J. 2000. Real Science. What it is, and what it means. Cambridge: Cambridge

University Press.

Hyödyllisiä nettisivuja:

http://www.pro.tsv.fi/tenk/ajank.htm

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK). Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkaukset.

http://www.prh.fi

Patentti– ja rekisterihallitus

http://www.taik.fi

Innovaatiostrategia ja immateriaalisten oikeuksien periaatteet

(Etusivu > Tutkimus > Oppaat ja julkaisut)

http://www.research.fi/tut–etiikka_fi.html

Tutkijoiden ja elinkeinoelämän väliseen yhteistyöhön liittyviä eettisiä kysymyksiä

Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausten käsitteleminen

http://www.minedu.fi/julkaisut/sisalto.html

Tutkijan ammattietiikka

3 TUTKIMUSPROSESSI AMMATILLISESSA KENTÄSSÄ

3.1 Tutkimuksen kulku: ideataso, sitoutuminen, toteuttaminen, kirjoittaminen, tiedottaminen

Tutkimusprosessin kulku kietoutuu monella tavalla tieteellisen tutkimuksen ehtoihin eli

tieteellisten tutkimusten vertailuperustaan ja tutkimusetiikkaan. Tutkimusprosessin aikana

tehdään valintoja ja päätöksiä, joita tieteellisen tutkimuksen ehdot ja tutkimusetiikka

edellyttävät.

Tutkimusprosessin kulku voidaan jakaa viiteen vaiheeseen. Näitä ovat ideataso,

sitoutuminen, toteuttaminen, kirjoittaminen ja tiedottaminen (ks. Kuva 2. Tutkimusprosessin

kulku). Ideataso, sitoutuminen, toteuttaminen ja kirjoittaminen lomittuvat usein monella

tavalla tutkimuksen kuluessa. Tutkimusprosessissa ratkaisevat päätökset tehdään ideatasolla

ja sitoutumisessa. Toteuttamisvaiheessa saatetaan joutua täsmentämään tai muuttamaan

joitakin tutkimusprosessin alussa tehtyjä ratkaisuja. Näin joudutaan toimimaan useimmissa

ihmisiä (ihmistieteet) ja laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyissä tutkimuksissa. Tämä

johtuu siitä, että ihmistä ja hänen toimintaansa ja ajattelua ymmärtämään pyrkivässä

tutkimuksessa kaikki ei ole täysin ennakoitavissa. Esimerkiksi toteuttamisvaiheessa

paljastuukin, että liian suuri joukko ihmisiä jättää vastaamatta lomakehaastatteluun tai liian

moni teemahaastatteluun lupautunut kieltäytyykin viime hetkellä tutkimushaastatteluun

osallistumisesta. Tutkimusaineistoa tutkiessa saattaa nousta tutkimuksen kannalta myös uusia

ja tärkeitä piirteitä tutkimusongelmasta, jotka on välttämätöntä ottaa tutkimukseen mukaan.

Alasuutari toteaa (1994, 223), että usein tutkimuksen kulku esitetään prosessikaaviona, jossa

asiat esitetään selvärajaisina jaksoina siitä, miten tutkimuksen tulisi edetä. Malli on

periytynyt tilastollisesta tutkimuksesta. Harva tutkimus kuitenkaan etenee selvärajaisesti

tehtiin tutkimus sitten määrällisellä tai laadullisella tutkimusmenetelmällä. Eri vaiheet

lomittuvat ja usein prosessi sisältää harha–askeleita, ongelmia ja umpikujia.

Tutkimusprosessi ei pääty, kun tutkimus on ideoitu, tutkimusryhmä on siihen sitoutunut ja

saanut tutkimussuunnitelman tehtyä, tutkimuksen empiirinen osuus tutkimusaineistojen

hankintoineen, käsittelyineen, tutkimisineen on tehty ja tulokset on saatu. Tutkimus tulee

myös kirjoittaa ja julkaista. Julkaiseminen tarkoittaa, että tutkimuksesta tiedotetaan oman

toimi– ja ammattialan, lähialojen ja sidosryhmien toimijoille. Ammatillisen kentän

tutkimuksissa on tärkeää, että tutkimuksilla on jatkuvuus. Jatkuvuus turvataan parhaiten

tutkimuksesta tiedottamisella, julkisella käsittelyllä ja keskustelulla. Nämä luovat uusia

kysymyksiä ja sen myötä uusia pulmia ratkaistavaksi ammatillisessa kentässä. Seuraavaksi

käyn vaihe vaiheelta tutkimusprosessin läpi ja esittelen, millaisia asioita tutkimusryhmän on

eri vaiheissa pohdittava.

Ideataso

Ammatillisen kentän tutkimuksessa on hyvin erilaiset lähtökohdat kuin esimerkiksi yksin

tehdyssä ja vain omasta mielenkiinnosta nousevissa tutkimuksissa. Ammatillisen kentän

tutkimusaiheiden on noustava ammatillisen kentän mielenkiinnon kohteista, koska

kysymyksessä on aina soveltava tutkimus, jonka tavoite on saada käytännön hyötyä

ammatillisen kentän toimintaan. Ammatillisen kentän tutkimustoiminnassa tutkimusaiheissa

on otettava huomioon aluekehitys, alueen elinkeinorakenteiden, toimi– ja ammattialojen,

koulutusorganisaatioiden, kaupunkien ja kuntien yhteiset tarpeet.

Ammatillisessa kentässä tutkimustoiminta ei voi olla koskaan myöskään vapaa

toimeksiantajan lähtökohdista kuten toimeksiantajan toiminnalleen valitsemista strategiasta,

painopistealueista sekä arvoista. Yrityksen, organisaation tai muun järjestäytyneen toimijan

strategia, painopistealueet ja toiminnan arvot eivät ole tehty vain siksi, että joku ylempi taho

on edellyttänyt niiden tekemistä vaan kysymys on yhteisistä toimeksiantajan omaan

ammatilliseen toimintaan liittyvistä ja kaikkia sitovista toiminnan reunaehdoista. Jos

toimeksiantajia on vain yksi, on strategia, painopistealueet ja arvot helppo ottaa

tutkimusryhmän tutkimustoiminnan ja päätösten ohjenuoraksi. Jos toimeksiantajia on useita,

on hyvä selvittää jokaiselta osapuolelta, millaisiin reunaehtoihin tutkimushankkeessa

tutkimusryhmän tulee toimintansa perustaa. Ammatillisen kentän tutkimustoiminnan

reunaehdot saattavat unohtua joskus sellaisilta tutkimusryhmän jäseniltä, joilla on niin

sanottu kotikenttäetu. Tällä tarkoitan, että monialaisen tutkimusryhmän jäsen kuuluu

toimeksiantajan organisaatioon. Tällöin hän helposti ajaa tutkimusryhmässä vain oman

organisaationsa näkökulmaa eikä yleisempiä ammatillisen kentän tavoitteita.

Toimeksiantajan asettamisista reunaehdoista huolimatta tutkimusryhmä voi toteuttaa

tutkimusta arvovapaasti. Arvovapauden edellytys on, että tutkimusryhmä kertoo

tutkimustekstissään tutkimustoimintansa reunaehdot.

Toimeksiantajien tutkimusideat ovat usein kuvauksia, millaisen tutkimuksen tarve on ja mitä

aihepiiriä tutkimustarve koskee. Harvemmin toimeksiantaja antaa valmiin tutkimusongelman

ja tutkimuksen tavoitteet. Ideatasolla tutkimusryhmän tulisi siten ensin täsmentää yhdessä,

mitä aihepiiriä ollaan käsittelemässä. Tutkimusryhmä hahmottelee yhdessä toimeksiantajan

kanssa, mikä on täsmällisesti toimeksiannetun aihepiirin sisällä ammatillisen kentän

tutkimustarve. Joskus tämä edellyttää alustavaa kartoitusta ammatillisessa kentässä ennen

kuin päästään muotoilemaan aihepiiristä todellista tutkimusongelmaa. Aihepiiri täsmennetään

niin, että jokaisella tutkimusryhmän jäsenellä ja toimeksiantajalla on sama käsitys, mikä on

tutkimusongelma ja tutkimuksen tavoite. Tämä ideatason vaihe saattaa olla varsin hidas. Eri

toimi– ja ammattialojen sekä heidän sidosryhmiensä välillä on selkeitä ajattelutapaeroja. Siitä

ei kannata lähteä liikkeelle, että itsestään selvästi kaikki eri ammattialojen tai edes saman

alan ammatilliset asiantuntijat ymmärtävät asiat yhdellä istumalla samalla tavalla. Tämä

johtuu osaltaan siitä, että monialaisessa ammatillisessa kentässä ei välttämättä ole yhteistä

keskustelukulttuuria.

Tutkimuksen perusta on täsmällisesti määritetyssä tutkimusongelmassa (pääkysymys) ja siitä

johdetuissa tutkimuskysymyksissä (alakysymykset). Alakysymyksistä käytetään myös

nimitystä teoreettiset tutkimuskysymykset, koska näitä kysymyksiä ei tehdä esimerkiksi

tutkimuksen haastatteluissa tai lomakekyselyssä tutkittaville eli informanteille. Teoreettiset

tutkimuskysymykset ovat niitä, joihin halutaan tutkimusongelmassa vastata. Ongelmaa ei

pidä tutkimuksessa nähdä arkikielen merkityksen kautta. Kysymys ei ole negatiivisesta

asiasta vaan pikemminkin pulmasta, syvällisestä kysymyksestä, ratkaistavasta tehtävästä tai

arvoituksesta. Ongelma on siis yleisluonteinen asia, joka halutaan selvittää tutkimuksen

avulla.

Tutkimusongelman ja tutkimuskysymysten tärkeyttä tutkimusprosessissa kuvaa, että moni

tutkimushanke jää tuloksiltaan merkityksettömäksi ongelman ja kysymysten huonon

rajauksen vuoksi. Jos tutkimusongelman ja tutkimuskysymysten rajaus ei toimi, tutkimus

muodostuu usein tutkimuksen aikaresursseihin nähden liian laajaksi. Riski on suurin

monialaisissa tutkimusryhmissä. Niissä jokainen jäsen usein haluaa painottaa jotakin omalta

ammattialalta ja tutkimuksen ammatillisen kentän yleisempi tavoite katoaa. Ammatillisen

asiantuntijan itsekkyys ja henkilökohtaiset tavoitteet johtavat usein ammattialan ja sen

sidosryhmien kannalta huonoimpaan mahdolliseen ongelmanasetteluun tutkimuksessa. Tämä

merkitsee usein laajaa teoreettisten tutkimuskysymysten joukkoa ja lopulta valmista

tutkimusta, jossa on vastattu vähän jotakin jokaiseen kysymykseen sen sijaan, että tavoitteena

olisi pääseminen pintaa syvemmälle sekä löytää todellisia ratkaisuja ja uusia kysymyksiä

ratkaistavaksi. Yhdellä tutkimuksella pystytään tutkimusongelman sisällä vastaamaan usein

vain kahteen ja enintään neljään teoreettiseen tutkimuskysymykseen.

Jo ideatasolla päätetään, ollaanko tekemässä selvitystä, kartoitusta vai tutkimusta.Tutkimusta

tekevällä ryhmällä tulisi olla yhdenmukainen käsitys, millaista tietoa ammatillinen kenttä

tutkimuksen valmistumisajankohdan aikoihin tutkittavasta asiasta tarvitsee, mikäli sitä ei ole

määritelty ennalta toimeksiannossa. Tutkimuksissa, joissa on tarkoitus saada nopeasti

välineitä päätöksentekoon, ongelma ei ole samanlainen kuin tutkimuksissa, joissa tavoitteena

on saada tutkimustietoa pitkän aikavälin toimintaan ja päätöksentekoon. Edelliseen riittää

ehkä selvityksen tai kartoituksen tekeminen. Jälkimmäinen saattaa vaatia tutkimuksen

tekemistä. Tämä taas edellyttää tutkimusryhmältä hieman herkkyyttä tunnistaa yhteiskunnan

ja ammatillisen kentän muutosta. Tästä syystä tutkimuksen tekemiseen liittyy aina riskejä.

Koko tutkimusprosessi saattaa viedä vuoden tai kolme vuotta ja siitä huolimatta

valmistuttuaan tutkimuksen tulosten tulisi olla ajankohtaisia, sovellettavia ja

hyödynnettävissä ammatillisessa kentässä.

Päätös selvityksen, kartoituksen tai tutkimuksen tekemisestä vaikuttaa myös siihen, millainen

merkitys teorialle tutkimuksessa annetaan. Selvityksessä tavoitteena on selittää, selostaa tai

kuvata tutkimusaineistoon perustuen, millainen asia on, mitä tehtiin tai miten jokin asia

tehtiin. Alasuutarin mukaan selvityksessä tiedonkeruu voi olla hyvinkin järjestelmällistä ja

luotettavaa, mutta selvityksessä ei Alasuutarin mukaan yritetä mennä "asioiden taakse".

Selvityksistä hyviä esimerkkejä ovat oppilaitosten opintojaksokyselyt tai

markkinatutkimuslaitosten tekemät kyselytutkimukset, joissa kuvataan esimerkiksi

puolueiden kannatuksen muutosta edellisistä kyselyistä. Tutkimuksen

markkinatutkimuslaitoksen kyselystä tekisi Alasuutarin mukaan se, että tutkimuksessa

esitettäisiin esimerkiksi tulkintoja, mitä muutosta kuvaavat luvut kertovat suomalaisesta

yhteiskunnasta. Tutkimuksessa yritetään päätellä tutkimusaineistosta aina jotakin sellaista,

jota ei ole välittömästi "paljaalla silmällä" nähtävissä. Tutkimuksessa tarkastellaan asioita

jotakin auktoriteettia esimerkiksi mallia tai ajatuskokonaisuutta vasten. (Eskola & Suoranta

2000, 79–81; Alasuutari 1994, 67–68.)

Teorian käytön ehto tutkimuksessa joko päämääränä tai keinona saa monet ensimmäistä

tutkimustaan tekevät kysyvät, eikö tutkimuksessa saa ajatella ollenkaan itse. Oikea metodi

tutkimuksessa ei ole se, että referoidaan aiheeseen sopivan teoreetikon ajatukset ja sen

jälkeen siirrytään omiin mielipiteisiin. Toisin sanoen tällaisessa tutkimuksessa ei ajatella

harkiten ja kriittisesti itse. Tutkimuksessa peilataan aina omaa ajattelua valitun teoreetikon

ajatusta tai ajatuksesta muotoiltua tulkintaviitekehystä vasten. Tämä on oppimistapahtuma

tutkijalle. Hänen pitäisi myös itse oppia teorian ja ajattelunsa vuoropuhelusta jotakin uutta.

Hans–Georg Gadamer (2004, 6) toteaa, että auktoriteettiin nojaaminen on tunnustuksen

antamista alan perinteelle ja menneisyydelle. Auktoriteetti on vieras ääni, joka tutkimuksessa

haastetaan keskusteluun oman ajattelun kanssa. Tutkimuksessa edetään yksittäisistä

havainnoista yleisempiin väitteisiin teorian avulla tai päinvastoin. Tutkimusaineistoa siis

tutkitaan ja tulkitaan teoriaa vasten. (ks. Anttila 1996, 130–140). Vasta tästä syntyy tulokset

ja johtopäätökset. Vasta näin voi syntyä uutta. Tämä uusi esitetään tutkimuksen

johtopäätöksissä ja toiminta– ja kehittämisehdotuksissa.

Ammatillisessa kentässä tulkintaviitekehys muodostetaan usein erilaisten keskeisten

ammatillisten käsitteiden avulla. Tähän päädytään usein ammattialoilla, joissa ei ole

juurikaan tehty tieteellistä tutkimusta sekä sen myötä luotu teorioita ja asioita kokoavia

teoreettisia käsitteitä. Ammatillisen kentän tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin vaikuttaa

myös, että tutkimusryhmät ovat monialaisia ja jokainen tuo tutkimukseen mukaan oman

ammatillisen perinteensä. Tulkintaviitekehys voidaan muodostaa monialaisesti tutkimuksen

aihepiiristä nousevien keskeisten käsitteiden avulla. Käsitteiden käyttö tutkimuksessa

edellyttää käsitteiden täsmällistä määrittelyä ja selittämistä ja sen jälkeen selostusta, millä

tavalla nämä käsitteet kytkeytyvät tutkimuksessa toisiinsa tulkintaviitekehykseksi.

Tulkintaviitekehys tehdään ammatillisessa tutkimusryhmässä aina yhdessä. Jokainen

ammatillinen asiantuntija voi kuitenkin tahollaan perehtyä tutkimuksen aihepiiriin liittyvien

teoreettisten käsitteiden tai ajatuskokonaisuuksien määrittelemiseen ja työstää niistä

työpapereita tutkimusryhmää varten. Työpapereiden avulla on helpompi tutkimusryhmässä

esitellä oma näkökulma tutkimuksen vaatimista käsitteistä. (Vilkka & Airaksinen 2003, 41–

45, 2004, 73–75.)

Usein ammatillisen kentän aloitteleva tutkimuksen tekijä kysyy, miten omien ajatusten

peilaaminen toisen kirjassa tai kirjoissa esittämiin ajatuksiin käytännössä tapahtuu? Saattaa

olla, että ammatillisia käsitteitä on lähinnä hahmoteltu kirjoissa ilman täsmällistä ja

yksiselitteistä määritelmää. Siksi käsitteiden määrittelyn kokoaminen saattaa vaatia

useampien oman ammattialan ja lähialojen kirjojen lukemista. Ensikertalaiselle se saattaa olla

tavattoman hämmentävä kokemus yrittää pitää mielessä, mitä missäkin kirjassa sanottiin ja

miten sanotusta muodostetaan eheitä ajatuskokonaisuuksia.

Seuraavassa esittelen tavan, jolla tutkimusta aloitteleva saattaa päästä alkuun. Metodi

edellyttää muistikirjaa. Sen voi tehdä myös taulukko–ohjelmaan, jos tietokoneen avulla

työskentely tuntuu omimmalta. Perusidea on, että teoriakirjallisuutta lukiessa koko ajan

kirjataan ylös esimerkiksi tekstinä, taulukoina, piirroksina, sarjakuvana, kuvioina tai

kaavioina, mitä kukin teos keskeisistä käsitteistä sanoo. Tutkijan muistiinpanot ovat

henkilökohtaisia, joten jokaisen on kokeiltava ja etsittävä siihen itselle toimivin tapa. (ks.

Vilkka & Airaksinen 2003, 43, 2004, 73–75.) Käytännössä hyväksi havaittu tapa on rakentaa

käsitteistä kehikko, jossa yhteen sarakkeeseen kerätään keskeisiä käsitteitä koskevat omat

ajatukset, seuraavaan teoreetikon ajatukset kirjasta, kolmanteen sarakkeeseen edellisten

välillä olevat samankaltaisuudet, sitä seuraavaan sarakkeeseen eroavaisuudet ja sitä

seuraavaan omat pohdinnat ja uudet ajatukset. Viimeistä saraketta voi sitten peilata

ensimmäiseen ja arvioida, onko omassa ajattelussa tapahtunut muutosta. Tämän kehikon

pohjalta on helppo esittää myös omalle tutkimusryhmälle ajatuksensa järjestelmällisesti ja

täsmällisesti. Se helpottaa merkittävästi tutkimusryhmän työskentelyä.

Ideatasolla pohditaan myös tutkimukseen soveltuvaa tutkimusmenetelmää ja

tutkimusaineiston keräämisen tapaa. Tutkimusmenetelmän valinta liittyy kysymykseen

tiedonintressistä. Tiedonintressi on vastaus kysymykseen, millaista tietoa tällä tutkimuksella

tavoitellaan? Kysymys ei ole siitä, millainen tieto meitä ylipäätänsä kiinnostaa vaan kysymys

asetetaan suhteessa tutkimusmenetelmiin. Tutkimusmenetelmiä ovat määrällinen

tutkimusmenetelmä ja laadullinen tutkimusmenetelmä. Määrällisen tutkimusmenetelmän

tiedonintressinä on saavuttaa numeraalista tietoa. Laadullisen tutkimusmenetelmän

tiedonintressinä on saavuttaa tietoa, joka auttaa ilmiön tai asian ymmärtämisessä. (Sajama

1993, 61–65.)

Määrällinen tutkimusmenetelmä soveltuu tutkimuksiin, joissa numeraalisesti halutaan

yleisesti kuvailla jotakin asiaa, kuvailla missä määrin jokin asia on muuttunut tai missä

määrin jokin asia vaikuttaa johonkin toiseen asiaan. Määrällistä tutkimusmenetelmää

käytettäessä tavoitteena, tiedonintressinä, on selittää ihmisen toimintaa numeraalisesti,

kausaalisesti ja teknisesti. Määrällinen tutkimusmenetelmä on siten mahdollinen, jos

tutkimusaineisto on muutettavissa mitattavaan ja testattavaan muotoon. Määrällinen

tutkimusmenetelmä ei siten ole kiinnostunut poikkeavuuksista aineistossa vaan ne karsiutuvat

tutkimuksessa pois. Kausaalisuus intressinä tarkoittaa, että määrällisessä tutkimuksessa

etsitään aineistosta syy–seuraus –suhteita. Tämä tarkoittaa, että aineistossa löydettävissä

oleva syy (taustamuuttuja) selittää seurauksen (vastaajan mielipide). Syyn löytäminen ei

kuitenkaan määrällisessä tutkimusmenetelmässä vielä riitä vaan tavoitteena on löytää yleinen

lainalaisuus siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Tämä yleinen lainalaisuus esitetään

numeraalisesti esimerkiksi jakaumina, keskiarvoina ja keskihajontana. (Sajama 1993, 62;

Hirsjärvi et al. 2005, 130.) Tavoitteena määrällisellä tutkimusmenetelmällä toteutetussa

tutkimuksessa on löytää säännönmukaisuuksia, millä tavalla eri asiat (muuttujat) liittyvät

toisiinsa ja selittää, millä tavalla tutkimusyksiköt (ihmisten mielipiteet, ajanjaksot,

kulttuurituotteet) eroavat eri muuttujien suhteen. (Alasuutari 1994, 28).

Laadullisessa tutkimusmenetelmässä ei väitetä, etteikö tilastollisia riippuvuuksia voida

löytää. Laadullisessa tutkimusmenetelmässä lähdetään kuitenkin ajatuksesta, että ne eivät

selitä kaikkien yksilöiden toimintaa. Samankaltaisuuksien ohella myös poikkeavuudet ovat

tutkimusaineistossa kiinnostavia. Laadullisessa tutkimusmenetelmässä tiedonintressinä on

selittää ihmisen toimintaa intentionaalisesti eli ihmisen toimintaa koskevien päämäärien

ymmärtämisen avulla. Ymmärtäminen tarkoittaa, että tutkimuksessa tavoitteena on paljastaa

merkityksiä, joita ihmiset toiminnalleen antavat. Merkitykset paljastuvat tutkimuksessa

ihmisten haluina, uskomuksina, käsityksinä, arvoina ja ihanteina. Tavoitteena on kuvata ja

selittää sitä ymmärryshorisonttia, jossa ihminen toimii. Tämä luonnollisesti tarkoittaa

tulkintaongelmia tutkimuksessa eikä siksi laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutetun

tutkimuksen tavoite olekaan olla samalla tavalla objektiivista kuin määrällisellä

tutkimusmenetelmällä toteutettavan tutkimuksen. Laadullisella tutkimusmenetelmällä

toteutettavassa tutkimuksessa lähtökohtana on ajatus, että tutkimus on subjektiivista. Tämä

tarkoittaa, että tutkimuksessa tehtyihin valintoihin, tulkintaan ja johtopäätöksiin vaikuttavat

tutkijan oma ymmärryshorisontti eli hänen halunsa, ihanteensa, uskomuksena, arvonsa ja

käsityksensä. (Sajama 1993, 63–64; Laine 2001; 28; Varto 1992, 56–57.)

Kun tiedonintressi ja siten tutkimusmenetelmä on päätetty, seuraava vaihe on

tutkimusaineiston keräämisen valinta. Molemmissa tutkimusmenetelmissä on omat tyypilliset

tutkimusaineistonsa. Näin ollen tutkimusmenetelmän valinta suuntaa tutkimusaineiston

keräämisen tavan valintaa. Valinta ei siis tapahdu mielivaltaisesti. Tutkimusongelmasta

lähtien jokainen edellinen valinta suuntaa jo seuraavaa valintaa.

Tutkimusmenetelmäkohtaisiin aineiston keräämisen tapoihin palaan luvuissa neljä ja viisi.

Jonkin verran ammatillisessa kentässä kuulee etenkin tiedekorkeakoulun käyneiden kohdalla

keskustelua siitä, kumpi tutkimusmenetelmä antaa parempaa tai syvempää tietoa. Yleensä

keskustelu painottuu sen mukaan, millaisia tutkimusmenetelmiä yliopistosta valmistuneet

ovat itse tutkimuksissaan aiemmin soveltaneet. Ammatillisessa kentässä parhaimmillaan on

tutkimusryhmässä sekä kasvatus–, insinööri– ja yhteiskuntatieteistä valmistunut että

ammattikorkeakoulutuksen saanut henkilö. Kun mukaan tulee vielä humanististen tieteiden

edustaja kuten taidehistoriasta, yleisestä historiasta tai kirjallisuustieteistä valmistunut

henkilö, on tutkimusryhmässä edustettuna sekä molemmat tutkimusmenetelmät että

yleisimmät tutkimusmetodit.

Viime kädessä tutkimuksen onnistumisessa ja tutkimustulosten hyödynnettävyydessä on

kysymys siitä, millä laadulla tutkimus tehdään eikä siitä, kumpaa tutkimusmenetelmää on

käytetty. Laadullisen tutkimusmenetelmän käyttämisestä ei välttämättä seuraa laadukas

tutkimus, vaikka tällaisia ajatuksia joskus kuulee jaettavan ammatillisten asiantuntijoiden

välisessä keskustelussa. Tutkimustulos voi olla heikko, pinnallinen ja jopa epäluotettava, jos

tutkimuksen tekijä ei hallitse tutkimuksen tekemistä ja käyttämäänsä metodia. Laatu on kiinni

tutkijan taidoista eikä käytetyistä metodeista. Metodit ovat vain välineitä toteuttaa tutkimus.

Tutkimusmenetelmää ei siis valita henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuen vaan

tutkimusongelma, tutkimuskysymykset ja tiedonintressi suuntaavat tutkimusmenetelmän

valintaa. Usein myös toimeksiantajalla saattaa olla ajatus, millaista tietoa ammatillinen kenttä

tarvitsee. Siten myös toimeksiantaja saattaa suunnata tutkimusmenetelmävalintaa ja

kysymysten asettelua.

Tutkimusmetodien valinta ja hyvä tieteellinen käytäntö yhdessä tuovat uuden näkökulman

ammatillisen kentän tutkimukseen. Metodien valinnan mahdollisuus pitäisi olla

mahdollisimman laaja. Hyvän tieteellisen käytännön mukaan tutkijan tulee käyttää metodeita,

jotka tutkija hallitsee. Tällöin päädytään kysymykseen muun muassa organisaatioiden,

yritysten ja instituuttien uusien työntekijöiden rekrytoinnista. Jos rekrytoinnissa painotetaan

tietyn koulutuksen saaneita, samalla usein painotetaan myös samojen metodien hallitsemista.

Jos tällä perustalla tehdään valtaosa toimi– ja ammattialan ja heidän sidosryhmiään

koskevasta tutkimuksesta, kaventuu ammatillisen kentän tieto merkittävästi. Pertti Töttö

(1999, 291) on todennut osuvasti:

"Itse vertaisin valintaa kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen välillä valintaan sahan ja kirveen

välillä: toinen puree poikkisyin, toinen syiden myötäisesti. Tutkija voi tietysti olla taitavampi

toisen välineen käyttäjänä, mutta jos hän on päättänyt käyttää aina vain tuota samaa välinettä,

hän on kuin kirvesmies, joka jättää lautojen katkomisen kaverilleen. Ja jos koko

ammattikunta erikoistuu vain yhteen työstömenetelmään, kaventuu valmistettavien esineiden

valikoima merkittävästi. Suurin harhaluulo on kuitenkin kuvitella, että tuo kaventuminen

voisi tapahtua hyvän hyväksi pahan kustannuksella – ikään kuin kirveellä syntyisi vain

työväentaloja ja sahalla vain rukoushuoneita".

Tutkimusryhmällä pitäisi olla sellainen osaaminen, että sillä on mahdollisuus valita

kysymyksen asetteluunsa sopiva tutkimusmenetelmä eikä niin, että asiantuntijoiden

menetelmäosaaminen määrää kysymyksenasettelun. Monipuolinen osaaminen

tutkimusryhmässä antaa mahdollisuuden myös yhdistää tarvittaessa molempia

tutkimusmenetelmiä ja niihin liittyviä tutkimusaineiston keräämisen tapoja sekä lähestymis–

ja analyysitapoja. Ammatillisen kentän verkosto on kuitenkin sen verran laaja, että

tutkimusryhmän perustaminen monipuolisen sisällöllisen ja metodisen osaamisen perusteella

ei liene ongelma.

Tutkimusmenetelmän ja tutkimusaineiston keräämisen tapa riippuu myös siitä, miten

tutkimusongelman ja tutkimuskysymysten muoto on asetettu. Pertti Töttö (1999, 284–286)

toteaa, että laadullisella ja määrällisellä tutkimusmenetelmällä saadaan vastauksia eri

kysymyksiin ja siksi tutkimusongelman kysymysmuoto määrää käytettävän

tutkimusmenetelmän. Tötön mukaan empiirisellä tasolla laadullinen tutkimusmenetelmä

vastaa kysymyksiin mitä ja miten. Määrällinen tutkimusmenetelmä vuorostaan kysymyksiin

miten paljon ja miksi. Alasuutarin (1994, 187–202) mukaan myös miksi–kysymykset ovat

laadullisessa tutkimusmenetelmässä tärkeitä kysymyksiä. Hänen mukaansa laadullisella

tutkimusmenetelmällä tehdyssä tutkimuksessa pitää vastata mitä ja miten –kysymysten lisäksi

aina vähintään yhteen miksi–kysymykseen.

Tutkimusmenetelmän ja tutkimusaineiston keräämisen valinta on riippuvainen myös

resursseista, jotka tutkimushankkeella on käytettävissä. Tutkimushankkeen resursseja ovat

ryhmän jäsenten tutkimustaitojen hallinta, tutkimukseen käytettävä työaika, tutkimuksen

talous, käytettävissä olevat laitteet kuten tietokoneavusteiset analyysiohjelmat, videokamerat

ja haastattelunauhurit. Tutkimusaineiston kerääminen on myös tärkeä resurssikysymys.

Tekstinä ja kuvana olevat tutkimusaineistot saattavat olla luvanvaraisia ja maksullisia tai ne

saatetaan joutua tilaamaan esimerkiksi ulkomailta. Haastatteluaineistojen kerääminen vaatii

aikaa ja usein myös varautumista matkakustannuksiin. Puhelinhaastattelut vuorostaan

kuluttavat tutkimusrahoitusta puhelinlaskuina. Internetin avulla kerättyjen

tutkimusaineistojen kohdalla usein unohtuu, että myös Internetin käyttö on maksullista.

Monialaisissa tutkimushankkeissa yhtenä mahdollisuutena on käyttää triangulaatiota.

Triangulaatio eli monimetodinen lähestymistapa tarkoittaa, että tutkimuksessa yhdistetään

erilaisia tutkimusmetodeja kuten laadullinen ja määrällinen tutkimusmenetelmä, erilaisia

tutkimusaineistoja, lähestymistapoja tai tutkijoita. Monimetodisen lähestymistavan

ensisijainen tavoite on ollut lisätä tutkimuksen kattavuutta ja siten vähentää tutkimuksen

luotettavuusvirheitä. Laadullista tutkimusmenetelmää on myös ollut tapana yhdistää

määrällisen tutkimuksen alkuvaiheessa kattavamman mittariston aikaansaamiseksi

tutkittavasta ilmiöstä. Sitä on pidetty hyödyllisenä myös mielekkäiden tulkintojen saamisessa

tilastotutkimuksessa. (Eskola & Suoranta 2000, 68–69; http://tilastokeskus/tk/tp/verkkokoulu/

index.html.)

Monimetodinen lähestymistapa on kallis ja aikaa vievä tutkimustapa. Sen

tarkoituksenmukaisuutta tulee siis aina miettiä tutkimuksen kokonaisuuden, sen tavoitteiden

ja käytettävien resurssien kannalta. Monimetodista lähestymistapaa mietittäessä on myös

hyvä muistaa, että laadullisen tutkimusmenetelmän aineiston keräämisen keinoilla saadaan

ehkä lukumäärällisesti pieniä aineistoja mutta yksittäisinä aineistoina ne saattavat

sisällöllisesti olla hyvinkin laajoja. (Eskola ja Suoranta 2000, 70; Hirsjärvi & Hurme 2001,

33.) Tutkijan taidoista on paljon kiinni, miten hän kykenee löytämään ja hyödyntämään

tutkimusaineistonsa johtolankoja ja vihjeitä arvoituksensa ratkaisemiseksi, miten täsmällisesti

ja tarkasti hän tutkimustaan toteuttaa sekä miten hän siitä tutkimustekstissään kirjoittaa. Näin

ollen monimetodisen lähestymistavan tavoite lisätä tutkimuksen kattavuutta ja siten vähentää

tutkimuksen luotettavuusvirheitä ei välttämättä toimi. Monimetodistakin lähestymistapaa

tutkija voi käyttää taitamattomasti.

Triangulaation tapoja on useita. Tutkijatriangulaatio tarkoittaa, että samaa tutkimusta

toteuttaa useampi tutkija. Tutkijatriangulaatiota voidaan toteuttaa myös käyttämällä useita

haastattelijoita tai havainnoijia tutkimuksen aineiston keräämisessä. Tutkija ei siis välttämättä

itse kerää aineistoaan, vaikka hän tutkii sitä. Ammatillisen kentän tutkimushankkeessa

tutkijatriangulaatio on hyvin tavallinen tapa toteuttaa tutkimusta. Ryhmä yhdessä sopii

tutkimusta koskevista ratkaisuista olivat ne sitten aineiston keräämiseen, luokitteluun,

analysointiin, tulkintaan, johtopäätöksiin, tutkimuksen kirjoittamiseen tai tiedottamiseen

liittyviä. Teoriatriangulaatiolla tarkoitetaan, että tulkinnassa yhdistetään eri teorioita,

lähestymistapoja tai tulkintaviitekehyksiä.

Aineistotriangulaatiolla vuorostaan tarkoitetaan, että tutkimuksessa yhdistetään useita

erilaisia tutkimusaineistoja keskenään. Samassa tutkimuksessa kerätään tutkimusaineistoa

esimerkiksi osallistuvalla havainnoinnilla ja/tai tarkkailulla, teema– tai lomakehaastattelulla,

kyselyllä, kuva– tai tekstiaineistolla tai valmiista tilastoista ja rekistereistä.

Aineistotriangulaatiossa on oltava huolellinen, että lähdeaineisto ja tutkimusaineisto eivät

sotkeudu keskenään. Tämä ei ole harvinaista aloitteleville tutkijoille. Tutkimusaineistoa on

se, jota luokitellaan ja tutkitaan. Lähdeaineistoa käytetään tutkimuksen aikana päättelyn,

tulkinnan ja argumentoinnin tukena. Lähdeaineistoa ei luokitella ja tutkita.

Aineistotriangulaatio on toimiva tutkimuksissa, joissa yhden tyyppisen tutkimusaineiston

kustannukset nousisivat tutkimusresurssien kannalta kohtuuttomasti.

Menetelmätriangulaatiossa yhdistetään sekä laadullinen– että määrällinen

tutkimusmenetelmä. Metodikirjallisuudessa usein yhdistetään myös

aineistonhankintamenetelmät (aineistotriangulaatio) tähän ryhmään. Tässä kirjassa pidän

kuitenkin selvempänä tehdä selkeä ero aineistotriangulaation ja menetelmätriangulaation

välillä. Useimpien erilaisten aineistojen yhdistäminen ei johda vielä molempien

tutkimusmenetelmien käyttöön. Esimerkiksi teemahaastatteluaineistoa voi käsitellä

numeraalisesti tekemättä laadullisen tutkimusmenetelmän edellyttämää tulkintaa.

Menetelmätriangulaatiota ja metoditriangulaatiota pidetään myös usein synonyymeinä. Myös

nämä asiat haluan erottaa toisistaan. Metoditriangulaatiolla tarkoitan metodologiassa

esitettyjen metodien yhdistämistä, mikä ei tarkoita ainoastaan menetelmien, laadullisen ja

määrällisen tutkimusmenetelmän, yhdistämistä. Metoditriangulaatiota olisi esimerkiksi, että

laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutettavassa tutkimuksessa yhdistettäisiin useampia

tutkijoita tai haastattelijoita, erilaisia tutkimusaineistoja tai analyysitapoja yhdistämistä. Siten

käytän metoditriangulaatiota pikemminkin synonyyminä tämän luvun alussa esitetylle sanalle

monimetodinen lähestymistapa.

Tekemäni ero menetelmä– ja metoditriangulaation välillä johtuu siitä, että tarkastelen

menetelmätriangulaatiota valintana tehdä tutkimusta kahdesta eri tiedonintressistä.

Määrällisellä tutkimusmenetelmällä tehdyssä tutkimuksessa ihanteena on metodien ykseys.

Laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyssä tutkimuksessa sallitaan metodien moneus. Näin

ollen voisi väittää, että jos tutkimuksen intressinä on selittää objektiivisesti, kausaalisesti ja

numeraalisesti ihmisen toimintaa, voidaan käyttää vain määrällistä tutkimusmenetelmää. Jos

tutkimuksen tiedonintressinä on ilmiön selittäminen ihmisen toiminnan päämäärien avulla ja

siten toiminnan ymmärtäminen, voidaan käyttää samanaikaisesti tutkimuksessa myös muita

metodeita kuin laadullista tutkimusmenetelmää, mikäli muiden tutkimuksessa käytettyjen

lähestymistapojen tiedonintressi sen sallii.

Menetelmätriangulaation toimivuus on nimittäin kiinni pitkälti siitä, mitä muita metodisia

lähestymistapoja tai tutkimusotteita koskevia ratkaisuja tutkimuksessa tehdään (ks. Tuomi &

Sarajärvi 2002, 144. Taulukko 17). Menetelmätriangulaatio toimii, kun tutkimuksen

tavoitteena on kielelliset merkitysrakenteet kuten diskurssianalyysissä, keskusteluanalyysissä

tai narratiivisessa tutkimuksessa. Sen sijaan fenomenologisessa tutkimuksessa määrällistä

tutkimusmenetelmää ei voi hyödyntää, koska fenomenologisen tutkimuksen tavoitteena on

ihmisten yksilölliset ja ainutkertaiset mielelliset merkitykset. Menetelmätriagulaation käyttöä

mietittäessä on siis otettava huomioon myös, millaista analyysitapaa tai lähestymistapaa

tutkimusaineiston tutkimisessa aiotaan käyttää. Alasuutari (1994, 183–184) toteaa, että

tutkimuksissa, joissa on pieni määrä havaintoyksiköitä, tutkittavia, on syytä pysyä kokonaan

laadullisessa tutkimusmenetelmässä. Suuremmassa tutkimusaineistossa jo määrällisetkin

yhteydet käyvät jo heikoista johtolangoista, vaikka koko ratkaisua ei niiden varaan kannata

Alasuutarin mukaan rakentaa.

Ideatasolla tutkimusryhmän on päätettävä jo alustavasti, millä kielellä valmis tutkimus

kirjoitetaan. Tärkeää on muistaa, kenelle tutkimusta tehdään, mikä on sen tarkoitus ja missä

sitä oletetaan ensisijaisesti sovellettavan. Alueellisissa tutkimushankkeissa suositeltavaa on

kirjoittaa ensisijaisesti alueen valtakielellä. Alueelliset tutkimus– ja kehittämishankkeet eivät

välttämättä ole laajemmin esimerkiksi kansainvälisesti kiinnostavia. Siksi on syytä suosia sitä

kieltä, jota valtaosa tutkimushanketta koskevalla alueella käyttää. Alueellisten ja monialaisten

tutkimusten hyödynnettävyys ei saa olla riippuvainen siitä, mikä koulutuspohja– tai kielitaito

lukijalla on. Toiminta–alueen organisaatioissa on paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita

seuraamaan toimi– ja ammattialansa sekä lähialojen uutta tietoa ja soveltamaan sitä

käytännössä. Alueen omalla kielellä julkaiseminen ja tiedottaminen on tutkimusten paras

väylä käytäntöön. Jos tutkimusta ei ole kirjoitettu alueen käyttökielellä, saattaa

tutkimustulokset jäädä hyllyyn tai niitä sovelletaan kuulopuheiden perusteella. Hirsjärvi et al.

(2005, 227) nostavat esille suomen kielen edustajien huolen, että tutkimuksia julkaistaan

kansainvälisyyden nimissä paljon vieraalla kielellä. Omaa kieltä ei heidän mukaansa

lyhytnäköisesti kannattaisi uhrata globalisoitumisen markkinoilla. Oma näkemykseni on, että

tutkijan kannalta paras tieteen kieli on ensisijaisesti tutkijan oma äidinkieli. Jokainen osaa

sanojen merkitykset ja vivahteet parhaiten omalla äidinkielellään.

Edellä esitetty ei sulje pois mahdollisuutta julkaista tutkimuksia tai tehdyistä tutkimuksista

artikkeleita myös vieraalla kielellä. Tämä saattaa olla tarkoituksenmukaista silloin, kun

alueelliselle tutkimushankkeelle löytyy vertailuaineistoa ja tutkimuksia kansainvälisesti tai

toimeksiantaja on monikansallinen yritys, jonka toiminnan äidinkieli on jo muu kuin suomen

kieli. Jo ideatasolla tutkimusryhmän on pohdittava, tarvitseeko tutkimusryhmä resursseja

myös vieraskielisen artikkelin julkaisemiseen tehdystä tutkimuksesta. Tutkimusryhmän

jäsenten tutkimussanastoa koskevasta kielitaidosta ja tieteellisen kirjoittamisen tapaa

koskevista taidoista riippuu, kannattaako artikkeli kirjoittaa itse vieraalla kielellä vai tehdä se

suomeksi ja sitten käännättää käännöspalvelulla.

Ideatasolla kannattaa tehdä myös alustavaa kustannusarvioita koko tutkimushankkeesta.

Samalla kannattaa kartoittaa mahdolliset tutkimuksen yhteistyökumppanit.

Yhteistyökumppaneilla saattaa olla merkitystä haettaessa tutkimusrahoitusta. Arvio kannattaa

tehdä myös tutkimuksen todellisesta aikataulusta.

Sitoutuminen

Ideatason pohdintojen, työpapereiden ja muistiinpanojen pohjalta tehdään

tutkimussuunnitelma. Tutkimussuunnitelmassa on vain niitä asioita, joihin tutkimusryhmän

jäsenet ja tutkimusryhmä voi sitoutua. Siinä tulee ilmetä aihepiirin kuvaus ja tutkimusaiheen

tausta, toimeksiantaja, tutkimusongelma, tutkimuskysymykset, tutkimuksen tavoite ja

merkitys ammatillisen kentän kannalta, teoreettinen viitekehys, keskeiset käsitteet,

tutkimusmenetelmä, aineiston keräämisen tapa, analyysitapa, tutkittavat (informantit),

kustannusarvio ja tutkimuksen aikataulu sekä missä ja milloin tutkimustulokset julkistetaan.

Tutkimusryhmän tutkimussuunnitelmaan kirjataan myös osapuolten vastuut, oikeudet ja

velvollisuudet sekä tutkimusaineiston säilyttäjät ja tutkimustulosten omistajat.

Tutkimussuunnitelmaan kirjataan myös salassapitovelvollisuuden ja vaitiolovelvollisuuden

piiriin kuuluvat asiat.

Tutkimussuunnitelma on kirjallinen tutkimusryhmän yhteinen sopimus toteutettavasta

tutkimuksesta ja tutkimuskäytännöistä. Tutkimussuunnitelma on monella tavalla tärkeä

asiapaperi. Tutkimussuunnitelmaan palataan aina, kun tutkimusryhmän keskustelu tuntuu

poukkoilevan sovitusta tai tutkimusryhmässä aletaan tehdä asioita, mitä ei ole yhdessä

sovittu. Tutkimussuunnitelmaa tarvitaan rahoituksen saamiseksi tutkimukselle. Usein

tutkimusluvan saaminen esimerkiksi tutkimuksen kohteena olevalta yhteisöltä edellyttää

tutkimussuunnitelmaa tai tutkimussuunnitelmasta tehtyä yksinkertaistettua suunnitelmaa.

(Grönfors 2001, 133–134). Tutkimussuunnitelmaa tarvitaan myös lupahakemuksen liitteeksi,

kun tutkimusaineistot ovat yksityisiä asiakirjoja. Tällöin tutkija allekirjoittaa sitoumuksen

siitä, että hän ei käytä tietoja tutkittavien henkilöiden vahingoksi. Tässä kirjassa myöhemmin

esille tuleva ehdotus saatekirjeen sisällöstä käy myös hyvin soveltuvin osin

tutkimuslupahakemukseen. Pääsääntöisesti rahoittajat jättävät myöntämättä rahoitusta

tutkimukselle, jonka tutkimussuunnitelma on epäjohdonmukainen ja tutkimusasetelma ei ole

toimiva ja perusteltu. Mitä huolellisemmin pohdittu ja perusteltu tutkimussuunnitelma on,

sitä jouhevammin myös tutkimus etenee totuttamisvaiheessa. Siksi ideatasolla

tutkimussuunnitelman eri osa–alueiden työstämiseen kannattaa varata riittävästi aikaa.

Toteuttaminen

Tutkimuksen toteuttaminen tarkoittaa tutkimuksen käytännön toteutusta

tutkimussuunnitelmassa sovitulla tavalla. Toteuttaminen muodostuu neljästä pääkohdasta: 1)

tutkimusaineiston hankinnasta, 2) tutkimusaineiston luokittelusta tai ryhmittelystä

tutkittavaan muotoon, 3) tutkimusaineiston analyysistä ja tulkinnan tekemisestä teorian,

tulkintaviitekehyksen tai aihepiiriin liittyvien keskeisten ammatillisten käsitteiden avulla sekä

4) tutkimustulosten, johtopäätösten ja kehittämis- tai toimintaehdotuksien esittämisestä.

Luvussa neljä ja viisi käyn läpi tarkemmin tutkimusmenetelmiä ja niitä koskevia aineiston

keräämisen tapoja sekä muita metodisia kysymyksiä, joita pitää ennalta pohtia, jotta

tutkimuksen toteuttaminen on mahdollista.

Kirjoittaminen

Tutkiminen on samanaikaisesti kirjoittamista. Kirjoittaminen ei ole siten oma erillinen

vaiheensa tutkimusprosessissa, vaikka sellainen vaikutelma saattaa tulla, kun

tutkimusprosessi esitetään lineaarisesti ideointivaiheesta tiedottamiseen. Kirjoittaminen

kietoutuu koko tutkimusprosessiin alusta loppuun esimerkiksi tutkijoiden muistiinpanoina,

työpapereina ja väliraportteina. Erilaisia työpapereita kannattaa kirjoittaa koko tutkimuksen

tekemisen ajan. Työpapereita kannattaa kirjoittaa esimerkiksi ideointivaiheen pohdinnoista ja

päätöksistä, tutkimusaineiston hankintaan liittyvistä havainnoista sekä tutkimusaineiston

laatuun, luokitteluun ja luokittelutapaan vaikuttavista tekijöistä. Työpapereita voi käyttää

keskustelun pohjana tutkimusryhmän tavatessa. (Vilkka & Airaksinen 2003, 70–71, 65–69.)

Tutkimuksen aikana jokaisen tutkimusryhmän jäsenen on hyvä tehdä muistiinpanoja. Tämä

kehotus ei koske siis vain kenttätyötä eli tutkimusaineiston keräämistä vaan koko

tutkimusprosessia. Tutkimuspäiväkirjan muodolla ei ole juurikaan merkitystä. Se voi olla

yhtä hyvin tietokoneen tiedostona tai vihkona. Tärkeintä on, että muistiinpanojen tekeminen

luonnistuu lähes missä tahansa ja muistiinpanovälineet voivat kulkea koko ajan mukana.

Tarkoituksenmukaisinta tapaa mietittäessä kannattaa pohtia omaa työskentelytapaa ja miten

se asettuu suhteessa tutkimusryhmän tapaan työskennellä. (Vilkka & Airaksinen 2003, 19–

22.)

Grönfors antaa hyviä vinkkejä kenttämuistiinpanojen tekemiseen. Ne on sovellettavissa niin

osallistuvaan havainnointiin, kuva– ja tekstiaineiston havainnointiin kuin

tutkimushaastatteluun. Grönfors suosittelee käyttämään havainnointiin tai

haastattelumuistiinpanojen tekemiseen omaa muistikirjaa sekä tutkimuksen yleisen kulun ja

menetelmällisten ratkaisujen tekemiseen omaa muistikirjaa. (Grönfors 1985, 130–131, 136.)

Muistikirjojen lukumäärällä ei mielestäni ole merkitystä. Tärkeämpää on, että

muistiinpanotekniikka on järjestelmällinen ja sitä noudatetaan kurinalaisesti koko

tutkimuksen ajan. Itse muun muassa käytän vain yhtä tutkimuspäiväkirjaa kerrallaan. Käytän

erilaisten muistiinpanoluokkien tunnistamiseksi värillisiä kyniä ja tekstityyppejä. Kirjoitan

esimerkiksi kaunokirjoituksella omat pohdintani ja metodiset ratkaisuni. Tikkukirjaimilla

kirjoitan kirjallisuudesta poimitut asiat. Samalla merkitsen, onko kysymys esimerkiksi

suorasta lainauksesta, referaatista, omasta tulkinnasta tai kommentista (Vilkka & Airaksinen

2003, 20). Värillisiä kyniä käytän vuorostaan erottamaan eri tutkittavia koskevat asiat

muistiinpanoissani. Muistiinpanoissa käytän myös runsaasti itse piirtämiä piirroksia, kuvioita

ja kaavioita. Niiden tekeminen auttaa jäsentämään asiasisältöä. Ne palauttavat myös yhdellä

silmäyksellä mieleen kokonaisuuden, jota ne kuvaavat.

Grönforsin kehotus tehdä tutkimusaineistoa kerätessä muistiinpanoja mahdollisimman pian

tapahtuman tai tilanteen havainnoinnin jälkeen on tärkeä seikka, mikäli itse tilanteen tai

tapahtuman aikana muistiinpanojen tekeminen ei ole mahdollista. Tämä koskee mielestäni

yhtä hyvin kaikkea tutkimusta koskevia asioita kuten metodisia ratkaisuja tai aihetta koskevia

omia pohdintoja. Tutkijan ei pitäisi luottaa lainkaan siihen, että hän muistaa asioita, kun aikaa

on kulunut. Grönfors kehottaa kirjaamaan ylös avainsanoja joko havainnoin aikana tai

välittömästi sen jälkeen, jotka palauttavat mieleen myöhemmin koko tilanteen. Avainsanojen

lisäksi on hyvä hieman avata avainsanoja, mikäli tutkija ei ole vielä harjaantunut

avainsanojen käytössä. Grönfors suosittelee pikakirjoitusta, jos sen taitaa. Tutkija voi myös

kehitellä oman tapansa tehdä nopeasti muistiinpanoja. Muistiinpanotekniikoita Grönfors

suosittelee harjoittelemaan ennen varsinaista kenttätyötä eli tutkimusaineiston keräämistä.

Käytäntöjä kannattaa siis testata ja katsoa, mikä niistä parhaiten soveltuu itselle ja millä

metodilla itse saa täsmällisimmät muistiinpanot. Tavoitteenahan on koko ajan tutkimuksen

tarkkuus ja sen myötä tutkimuksen luotettavuus. Grönfors myös muistuttaa, että

muistiinpanoista kannattaa ottaa kopioita. (Grönfors 1985, 129–136.) Havainnoinnin tai

haastattelun voi tietysti aina toistaa muistiinpanojen avulla, jos materiaali häviää tai tuhoutuu.

Sillon on muistettava, että kysymys ei ole samasta havainnoinnista tai haastattelusta kuin

edellisellä kerralla. Havainnointitilanteet ovat aina ainutkertaisia. Tästä syystä tärkeää ei ole

vain materiaalin kopioiminen vaan myös kopion säilyttäminen eri paikassa kuin alkuperäinen

versio.

Ammatillisissa tutkimusryhmissä myös oman alan tutkimus– ja ammatillinen perinne

vaikuttavat tapaan tutkia ja havainnoida tutkimuksen aikana. Tutkimustekstissä on mahdoton

tuoda esille kaikkien tutkimusryhmän jäsenten ammatilliseen perinteeseen liittyviä

erityispiirteitä. Niiden vaikutuksesta tutkimuksen tekemiseen on kuitenkin hyvä olla itse

tietoinen. Niistä kannattaa myös avoimesti puhua tutkimusryhmässä, koska se lisää

ammattialojen välistä ymmärrystä. Ammatillisen perinteen vaikutusta voi reflektoida

tutkimuksen aikana tutkijan kirjoittamissa työpapereissa, muistiinpanoissa ja

tutkimuspäiväkirjassa. Näin saadaan vertailuun myös ammatti– ja toimialakohtaisuus ja

niiden vaikutus tulkintoihin.

Tutkimusryhmässä on erityisen tärkeää, että kaikki ryhmän jäsenet tekevät omasta

osuudestaan muistiinpanoja ja työpapereita olivat he sitten tutkijoita, haastattelijoita,

havainnoijia tai litteroijia. Muistiinpanot auttavat tutkimusprosessin hallinnassa,

pulmatilanteissa ja lopullisen tutkimustekstin työstämisessä. Muistiinpanoissa on keskeisiä

asioita tutkimuksesta, jotka auttavat myös argumentointia tutkimustekstissä.

Tutkimusryhmässä tutkimusprosessin aikana tuotetaan suhteellisen paljon tekstejä ennen

lopullista tutkimustekstiä. Lopullisen tutkimuksen kirjoittaminen tapahtuu aiemmin

kirjoitettujen muistiinpanojen, työpapereiden ja väliraporttien pohjalta. Tutkimusprosessin

aikana tutkimustekstin kirjoittamistyötä voi tehdä ryhmästä yksi tai useampi ennalta määrätty

henkilö. Lopullisten tulkintojen, johtopäätösten ja kehittämis– ja toimintaehdotusten

kirjoittamista kannattaa työstää yhdessä kaikkien tutkimusryhmän jäsenten ja tutkimuksen

toimeksiantajan kanssa. Näin jokainen saa ajatuksensa kuuluviin ammatillisen kentän

käytäntöjen kehittämistä varten. Monialaisesta tutkimuksesta ei pitäisi tulla

kirjoittamisvaiheessa yksialainen tutkimustulos. Julkaistava tutkimusteksti on tutkimuksen

tuloksena syntynyt ja tutkimustuloksia koskevat johtopäätökset ja kehittämisehdotukset

edustavat tutkimusryhmän ja toimeksiantajien yhteistä näkemystä eikä siten ole yhden toimi–

ja ammattialan tai tutkimusryhmän jäsenen henkilökohtaisia ajatuksia tai mielipiteitä.

Tutkimusryhmän johtajan tehtävä on varmistaa, että tutkimuksen osapuolet saavat

tasavertaisesti äänensä kuuluviin ja näkemyksiään kirjatuksi.

Julkaistavan tutkimustekstin muoto edellyttää jokaisen tutkimusryhmän jäsenen

hyväksymistä. Siksi lopullinen tutkimusteksti kannattaa alistaa keskustelulle ja yhteiselle

työstämiselle tutkimusryhmässä. Yhteisellä kommentointitilaisuudella tutkimusryhmässä

varmistetaan, että koko tutkimusryhmä sitoutuu lopulliseen tutkimustekstin muotoon. Aina

tutkimusryhmässä on niitä, jotka eivät tilaisuuden tullen ja määräaikaan mennessä

kommentoi. Heidän on siten tyydyttävä ajoissa kommenttinsa antaneiden osapuolten

hyväksymään muotoon. Tutkimuksen aikataulusta ja julkaisuajankohdasta on syytä pitää

viimeiseen asti kiinni.

Tulosten ja johtopäätösten pohdinnassa keskusteluun kannattaa ottaa mukaan

mahdollisuuksien mukaan myös tutkimuksen toimeksiantaja(t). Näin voidaan hyvissä ajoin

vielä varmistaa, että julkiseksi tarkoitettuun tutkimustekstiin ei eksy osapuolien toimintaa

haittaavia, vaitiolovelvollisuuden tai salassapitovelvollisuuden piiriin liittyviä asioita.

Mitä hiotumpi julkaistu tutkimusteksti on, sitä uskottavamman vaikutelman se herättää

omalla toimi– ja ammattialalla, lähialoilla sekä heidän sidosryhmissään. Kannattaa kuitenkin

pitää mielessä, että huonosti tehtyä tutkimusta ei pelasta edes hyvin kirjoitettu tutkimusteksti.

Uskottavan tutkimustekstin perusta on tutkijan taidoissa sekä järjestelmällisesti,

kurinalaisesti, täsmällisesti ja rehellisesti eli hyvän tieteellisen käytännön mukaan

toteutetussa tutkimuksessa.

Tiedottaminen

Tutkimusraportin valmistuminen ja luovuttaminen toimeksiantajalle ei ole vielä merkki

tutkimushankkeen loppumisesta. Tutkimusryhmän velvollisuus on tutkimuksesta ja sen

tuloksista tiedottaminen. Tutkimusryhmän on siis järjestettävä tiedotustilaisuus. Tätä

tarkoitusta varten on hyvä, jos tutkimusryhmän jäsenistä jollakin on myös markkinoinnin ja

viestinnän osaamista. Eri tahojen koolle kutsuminen ja tilaisuuteen motivointi ei ole helppo

tehtävä. Siihen ei nykypäivänä useinkaan pullakahvit riitä. Sen sijaan tutkimuksen sisällön ja

tutkimuksen merkityksen esiin tuominen eri toimijoille saattaisi motivoida enemmän.

Tiedotustilaisuuden kutsulistalle kuuluvat tutkimuksesta riippuen tutkimuksen

toimeksiantaja(t), rahoittaja(t), aihepiiriin liittyen keskeiset alueen elinkeinoelämän edustajat

sekä alueen oppilaitosedustajat. Poliittista tahoa ei nykypäivänä myöskään pidä unohtaa.

Kutsulistalla on hyvä siksi olla aihepiirin kannalta tärkeät kunnan valtuuston jäsenet, alueen

kansanedustajat sekä aluetta edustavat ministeriöiden virkamiehet. Jos tutkimuksen

toimeksiantaja ja/tai rahoittaja on kunta, kuntainliitto tai kaupunki ja tutkimukseen on

käytetty julkisia varoja, on tiedotustilaisuudesta hyvä tehdä paikallisissa lehdissä julkinen

kutsu alueen asukkaille eli veronmaksajille. Kuntalaisilla on oikeus tietää missä, millä tavalla

ja millaisiin tutkimustarkoituksiin julkisia varoja käytetään.

Tutkimus ja selvitys on aina osa tutkimusten jatkumoa. Yksi tutkimus ei koskaan pysty

vastaamaan kuin kapeasti tutkimuksen alla olevaan ammatillisen kentän ongelmaan. Näin

ollen tutkimuksen pitäisi herätellä aina aihetta koskevaa laajempaa keskustelua ja

jatkotutkimusideoita. Tutkimukset ovat parhaimmillaan oiva tapa käydä ammatillisen kentän

keskustelua. Siksi tutkimusryhmän pitäisi kutsulistaa suunnitellessaan ottaa huomioon myös

mahdolliset jatkotutkimuksen tekijät.

Tiedostustilaisuus maksaa, mikä ei tarkoita, että sitä ei kannata järjestää kunnolla.

Kustannuksia tulee muun muassa tilavuokrista, tarjoilusta, tiedotustilaisuuden visuaalisen

ilmeen toteuttamisesta, kalvojen, powerpoint– tai keynote –esitysten sisällöllisestä ja

graafisesta suunnittelusta sekä niihin liittyvistä tekijänoikeusmaksuista, mikäli käytetään

muuta kuin tutkimusryhmän tuottamaa kuva– ja äänimateriaalia. Tutkimuksen

suunnitteluvaiheessa on jo otettava huomioon tiedotustilaisuuden kustannukset, jotta niihin

voidaan hakea rahoitusta.

3.2 Tutkimussuunnitelma

Jokainen rahoitusta myöntävä taho on määritellyt yksityiskohtaisesti, mitä tietoa he haluavat

tutkimushankkeesta hakijalta tai tutkimusryhmältä. Lähes kaikkien rahoittajatahojen

hakulomakkeet ovat myös saatavissa Internetistä. Vähintäänkin Internetistä löytyy, mistä

hakemuksia ja hakuohjeita voi tilata. Tutkimushankkeelle tehtävä tutkimussuunnitelma

voidaan tehdä myös seuraavan mallin mukaan. Se on helposti muunneltavissa eri

rahoitustahojen vaatimuksiin.

Tutkimussuunnitelma on suhteellisen laaja asiapaperi. Esimerkiksi akateemisissa

opinnäytteissä edellytetään noin 20–30 sivun tutkimussuunnitelmaa riippuen tiedekunnasta ja

laitoksesta. Apurahahakemuksiin toimitetaan kuitenkin tutkimussuunnitelmasta yleensä

korkeintaan kymmenen sivun versio riippuen säätiöstä ja rahastosta. Esimerkiksi Suomen

Kulttuurirahasto toivoo, että tutkimussuunnitelma on korkeintaan kuusi sivua. (www.skr.fi).

Rahoitusta myöntävältä taholta kannattaa varmistaa, minkä laajuisena tutkimussuunnitelma

liitetään hakemukseen sekä mitä muita liitteitä hakemukseen odotetaan.

Tutkimusryhmän rahoitusta hakee ensisijaisesti tutkimusryhmän johtaja. Hakemuksesta tulee

käydä ilmi hakijan ja tutkimusryhmän jäsenten tiedot. Tarvittavia tietoja ovat

tutkimusryhmän jäsenten nimet,

tutkimusryhmän jäsenten työnantajat/ toimeksiantaja,

tutkimuksen suorituspaikka ja suorituspaikan osoite,

toimeksiantajan tai tutkimusryhmän pankkitilinumero ja verotuskunta,

tutkimusryhmän jäsenten virka–asema tai toiminimike,

perustelu anottavan avustuksen tarpeellisuudesta,

tutkimuksen koko kustannusarvio,

tutkimuksen tausta ja tavoite,

tutkimuksen hakuhetken vaihe,

kyseiseen tutkimukseen haetut muut avustukset,

liitteenä tutkimussuunnitelma sekä

maininta tulosten julkaisemisajankohdasta.

Tutkimushanketta ja –ryhmää koskevat tiedot on oltava mukana myös silloin, jos

tutkimusryhmän jäsenet hakevat tutkimushankkeelle henkilökohtaisia apurahoja.

Kustannusarvio pitää yleensä olla koko tutkimusjaksolta, vaikka tutkimukseen haettaisiin

rahoitusta vuodeksi kerrallaan. Usein rahoittajat edellyttävät mainittavan hakemuksessa,

monennenko vuoden rahoitusta haetaan kyseisessä hakemuksessa.

Hakemuksen liitteenä oleva tutkimussuunnitelma kirjoitetaan rahoittajatahon toiveiden

mukaan joko tiivistettynä tai laajempana tekstinä. Tutkimussuunnitelmaan kuitenkin pitää

sisällyttää tietyt perusasiat. Näitä ovat aiheen, aihepiirin ja taustojen kuvaus, aihetta koskevat

aiemmat tutkimukset, tutkimuksen tutkimusongelma, tutkimuskysymykset ja tutkimuksen

tavoite ja merkitys toimeksiantajalle ja toimi– ja ammattialalle ja heidän sidosryhmilleen

yleisesti, teoreettinen viitekehys ja keskeiset käsitteet, tutkimusmenetelmä ja aineiston

keräämisen tapa, tutkittavat, analyysitapa, alustava sisällysluettelo ja keskeiset lähteet.

Esimerkiksi Suomen Kulttuurirahasto suosittelee hakemuksen liitteeksi tulevaan työ– tai

tutkimussuunnitelmaan seuraavaa: "Tausta, tavoitteet, ja merkitys, suorituspaikka,

tämänhetkinen vaihe, toteuttamissuunnitelma, kustannusarvio ja rahoitussuunnitelma, joista

käy ilmi haettavan summan käyttö sekä hankkeen kokonaisrahoitus, useampivuotisten

suunnitelmien kohdalla koko ajalta sekä yhteisöltä edellisen vuoden tilinpäätös."

(www.skr.fi).

Tutkimushankkeen tutkimussuunnitelma aloitetaan aiheen, aihepiirin ja taustojen

kuvauksella. Tämän tarkoitus on antaa lukijalle tieto, mihin laajempaan kokonaisuuteen

tutkimusaihe kuuluu. Aihepiirin kuvauksessa kannattaa selostaa myös, kuka on tutkimuksen

toimeksiantaja ja hänen näkökulmaansa tutkimuksen merkityksestä omalle toimi– ja

ammattialalle, lähialoille sekä heidän sidosryhmilleen.

Seuraavaksi selostetaan, millaisia aiempia tutkimuksia aihepiiristä tai aiheesta löytyy toimi–

tai ammattialalta tai heidän sidosryhmistään. Aiemmista tutkimuksista kerrotaan tutkimuksen

nimi, julkaisuvuosi, tutkimuksen tekijä ja mahdollinen toimeksiantaja. Tämän lisäksi

mainitaan, onko kysymyksessä selvitys, kartoitus vai tutkimus. Selvityksestä ja kartoituksesta

kerrotaan, millä tutkimusmenetelmällä ja aineiston keräämisen tavoilla aihetta on tutkittu

sekä ketkä olivat tutkimuksen informantteja. Jos kysymys on tutkimuksesta edellisten lisäksi

mainitaan, mitä teoreettista viitekehystä ja keskeisiä käsitteitä tarkastelussa on käytetty.

Lopuksi kerrotaan tutkimuksen tutkimustulokset.

Moni tutkimusta aloitteleva ammatillisen kentän toimija on kysynyt, tarvitseeko kaikki

aiemmat tutkimukset lukea kokonaan. Vastaus on ei. Edellä kuvatut tiedot löytyvät

selvityksen, kartoituksen tai tutkimuksen tiivistelmästä (summary), joka on sijoitettu

tutkimustekstissä joko tutkimuksen alkuun tai loppuun.

Tämän jälkeen selostetaan tutkimusongelma, tutkimuskysymykset ja tutkimuksen tavoite.

Edellä tehty aihepiirin ja aiempien tutkimusten kuvaus toimii taustana suunnitellulle

tutkimukselle. Niitä vasten lukija voi päätellä, mitä uutta näkökulmaa tutkimusongelma,

tutkimuskysymykset ja tavoitteet tuovat aiempaan tietoon aihepiiristä.

Tutkimussuunnitelmalla tulisi perustella, miksi aihe on toimi– tai ammattialan ja heidän

sidosryhmiensä kannalta tärkeä ja ajankohtainen. Edellä esitettyä vasten voidaan osoittaa, että

aihepiirin liittyy tietoaukko, ammatilliset käytännöt ovat muuttuneet tai kaipaavat muutosta

esimerkiksi uutta tarkastelutapaa ja siksi tutkimus on mielekäs toteuttaa.

Seuraavaksi tutkimussuunnitelmassa kuvataan teoreettinen viitekehys tai tulkintaviitekehys

sekä määritellään keskeiset käsitteet. Jos kysymyksessä on selvitys tai kartoitus,

suunnitelmassa voi tuoda esille vain aiheen kannalta keskeiset ammatilliset tai teoreettiset

käsitteet tai avainsanat. Teoreettinen viitekehys edellyttää aina teorian laajempaa esittelyä.

Esittely tehdään lähdekirjallisuuteen viitaten. Lisäksi pitäisi pystyä perustelemaan, miksi

asetettua tutkimusongelmaa kannattaa tarkastella valitusta teoreettisesta viitekehyksestä.

Tämän jälkeen selostetaan, millä tavalla tutkimus käytännössä aiotaan toteuttaa.

Metodikirjallisuuteen tukeutuen perustellaan valittu tutkimusmenetelmä, tutkimusaineisto ja

tutkimusaineiston keräämisen tapa. Jos tutkimuksessa on tarkoitus haastatella ihmisiä tai

tehdä kysely, on kerrottava ja perusteltava, ketkä ovat tutkittavia. Jos tutkimusaineistoksi on

valittu kuva– tai tekstimateriaali, perustellaan niiden tarkoituksenmukaisuus

tutkimusongelman kannalta. Lisäksi on kuvattava analyysi– tai lähestymistapa, jota on

tarkoitus käyttää tutkimusaineiston käsittelyssä ja analysoinnissa.

Tutkimussuunnitelmassa esitellään myös tutkimuksen alustavaa sisällysluetteloa.

Tutkimussuunnitelmassa on kaksi sisällysluetteloa. Toinen on tutkimussuunnitelman

sisällysluettelo suunnitelman alussa ja toinen tulevan tutkimuksen alustava sisällysluettelo

suunnitelman lopussa. Sisällysluettelo kertoo tutkimussuunnitelman lukijalle, miten

johdonmukainen tutkimuksen runko on.

Tutkimussuunnitelmassa kerrotaan myös tulevan tutkimuksen keskeisin lähdekirjallisuus. Se

kertoo lukijalle, mihin tieteelliseen ja ammatilliseen perinteeseen tutkimus sitoutuu. Lopuksi

esitetään tutkimuksen aikataulu kokonaisuutena. Aikataulun voi esittää vaiheittain eli milloin

tutkimuksen tekeminen alkaa tai on aloitettu, milloin kerätään tutkimusaineisto, milloin

tutkimusaineisto käsitellään ja tutkitaan, sekä miten tutkimuksen kirjoittaminen ja sen

viimeistely ajoittuu. Lopuksi mainitaan arvioitu julkaisemisajankohta eli miten, missä ja

milloin tutkimuksesta tiedotetaan. Tutkimussuunnitelman lopuksi tulee vielä esitellä

tutkimussuunnitelmassa käytetty kirjallisuus, käytetyt Internet–lähteet ja liitteet.

3.3 Tutkimusrahoituksen hakemisesta

Tutkijat ja tutkijaryhmät hakevat yleensä tutkimuksen tekemiseen tutkimusorganisaation

ulkopuolista rahoitusta. Rahoittajat tukevat sekä yksityishenkilöitä että tutkimusryhmiä.

Nähtävissä on kuitenkin suunta, että nykypäivänä rahoittajat mieluimmin tukevat työryhmien

useampivuotisia tutkimuksia kuin yksityishenkilöiden tutkimushankkeita. Poikkeuksena on,

jos yksityishenkilö hakee tutkimusrahoitusta ulkomailla toteutettavaan tutkimukseen.

Suuntana siis näyttää olevan sellaisten tutkimusten tukeminen, jotka edistävät yhteistoimintaa

ja verkostoitumista niin alueellisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Ennen rahoitusten hakemista on hyvä varmistella sekä rahoittajien hakuajat että rahoittajan

toimiala sekä millaisia tai minkä alan tutkimushankkeita he tukevat. Kaikki rahoittajat eivät

myönnä tukea esimerkiksi yksityishenkilöille vaan ainoastaan yrityksille, organisaatioille

(esim. ylipistot/ korkeakoulut), kunnille, kaupungeille ja tutkimuslaitoksille. Kaikki

rahoittajat eivät myöskään jaa joka vuosi apurahoja. Hyvä on myös muistaa, että monet

ammatillisen kentän tutkimushankkeet on käynnistettävä omarahoituksella, koska rahoittajien

hakemusten käsittelyajat saattavat olla pitkiä. Jotkut rahoittajat jopa edellyttävät

tutkimushankkeelle omarahoitusosuutta. Esimerkiksi ESR–hankerahoja anottaessa on aina

pystyttävä osoittamaan myös tutkimushankkeen omarahoitusosuus.

Hirsjärvi et al. toteavat, että hakemuksen laatu ja taso paljastavat hakijan suhtautumistavan

asiaan. Hakemus on parhaimmillaan asiallinen, tiivis, hyvin perusteltu ja selkeä.

Rahoitushakemuksissa on siis ilmaistava asiat yleensä mahdollisimman lyhyesti ja

ymmärrettävästi. Jälkimmäinen tarkoittaa, että hakemuksissa tulisi välttää vierasperäisiä

käsitteitä. Asioita ei ole syytä myöskään esittää kovin yksityiskohtaisesti vaan pikemminkin

yleisesti. (Hirsjärvi et al. 2005, 162; www.skr.fi.) Koska rahoitusta myöntävien tahojen

hakemuslomakkeet ovat yleensä melko tiiviitä, laajemmat rahoitus– tai käyttösuunnitelmat,

tutkimussuunnitelmat ja työsuunnitelmat pannaan yleensä hakemuksen liitteeksi.

Hakemuksen yhteydessä lähetettävät liitteet toimitetaan aina kopioina, koska liitteitä ei

palauteta hakijalle.

Yksityishenkilöiltä usein toivotaan tutkimuksen ulkopuolisten lausuntoja tai suosituksia

tutkimushankkeelle. Lausunnot ja suositukset ovat yleensä vapaamuotoisia. Ne toimitetaan

yleensä kirjallisina lausunnon antajan toimesta suoraan rahastolle. Joissakin rahastoissa

hakija voi panna lausunnot hakemuksen liitteeksi. Käytännöt kannattaa aina varmistaa

rahastolta, josta apurahaa ollaan hakemassa.

Kun rahasto julkistaa haun sanomalehdissä, Internetissä ja hakuoppaissa, rahastot kertovat

hyvin täsmällisesti, mistä ja miten hakemuksia saa, kenelle tai minne hakemukset toimitetaan

sekä mihin päivään mennessä hakemukset pitää olla perillä. Rahastosta riippuu, haluavatko

he hakemuksen vapaamuotoisena hakemuksena vai rahastonsa hakulomakkeella. Hakemus

pitää myös aina muistaa allekirjoittaa. Yksityishenkilönä haettavan hakemuksen hakija

allekirjoittaa itse ja työryhmässä tutkimusjohtaja– tai päällikkö. Jos hakemus ei ole oikeassa

paikassa, oikeassa muodossa, määräaikaan mennessä ja allekirjoitettuna, hakemuksia ei

käsitellä. Määräpäivät koskevat myös joissakin rahastoissa lausunnon tai suositusten antajia.

Tästä syystä lausunnot ja suositukset tulee pyytää niiden kirjoittajilta riittävän ajoissa.

Aluekehityksen kannalta tärkeissä tutkimushankkeissa tutkimusryhmän ei kannata toimia

yksin, mikäli tutkimusryhmä haluaa varmistella rahoituksen toteutumista. Aluerahastoilla on

maakunnissa omat toimistonsa ja asiamiehensä, joiden päätehtävä on saada alueelle

tutkimusrahoitusta ja siten aluekehitystä eteenpäin. Heidän kanssaan kannattaa neuvotella

tutkimuksesta ja sen rahoituksesta ennen varsinaista hakemuksen tekemistä. Parhaimmillaan

hakemus tehdään asiamiehen kanssa yhdessä. Nykypäivänä yhteistyö ja verkostoituminen on

myös tutkimusrahoituksen saamiseksi luonteva toimintatapa.

Kirjallisuutta: Tutkimusprosessi

Alasuutari, P. 1994. Laadullinen tutkimus. Tampere: Vastapaino (sivut 223–250)

Eskola, J. & Suoranta, J. 2000. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino.

(sivut 34–44)

Heikkilä, T. 2004. Tilastollinen tutkimus. Helsinki: Edita. (sivut 22–25)

Kyrö, P. 2004. Tutkimusprosessi valintojen polkuna. Tampere: Tampereen yliopisto.

Uusitalo, H. 1991. Tiede, tutkimus ja tutkielma. Johdatus tutkielman maailmaan. Helsinki:

Wsoy. (sivut 49–53)

Kirjallisuutta: Triangulaatio

Brewer, J. & Hunter, A. 1990. Multimethod research. Newbury Park: Sage.

Creswell, J.W. 2003. Research design: qualitative, quantitative, and mixed methods

approches. 2. uudistettu painos. Thousands Oaks: Sage.

Eskola, J. & Suoranta, J. 2000: Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino.

(sivut 68–74)

Hirsjärvi, S. & Hurme, H. 2001. Tutkimushaastattelu. Teemahaastattelun teoria ja käytäntö.

Helsinki: Helsinki University Press. (sivut 21–33)

Patton, M. Q. 1990. Qualitative evaluation and research methods. 2. painos. Lontoo: Sage.

Seale, C. 1999. The Quality of Qualitative Research. Introducing Qualitative Methods.

London: Sage.

Tashakkari, A. 1998. Mixed Methodology: combining qualitative and quantitative

approaches. Thousands Oaks: Sage.

Tuomi, J. & Sarajärvi, A. 2002. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Tammi.

(sivut 140–146)

Hyödyllisiä nettiosoitteita:

http://www.helsinki.fi/tutkimus/ulkomainen_tutkimusrahoitus.shtml

Sivuilta löytyy kattavasti ulkomaiset tutkimusrahoitusta antavat tahot, Rakennerahasto–

ohjelmien kansallinen hallinnointi ja vastuuministeriöt sekä rahoituslinkit.

http://www.tekes.fi/tekes/

Tekes on yritysten ja tutkimuslaitosten haastavien tutkimus– ja tuotekehitysprojektien

rahoittaja ja aktivoija.

http://www.sitra.fi/

Sitra tarjoaa yrityksille kehitys– ja rahoituspalveluita

http://www.minedu.fi/opm/rakennerahastot/

EU–rakennerahastot tukevat toimintaa, joka vahvistaa taloudellista ja sosiaalista

yhtenäisyyttä Euroopan unioinin alueella.

http://europa.eu.int/comm/employment_social/esf2000/index-en.htm

Euroopan sosiaalirahasto, ESR

http://www.mol.fi/esr/

Työhallinto: Euroopan sosiaalirahasto

http://europa.eu.int/comm/regional_policy/index_en.htm

Euroopan aluekehitysrahasto, EAKR

Alueellisia rahoittajaviranomaisia ovat muun muassa:

http://www.reg.fi/

Maakuntien liitot

http://www.te–keskus.fi/

TE–keskukset

http://www.laaninhallitus.fi/

Lääninhallitukset

Käännöspalveluita

http://www.finnishtranslations.com

http://www.kaannospalvelu.com/

Käännöspalvelu kielimestari

4 TUTKIMUSMETODINA MÄÄRÄLLINEN TUTKIMUSMENETELMÄ

4.1 Tutkimusaineiston keräämisen tavat

Tutkimusryhmän sitoutuessa määrällisen tutkimusmenetelmän lähtökohtaan, on

tutkimusaineiston keräämiseen valittavissa joko kyselylomake, systemaattinen havainnointi

tai valmiiden rekisterien ja tilastojen käyttö. Tutkimuskohteiksi soveltuvat tutkimusaineiston

keräämisen tavasta riippumatta ihmiset ja kulttuurituotteet, joita ovat kaikki ihmisen

tuottamat kuva– ja tekstiaineistot.

Kyselylomake on tavallisin määrällisessä tutkimusmenetelmässä käytetty aineiston

keräämisen tapa. Siitä käytetään myös metodikirjasta riippuen nimitystä postikysely,

informoitu kysely tai joukkokysely (gallup) riippuen toteutustavasta. Hirsjärvi et al. (2005,

182) mukaan kyselystä käytetään myös nimitystä survey–tutkimus, joka viittaa siihen, että

kysely on standardoitu eli vakioitu. Vakioiminen tarkoittaa, että kaikilta kyselyyn vastaavilta

kysytään sama asiasisältö täsmälleen samalla tavalla. Heikkilän mukaan informoidusta

kyselystä puhutaan, kun kysely on jonkinlainen kyselylomakkeen ja henkilökohtaisen

haastattelun välimuoto, jossa tutkija saattaa tehdä myös jonkinlaisia lisäkysymyksiä. Hirsjrävi

et al. mukaan informoitu kysely tarkoittaa, että tutkija kohtaa joko kyselylomaketta

jakaessaan tai myöhemmin ne noutaessaan perusjoukkoon kuuluvat vastaajat. Tutkija samalla

selvittää ja selostaa tutkimuksen tarkoitusta. (Heikkilä 2004, 18; Hirsjärvi et al. 2005, 185–

186.)

Kyselylomaketutkimuksessa vastaaja itse lukee kirjallisesti esitetyn kysymyksen ja vastaa

siihen itse kirjallisesti. Tämän tapainen aineiston keräämisen tapa soveltuu hyvin suurelle ja

hajallaan olevalle joukolle ihmisiä. Sitä käytetään myös silloin, kun tutkimuksessa käsitellään

arkaluontoisia kysymyksiä. Kyselylomakkeen etu on, että vastaaja jää aina tuntemattomaksi.

Kyselylomakkeen tyypillisimpänä haittana on pidetty, että riski vastausprosentin alhaisuuteen

on suuri. Tällöin puhutaan tutkimusaineiston kadosta. Vastauslomakkeiden palautuksessa

saattaa tapahtua myös viiveitä. Uusintakyselyt ja viiveet vaikuttavat aina tutkimuksen

aikatauluun ja nostavat siten tutkimuksen kustannuksia muun muassa postituskuluissa ja

palkkakustannuksissa. (Valli 2001a, 100–102; Hirsjärvi et al. 2005, 184–185.) Nykyään on jo

käytössä erilaisia koodaustapoja, joilla voidaan varmistaa, kuka vastaajista on

kyselylomakkeen palauttanut ja kuka ei. Se ei kuitenkaan poista kaikkia uusintakyselystä

johtuvia lisäkustannuksia. Nämä asiat pitäisi ennakoida, kun mietitään tutkimuksen

ideointivaiheessa tutkimushankkeen rahoitusta ja viimeistään, kun tutkimussuunnitelmaan

kirjataan tutkimushankkeen kustannusarvio.

Kyselyn tekeminen puhelinhaastatteluna on hyvin yleinen tapa kerätä tietoa. Nykypäivänä

noin 90% kansalaisista voidaan tavoittaa puhelimen avulla lukuun ottamatta heitä, joilla ei

ole puhelinta ja heitä, joilla on salainen numero. Puuttuvasta kymmenestä prosentista on

tapana puhua alipeittona. Siten kehikkoperusjoukko (puhelinluettelo) peittää 90%

tavoiteperusjoukosta (äänestysikäiset). Kehikkoperusjoukossa voi olla myös siihen

kuulumattomia tapauksia. Tällaisia ovat esimerkiksi kuolleet, laitoksiin siirtyneet tai

ulkomaille muuttaneet. Tätä joukkoa kutsutaan ylipeitoksi. (http://tilastokeskus.fi/tk/tp/

verkkokoulu/index.html.)

Nykyään kyselylomake voidaan lähettää joko sähköpostitse tai Internetissä. Sähköpostitse

lähetettyyn tai Internetissä olevaan kyselyyn liittyy omia huomioon otettavia asioita.

Etukäteen on varmistettava, että perusjoukkoon kuuluvilla, joilta tutkimustieto kerätään, on

mahdollisuus sähköpostin tai Internetin käyttöön. (Heikkilä 2004, 18.) Perusjoukkoon

kuuluvilla tulisi siis kaikilla olla samat tietotekniset resurssit käytettävissä. Parhaiten

sähköpostikysely tai Internet–kysely toimii, kun perusjoukko muodostuu yritysten ja

organisaatioiden toimijoista, joissa perusjoukko on riittävän suuri ja voidaan helposti

varmistaa, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet teknisesti vastata kyselylomakkeeseen.

Sähköposti– ja Internet–kyselyyn liittyy myös tutkimuseettisiä ongelmia. Vastaajan

anonymiteetin turvaaminen on vaikeaa. Sähköpostiosoite jo usein paljastaa vastaajan.

Internettiin vastanneen tietokone voidaan myös paikallistaa sen IP–numeron (Internet

protokolla) perusteella.

Tutkimusaineiston kerääminen kyselylomakkeella voidaan toteuttaa myös paikan päällä

esimerkiksi jossakin tapahtumassa tai käyntihaastatteluna. Paikan päällä tehtynä kysely toimii

parhaiten, jos tutkimusongelma ei ole laaja ja tutkimuskysymykset ovat tarkkaan rajattuja.

Tämä sopii tutkimuksiin, joissa tutkittava joukko on jollakin tapaa rajattu esimerkiksi

työpaikoilla, messuilla, yrityksissä ja organisaatioissa. Yrityksissä ja organisaatioissa

tehtyihin kyselyihin liittyy myös anonymiteetin ongelma. Tutkija on jo tutkimusetiikan

mukaan oltava vaitiolovelvollinen tutkimukseen vastaajista. Lisäksi tutkijan on varmistettava

etukäteen, ettei tieto kyselyyn vastaamisesta ole yrityksen tai organisaation muiden

henkilöiden tiedossa. Muuten vastausprosentti saattaa vastaajien osallistun jäädä vähäiseksi.

Paikan päällä tehdyssä kyselyssä tutkija kysyy tutkittavalta kysymykset ja kirjaa

lomakkeeseen vastaajan antaman tiedon. Näin ollen paikan päällä tehty kysely saattaa vaatia

myös tutkimustilanteesta riippuen ylimääräistä työvoimaa. Esimerkiksi messuilla ja

tapahtumissa tehdyt kyselyt edellyttävät usein enemmän kuin yhtä tutkimusaineiston

kerääjää. Metodi siis vaatii työvoimaa, aikaa ja siten myös taloudellisia resursseja

tutkimushankkeelta. Ajansäästö eri metodeissa on kuitenkin suhteellista. Esimerkiksi paikan

päällä tehdyssä kyselyssä lomakkeet lähtevät välittömästi aineiston kerääjän tai tutkijan

mukaan ja hän voi siten koko ajan seurata tutkimusaineiston karttumista ja vastausten laatua.

Vastaajaa motivoiva aihepiiri, kyselijä ja kyselylomake saattaa siis hyvinkin säästää

tutkimusaikaa ja työvoimakustannuksia, jos lomakkeita karttuu suunniteltua nopeammin.

Systemaattinen havainnointi antaa tietoa ihmisen toiminnasta, joka on silmin havaittavaa tai

muuten mitattavissa esimerkiksi automaattisilla havaintolaitteilla (liikkeiden käyntilaskurit).

Näin ollen pelkän havainnoin perusteella ei voida tehdä tulkintoja siitä, millaisia käsityksiä

tai kokemuksia ihmisellä toiminnasta on. Tämä kannattaa muistaa, kun tekee tulkintoja

havainnointiaineiston pohjalta. Systemaattisen havainnoinnin kohteena voi olla myös muu

kuin ihminen. Systemaattisesti voi havainnoida myös esimerkiksi mainoksia, sanoma– ja

aikakauslehtiä, esitteitä, muistioita, mietintöjä, pöytäkirjoja ja kuvia. Systemaattinen

havainnointi kuva– ja tekstimateriaaleille edellyttää myös kyselylomakkeen tai

havainnointilomakkeen tekemistä. Tutkimusaineiston havainnointi ei ole mielivaltaista.

Havainnointi on aina järjestelmällistä ja suuntautuu asioihin, joita tutkimussuunnitelmassa on

päätetty tutkia.

Määrällisessä tutkimusmenetelmässä voi käyttää myös muiden keräämiä tutkimusaineistoja.

Tarvittavan tiedon voi hankkia esimerkiksi erilaisista rekistereistä, tietokannoista tai toisten

keräämistä tilastoista, joita tuottavat muun muassa Tilastokeskus, valtionhallinnon laitokset,

kunnat, kaupungit, yritykset, yhdistykset ja järjestöt. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä

helpoin ja nopein tie saada tutkimusaineistoa. Valmiita aineistoja joutuu usein muokkaamaan

ennen kuin ne soveltuvat tekeillä olevan tutkimusongelman ja tutkimustavoitteiden

tarkoituksiin. (Heikkilä 2004, 18; Hirsjärvi et al. 2005, 175–179.) Tästä syystä usein valmiit

rekisterit, tilastot ja tietokannat soveltuvatkin pikemminkin tekeillä olevan tutkimuksen

vertailevaksi lähdeaineistoksi kuin tutkimusaineistoksi.

Ennen valmiiden rekisterien ja tilastojen käyttöä tutkimusaineistona on muistettava selvittää,

mihin tarkoitukseen ja tutkimusongelmaan tutkimusaineisto on alun perin kerätty, kuka

rekisterin tai tilaston on tehnyt, mikä on ollut tutkimusaineiston keräämisen tapa, mikä on

ollut perusjoukko ja otantamenetelmä, kato, luotettavuus ja pätevyys. Jos rekisterejä ja

tilastoja käytetään lähdeaineistona, on selvitettävä samat asiat. Tutkijan on käytettävä aina

lähdekritiikkiä. Hänen on aina tarkistettava lähteessä olevan tiedon luotettavuus ja pätevyys

sekä osoitettava se tutkimustekstissään.

Valmiiden tutkimusaineistojen saaminen saattaa olla luvanvaraista. Tämä tarkoittaa, että

rekisterin tai tilaston saa käyttöönsä sen haltijan luvalla. Tämä edellyttää rekisterin ja tilaston

haltijasta riippuen virallista lupaa ja tutkimussuunnitelman esittämistä. Useimpien

rekistereiden ja tilastojen käytöstä joutuu myös maksamaan. Tutkimushankkeen

tutkimussuunnitelmaa ja rahoitussuunnitelmaa tehdessä on myös tämä asia otettava

huomioon kokonaiskustannuksia arvioidessa. Ammatillisen kentän tutkimushankkeissa on

etu, että tutkimusryhmän jäsenet edustavat erilaisia toimi– ja ammattialoja ja esimerkiksi eri

organisaatioita, yrityksiä, alueen kaupunkeja tai kuntia. Näin ollen myös niiden ylläpitämien

arkistojen, rekisterien, tutkimusten ja tilastojen saatavuus tutkimushankkeissa saattaa olla

helpompaa ja edullisempaa. Rekisterit ja tilastot ovat aina jonkun tekemiä ja siten

tekijänoikeuksien alaisia. Näin ollen niitä käyttävän tutkijan tulee aina mainita lähdeviittein

rekisterin tai tilaston tekijä(t).

4.2 Otannan suunnittelu

Ideointivaiheessa ja sen pohjalta tutkimussuunnitelman sisältöjä päätettäessä, ensin valitaan

tutkimusmenetelmä, sen jälkeen päätetään aineiston keräämisen tapa ja minkä kokoinen

tutkimusaineisto tarvitaan vastaamaan tutkimusongelmaan kattavasti. Tilastoyksiköillä eli

havaintoyksiköillä tarkoitetaan tutkittavaa kohdetta, joka voi olla esimerkiksi ihminen, tuote,

kuva tai teksti. Otanta tarkoittaa menetelmää, jolla otos poimitaan perusjoukosta. Otos

muodostuu havaintoyksiköistä. Perusjoukko on tutkimuksessa määritetty joukko (ihmisiä,

yrityksiä, kuvia, tekstejä), joka sisältää kaikki havaintoyksiköt, joista tutkimuksessa halutaan

tietoa. Otanta voidaan toteuttaa kokonaisotantana, yksinkertaisena satunnaisotantana,

systemaattisena–, ositettuna– tai ryväsotantana. Perusjoukosta voidaan valita tutkimukseen

joko kaikki perusjoukon havaintoyksiköt tai tehdä edustava otos. Heikkilä toteaa, että

perusjoukon koko vaikuttaa siihen, päätetäänkö tutkimuksessa tehdä kokonaistutkimus vai

käytetäänkö jotakin otantamenetelmää. Kokonaistutkimus tarkoittaa, että koko perusjoukko

otetaan mukaan tutkimukseen eikä otantamenetelmää käytetä. Kokonaistutkimus kannattaa

Heikkilän mukaan tehdä, jos otoskooksi tulisi yli puolet perusjoukosta. Sitä kannattaa hänen

mukaansa harkita usein jo sillon, kun otannassa ostoskooksi tulisi yksi kolmasosa

perusjoukosta. Otantamenetelmät ovat kuitenkin suosittuja suurissa tutkimusaineistoissa,

koska niillä saavutetaan tutkimushankkeissa suuria kustannussäästöjä. (Heikkilä 1999, 43;

Hirsjärvi et al. 2005, 168–169; http://tilastokeskus.fi/tk/tp/verkkokoulu/index.html.)

Otantamenetelmiä on useita ja tutkimusryhmä päättää, mikä niistä on tarkoituksenmukaisin

tutkimusongelman, tutkimuksen tavoitteiden ja käytettävissä olevien resurssien kannalta.

Pohdittavaksi jää myös, mikä otantamenetelmä soveltuu parhaiten havaintoyksiköiden

ominaisuuksiin ja ilmenemistapoihin. Lähtökohta otantamenetelmää valitessa kuitenkin on,

että kaikilla perusjoukon tilastoyksiköillä eli havaintoyksiköillä pitäisi olla mahdollisuus

valikoitua otokseen tehtiin tutkimus sitten kyselynä tapahtumassa, postitse, sähköpostitse tai

Internetissä. (Hirsjärvi et al. 2005, 169.)

Yksinkertainen satunnaisotanta tarkoittaa, että ensin havaintoyksiköt numeroidaan. Tämän

jälkeen arvotaan poimittavat havaintoyksiköt otantaan. Näin ollen jokaisella perusjoukon

yksiköllä on yhtä suuri mahdollisuus tulla valituksi tutkimuksen otokseen. Yksinkertaista

otantaa käytetään tavallisimmin, kun perusjoukosta on vähän tietoa ja perusjoukon tiedetään

olevan homogeeninen eli havaintoyksiköiden ominaisuudet eivät vaihtele. (Heikkilä 2004,

36–37; Valli 2001a, 103.)

Systemaattinen otanta tarkoittaa, että havaintoyksiköt valitaan tasavälein. Ensimmäinen

otokseen valittava havaintoyksikkö arvotaan kymmenen ensimmäisen havaintoyksikön

joukosta. Muut havaintoyksiköt määräytyvät laskemalla poimintaväli (k=N/n). N tarkoittaa

kaikkia havaintoyksiköitä ja n tarkoittaa otoskokoa. Toisin sanoen perusjoukon koko jaetaan

otoskoolla. Tulos pyöristetään kokonaisluvuksi. Kokonaisluku kertoo, kuinka mones

havaintoyksikkö valitaan ensimmäisen arvotun havaintoyksikön jälkeen. Systemaattista

otantaa käytetään, jos perusjoukko on ominaisuuksiensa perusteella satunnaisessa

järjestyksessä niin, että joukossa ei tapahdu jaksoittaista vaihtelua. Tämän tapaisia

perusjoukkoja muodostavat esimerkiksi aakkosjärjestyksessä olevat luettelot kuten

asiakasrekisterit. (Heikkilä 2004, 36–37; Valli 2001a, 104.)

Ositettu otanta tarkoittaa, että heterogeeninen perusjoukko jaetaan homogeenisiin ryhmiin tai

osajoukkoihin eli ositteisiin. Jokaisesta ositteesta valitaan havaintoyksiköt joko tasaisella

kiintiöinnillä eli valitsemalla yhtä monta havaintoyksikköä jokaisesta ositteesta, suhteellisella

kiintiöinnillä eli valitsemalla prosentuaalisesti sama määrä havaintoyksiköitä jokaisesta

ositteesta tai kiintiöimällä optimaalisesti eli huomioimalla esimerkiksi ositteen koko, hajonta

ja otannan ositetta koskevat kustannukset. Valli (2001a, 104) toteaa, että ositettu otanta on

toimiva, kun perusjoukkoon kuuluu marginaaliryhmiä tai perusjoukko on jakautunut ryhmiin

ja otannassa halutaan huomioida ryhmien suhteellinen koko. (Heikkilä 2004, 37–39.)

Ryväsotanta on myös toimiva otantamenetelmä mikäli tutkimuskohteena on luonnolliset

ryhmät kuten koululuokat, yritykset, organisaatiot, kotitaloudet tai kaupunginosat. Ryppäät

voidaan valita satunnaisesti tai systemaattisesti. (Heikkilä 2004, 39–40.) Valituille ryppäille

voidaan tehdä tutkimukseen käytetyistä resursseista, tutkimusongelmasta ja tavoitteista

riippuen kokonaistutkimus. Ryppäille voidaan tehdä myös otanta edellä esitettyjen

otantamenetelmien mukaan. Valli (2001a, 105) toteaa, että ryväsotannalla säästetään usein

taloudellisia ja aikaan liittyviä tutkimusresursseja mikäli otanta muuten soveltuu tutkimuksen

tavoitteisiin.

Edustavaan otoskokoon vaikuttaa tutkimuksessa määritellyn perusjoukon ominaisuudet,

perusjoukon koko sekä millaista tarkkuutta tutkimuksella tavoitellaan. Heikkilän (2004, 42)

mukaan valitaan sitä isompi otoskoko mitä heterogeenisempi perusjoukko on. Perusjoukon

heterogeenisyydellä tai homogeenisyydellä tarkoitetaan havaintoyksiköiden ominaisuuksissa

ilmenevää hajontaa. Edellisessä hajonta on suuri eli perusjoukossa on runsaasti erilaisia

ominaisuuksia ja jälkimmäisessä hajontaa ei ilmene.

Toteutunut otos tarkoittaa kyselylomakkeisiin tai haastatteluihin vastanneiden määrää.

Toteutuneesta otoksesta tulisi saada sama tutkimustulos kuin tutkittaessa

kokonaistutkimuksella koko perusjoukko. Toteutunut otos arvioidaan aina suhteessa

perusjoukkoon. Jos toteutunut otos ei ole riittävä tutkimusongelman vastaamisen ja tuloksen

yleistettävyyden kannalta, aineiston keräys uusitaan joko osittain tai kokonaan. Voidaan

myös pohtia, miltä osin vastaajat riittävät suhteessa tutkimusongelmaan. Lomakkeiden

palautusmäärä ei vielä riitä toteutuneen otoksen arviointiin. Arvioida pitää myös, millä

tavalla lomakkeisiin on vastattu. Puutteellisesti täytettyjä lomakkeita ei voi ottaa mukaan

kuin niiltä osin, kun niihin on vastattu asianmukaisesti. Heikkilä (2004, 41) toteaa, loppujen

lopuksi kysymys on kompromissista tutkimuksen aikataulun, tulosten tarkkuuden ja

kustannusten välillä. Tutkimuksen tavoitteita ei aina saavuteta, joten tutkijan tehtävä on ottaa

tutkimustekstissään kantaa myös tähän asiaan arvioidessaan tutkimuksensa luotettavuutta ja

pätevyyttä.

4.3 Teoriasta kyselylomakkeeksi

Määrällisellä tutkimusmenetelmällä tehdyssä tutkimuksessa tärkein asia on mittarin eli

kyselylomakkeen suunnittelu. Heikkilä (2004, 47) toteaa, että kyselylomakkeen suunnittelu

edellyttää, että tutkija(t) tietää tutkimuksensa tavoitteen eli mihin kysymyksiin hän on

etsimässä vastauksia. Tutkimuksen tavoitteita ja tutkimuskysymyksiä vasten tutkija voi

määritellä, mitkä ovat taustamuuttujat eli selittävät tekijät (esim. sukupuoli, koulutus

sosioekonominen asema), joilla on vaikutusta tutkittaviin asioihin eli selittäviin muuttujiin.

Määrällisessä tutkimusmenetelmässä käsitellään havaintoyksikköjä (tilastoyksiköitä), joita

ovat esimerkiksi ihminen, kunta, kaupunki, valtio, tapahtuma, tilanne tai yritys. Muuttuja

tarkoittaa havaintoyksiköihin liittyviä ominaisuuksia. Muuttuja voi olla mikä tahansa

havaintoyksikköön liittyvä ominaisuus, joka on luotettavasti mitattavissa. Muuttujat saavat

vaihtelevia arvoja tapauksesta riippuen. Tämä tarkoittaa, että muuttuja syntyy vasta, kun

käytettävän mittarin antamana tuloksena. (http://tilastokeskus.fi/tk/tp/verkkokoulu/

index.html.)

Niitä muuttujia, joille ei voi laskea keskiarvoa, kutsutaan nominaalimuuttujiksi.

Nominaalimuuttujat ovat luokiteltavissa kahteen tai useampaan luokkaan. Luokat ovat tasa–

arvoisia. Tämä tarkoittaa, että eri luokilla ei ole mitattavia ominaisuuksia toista luokkaa

enempää. Nominaalimuuttujia ovat esimerkiksi sukupuoli, puhelinnumerot, kaupunki/

maalaiskunta, työllinen/ työtön/ työvoimaan kuulumaton. (Alasuutari 1994, 25; http:/

/tilastokeskus.fi/tk/tp/verkkokoulu/index.html.) Monet selvitykset sisältävät runsaasti

kysymyksiä, joissa kysytään nominaalimuuttujia. Tällöin käy mielessä, onko kyselylomake ja

määrällinen tutkimusmenetelmä oikea tapa tutkia kyseistä asiaa vai olisiko laadullinen

tutkimusmenetelmä lomakehaastatteluna toimivampi.

Muuttujien valinta tutkimuksessa ja kyselylomakkeessa pitää aina perustella vasten

tutkimukseen valittua teoreettista viitekehystä ja tutkimuksen tavoitteita. Siten jo ennen

kyselylomakkeen suunnittelua tulee olla päätettynä teoreettinen viitekehys ja keskeiset

käsitteet, koska niihin liittyvien yleisten käsitteiden avulla tutkimuksessa mitataan tutkittavaa

asiaa. Kyselylomakkeen suunnittelun perusta on siten tutkimussuunnitelmassa.

Tutkimussuunnitelma ja kyselylomake kietoutuvat erottamattomasti yhteen

tutkimusprosessissa. Kyselylomakkeessa tulisi kysyä vain asioita, joita

tutkimussuunnitelmassa väitetään mitattavan. Kyselylomakkeessa ei siis kysytä asioita

mielivaltaisesti tyyliin, mitä olisi "kiva kysyä" tai "tietää". Tutkimus ei ole koskaan toisten

ihmisten elämän tirkistelyä. Kyselylomakkeen suunnitellussa on hyvä perehtyä myös

laajemmin tutkimuksen aihepiiriä koskevaan teoriakirjallisuuteen, aiempiin tutkimuksiin sekä

Tilastokeskuksen tutkittavaa aihepiiriä koskeviin tutkimuksiin. Ne ovat kyselylomakkeen

suunnittelussa hyväksi avuksi. Kaikkea ei tarvitse keksiä itse.

Kysymyksiä voi kyselylomakkeeseen muotoilla joko monivalintakysymyksinä (suljettu

kysymys, strukturoitu kysymys), sekamuotoisina kysymyksinä tai avoimina kysymyksinä

(Heikkilä 2004, 49–52). Standardoiduilla (valikoiduilla) kysymyksillä tavoitellaan

kysymysten vertailukelpoisuutta. Standardoidut kysymykset ovat aina kompromissi

mittauksen tarkkuuden, systemaattisuusvaatimusten ja arkikielen monimerkityksellisyyden

välillä. Tästä syystä kannattaa aina käyttää valmiita malleja niiltä osin kuin se on mahdollista.

Vertailua kannattaa tehdä muun muassa Tilastokeskuksen tutkimuslomakkeiden kanssa ja

käyttää heidän tutkijoidensa hyväksi havaitsemia kysymysmuotoja lomakkeessa.

Avoimet kysymykset eivät tarkoita, että tutkimuksessa käytettäisiin myös laadullista

tutkimusmenetelmää tai triangulaatiota, kuten joskus aloittelevien tutkijoiden kuulee

toteavan. Tutkimuksen tiedonintressi ja avoimien kysymysten analysointitapa määrää

tutkimusmenetelmän eikä kysymysten muoto. Avoimet kysymykset voidaan käsitellä

jälkikäteen numeraalisesti. Tämä edellyttää, kuten Valli toteaa, vastausten analysointia ja

luokittelemista ryhmiin. Avoimet kysymykset soveltuvat hyvin esitutkimuksiin, jos

vaihtoehtoja ei vielä tarkkaan tunneta. Esitutkimuksen avulla on helpompi rakentaa tutkittava

asia monivalintakysymyksiksi. Muissa tapauksissa on syytä tarkkaan harkita avoimien

kysymysten käyttämistä määrällisessä tutkimusmenetelmässä. Heikkilä ja Valli muistuttavat,

että avoimien kysymysten käsittely ja analysointi on usein työläämpää kuin asioiden

purkaminen monivalintakysymyksiksi etukäteen. (Heikkilä 2004, 49; Valli 2001a, 110–111.)

Kysymykset muotoillaan aina tavalla, joka on vastaajalle tuttu. Kohderyhmän tuntemus on

siksi tärkeää. Sanoja tulee käyttää myös yksiselitteisesti ja vastaajalle tutulla tavalla.

Kysymysten järjestys on myös tärkeä vastaajan kannalta. Kysymyksissä tulisi olla

tunnistettavissa jonkinlainen juoni. Kysymysten johdonmukaisuus helpottaa vastaamista.

Kysymyksissä kannattaa myös edetä joko yksittäisistä asioista yleisiin tai päinvastoin. Samaa

asiasisältöä koskevat kysymykset kannattaa myös ryhmitellä kokonaisuuksiksi.

Taustakysymykset kuten ikä, sukupuoli tai koulutus ovat nykykäytännön mukaan usein miten

vasta lomakkeen lopussa. (Heikkilä 2004, 48–49.)

Kysymyksiä muotoiltaessa kannattaa olla maltillinen. Ensin on hyvä määritellä, mitä tietoa

tarvitaan ja mitä ei. Jokaisen kysymyksen kohdalla on hyvä kysyä, mitä juuri tällä

kysymyksellä mitataan ja onko se tutkimusongelman ratkaisemiseksi olennainen kysymys.

Jokaista tarvitsemaa tietoa kohden lomakkeessa pitäisi olla riittävä määrä kysymyksiä.

Samanaikaisesti turhat kysymykset pitäisi pystyä karsimaan pois. Kyselylomaketta tehdessä

kannattaa siksi pitää koko ajan vieressä tutkimussuunnitelmaa. Kyselylomakkeen pitäisi

vastata tutkimussuunnitelmassa esitettyä tutkimustehtävää. Tämä on tärkeä seikka

tutkimuksen pätevyyden eli validiteetin kannalta. Tähän asiaan palaan luvussa seitsemän.

Kysymyslomakkeissa on usein ongelma, että samassa kysymyksessä kysytään kahta asiaa.

Näin ollen vastaaja ei tiedä, miten tai kumpaan kysymykseen hän vastaisi. Tutkija vuorostaan

ei voi tietää, mihin vastaaja on vastannut. Näin ollen myös tiedon analysointi on mahdotonta.

Tutkija ei hallitse vastaajien arvauksia. Jos kysymykseen eksyy ja–sana, on se yksi merkki

huonosta kysymyksestä. Ongelmana kysymyksissä on myös, että ne eivät useinkaan paljasta,

mistä roolista tai tilanteesta kysymykseen vastaajan odotetaan vastaavan. Tutkija kysyy

yleisellä tasolla, vaikka hän haluaisi vastauksen nimetystä tilanteesta.

Yhdessä kysymyksessä ei kysytä kaikkea asiaan liittyviä tietoja vaan asiasisältö hajautetaan

niin, että yhteen kysymykseen sisältyy vain yksi asiasisältö. Tässä vaiheessa on määriteltävä

kysymyksen avaintermit ja tarkistettava ne suhteessa tarvittavaan tietoon. Sen jälkeen

kannattaa poistaa turhat sanat. Näitä ovat muun muassa asiasisältöä selittävät, arvottavat ja

vastaamista suuntaavat sanat kuten adjektiivit ja kuvailevat substantiivit. Kyselylomakkeen

kysymykset harvemmin onnistuvat yhdeltä istumalta. Niistä kannattaa aina keskustella

tutkimusryhmän muiden jäsenten kanssa sekä yhdessä muotoilla ja täsmentää. Tärkeintä on

muistaa, että mittarin on mitattava sitä, mitä tutkimusongelmalla kerrotaan mitattavan.

Vastaajalla pitää olla asiasta myös tietoa, jotta hän voi vastata. Tutkija itse on suurin virheitä

aiheuttava tekijä mittauksessa. (ks. Heikkilä 2004, 57).

Kysymyslomake tulee aina testata ennen varsinaista mittausta. Testaus ei tarkoita

yksinomaan sitä, että joukko ihmisiä täyttää kyselylomakkeen ja sen jälkeen tutkija(t)

arvioivat, miten vastaaminen onnistui. Testaaminen tarkoittaa pikemminkin, että muutama

perusjoukkoa vastaava ihminen arvioi kriittisesti kyselylomaketta. Arvioinnin kohteena tulisi

olla kysymysten ja ohjeiden selkeys ja yksiselitteisyys, vastausvaihtoehtojen toimivuus,

kyselylomakkeen mitta ja vastaamiseen käytetyn ajan kohtuullisuus. Testaajien olisi hyvä

pystyä lisäksi arvioimaan, puuttuuko kyselylomakkeesta jokin olennainen kysymys

tutkimusongelman kannalta tai onko kyselylomakkeessa mukana asian kannalta tarpeettomia

kysymyksiä. (Heikkilä 2004, 61.) Onnistunut testaus edellyttää, että testaajat kykenevät

perustelemaan antamiaan kommentteja. Näin ollen testaajat kannattaa valita harkiten.

Ammatillisessa kentässä on tärkeää, että useissa asioissa toimintaa ja sen muutosta voidaan

seurata pitkällä aikavälillä. Kertatutkimukset eivät aina ole mielekäs ratkaisu ammatillisen

kentän pulmien ja kysymysten selvittämiseen. Tutkimushankkeissa, joissa on mahdollisuus

seurantatutkimukseen, kannattaa kyselylomakkeet suunnitella erityisen huolella. Kun

tutkimus toistetaan sopivan ajan kuluessa samalla kyselylomakkeella, saadaan ammatillista

kenttää hyödyntävää vertailevaa ja muutosta kuvaavaa tutkimusaineistoa. Tämä edellyttää

myös, että tutkimusaineiston käsittely on perusteellisesti dokumentoitu, jotta sen

asianmukainen käyttö on myöhemmin mahdollista. (http://tilastokeskus.fi/tk/tp/verkkokoulu/

index.html).

Ideointivaiheessa ja tutkimussuunnitelmaa kirjatessa on varmistettava, että tutkittava asia on

mitattavissa ja testattavissa. Tutkittava asia voi olla mikä tahansa teoreettinen asia tai ilmiö,

jos se on operationalisoitavissa eli muutettavissa mitattavaan muotoon. Tämä tarkoittaa, että

siirrytään teoreettiselta tasolta (määritelmät, osatekijät) empiiriselle tasolle (kyselylomake).

(ks. Hirsjärvi et al. 2005, 145–147.) Tulkinnassa edetään vuorostaan päinvastoin.

Kyselylomakkeen vastauksista, empiiriseltä tasolta, siirrytään takaisin teoreettiselle tasolle.

Operationalisointi edellyttää, että tutkija tuntee tutkittavan kohderyhmän eli tutkimuksen

perusjoukon. Näin tutkija voi varmistaa, että teoreettiset käsitteet ovat siirtyneet empiiriselle

tasolle tutkittavalle ymmärrettävällä tavalla. Hirsjärvi et al. (2005, 148) toteavat, on

operationalisointi aina tutkijan tulkintaa. Tästä syystä tasolta toiseen siirtyminen on

tutkimuksessa asia, joka muodostaa tärkeän tutkimuksen pätevyyteen liittyvän ongelman.

Kyselylomakkeen on mitattava juuri sitä, mitä teoreettisilla käsitteillä väitetään mitattavan.

Samanaikaisesti teoriasta muokatut käsitteet pitäisi olla vastaajan ymmärrettävissä. Siksi

tähän vaiheeseen on käytettävä riittävästi aikaa ja kysymykset on testattava.

Teoreettinen taso on aina yleinen, mutta operationalisoinnissa siirrytään tarkastelemaan

asioita tutkittavan kannalta. Seuraavassa esittelen kuvitteellisella esimerkillä, miten Christian

Grönroosin Palvelun laatu voidaan operationalisoida kyselylomakkeeseen, joka koskee

opintopalveluiden laatua alueen ammatillisessa täydennyskoulutuksessa. Esimerkin on

tarkoitus on havainnollistaa operationalisointia eikä siten ole valmis lomake. Tästä syystä

kyselylomakkeessa näkyy "jne–merkintöjä".

Grönroos nimeää kaksi laadun osa–aluetta: palvelutuotteen teknisen laadun (mitä?) ja

palveluprosessin toiminnallisen laadun (miten?). Näihin osa–alueisiin Grönroos määrittelee

kuuluvaksi muun muassa ammattitaidon, joka tarkoittaa riittäviä tietoja ja taitoja

ammattitaitoisen ratkaisun tekemiseen; asenteen ja käyttäytymisen, joka vaikuttaa asiakkaan

tunteeseen, että hänet huomioidaan ja hänen ongelmansa halutaan ratkaista ystävällisesti ja

spontaanisti; lähestyttävyyden ja joustavuuden eli ajatuksen palvelun saatavuudesta ja

yrityksen valmiudesta sopeutua asiakkaan vaatimuksiin ja toiveisiin joustavasti (palvelun

tarjoajan sijainti, aukioloajat, työntekijät); luotettavuuden ja uskottavuuden, jolla tarkoitetaan

lupauksen pitämistä ja asiakkaan etujen mukaista toimintaa; normalisoinnin eli

ongelmatilanteessa palvelun antajan kykyä hallita tilanne, ratkaista ongelma ja löytää uusi ja

toimiva ratkaisu; sekä maineen, joka sisältää ajatuksen, että yrityksen toiminnan kriteerit ja

arvot pitäisi olla asiakkaankin hyväksyttävissä. (Grönroos 1990, 73–74.)

Kun operationalisoinnissa otetaan huomioon tutkittava kohderyhmä, tutkittava palvelu ja

taustamuuttujat, voidaan teoria purkaa kyselylomakkeeksi esimerkiksi seuraavalla tavalla (ks.

Lomake 1. Opintopalveluiden laatu alueen ammatillisessa täydennyskoulutuksessa).

Kyselylomakkeessa kysymykset yhdestä viiteen ovat selittäviä tekijöitä eli taustamuuttujia

(sukupuoli, syntymävuosi, peruskoulutus, muu koulutus, työkokemus), joiden avulla

selitetään vastaajan antamia vastauksia opintopalveluiden laadusta. Kysymykset kuudesta

kahdeksaan ovat selittäviä muuttujia (muun muassa ammattitaito, palveluasenne,

lähestyttävyys, saatavuus) eli koskevat tutkittavia ilmiöitä, jotka on purettu palvelun laadun

teoriasta ja sovellettu opintopalveluihin.

4.4 Kyselylomakkeen taulukointi

Kyselylomakkeessa olevien tietojen käsittelyn suunnittelu tehdään samalla, kun kyselyä

suunnitellaan. Kyselylomaketta suunnitellessa päätetään lomakkeiden numeroinnista,

muuttujille annettavista arvoista ja havaintomatriisin rakentamisesta. Kyselyn ja taulukoinnin

suunnittelu ennalta nopeuttaa palautuneiden kyselylomakkeiden käsittelyä ja nopeuttaa siten

analysoinnin aloittamista.

Taulukointi ja analysointi edellyttävät, että muuttujille annetaan jokin arvo. Muuttujille,

kuten sukupuoli, suoritettu tutkinto, päätoimen työsuhteen laji, ikä, edustaman yrityksen

muoto, asiointitiheys tai asuinkunta annetaan tutkimuksessa arvo, joka voi olla joko numero

tai kirjainsymboli. Muuttujille voidaan antaa arvo jo tutkimuslomaketta suunniteltaessa

(Esimerkki 1) tai muuttujille voidaan antaa arvo vasta taulukointivaiheessa, kun

tutkimusaineistoa järjestetään analysoitavaksi. Silloin kyselylomakkeessa muuttujan arvo

puuttuu mitattavan ominaisuuden edestä (Esimerkki 2). Jälkimmäinen tapa hidastaa jonkin

verran tietojen taulukointia.

Esimerkki 1. Muuttujalle on annettu arvo kirjainsymbolina.

4. MUU KOULUTUS (Rastita viimeinen koulutustaso, josta Sinulla on tutkinto)

A. Toisen asteen ammatillinen koulutus ( )

B. Ammattikorkeakoulu ( )

C. Yliopisto ( )

Esimerkki 2. Muuttujille ei ole annettu kyselylomakkeessa arvoa.

4. MUU KOULUTUS (Rastita viimeinen koulutustaso, josta Sinulla on tutkinto)

Toisen asteen ammatillinen koulutus ( )

Ammattikorkeakoulu ( )

Yliopisto ( )

Määrällisellä tutkimusmenetelmällä tehdyssä tutkimuksessa tavoitteena on perustella

muuttujia koskevia väitteitä numeroiden ja tilastollisten yhteyksien avulla. Tämä edellyttää

tutkimusaineiston ryhmittelyä taulukkomuotoon. Taulukkomuodossa on helpointa käsitellä

tutkimusaineistosta saatua tietoa numeroiden avulla. Taulukkoa kutsutaan havaintomatriisiksi

(ks. Taulukko 1. Havaintomatriisi). Havaintomatriisi on muuttujien arvoja sisältävä

havaintoaineisto. (ks. Heikkilä 2004, 123–140; http://tilastokeskus.fi/tk/tp/verkkokoulu/

index.html.)

Tietojen siirtäminen taulukkoon edellyttää, että kyselylomakkeet ovat numeroitu juoksevalla

numerolla sitä mukaan, kun ne palautuvat vastaajilta tai jo ennen lomakkeen lähettämistä.

Näin tutkija voi tarkistaa jälkikäteen jokaisen kyselylomakkeen tallennuksen tarkkuuden tai

varmistaa, onko kysymyksessä poikkeava havainto.

Havaintomatriisin yhdellä vaakarivillä (Taulukko 2. Havaintomatriisi. Vastaajan tiedot)

esitetään aina kaikki yhden havaintoyksikön eli tutkittavan kyselylomakkeessa antamat tiedot

(Lomake 2. Opintopalveluiden laatu alueen ammatillisessa täydennyskoulutuksessa. Vastattu

lomake). Havaintomatriisin pystysarakkeessa on aina yhtä asiasisältöä koskevat tiedot

kaikilta havaintoyksiköiltä eli tutkittavilta. Vasta havaintomatriisista voidaan laskea erilaisia

keskilukuja, kuten aritmeettinen keskiarvo (havaintoarvojen summa jaetaan niiden

lukumäärällä), mediaani (muuttujat asetetaan järjestykseen ja mediaani on niistä

keskimmäinen), moodi (muuttujan arvo, jota on eniten)sekä hajontoja ja korrelaatioita.

Tutkimusaineiston käsittelyyn on lukuisia tilasto–ohjelmia kuten STATVIEW, SPSS,

Minitab, Stata, SAS System. Useimmista yleisohjelmista löytyy sekä Machintosh– että

Windows–versiot. (http://www.versiontracker.com/; ks. Heikkilä 2004, 121–122). Tilasto–

ohjelmat vaativat käyttäjiltä varsin laajat tilastomatematiikan taidot, joten niihinkin liittyviä

taitoja on tutkimusryhmän hyvä kartoittaa tutkimusryhmän sisällä ennen

tutkimusmenetelmästä päättämistä. Etukäteen on myös hyvä selvittää, millaisia yleis– ja

erikoisohjelmistoja tutkimushankkeen toimeksiantajalla tai hänen sidosryhmillään on antaa

tutkimushankkeen käyttöön. Yleisohjelmistoista Excel–taulukkolaskentaohjelma löytyy lähes

ammatillisessa kentässä kaikista organisaatioista ja yrityksistä. Sillä pystyy toteuttamaan

oivallisesti tilastotutkimusta, kun muistaa ottaa huomioon ohjelman rajoitukset ja

mahdollisuudet jo tutkimusongelmaa ja kyselylomaketta suunniteltaessa.

Kertauksena edellä esitettyyn totean, että määrällisessä tutkimusmenetelmässä on muutama

tärkeä osa–alue, jotka vaikuttavat ratkaisevasti tutkimuksen onnistumiseen. Tärkein on hyvän

tutkimussuunnitelman laatiminen, koska tutkimussuunnitelma ohjaa kyselylomakkeen

tekemistä. Tutkimussuunnitelmassa tärkeimpiä päätettäviä asioita ovat täsmällisen

tutkimusongelman asettaminen laajemmasta asiakokonaisuudesta, tutkimusaineiston

keräämisen suunnittelu ja analysointitavan suunnittelu. Koko tutkimusprosessissa keskeisiä

vaiheita ovat

johtopäätösten tekeminen aiemmista aiheeseen liittyvistä tutkimuksista

tutkimusongelman asettelu

teorian ja käsitteiden määrittely

aineiston keräämisen suunnittelu (mittarin rakentaminen, teorian operationalisointi,

tutkittavien valinta, otantamenetelmän valinta ja otannan suunnittelu)

aineiston järjestäminen tilastollisesti käsiteltävään muotoon eli taulukointi (havaintomatriisi)

päätelmien tekeminen tilastolliseen aineistoon perustuen

päätelmien suhteuttaminen laajempaan aihetta koskevaan keskusteluun sekä

tutkimuksen raportointi. (Hirsjärvi et al. 2005, 131; Heikkilä 2004, 25.)

Kirjallisuutta: Määrällinen tutkimusmenetelmä

Aaltola, J. & Valli, R. 2001. Ikkunoita tutkimusmetodeihin I. Metodin valinta ja

aineistonkeruu: virikkeitä aloittelevalle tutkijalle. Jyväskylä: PS-kustannus.

Aaltola, J. & Valli, R. 2001. Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle

tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Jyväskylä: PS-

kustannus.

Alkula, T. & Pöntinen, S. & Ylöstalo, P. 1994. Sosiaalitutkimuksen kvantitatiiviset

menetelmät. Helsinki: Wsoy.

Erätuuli, M., Leino J., Yli–Luoma, P. 1994. Kvantitatiiviset analyysimenetelmät

ihmistieteissä. Helsinki: Kirjayhtymä.

Fowler, JR. & Floyd, J. 1995. Improving survey questions design and evaluation. Thousands

Oaks: Sage.

Heikkilä, T. 2004. Tilastollinen tutkimus. 5. uudistettu painos. Helsinki: Edita.

Hirsjärvi, S., Remes, P. & Sajavaara, P. 2005. Tutki ja kirjoita. 11. uudistettu painos.

Helsinki: Tammi. (sivut 130–150, 166–218, 293–319)

Kuusela, V. 2000. Tilastografiikan perusteet. Helsinki: Edita.

Metsämuuronen, J. 2000. Mittarin rakentaminen ja testiteorian perusteet. Helsinki:

International Methelp.

Metsämuuronen, J. 2000. Tilastollisen kuvauksen perusteet. Helsinki: International Methelp.

Nummenmaa, T., Konttinen, R., Kuusinen J. & Leskinen, J. 1997. Tutkimusaineiston

analyysi. Porvoo: Wsoy.

Quantitative Methods 2000. 3. painos. Lontoo: BPP Publishing.

Valli, R. 2001. "Mitä numerot kertovat?". Teoksessa Ikkunoita tutkimusmetodeihin II.

Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja

analyysimenetelmiin. Toimittaneet Juhani Aaltola ja Raine Valli. Jyväskylä: PS–kustannus.

Hyödyllisiä nettisivuja

http://www.metodix.com/

Tieteellisen tutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen metodeista.

http://www.stat.fi/tk/tp/verkkokoulu/index.html.

Tilastokeskuksen verkkokoulu

5 TUTKIMUSMETODINA LAADULLINEN TUTKIMUSMENETELMÄ

5.1 Menetelmän erityispiirteet

Laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyssä tutkimuksessa tarkastellaan merkitysten

maailmaa, joka on ihmisten välinen ja sosiaalinen. Merkitykset ilmenevät suhteina ja niiden

muodostamina merkityskokonaisuuksina. Merkityskokonaisuudet vuorostaan ilmenevät

ihmisistä lähtöisin olevina ja ihmiseen päätyvinä tapahtumina kuten toimintana, ajatuksina,

päämäärien asettamisina ja esimerkiksi yhteiskunnan rakenteina. Tavoitteena ovat ihmisen

omat kuvaukset koetusta todellisuudestaan. Näiden kuvausten oletetaan sisältävän niitä

asioita, joita ihminen pitää itselleen elämässään merkityksellisinä ja tärkeinä. (Varto 1992,

23–24, 58–59.) Laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyllä tutkimuksella on mahdollista

tavoittaa myös ihmisen merkityksellisiksi koettuja tapahtumaketjuja kuten oman elämän

kulkua tai omaan elämään pidemmälle jaksolle sijoittuvaa asiaa.

Laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutettavaan tutkimukseen sisältyy aina kysymys: mitä

merkityksiä tutkimuksessa tutkitaan? Tämä edellyttää tutkimuksen tekijältä tai tekijöiltä

täsmentämistä, tutkitaanko kokemuksiin vai käsityksiin liittyviä merkityksiä. Laine toteaa, että

kokemusten ja käsitysten suhde on ongelmallinen. Käsityksen ja vastaavan kokemuksen

välillä ei ole välttämättä yhteyttä. Kokemus on aina omakohtainen. Käsitykset kertovat

pikemminkin yhteisön perinteellisistä ja tyypillisistä tavoista ajatella yhteisössä. Tästä syystä

Laineen mukaan on tärkeää, että tutkija on tietoinen käsitysten ja kokemusten välisestä

erosta, kun hän asettaa tutkimuksensa tutkimusongelmaa ja tavoitteita. (Laine 2001, 36–37.)

Tutkittavan kokemukset eivät koskaan tule tyhjentävästi ymmärrettyä. Varto toteaa, että

tutkija asettaa tematisointeja ja kysymyksiä vain oman kokemuksensa ja ymmärryksensä

valossa. Tämän avulla hän myös ymmärtää ja tulkitsee tutkimuskohdetta. Tämä ei kutenkaan

Varton mukaan tarkoita, että tutkijan merkitysmaailma ei muuttuisi tutkimuksen aikana ja

ymmärryksen laventuessa. Siitä huolimatta tutkijan ja tutkimuskohteen ymmärryshorisontit

pysyvät tutkimuksessa erillisinä. Tämä aiheuttaa aina tulkintaongelmia. (Laine 2001, 34;

Varto 1992, 59–63.) Tutkijan merkitysmaailman muutos ja tulkintaongelmat vuorostaan

edellyttävät herkkyyttä ja kykyä asettaa tutkimusaineistolleen miksi–kysymyksiä.

Tutkimuksen ei koskaan pidä vastata vain mitä–kysymyksiin vaan aina myös vähintään

yhteen miksi–kysymykseen. (Alasuutari 1994, 188; Silverman 2001, 297–298.) Miksi–

kysymysten tavoite on muun muassa, että tutkija ei tekisi tutkimuksessaan valintoja vain

kahden seikan välillä. Kun tutkija tekee ratkaisuja ja päätöksiä, hänen pitäisi miettiä myös

kolmatta ja neljättä vaihtoehtoa. Merkitysten, laatujen, maailmassa asiat ja ilmiöt eivät

koskaan ole joko tai vaan usein monella tavalla myös siltä väliltä.

Laadullisen tutkimusmenetelmän erityispiirteenä voisi todeta, että tutkimusmenetelmällä

tehdyn tutkimuksen tavoitteena ei ole totuuden löytäminen tutkittavasta asiasta. Tutkimuksen

tavoitteena on tutkimisen aikana muodostuneiden tulkintojen avulla näyttää esimerkiksi

ihmisen toiminnasta tai hänen tuottamistaan kulttuurituotteista jotakin, joka on välittömän

havainnon tavoittamattomissa. Välittömän havainnon tavoittamattomissa olevat asiat ovat

kuin arvoituksia ja tutkimuksen tavoite on näiden arvoitusten ratkaiseminen tutkimuksessa.

Ihmisten kuvaamien kokemusten ja käsitysten avulla luodaan johtolankoja ja vihjeitä, joiden

avulla voidaan tehdä tulkintoja eli ratkaista arvoituksia. (Alasuutari 1994, 34.) Varton (1992,

64) sanoin, tulkinta on merkityssuhteiden aukikerimistä. Tulkinnan, arvoituksen

ratkaisemisen tai aukikerimisen avulla luodaan tutkimuksessa malleja, ohjeita,

toimintaperiaatteita ja kuvauksia tutkittavasta asiasta.

Laadullisen tutkimusmenetelmän luonteen ja tiedonintressin vuoksi tutkimuksessa korostuvat

kolme näkökulmaa tutkimuskohteeseen. Nämä ovat konteksti, ilmiön intentio ja prosessi.

Kontekstin ottaminen huomioon tarkoittaa, että tutkija ottaa selvää ja kuvaa

tutkimustekstissään, millaisiin yleisiin esimerkiksi sosiaalisiin, kulttuurisiin, historiallisiin ja

ammatillisiin yhteyksiin tutkittava asia tai ilmiö liittyy. Kuvaus edellyttää ilmiön tai asian

esiintymisympäristön kuten ajan, paikan ja sosiaalisen verkoston kuvaamista. Yleisen

asiayhteyden kuvauksen jälkeen tutkija kuvaa, millainen on tutkimustilanne, jossa

tutkimusaineisto kerättiin. Anttila toteaa, että konteksti luodaan usein erilaisten inhimillisten

toimintojen esimerkiksi ilmeiden ja eleiden avulla, jotka tukevat puheen avulla tuotettua

sisältöä. (Anttila 1996, 184.)

Intention ottaminen huomioon tarkoittaa Anttilan mukaan sitä, että tutkija tarkkailee

tutkimustilanteessa, millaisia motiiveja tai tarkoitusperiä tutkittavan ilmaisuun tai tekemiseen

liittyy. Tutkittava saattaa esimerkiksi peitellä, suojella, liioitella, vähätellä, muunnella

tosiasioita, muistaa väärin, kaunistella tai ylistää asioita. Kaikki nämä tapahtuu jostakin

tutkittavan motiivista. Siksi tutkittavan antamia merkityksiä kuvatessa, intentiota ei voi

ohittaa. Tutkittavan intentioissa ei ole kysymys valehtelusta. (Anttila 1996, 185.) Tutkittavan

valehtelullakin on jokin motiivi tai tarkoitus. Tutkimustietona valehtelukin kertoo jotakin

tutkittavalle merkityksellisistä asioista.

Prosessilla tarkoitan tässä hieman eri asiaa kuin Anttila, joka käsittelee asiaa vertaillen

käsityöllisen ja muotoilun työskentelyprosesseihin (vrt. Anttila 1996, 185). Laadulliseen

tutkimusmenetelmään liittyvällä prosessilla tarkoitan tutkimusaikataulun ja tutkimusaineiston

tuotantoedellytysten suhdetta tutkijan tutkittavaa asiaa koskevaan ymmärtämiseen.

Tutkimusaikataululla on merkitystä siihen, miten syvälle tutkittavassa asiassa tai ilmiössä

tutkijan on mahdollista päästä. Tutkijan ymmärryksen kehittymistä ei voi sanottavasti

nopeuttaa. Tutkittavan antaman tiedon tunnistaminen ei vielä merkitse tutkittavan tuottamien

merkityssuhteiden ymmärtämistä. Pitkässä tutkimusaikataulussa tutkittavan asian

ymmärtämiseen vaikuttavat myös kulttuurin, tutkijan tai tutkittavan olosuhteiden esimerkiksi

sosiaalisen verkoston muutos. Pitkällä ajanjaksolla tutkijan ymmärrys tutkittavasta asiasta

saattaa muuttua niin, että tutkimuksen alkuperäinen tarkoitus ei ole enää mielekäs tai tutkijan

motiivit tutkimuksensa tekemiseen muuttuvat. Jos tutkimusaineisto kerätään pitkällä

aikavälillä, myös jokaisen kerätyn tutkimusaineiston tuotantoehdot ovat erilaisia (vrt. eri

vuosikymmenille sijoittuvat elämänkerrat). Pidemmän prosessin etuna on, että tutkija voi

tarkastella jokaista keräämäänsä aineistokokonaisuutta rauhassa ja siten saada mahdollisesti

tarkempaa merkityssuhteiden tulkintaa kuin lyhyellä aikavälillä kerätyssä

tutkimusaineistossa. Tutkimusprosessiin käytetyllä ajalla ei kuitenkaan ole vastaavuutta

tutkimuksen laadun kanssa vaan pikemminkin tutkijan taidoilla ja tutkimuksen laadulla.

5.2 Tutkimushaastattelun toteuttamisen tapoja

Laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutetussa tutkimuksessa tutkimusaineistoa voi kerätä

monella tavalla. Kaikki ihmisen tuottama materiaali kertoo jotakin niistä laaduista, joita

ihmiset eläessään ovat kokeneet. Usein tutkimusaineistoksi valitaan ihmisten kokemukset

puheen muodossa, jolloin tutkimusaineisto kerätään haastatteluina. Haastatteluista, ja etenkin

syvähaastattelusta kuten Tuomi ja Sarajärvi (2002, 8) ovat todenneet, onkin tullut synonyymi

laadulliselle tutkimukselle. Tämä ajattelutapa vääristää ja kaventaa laadullisen

tutkimusmenetelmän mahdollisuuksia tutkimuskäytössä. Syvähaastattelu ei siis ole sama asia

kuin laadullinen tutkimusmenetelmä vaan se on ainoastaan yksi monista aineiston keräämisen

tavoista laadullisessa tutkimusmenetelmässä. Laadullisen tutkimusmenetelmän

tutkimusaineistoiksi soveltuvat niin esineet, ihmisen puhe kuin kuva– ja tekstiaineistot kuten,

kuvanauhoitteet, monimediatuotteet, dokumenttiaineistot, päiväkirjat, kirjeet, elämänkerrat,

kirjoitelmat, kouluaineet, sanomalehdet, aikakaus– ja ammattilehdet, elämänkerrat,

arkistomateriaali, mainokset ja valokuvat.

Hirsjärvi et al. (2005, 196–197) toteavat, että kaikissa haastattelutavoissa on tutkimuksen

mukaan valittu tarkoitus ja näin ollen aina haastattelutavoissa on kysymys järjestelmällisestä

tiedonkeruun muodosta. Tästä syystä heidän mukaansa oikeampi tapa olisi puhua

tutkimushaastattelusta. Laadullisen tutkimusmenetelmän tutkimushaastattelumuotoja ovat

lomakehaastattelu, teemahaastattelu ja avoin haastattelu. Tavanomaisesti

tutkimushaastatteluja tehdään yksilöhaastatteluna, mutta tutkimuksen tavoitteista riippuen

jokaista tutkimushaastattelutapaa voi soveltaa myös ryhmähaastatteluun. Esimerkiksi

yksilöhaastattelu soveltuu henkilön omakohtaisten kokemusten tutkimiseen ja

ryhmähaastattelu yhteisön käsitysten tutkimiseen.

Metodikirjallisuudessa lomakehaastattelusta käytetään myös nimitystä strukturoitu

haastattelu tai standardoitu haastattelu. Ominaista lomakehaastattelulle on, että tutkija päättää

ennalta ja harkitusti kysymysten muodon ja esittämisjärjestyksen. Tämä ei kuitenkaan vielä

tarkoita, että vastaaja vastaa juuri siinä järjestyksessä, jonka tutkija on ajatellut. Tilanne on

tietysti toinen, jos tutkija tai palkattu haastattelija valvoo vastaustilannetta tai kirjaa itse

haastateltavan antamat vastaukset lomakkeeseen. Lomakehaastattelu on toimiva aineiston

keräämisen tapa, kun tutkimusongelma ei ole kovin laaja ja tavoitteena on hyvin rajattua

esimerkiksi yhtä asiaa koskevien mielipiteiden, näkemysten, käsitysten tai kokemusten

kuvaaminen. Esimerkiksi palvelun laadun kartoittamisessa lomakehaastattelulla voisi tutkia

vain yhtä palvelun laadun osakriteeriä kuten palvelun saatavuutta. Jos asia on purettavissa

kolmesta kuuteen empiiriseen tutkimuskysymykseen haastattelulomakkeessa, on

lomakehaastattelu toimiva tutkimusaineiston keräämisen metodi.

Teemahaastattelu lienee yleisimmin käytetty tutkimushaastattelun muoto.

Teemahaastattelusta käytetään myös nimitystä puolistrukturoitu haastattelu.

Teemahaastattelussa tutkimusongelmasta poimitaan keskeiset aiheet tai teema–alueet, joita

tutkimushaastattelussa olisi välttämätöntä tutkimusongelmaan vastaamiseksi käsitellä.

Teemojen käsittelyjärjestyksellä ei ole merkitystä tutkimushaastattelun aikana. Tavoitteena

on, että kaikista teema–alueista vastaaja voi antaa oman kuvauksensa.

Hirsjärvi et al. (2005, 197) toteavat, että teemahaastattelu ei ole vain laadullisella

tutkimusmenetelmällä toteutettavan tutkimuksen tutkimusaineiston keräämisen metodi. Sitä

voi käyttää myös määrällisellä tutkimusmenetelmällä toteutettavassa tutkimuksessa.

Teemahaastattelulla kerätty tutkimusaineisto on mahdollista muuttaa tilastollisen analyysin

edellyttämään muotoon. Määrällisen tutkimusmenetelmän kohdalla toin esille, että avoimet

kysymykset eivät välttämättä ole tarkoituksenmukaisin tapa kerätä numeraalisesti

käsiteltävää tutkimusaineistoa. Teemahaastattelua ja avoimia kysymyksiä kuitenkin käytetään

määrällisessä tutkimusmenetelmässä silloin, kun tutkittavasta asiasta tai ilmiöstä on vähän

tietoa. Tutkimusaineiston käsittely vie kummallakin tavalla kerättynä valtavasti enemmän

aikaa kuin monivalintakysymysten tekeminen kyselylomakkeelle. Jos tutkimusaineiston

keräämisen tapaa ei haluta vaihtaa, tutkijan on tärkeä pohtia, onko valittu määrällinen

tutkimusmenetelmä ylipäätänsä tarkoituksenmukainen valinta.

Ammatillisessa kentässä, jossa tavoitteena on yhteisen kielen, käsitteiden, toimintatapojen ja

keskustelun luominen, olisi mielekästä kokeilla myös ryhmähaastattelua tutkimusaineiston

keräämisen keinona. Hirsjärvi ja Hurme mainitsevat yhtenä tutkimusaineiston keräämisen

keinona täsmäryhmähaastattelun. Täsmäryhmähaastattelusta käytetään myös nimitystä

ryhmähaastattelu tai asiantuntijahaastattelu. (Anttila 1996, 187). Hirsjärvi ja Hurme

kuvaavat täsmäryhmähaastattelua tilanteeksi, johon kutsutaan kuudesta kahdeksaan henkilöä

asiantuntemuksensa perusteella ja voidaan odottaa, että kutsutuilla on vaikutusta

tarkasteltavaan asiaan ja kyky saada aikaan muutoksia. Ryhmälle on asetettu tavoite

esimerkiksi ideoiden kehittely, tarpeiden ja asenteiden paljastaminen tai toiminnan

kehittäminen. Ryhmällä on puheenjohtaja, joka on mieluimmin ulkopuolinen eikä edusta siis

täsmäryhmän organisaatioita. Ryhmähaastattelutilanne kestää enintään tunnin ja aineiston

keräämisen apuvälineinä keskustelun aikana voi käyttää esimerkiksi tilanteen videointia ja

nauhoittamista. (Hirsjärvi & Hurme 2001, 61–62.) Tilanteen tallentaminen nauhoittamalla ja

kuvaamalla edellyttää luonnollisesti jokaisen ryhmähaastatteluun osallistuvan luvan.

Laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyn tutkimuksen tärkeä tehtävä on olla

emansipatorinen. Tämä tarkoittaa ammatillisessa kentässä, että tutkimuksen tulisi lisätä ei

vain ammatillisen kentän vaan myös tutkittavien ymmärrystä asiasta ja sen myötä vaikuttaa

myönteisesti tutkittavien tutkittavaa asiaa koskeviin ajattelu– ja toimintatapoihin.

Tutkimushaastatteluun osallistuvat eivät ole vain välineitä saada tietoa vaan myös heille

pitäisi jäädä haastattelutilanteesta "jotakin käteen". Teemahaastattelu ja etenkin

täsmäryhmähaastattelu ammatillisessa kentässä on oiva tapa toteuttaa tavoitetta tutkimuksen

emansipatorisuudesta. Tutkimuksen emansipatorisuutta voi vahvistaa ryhmähaastattelun

aikana niin, että asiantuntijaryhmällä on mahdollisuus tutkimushaastattelun aikana luoda

yhteinen kanta keskusteltavista teemoista, vaikka tämä ei olisi tutkijan ensisijainen tavoite.

Näin ollen ryhmää ei aseteta vain tutkijan tutkimusaineiston keräämisen välineeksi vaan

samanaikaisesti asiantuntijaryhmällä on mahdollisuus tutkimuksen tavoitteesta riippumatta

luoda omaa keskustelukulttuuria ja käsitteitä ammatilliselle kentälle, jossa yhteisiä asioita

tehdään.

Emansipatorisuuden ottaminen asiantuntijoille tehtävän täsmäryhmähaastattelun tavoitteeksi

on paras motivaatiokeino haastattelun jatkumiselle ja hyvälle haastatteluaineistolle.

Emansipatorisuus tavoitteena antaa ainakin mahdollisuuden, että haastateltaville jää

puhuessaan intuitiivinen tunne, että hänen ymmärryksensä on tutkittavasta asiasta

tutkimushaastattelun aikana lisääntynyt. Yhteinen ymmärrys asiantuntijaryhmässä tai

kokemus oman ymmärryksen laventumista tutkimushaastattelun aikana vie tietysti aikaa. Se

edellyttää usein joko hyvin tarkkaan valittua tutkimushaastatteluteemaa, ryhmän tapaamista

toistuvasti tai yhdelle haastattelukerralle enemmän kuin tunnin keskusteluaikaa.

Teemahaastattelussa, tehtiin se sitten yksilö– tai ryhmähaastatteluna, haastattelijan tehtävä on

huolehtia, että haastateltava tai keskusteleva ryhmä pysyy asetetuissa teemoissa.

Jälkimmäisessä pitäisi vielä huolehtia, että kaikki pääsevät osallistumaan keskusteluun.

Ryhmähaastattelun tai täsmäryhmähaastattelun tavoite on keskustelun aikaansaaminen ja sen

edistäminen esimerkiksi jakamalla puheenvuoroja pikemminkin kuin haastatteleminen.

Haastattelija ei osallistu keskusteluun. (Hirsjärvi ja Hurme 2001, 61–62.)

Avoin haastattelu tai syvähaastattelu tarkoittaa käytännössä, että tutkimushaastattelua ei

rakenneta kysymysten ja teemojen ympärille. Tutkimusongelman aihepiiristä keskustellaan

haastateltavan kanssa useista kertoja ja haastateltava voi puhua haastattelukertojen aikana

aiheesta vapaasti haluamistaan näkökulmista. Tyypillistä avoimelle haastattelulle on, että

avoin haastattelu toteutetaan yksilöhaastatteluna ja se perustuu vuorovaikutukseen

haastateltavan ja haastattelijan välillä toisin kuin lomake– ja teemahaastattelu. Haastattelija

voi syventää käsiteltävää aihetta tekemällä kysymyksiä haastateltavan vastausten tai

kuvausten perusteella. Haastattelijan tehtävä on rakentaa jatkumo haastatteluun

haastateltavan esittämän kuvauksen ja kuvausta koskevien uusien kysymysten avulla.

Haastatteluaineistojen keräämisessä tutkija on aina tekemisissä sanojen kanssa. Teema– ja

avoimessa haastattelussa on aina mahdollisuus tarkistaa, millä tavalla haastateltava ymmärtää

kysymyksissä tai teema–alueissa käytetyt sanat. Lomakehaastattelussa kysymysten

ymmärtäminen on varmistettava etukäteen. Lomakekysymysten muotoilussa auttaa

kohderyhmän tuntemus. Ongelmana on haastattelulomakkeen kysymyksissä ja usein myös

teemoista muodostetuissa haastattelukysymyksissä, että ne peilaavat kysymyksen tasolla

tutkijan käsityksiä tutkittavasta asiasta. Niihin on sisäänkirjoitettu tutkijan ennakkokäsitys

asiasta. Vastaaja tunnistaa tämän ja vastaa tutkijan toivomalla tavalla eikä omien

kokemustensa tai käsitystensä mukaan. Näin ollen lopullinen tutkimusaineisto ei välttämättä

vastaa kattavasti tutkimusongelmaan, tutkimuskysymyksiin ja vastaa tutkimuksen tavoitetta.

Samalla tavalla kuin postikyselyssä lomakehaastattelussa kannattaa keskittyä avoimien

kysymysten muotoiluun. Yhdessä kysymyksessä kysytään vain yhtä asiasisältöä. Samalla

tarkistetaan, että muodostetussa kysymyksessä ei ole turhia ja sisältöä arvottavia sanoja.

Kysymyksissä käytettyjen sanojen on myös oltava yksiselitteisiä. Jos viimeinen tuntuu

vaikealta, lomakehaastattelussa saattaa olla riski, että lopullinen tutkimusaineisto ei vastaa

tutkimusongelmaan. Siksi lomakehaastattelun kysymykset on syytä testata ennen

lomakkeiden jättämistä vastattavaksi.

Teemahaastattelussa koehaastattelujen tekeminen on hyvä keino varmistaa kysymysten

yksiselitteisyyttä ja ymmärrettävyyttä kohderyhmässä. Jos yksiselitteisiin sanoihin

tutkimuskysymyksissä on mahdoton päästä, on käytössä yksi varmistuskeino. Haastateltavaa

voi pyytää itseään määrittelemään tutkimushaastattelun alussa tai sen aikana avainsanat. Näin

tutkija saa myös jonkinlaista taustaa tulkintaansa. Haastateltavan kuvauksiin ja sanojen

määrittelyihin kätkeytyy aina jotakin siitä maailmasta, jota vasten haastateltava

tutkimushaastattelun aikana käsittelee tarkasteltavia asioita.

Edellä totesin, että empiiristen kysymysten muotoilussa on tärkeää, että tutkija tuntee

kohderyhmän. Kohderyhmän ja kulttuurin tuntemus on monella tavalla tärkeä käytettäessä

laadullista tutkimusmenetelmää. Ihmisten kokemukset ja käsitykset ovat kulttuurisidonnaisia

ja tilannekohtaisia. Siksi ihmisten käsitysten ja kokemusten ymmärtäminen ja tulkinta

edellyttävät kohderyhmän, kulttuurin ja tilanteen tuntemusta, jossa ihminen kokee ja

käsityksiään muodostaa. Tämä tarkoittaa tutkimusta tehdessä, että tutkijan pitäisi tietää,

millaisten kulttuuristen merkitysrakenteiden ja aineellisten elinolosuhteiden mukaan

tutkittava toimii ja tuottaa merkityksiä ja millaisesta erottelu– ja luokitteluperiaatteesta

järkiperäinen ja kuvitteellinen ajattelutapa tutkittavalla nousee sekä millaisia arvostuksia

tutkittava luo ja ylläpitää tuossa kokonaisuudessa. (Sulkunen 1994, 183–193, 196–201.)

Kulttuuriset merkitysrakenteet muuttuvat koko ajan, joten tutkittavasta jäsennettyä kuvausta

ei voi pitää pysyvänä totuutena.

Tutkittu asia olisi myös kyettävä kuvailemaan ja selittämään ymmärrettävästi tutkimuksen

lukijoille. Jos kohderyhmän, kulttuurin ja tilanteen tuntemus on heikkoa, saattaa tulkintaan

jäädä aukkoja. Tästä taas seuraa, että tutkimus ei ole uskottava. Uskottavuudella tutkimuksen

luotettavuuden kriteerinä tarkoitetaan, että tutkimustekstissä tutkijan tutkimuskohteen

kokemuksista ja käsityksistä tekemä käsitteellistys ja tulkinta vastaavat tutkittavien

käsityksiä, kuten Eskola ja Suoranta (2000, 211) toteavat.

Kun tutkimuksen aineistoa kerätään teema– tai avoimella haastattelulla, ongelmana usein on,

että haastatteluissa mennään suoraan asiaan, jota tutkitaan. Käytännössä siis ei varmisteta,

millaista elämää, kokemuksia ja käsityksiä vasten ihminen puhuu tutkittavasta asiasta.

Postikyselyissä kysytään lähes rutiininomaisesti taustamuuttujina esimerkiksi vastaajan

koulutusta, ikää, sukupuolta ja ammattiasemaa. Myös sekä lomake–, teema– ja avoimessa

haastattelussa taustatiedoista olisi usein hyötyä. Taustatiedot eivät kuitenkaan välttämättä ole

juuri ikä, sukupuoli tai koulutus vaan tutkimusongelma säätelee, millaista taustatietoa tutkija

haastateltavasta tarvitsee. Taustatietojen kuvaaminen auttaa tutkijaa hahmottamaan

haastateltavan maailmaa ja siten ymmärtämään, millaista esitietoa, asiantuntemusta ja

aihepiiriä koskevaa ymmärrystä vasten haastateltava asioita kuvaa. Lomakehaastattelussa

taustatietoja ei voida kysyä kovin laajasti, jotta haastateltavan motiivi varsinaisten

kysymysten vastaamiseen säilyy. Tämä kannattaa muistaa tutkimusaineiston tulkinnassa.

Tulkinta tehdään sen tiedon varassa, joka haastattelulomakkeessa on, vaikka se olisi kuinka

suppeaa. Ylitulkintaa tulee välttää, koska siitä kärsii tutkimuksen luotettavuus ja pätevyys.

Sen sijaan teemahaastattelussa ja avoimessa haastattelussa on mahdollista laajemminkin

pyytää kuvaamaan taustoja.

Taustatietoina tutkimusongelmasta riippuen voi pyytää kuvaamaan esimerkiksi koulutus– ja

työhistoriaa, perhetaustoja tai urakehitystä nykyisessä työssä. Haastateltavaa voi pyytää

selostamaan tai kuvaamaan, miten hän ymmärtää avainsanat ja miten hän soveltaa niitä

omassa työssään. Tutkija tietää, mitä esimerkiksi perehdyttäminen, sitoutuminen,

kehittämiskeskustelu tai palvelun laatu teoriakirjallisuuteen perustuen tarkoittaa.

Haastateltavalle nämä asiat voivat tarkoittaa aivan muuta. Siksi haastateltavalle kannattaa

itselle antaa mahdollisuus kuvata, mitä hän kyseisillä sanoilla tarkoittaa. Esimerkiksi

yrityksen tai organisaation arvoja koskevassa tutkimuksessa voi haastateltavaa pyytää

kertomaan omin sanoin

mitkä yrityksen arvot ovat

mitä ne (arvo kerrallaan) haastateltavan mielestä tarkoittavat

miten ne ilmenevät esimerkiksi haastateltavan omassa työtehtävässä.

Seuraavassa esittelen esimerkinomaisesti, miten empiirisiä tutkimuskysymyksiä voi kehitellä

teemahaastatteluun. Haastattelun tarkoitus on saada tutkimusaineistoa, jonka perusteella

voidaan kehittää työyhteisön uusien työntekijöiden perehdyttämistä. Lomakkeessa 3a

"Haastattelukysymykset perehdyttäjälle" on haastattelukysymysten ensimmäinen versio.

Lomakkeessa 3b "Haastattelukysymykset perehdyttäjälle. Kehitelty versio" on edellisestä

kysymysrungosta yhdistelemällä ja sisällöllistä juonta rakentamalla kehitellympi versio.

Haastattelurunko ei ole lopullinen. Kahden lomakkeen välillä kannattaa tehdä vertailua.

Lomakkeeseen 3b on yhdistetty kysymyksiä. Lomakkeesta 3a yhdistetyt kysymykset näkyvät

lomakkeessa 3b kysymyksen alussa sulkeissa. Joitakin kysymyksiä on myös poistettu

tarpeettomina. Näitä ovat lomakkeessa 3a olevat kysymys kolme "Kerro

työhönottohaastattelusta" ja kysymys kuusi "Kuvaile tulokkaan ensimmäinen työpäivä".

Edellinen kysymys on tarpeeton, koska kysymyksessä ei ole työyhteisön

perehdyttämisohjelmaan kuuluva toiminta. Jälkimmäinen on tarpeeton kysymys

perehdyttäjälle, koska yleensä päivän rakenne paljastuu tutustumalla yleensä kirjallisessa

muodossa olevaan perehdyttämisohjelmaan. Sen sijaan tutkimuksellisesti mielenkiintoista

saattaisi olla, miten tulokas itse kuvaa ensimmäisen työpäivänsä. Näin saisi vertailuaineistoa

perehdyttäjän kokemusten, perehdyttäjän ja organisaation käsitysten sekä tulokkaan

omakohtaisten kokemusten välillä. Usein kysymyksiä on liikaa. Kysymysten määrän sijaan

tavoitteena pitäisi olla, että haastateltava saadaan kuvaamaan, vertailemaan ja kertomaan

käytännön esimerkein kokemuksiaan. Kysymyksen muoto ratkaisee paljon. Tähän asiaan

palaan tässä luvussa myöhemmin.

5.3 Haastateltavan valinta ja haastatteluun valmistautuminen

Haastateltavien valinnassa on muistettava, mitä ollaan tutkimassa. Tutkimusongelmasta

riippuen on mielekästä valita haastateltavat joko teemaa tai tutkittavaa asiaa koskevan

asiantuntemuksensa perusteella. Tärkeä kriteeri tällöin on, että haastateltavalla on

omakohtainen kokemus tutkittavasta asiasta. Käsityksien tutkimiseen sen sijaan voidaan

valita haastateltavia useammalla tavalla. Käsitysten ei välttämättä tarvitse olla muotoutunut

omakohtaisen kokemuksen avulla. Käsitysten muotoutumiseen vaikuttavat myös yhteisön

perinteet ja tyypillinen ajattelutapa kuten aiemmin Laineeseen viitaten toin esille. Esimerkiksi

toimimme organisaatiossa tai yrityksessä perinteiden ja ajattelutapojen mukaan, vaikka emme

olisi itse olleet niitä muodostamassa. Yksittäisistä markkinoilla olevista kulutus– ja

kulttuurituotteista meillä saattaa olla paljon käsityksiä, vaikka ne eivät perustu omakohtaiseen

kokemukseen. Palvelukulttuuria koskeva yleinen puhunta ihmisten keskuudessa vaikuttaa

kulutuskäyttäytymiseemme yhtä hyvin kuin omakohtainen kokemus.

Tutkimusongelmasta riippuen voidaan siten valita haastateltavia myös sillä perusteella, että

hän kuuluu risteyskohtaan, jossa hän kuulee asiaa koskevaa puhetta eli ihmisten käsityksiä

asiasta. Merkitykset ovat aina yhteisössä ja ihmisten välillä luotuja. Merkitykset, jotka

paljastuvat tämän tapaisen "olen kuullut kerrottavan" –periaatteella ovat toisenlaisia kuin

omakohtaisesta kokemuksesta muodostuneet käsitykset. Yhdessä ne kuitenkin luovat,

muuttavat ja ylläpitävät kulttuuria, joka on keskustelun, päätöksenteon ja toiminnan

perustana ja siten tutkimuksellisesti mielenkiintoista.

Haastatteluaineistojen keräämisessä on aina omat pulmansa. Valtaosa niistä on kuitenkin

ennakoitavissa. Niihin voi vaikuttaa, vaikka kaikkia laadulliseen tutkimusmenetelmään

liittyviä riskejä ei voi koskaan kokonaan poistaa. Muun muassa eräs ennakoitava asia liittyy

tutkimushaastattelijoihin. Laadullisen tutkimusmenetelmän tutkimushaastatteluiden

keräämisessä saatetaan haastattelijana käyttää joko tutkimuksen tekijää tai tutkimuksen

ulkopuolista haastattelijaa. Laajemmissa tutkimuksissa käytetään tämän lisäksi monesti useita

haastattelijoita. Kun tutkimushaastatteluiden keräämisessä käytetään ulkopuolisia

haastattelijoita, haastattelija tulee perehdyttää ennen haastatteluiden tekemistä hyvin tekeillä

olevaan tutkimukseen. Haastattelija perehdytetään tutkimuksen aihepiiriin,

tutkimusongelmaan ja tutkimuksen tavoitteisiin sekä käytettyihin metodeihin. Haastattelijan

pitäisi myöskin tietää, mitä tarkoitusta varten hän haastatteluja tekee sekä millaista

tutkimukseen liittyvää vaitiolovelvollisuutta ja salassapitovelvollisuutta häneltä toivotaan.

Tätä vasten haastattelija perehdytetään tutkimushaastattelun tavoitteisiin ja asiasisältöihin.

Hänelle kerrotaan tutkimusryhmän haastattelutilanteelle asettamat tavoitteet esimerkiksi,

toivotaanko haastattelijan pitävän jonkinlaista muistikirjaa haastattelutilanteista ja millaisia

vapauksia hänelle sallitaan haastattelijana. Tutkimusryhmän tulee varmistaa, että

haastattelija(t) hallitsee kysymysten asettelun luontevasti. Näin haastattelujen laatu pysyy

haastattelijasta riippumatta mahdollisimman korkeana.

Tutkimushaastattelujen tekemistä voi harjoitella etukäteen samalla tavalla kun harjoitellaan

etukäteen tutkimushaastattelussa käytettävän tekniikan kuten haastattelunauhurin ja videon

käyttöä. Harjoittelu vähentää haastattelijan haastattelutilanteeseen liittyvää jännitystä. Oman

jännityksen vähentäminen on tärkeää siksi, että usein myös haastateltavia jännittää

tutkimushaastatteluun tuleminen. Vapautuneella olemuksellaan haastattelija voi motivoida ja

auttaa haastateltavaakin rentoutumaan. Harjoittelun aikana voi samalla paneutua myös

haastattelukysymysten muotoon ja testata niitä ennen tutkimushaastatteluja.

Tutkimushaastatteluun varattuun tilaan kannattaa käydä myös tutustumassa, jotta jo ennen

tutkimushaastattelua tulisi ratkaistua tilaan liittyvät ongelmat kuten mahdolliset hälyäänet ja

muut häiriötekijät. Ennakointi antaa mahdollisuuden myös tarvittaessa toimivamman

haastattelutilan vaihtamiseen. Haastattelutilalla on merkitystä tutkimushaastattelun laatuun.

Laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutetussa tutkimuksessa korostetaan, että tutkimus on

aina aika–, paikka– ja tilannesidonnaista. Puhutaan tutkimuksen kontekstuaalisuudesta.

Tutkijan tulee ottaa tutkimustekstissään kantaa, millaisia vaikutuksia ajalla, paikalla ja

haastattelutilanteella on ollut haastattelun laatuun ja siten kerätyn tutkimusaineiston kykyyn

vastata asetettuun tutkimusongelmaan, tutkimuskysymyksiin ja tutkimuksen tavoitteisiin.

Haastateltavan motivointi käsitystensä ja kokemustensa jakamiseen on aina oma

kysymyksensä. Vaikka haastateltava on antanut suostumuksensa esimerkiksi saatekirjeen

luettuaan tai haastattelupyynnön aikana saamansa tiedon perusteella, hän voi vielä empiä

ennen tutkimushaastattelun alkamista. Siksi haastattelutilanteen aluksi kannattaa varmistaa,

että haastateltava on tietoinen tutkimuksen tarkoituksesta ja hän edelleen on suostuvainen.

Haastateltavalle voi hänen halutessaan antaa esimerkiksi lyhyt, sivun mittainen tiivistelmä

tutkimuksesta luettavaksi ennen haastattelun alkua.

Usein myös lomakehaastattelun palautus, mikäli haastattelulomakkeet on jätetty vastattavaksi

johonkin tilaan, tuottaa ongelmia. Sopiva palautustapa ja –paikka on mietittävä kohderyhmän

mukaan eikä sen perusteella, mikä olisi tutkijalle helpoin ratkaisu. Siksi kannattaa jo ennen

haastattelulomakkeiden jakelua tutustua kohderyhmän toimintatapoihin ja miettiä sitä vasten,

mikä on paras paikka vastatun haastattelulomakkeen palauttamiselle.

Keskeisin teema– ja lomakehaastattelun sisällölliseen laatuun vaikuttava tekijä on kuitenkin

haastattelukysymysten muotoilu ja kysymysten esittämisjärjestys. Samalla tavalla kuin

määrällisessä tutkimusmenetelmässä käytetyssä kyselylomakkeessa, myös

lomakehaastattelussa kysymysten muotoon ja lomakkeen laajuuteen kannattaa kiinnittää

huomiota. Teemahaastattelussa ennen kaikkea kysymysten muotoon.

Aiemmin toin jo esille, että teemahaastattelussa ei ole merkitystä sillä, missä järjestyksessä

teemat käsitellään. Haastattelutilanteessa teemat kuitenkin esitetään haastateltavalle usein

joukkona kysymyksiä. Näin ollen päädytään teemahaastattelussakin joka tapauksessa

kysymykseen, missä järjestyksessä kysymyksiä tulisi esittää. Seuraavassa käydään ensin läpi

kysymysten muotoilua ja sen jälkeen niiden esittämisjärjestystä.

Laadullisen tutkimusmenetelmän tiedonintressiä kirjaimellisesti noudettaessa, tulisi

tutkimushaastatteluissa aina välttää kysymyksiä, joihin haastateltava voi vastata kyllä tai ei.

Tämän tapaisia kysymysmuotoja ovat yleensä –ko ja –kö –päätteiset kysymykset. Tästä

syystä kannattaa välttää kysymyksiä, jotka alkavat sanoilla onko, oletko, teetkö, koetko tai

mikä. Usein näiden kysymysten perässä näkee lisäkysymyksenä mitä tai miksi. Esimerkiksi

aiemmin (ks. Lomake 3a.) työntekijöiden perehdyttäjiä koskevassa tutkimuksessa kysyttiin:

"Teetkö jotakin valmisteluja ennen tulokkaan ensimmäistä työpäivää? Mitä?" Parempi

muotoilu olisi: "Kuvaile mahdollisimman tarkasti yhtä tai kahta työpäivääsi ennen uuden

perehdytettävän tapaamista?" Tutkija voi työpäivien kuvauksesta päätellä, valmistautuuko

perehdyttäjä lainkaan perehdytettävän tuloon ja jos valmistautuu, miten. Kaikkea ei tarvitse

suoraan kysyä haastateltavalta. Jos vastaus jää maininnan tasolle tutkimuksen kannalta

tärkeässä asiassa, voi haastateltava pyytää hieman kuvaamaan laajemmin tai antamaan jokin

esimerkki tutkittavaa asiaa koskevasta toiminnastaan.

Laajempiin tutkittavan käsityksiä ja kokemuksia kartoittaviin kysymyksiin päästään usein

mitä, miten, millainen tai miksi –alkuisilla kysymyksillä. Haastateltavaa voi pyytää myös

kuvailemaan tai kertomaan asioita. Esimerkiksi: "Kuvaile perehdytettävän työntekijän

ensimmäinen työpäivä organisaatiossanne." tai "Kuvaile organisaationne työhön

perehdyttämisprosessia." Haastateltavaa kannattaa myös aina kuvauksen jälkeen pyytää

kertomaan jonkinlainen käytännön esimerkki. Näin saadaan selkeämpi ero organisaatiossa

olevien käsitysten ja perehdyttäjän omakohtaisten kokemusten välille, sekä mitkä asiat

esimerkkitapauksessa ovat kokemuksesta muotoutuneita käsityksiä riippumatta

organisaatiossa olevista käsityksistä.

Laadullisen tutkimusmenetelmän ja sen aineiston keräämisen tavoite on siis aineiston

sisällöllinen laajuus pikemminkin kuin aineiston määrä kappaleina. Tutkimushaastatteluiden

lukumäärällä ei useinkaan pysty korvaamaan sisällöllistä laatua mikäli haastattelukysymysten

muotoa ei korjata. Kysymysten korjaaminen saattaa auttaa vain vähän, jos tutkija ei kykene

kehittämään haastattelutaitojaan tutkimushaastattelusta toiseen.

Tärkeää haastateltavan motivoitumisen kannalta on, että tutkimushaastattelussa on "juoni".

Haastattelurungon juonellisuus vähentää haastateltavan epävarmuuden tunnetta haastattelijaa

kohtaan. Juonellisuus antaa vaikutelman haastateltavalle, että tutkimushaastattelu etenee

hänen odotustensa mukaan ja se saattaa virittää hänessä intoa puhua kokemuksistaan ja

käsityksistään laveammin. "Juonella" voi myös varmistaa, että haastateltava ei rasiteta samaa

asiaa tai teemaa koskevilla toistuvilla kysymyksillä. Aiempiin asiasisältöihin voi palata,

mutta se tulee tehdä niin, että haastattelija osoittaa muistavansa, mitä asiasta aiemmin

puhuttiin. Tutkimushaastattelun juonta voi rakentaa etenemällä esimerkiksi yksittäisistä

kysymyksistä yleisempiin tai päinvastoin. Tämä tarkoittaa esimerkiksi henkilön toimintaa ja

kokemusta koskevista kysymyksistä edetään rakenteita ja yleisiä käsityksiä koskeviin

kysymyksiin tai päinvastoin (ks. Lomake 3b).

Tutkimushaastattelut ovat siis hyvin tavanomainen ja toimiva tapa kerätä tutkimusaineistoa.

Haastattelumetodia valitessa kannattaa muistaa oman tutkimuksen tavoitteet ja

lähestymistapa. Esimerkiksi jos tutkimuksen lähestymistapa on fenomenologinen, ei

tutkimushaastattelutavoista teemahaastattelu ole välttämättä hyvä valinta. Laine (2001, 35–

36) toteaa, että haastattelukysymysten tulisi olla hyvin avoimia ja mahdollisimman vähän

haastateltavaa ohjaavia. Tästä syystä teemahaastattelu tai avoin haastattelu ei ole paras

valinta. Molemmissa haastattelija ohjaa ja rajaa jollakin tapaa haastateltavan vastauksia.

Laine esittää, että fenomenologisen haastattelun tulisi olla tilanteena mahdollisimman avoin,

luonnollinen ja keskustelunomainen. Haastattelijan kysymykset pitäisi olla sellaisia, että ne

ohjaavat haastateltavan vastaamaan kuvailevasti ja kertomuksenomaisesti. Näin ollen itse

pitäisin avointa haastattelua lähimpänä fenomenologista haastattelua.

Aiemmin tässä teoksessa esitin näkemykseni hyvistä haastattelukysymyksistä. Näkemykseni

hyvistä haastattelukysymyksistä on lähellä Laineen esittämää fenomenologista haastattelua.

Mielestäni fenomenologisen haastattelun kysymyksen muotoiluun asetetuilla tavoitteilla

saataisiin myös teemahaastatteluissa laadukkaampia aineistoja kuin mitä nykyään käytössä

olevilla haastattelutekniikoilla saadaan. Haastateltavan tutkittavaa asiaa koskevan kuvailu,

esimerkit, kertomuksenomaisuus, kielikuvat ja vertaukset ovat usein laveampia kuin vain

välittömän ajatuksen jopa mielipiteen ilmaiseminen.

5.4 Puheesta tekstiksi: litterointi

Kun tutkimusaineisto on kerätty, se pitää muuttaa muotoon, jossa sitä voidaan tutkia.

Haastatteluaineiston kohdalla tämä tarkoittaa nauhoitusten muuttamista tekstimuotoon.

Laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutetuissa tutkimuksessa analysoitava aineisto on aina

kuva– tai tekstimuodossa. Haastatteluaineiston muuttamista tekstimuotoon kutsutaan

litteroinniksi. Litterointi on työlästä, mutta samalla se lisää tutkijan vuoropuhelua

tutkimusaineistonsa kanssa. Litteroinnissa tapahtuvasta tutkijan ja tutkimusaineiston välisestä

vuoropuhelusta on hyötyä muun muassa silloin, kun tutkimuksen edetessä tutkija määrittelee,

mikä on riittävä tulkinta tutkimusongelman kannalta. Haastatteluaineiston muuttaminen

tekstimuotoon helpottaa myös tutkimusaineiston analysointia eli tutkimusaineiston

järjestelmällistä läpikäyntiä, aineiston ryhmittelyä ja luokittelua.

Tutkimustyötä tekevät keskustelevat usein siitä, litteroidaanko aineisto kokonaan vai osittain.

Keskustelun virittäjänä on lienee ollut, että litterointi on varsin työlästä, aikaa vievää ja siten

myös tutkimuksen taloudellisia resursseja kuluttavaa. Litteroinnin tarkkuuteen liittyvä

vaatimus riippuu paljon siitä, mitä tutkimuksella tavoitellaan. Litteroinnin tarkkuus riippuu

myös siitä, mitä muita lähestymistapoja tutkimisessa käytetään. Esimerkiksi kielen

rakenteisiin kohdistuvassa merkitysten tutkimuksessa, kuten diskurssianalyysissä ja

keskusteluanalyysissä litterointi tulee tehdä erityisen huolella ja pikkutarkasti koko

tutkimusaineistosta. Tutkittavan mielellisiä merkityksiä tarkasteleva fenomenologinen

lähestymistapa ei välttämättä edellytä samaa tarkkuutta. Myös erilaisilla tietokoneille

suunnitelluilla analyysiä avustavilla ohjelmilla (ATLAS/ti, NVivo tai winMAx) on omat

vaatimuksensa litteroinnille. (ks. Eskola & Suoranta 2000, 202–207; Rantala 2001, 86–99;

Hirsjärvi & Hurme 2001, 138–139).

Jos aineiston analyysitapa ja –välineet sekä tutkimuksen tavoite antavat myöten,

tutkimusaineistoon on mahdollista tehdä myös osittainen litterointi. Osittainen litterointi

voidaan toteuttaa esimerkiksi tutkimuksen teema–alueiden mukaan. Jos käytetään useampia

haastattelijoita, haastattelijat voivat yhdessä keskustella, millaisia tutkimusongelman kannalta

tärkeitä teema–alueita tai luokkia tutkimusaineistoista löytyy tutkimushaastattelun aikana.

Tämän jälkeen voidaan yhdessä päättää tutkimusaineiston osittaisesta litterointitavasta.

(Hirsjärvi & Hurme 2001, 135, 138, 141–143; Hirsjärvi et al. 2005, 210.)

Tehtiin litterointi joko koko tutkimusaineistolle tai sen osille, litteroinnin tulee vastata

haastateltavien suullisia lausumia ja niitä merkityksiä, joita tutkittavat ovat asioille antaneet.

Tämä tarkoittaa tiukan tutkimusnäkemyksen mukaan, että haastateltavien puhetta ei saa

litteroinnissa muuttaa tai muokata. Hirsjärvi ja Hurme toteavat, että kysymys litteroinnin

tarkkuudessa on kysymys tutkimuksen luottamuksellisuudesta. Tästä syystä tutkijan on

esitettävä myös tutkimustekstissään, miten uskollisesti litterointi seuraa haastateltavien

puhetta. Hirsjärvi ja Hurme jatkavat, että päätelmien tekeminen suoraan tallenteista on myös

mahdollista. Tämä on kuitenkin harvinaisempi tapa ja toimii vain, jos haastateltavia on vain

muutama ja haastattelut lyhyitä. Loppujen lopuksi tutkimuksen tavoite ja analyysitavat

säätelevät sitä, millaisella tarkkuudella tutkimusaineisto litteroidaan vai litteroidaanko

ollenkaan. (Hirsjävi & Hurme 2001, 20, 138.)

Tutkimusaineiston litterointi ei ole vain suoraa tekstin purkamista. Tekstin tulkinta edellyttää

litterointisymbolien käyttämistä. Tutkimuksen analyysitavasta tavoiteltavasta tarkkuudesta

riippuu, riittääkö haastattelun purkamiseen vain muutama merkki vai tarvitaanko merkkejä

enemmän. Litterointisymboleita koskeva lista voi olla tutkimustekstissä joko tutkimuksen

alussa tai tutkimuksen lopussa liitteenä. "Esimerkki 1" on osa John Heritagen teoksesta

Harold Garfinkel ja etnometodologia. Esimerkissä on vain osa. Laajempi

litterointisymboleita koskeva lista löytyy kyseisen teoksen lopusta (ks. Heritage 1996, 311).

Hyvä tapa on panna myös lista kaikista muista tutkimustekstissä käytetyistä symboleista

tutkimukseen mukaan. Peräkylä esittää tutkimuksensa Kuoleman monet kasvot alussa

käyttämänsä lyhenteet seuraavasti. "Esimerkki 2" löytyy aivan tutkimuksen alusta (ks.

Peräkylä 1990, 8). Jos ammatillinen tutkimusryhmä päättää julkaista tutkimuksen tai

artikkelin tutkimuksesta myös jollakin muulla kielellä, on mukana oltava julkaisukielellä

kirjoitettu litterointisymboleita koskeva lista. "Esimerkki 3" on David Silvermanin teoksesta

Interpreting Qualitative Data. Methods for Analysing Talk, Text and Interaction. Lista löytyy

teoksen lopusta (ks. Silverman 2001, 303).

Esimerkki 1.

(1.3) Tauon pituus on merkitty sulkujen sisään sekunnin kymmenyksinä.

(.) Alle 0,2 sekunnin tauko on merkitty pisteellä sulkujen sisällä.

kiitos Alleviivaus tarkoittaa kyseisen kohdan painottamista

kiit– Kesken jäänyt sana.

(talo) Epävarmasti kuultu sana.

( ) Sana, josta litteroija ei saa selvää.

((yskii)) Litteroijan kommentit sijoitetaan kaksoissulkujen sisään.

Esimerkki 2.

Käytetyt lyhenteet

ah apuhoitaja

al apulaislääkäri

el erikoislääkäri

esh erikoissairaanhoitaja

oh osastonhoitaja

oyl osastoylilääkäri

sh sairaanhoitaja

(2) Tauko nauhoitetussa puheessa. Luku sulkujen sisällä osoittaa tauon pituuden sekunneissa.

Kaikki tekstissä esiintyvät sairaalahenkilökunnan ja potilaiden nimet ovat keksittyjä.

Sisennetyt tekstikokonaisuudet ovat otteita tutkijan kenttäpäiväkirjoista tai henkilökunnan

kokouksista tehdyistä nauhoituksista.

Esimerkki 3.

Nykyään on yhä useammin tullut tavaksi käyttää tutkimuksen ulkopuolisia litteroijia tai

litterointipalveluita. Litterointipalveluiden ostamisella ulkopuolisilta palveluntarjoajilta

säästää tutkijoiden aikaa, vaikka palveluiden käyttäminen tuokin kustannuksia

tutkimushankkeelle. Litterointipalveluiden käytöstä ja mahdollisista kustannuksista kannattaa

sopia tutkimusryhmässä jo tutkimussuunnitelmavaiheessa. Litterointikustannuksiin voi hakea

rahoitusta samalla tavalla kuin muihinkin tutkimuksesta aiheutuviin kustannuksiin. Jos

tutkimuksessa käytetään litterointipalveluita, litterointisymbolit on sovittava litteroijan kanssa

etukäteen. Tutkija(t) päättää tutkimuksen litteroinnin tarkkuudesta, ei ulkopuolinen litteroija.

Litterointisymbolit on myös hyvä käydä ennen litterointia litteroijan kanssa läpi. Näin

varmistetaan, että symbolit ja niitä koskevat selitykset litteroija ja tutkija(t) ovat ymmärtäneet

samalla tavalla.

5.5 Havainnoinnin toteuttamisen tapoja

Tutkimusaineistoa voi kerätä tutkimushaastattelujen sijaan myös havainnoinnilla, joka

tapahtuu esimerkiksi osallistuvalla havainnoinnilla tai tarkkailemalla ihmisten toimintaa

jossakin tilanteessa. Hirsjärvi et al. (2005, 183) muistuttavat, että laadullinen

tutkimusmenetelmä ei välttämättä tarkoita tutkijan läheistä kontaktia tutkittavaan.

Havainnointiaineistoa voi kerätä kirjoituskilpailujen avulla tai käyttämällä julkaistuja

elämänkertoja. Myöskään kuvat ja esineet eivät välttämättä edellytä kontaktia niiden

tuottajaan.

Laadullisessa tutkimusmenetelmässä havainnointia tutkimusaineiston keräämisen metodina

voidaan toteuttaa monella tavalla. Havainnointitapaan vaikuttaa, ollaanko havainnoimassa

ihmisten toimintaa vai hänen tuottamiaan kulttuurituotteita kuten esineitä, kuva–tai

tekstimateriaalia. Anttila (1996, 218) toteaa, että havainnoinnin avulla saadut havainnot

kertovat, mitä ihmiset tekevät ja miltä asiat näyttävät eikä siitä, mitä ihmiset sanovat. Näin

ollen tutkimus ei vastaa siihen, miksi ihmiset tekevät niin kuin tekevät. Miksi–kysymyksiin

vastaaminen edellyttää myös muunlaisen tutkimusaineiston esimerkiksi teemahaastattelun

yhdistämistä havaintoaineistoon. Tutkija saattaa saada tukea havainnointiaineistonsa miksi–

kysymysten ratkaisemiseen myös muualta kuin tutkimushaastatteluista. Tämän tapaisia

aineistoja ovat muun muassa tutkimuksen aihepiiriin liittyvä lähdekirjallisuus ja aiemmat

tutkimukset.

Ihmisen toimintaan liittyvässä havainnoinnissa tavanomainen on osallistuva havainnointi.

Metodi on hyvä tapa saada tietoa tutkittavasta sekä yksilönä, yhteisönsä jäsenenä että

suhteessa tutkijaan. Se antaa samalla tietoa yhteisön sosiaalisista ja kulttuurisista piirteistä.

Osallistuvassa havainnoinnissa tutkijalla on rooli, jonka avulla hän tekee havaintoja

tutkimastaan ilmiöstä vuorovaikutuksessa tutkittavan kanssa. Tutkija osallistuu sekä ihmisenä

että tutkijana tutkittavan yhteisön arkielämään. Roolit lomittuvat tutkimustilanteessa

keskenään, mutta Grönforsin mukaan on mahdollista pitää myös ne jossain määrin erillään.

Näkisin, että eron tekeminen tutkijan ja ihmisen roolin välillä tutkimustilanteessa riippuu

tutkijan ammattitaidosta. Taidon oppii vain tarkastelemalla kriittisesti omaa toimintaa

tutkimustilanteessa. (Grönfors 2001, 124–125, 127.)

Osallistuvaa havainnointia voisi pitää varsin hyvänä keinona tutkia ja kehittää ajattelu– ja

toimintatapoja sekä vuorovaikutusta ammatillisen kentän toimijoiden kesken että heidän

toimintaansa liittyviä asioita ja ilmiöitä. Metodin avulla saataisiin samanaikaisesti tietoa

tutkittavien omakohtaisista kokemuksista ja käsityksistä, yhteisön käsityksistä sekä edellisten

välisistä suhteista.

Osallistuva havainnointi on toimiva tutkimusaineiston keräämisen metodi, kun tutkittavasta

yhteisöstä on ennestään vähän tietoa tai tieto ilmenee hiljaisena tietona. Toimintakulttuurit,

jotka perustuvat ammatilliseen perinteeseen, toiminnasta tunnistamiseen, ovat tämän tapaisia.

Hiljaisella tiedolla tarkoitetaan tietoa, joka on hankittu aistimalla, tekemällä ja

harjaannuttamalla käytännöllistä tietoa ja taitoa. Tieto ja taito muodostuvat henkilökohtaisen

kokemuksen avulla esimerkiksi seuraamalla ja toistamalla toisen tekemistä. Tekemisessä

noudatetaan jonkinlaisia sääntöjä tai ohjeita, jotka opitaan seuraamalla, mutta niitä ei tekijä

osaa välttämättä selittää sanallisesti toiselle. Toiminnasta tunnistaminen sisältää aina

erehtymisen ja epävarmuuden. Siksi tämän tapaisen käytännöllisen tiedon merkitys usein

unohtuu merkityksellisenä sekä ammatillisen kentän toiminnassa että sitä koskevassa

tutkimuksessa. Hiljainen tieto siirtyy yhteisen tekemisen kautta yhdeltä ammatilliselta

sukupolvelta toiselle. Yhteisen tekemisen avulla omaksutaan alan tiedot ja taidot,

suhtautumis– ja ajattelutavat, ilmeet ja eleet. Jälkimmäisten avulla siirretään tietoa

sanattomasti. Polanyi toteaa, että mestarin seuraaja oppii asioita, joita mestari itsekään ei

tiedä. Samalla tieto kertautuu. Lausumattomaan ei kuitenkaan sisälly mitään mystistä.

Koettua on vain joskus vaikea ilmaista täsmällisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että

ammatillinen asiantuntija ei tietäisi johonkin asiaan ja taitoon liittyvää tietoa. (Polanyi 2002,

53, 86–88; Anttila 1996, 58–59; Vilkka & Airaksinen 2004, 12–21.)

Kun akateemisen koulutuksen saaneet ja kirjallisesti tietoaan siirtävät alkavat toimia

ammattilaisten kanssa samassa työyhteisössä, on päivän selvää, että yhteistä

keskustelukulttuuria on välttämätöntä luoda erilaisen kehittämistoiminnan ja tutkimuksen

avulla. Osallistuva havainnointi on varsin toimiva metodi sanattoman ja sanallisen perinteen

omaksuneiden ihmisten vuorovaikutuksen, kohtaamisen ja niihin liittyvien pulmien

tutkimiseen. Toimivin ja tarkoituksenmukaisin havainnoinnin muoto on Grönforsin (2001,

131) mukaan sellainen, jossa tutkija joissakin tilanteissa osallistuu yhteisön elämään ja

joissakin vain tarkkailee yhteisön toimintaa. Hirsjärvi et al. (2005, 202) mukaan tarkkailu

toimii sellaisissa olosuhteissa, jossa tilanteen luonne on ennakoimaton tai muuttuu nopeasti.

Se sopii siten myös ammatillisessa kentässä tyypillisten ennakoimattomien ja muuttuvien

vuorovaikutustilanteiden tutkimiseen.

Grönfors muistuttaa, että osallistuva havainnointi on tutkimusaineiston keräämisen metodina

varsin työläs ja aikaa vievä. Jo ennen tutkimuksen käynnistämistä eli ideatasolla, pitäisi

miettiä, kuinka tarkoituksenmukainen osallistuva havainnointi tutkimusaineiston keräämisen

metodina suunnitellussa tutkimuksessa on. Grönforsin mukaan tarkoituksenmukaisuutta

arvioidaan uuden tiedon, siihen käytetyn energian ja kustannusten välillä. Niiden välillä

pitäisi vallita jonkinlainen tasapaino. (Grönfors 2001, 129.)

Osallistuvan havainnoinnin käyttäminen edellyttää yleensä yhteisöön sisään pääsemistä. Jos

tutkija itse kuuluu tutkittavaan yhteisöön, tätä ongelmaa ei ole. Tällöin on kuitenkin

mietittävä, millaisia riskejä tutkimusaineiston saamiseen ja sen laatuun liittyy. Riippuen

yhteisöstä, sen koosta ja tutkimusongelmasta, tutkittavat joko luottavat tai sitten eivät

tutkijaan ja hänen kykyynsä pysyä vaiti ulkopuolisille yksilöitä ja yhteisöä koskevista

havainnoistaan. Suurissa yhteisöissä riskit ovat aina pienemmät. Vieraaseen yhteisöön

pääsemiseksi, Grönfors (2001, 133) suosittelee avainhenkilön käyttämistä. Avainhenkilö

tuntee yhteisön ja auttaa yhteisön jäsenten luottamuksen heräämisessä sekä tutkijaan että

hänen tutkimukseensa.

Anttila (1996, 223) toteaa, että virhelähteenä pitää ottaa huomioon, että havainnoitava

henkilö tietäessään olevansa havainnoinnin kohteena saattaa muuttaa käyttäytymistään.

Mielestäni kysymys ei ole virhelähteestä tutkimuksessa vaan tutkimuksen kannalta erittäin

mielenkiintoisesta asiasta suhteessa yhteisön ihmisten tavanomaiseen toiminta–ja

ajattelutapaan. Jos tutkija pääsee sisään yhteisöön ja oppii tuntemaan sen toiminta– ja

ajattelutavat, hän on herkkä tutkittavien käyttäytymisen muutokselle ja osaa kysyä näissä

asiayhteyksissä, miksi ihminen muuttaa käyttäytymistään. Kysymys on merkityksellisestä

asiasta tutkimuskohteessa ja se on tutkijan merkityssuhteita koskevan ymmärtämisen

kannalta olennainen.

Kulttuurituotteet, kaikki ihmisen tuottama teksti– ja kuvamateriaali, sopivat hyvin

havainnoinnin kohteeksi. Ne jo itsessään sisältävät merkityksiä eli ihmisten käsityksiä,

kokemuksia, uskomuksia, haluja, ihanteita ja arvoja. Tulkinta toki edellyttää

tutkimuskohteena olevan materiaalin tuotantoedellytysten pohtimista eli peilaamista

kulttuuriseen asiayhteyteen, aikaan ja paikkaan, missä tuo materiaali on tuotettu ja missä sitä

havainnoidaan ja tulkitaan.

Tekstiaineistoista erityisesti elämänkertojen ja tarinoiden suosio on noussut koko ajan.

Syrjälä toteaa, että elämänkertojen ja tarinoiden kirjoittamisesta ja kokoamisesta

keskustellaan vilkkaasti sekä kansainvälisesti että kansallisesti. Eri tieteissä lähestymistavat,

näkemykset ja koulukunnat vaihtelevat. Yhteistä on kiinnostus ihmisen ainutkertaiseen

tapaan kokea, ajatella ja toimia. Kysymys ei ole mistään uudesta tutkimusmetodisesta asiasta

vaan useilla aloilla kuten sosiologiassa, historiassa, kansanperinteessä, antropologiassa,

uskontotieteessä, kirjallisuustieteessä ja psykologiassa pitkään käytetystä tutkimusaineiston

keräämisen tavasta. (Syrjälä 2001, 203–205.) Ammatillisessa kentässä kiinnostus

kirjoitettuun tutkimusaineistoon näkyy ennen kaikkea kiinnostuksena koota elämänkertoja.

Tämä johtunee huolesta, että eri toimi– ja ammattialojen merkittävien toimijoiden hiljainen

asiantuntijatieto on katoamassa ammatillisesta kentästä asiantuntijoiden ikääntymisen myötä.

Elämänkerrat tutkimusaineistona kertovat, miten kirjoittajat itse ovat kokeneet elämänsä

ilman haastateltavan ja haastattelijan välistä vuorovaikutusta. Tutkija ei siten jäsennä

valmiiksi tarinaa vaan tutkittava tekee sen itse. (Eskola & Suoranta 2000, 122, 124.) Toisin

sanoen haastattelijan kysymykset eivät suuntaa kokemuksen jäsentämistä, kuten

haastattelussa tapahtuu. Grönforsin (1985, 126–127) mukaan elämänkerrat lukeutuvat

henkilökohtaisiin asiakirjoihin, jotka ovat ihmisen persoonallisuuden jatkeita.

Autenttisimpana tutkimusaineistona Grönfors pitää vain omaan käyttöön tarkoitettuja

päiväkirjoja. Elämänkerrat eivät ole myöskään kaiken kattavia tutkimusaineistoja. Eskola ja

Suoranta (2000, 122–123) toteavat J. P. Roosin vuonna 1987 julkaistuun tutkimukseen

Suomalainen elämä viitaten, että elämänkerroissa voi jäädä paljon tutkimuksen

kysymyksenasettelun kannalta kiintoisaa kertomatta. Tästä syystä elämänkertoja ei tulisi

käyttää ilman muita aineistoja esimerkiksi historiallisen tapahtumaketjun tai henkilön

rekonstruoinnin lähteenä.

Elämänkerrat ovat aina jonkinlaisia fiktioita, joiden kirjoittajalla on omat motiivinsa kirjoittaa

elämästään. Fiktiivisyyttä ei voida kuitenkaan pitää laadullisessa tutkimusmenetelmässä

erityisongelmana, koska yhtä hyvin myös kyselylomakkeeseen vastaaja saattaa sepittää niitä

näitä, kuten Eskola ja Suoranta (2000, 124) toteavat. Elämänkerrat paljastavat, fiktionakin,

tekijälleen yhdenlaisen merkityksellisen todellisuuden.

Elämänkerrat siis paljastavat todellisuuden juuri sellaisena, kuin se on tekijälleen

kokemuksellisesti ainutkertainen, koettu ja muistettu kaikkine havaintoineen,

uskomuksineen, kuvitelmineen, arvoineen ja ihanteineen. Elämänkerrat paljastavat sen

tarinan, jonka tekijä itse haluaa paljastaa. Elämänkerroissa mennyt elää koko ajan

kirjoittamishetken ajassa. Kirjoittamishetken nyt ja siihen suhteessa oleva tuleva ruokkivat

kuvausta menneestä. Siitä huolimatta tosiasiat esimerkiksi ajan kuvaus ja dokumentit siitä

säilyvät. Elämänkertoja ei siksi tulisi väheksyä tutkimusaineistona. Elämänkerrat tuovat

esille, että koettu on aina moninaisempi kuin pelkät tosiasiat. Esimerkiksi julkaistut

elämänkerrat ovat verrattavissa keskustelukumppanina haastatteluaineistoon. Julkaistut

elämänkerrat ovat jo kirjoittajan itsensä tulkitsemia ja ne on aina esitetty tavalla, joka ottaa

huomioon yleisen tason puhua omasta kokemuksesta, koska ne on aina kirjoitettu jollekin.

Kirjoittaja on siten jo itse asettanut kokemuksensa vuorovaikutukseen huolimatta siitä, että

kirjoittamishetkellä lukija tai tutkija ei ole paikalla toisin kuin haastatteluaineistoa kerätessä.

Elämänkerrat eivät ole vain yksilöiden tuottamia aineistoja. Organisaatioilla, yrityksillä,

kaupungilla, poliittisilla toimijaryhmillä on myös elämänkerta. Usein nämä ilmenevät

vuosikertomuksina ja historiikkeina. Myös ne ovat oivallista tutkimusmateriaalia riippuen

tutkimusongelmasta. Niiden ohella on toki hyvä käyttää muutakin organisaation tai yrityksen

tuottamaa materiaalia. Tulkinnan kannalta hyviä tutkimusaineistoja ammatillisessa kentässä

ovat myös organisaatioiden esittelymateriaalit, muistiot, esityslistat, pöytäkirjat, päätökset,

vuosikertomukset sekä kirjattu strategia ja arvot.

Havainnointi tutkimuskäytäntönä ei ole mielivaltaista. Tutkimusongelmasta,

tutkimuskysymyksistä ja tutkimuksen tavoitteista riippuu, mitä ja miten havainnoidaan.

Nämä päätökset tutkimusryhmä tekee jo tutkimussuunnitelmavaiheessa. Ammatillisessa

kentässä, jossa usein ratkaisuissa korostuvat kustannukset ja tutkimuksesta saatava hyöty, ei

ole mieltä lähteä havainnoimaan ihmisiä ja kuva– tai tekstimateriaalia ilman

ennakkosuunnitelmaa. Tutkimusongelman, tutkimuskysymysten ja tutkimuksen tavoitteiden

avulla tehdään havainnointia varten asiarunko, jossa on päätettynä, mitä havainnoidaan.

Asiarunko havainnoinnille voidaan tehdä haastattelulomakkeen tapaan. Kuville ja teksteille

voi asettaa havainnointia varten empiiriset tutkimuskysymykset, joiden avulla

tutkimusaineistosta kerätään tutkimusongelman kannalta tärkeät havainnot. Grönforsin (2001,

134–135) mukaan ihmisten toimintaa koskevassa havainnoinnissa etukäteen tulee suunnitella

ja päättää, missä tilanteissa ja miten muistiinpanoja osallistuvan ja tarkkailevan

havainnoinnin aikana tehdään. Muistiinpanojen tekeminen ei saisi häiritä tutkimustilanteen

luonnollista kulkua. Ihmisten toimintaa havainnoidessa, tutkimustilanteen "koreografian"

suunnittelua auttaa, jos tutkija tuntee kohderyhmänsä toimintatapoja. Mikäli tutkija ei tunne

kohderyhmää hyvin, yhteisön tuntevalla avainhenkilöllä on myös tärkeä rooli riittävän tiedon

antamisessa havainnoinnin suunnitteluun.

Käytännön havainnointia koskevat asiat eli mitä, miten ja missä tulee siis sopia jo

suunnitellessa tutkimusaineiston keräämisen tapaa tutkimussuunnitelmavaiheessa. Jos

tutkimusryhmällä on mahdollista useaan havainnoijaan eri rooleissa esimerkiksi tarkkailijana

ja osallistujana, kaikkien osapuolten toimet tutkimustilanteessa sovitaan yhdessä ja ennen

havainnoinnin aloittamista. Käytettäessä useita havainnoijia yhteinen sopiminen ja siihen

sitoutuminen on tärkeää siksi, että tutkimusaineistossa tulisi säilyä havainnoijasta riippumatta

tutkimusaineiston sisäinen vertailtavuus. Tutkijoilla ja havainnoijilla tulee olla yhteinen

käsitys, mikä on havainnointikohde ja –tapa ja miten muistiinpanojen kirjaaminen tapahtuu.

Jos tutkimustilanne edellyttää niissä vaihtelua, sovittava on myös, missä ja millä tavalla ne

voivat vaihdella.

5.6 Tutkimusaineiston määrä: koolla ei ole väliä

Yleisin kysymys laadullisella tutkimusmenetelmällä tehtävää tutkimusta suunnittelevilla on:

minkä kokoinen tutkimusaineisto tarvitaan tai kuinka suuri otoksen tulee olla? Vastaus:

koolla ei ole väliä ja laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyssä tutkimuksessa ei tehdä

otoksia.

Laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutetussa tutkimuksessa tutkimusaineiston kokoa ei

säätele määrä vaan sen laatu. Tavoitteena on, että tutkimusaineisto toimii apuvälineenä asian

tai ilmiön ymmärtämisessä tai teoreettisesti mielekkään tulkinnan muodostamisessa.

Laadullisella tutkimuksella tehdyssä tutkimuksessa ei tavoitella yleistettävyyttä samassa

merkityksessä kuin määrällisellä tutkimuksella tehdyssä tutkimuksessa. Tilastollisten

yleistyksien sijaan tavoitteena on esimerkiksi vanhojen ajatusmallien kyseenalaistaminen ja

ilmiön selittäminen ymmärrettäväksi niin, että se antaa mahdollisuuden ajatella toisin. Tähän

tavoitteeseen päästään pienelläkin määrällä tutkimusaineistoa, mikäli analyysi tehdään

perusteellisesti. (Eskola & Suoranta 2000, 18, 61–62; Varto 1992, 64; Alasuutari 1994, 206–

207; Hirsjärvi & Hurme 2001, 59; Tuomi & Sarajärvi 2002, 87.)

Näin ollen laadulliseen tutkimusmenetelmään soveltuvampi kysymys olisi: millaisella

tutkimusaineistolla saadaan kattava kuvaus tutkimusongelmaan? Eskola ja Suoranta (2000,

60) tarkoittavat aineiston kattavuudella tutkimusaineiston koon, analyysin ja tulkinnan

onnistuneisuuden sekä tutkimustekstin muodostamaa kokonaisuutta. Itse korvaisin

kysymyksen tutkimusaineiston koosta aineiston kokonaislaadulla. Näin tutkimusaineistoa

koskevassa keskustelussa päästäisiin siihen, millaisilla tutkimusaineistoilla päästään

kattavimpaan kuvaukseen. Laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyssä tutkimuksessa ei ole

mielekästä aina pyrkiä tekemään tulkintaa yksistään haastatteluiden tai elämänkertojen tai

asiakirjojen tai kuvamateriaalin perusteella. Pikemminkin kannattaa yhdistellä erilaisia

aineistoja ja etsiä niiden välillä johtolankoja ja vihjeitä arvoitusten ratkaisemista ja uusien

arvoitusten luomista varten (Alasuutari 1994, 34–35). Näkisin, että tutkimusaineiston

heterogeenisyys sekä tutkimusaineistossa kokonaisuutena että tutkimusaineistoryhmien

sisällä on rikkaus, mikäli tutkimuksen tavoitteena pidetään käsitteellisen ymmärryksen

rakentamista tutkittavasta ilmiöstä (Eskola & Suoranta 2000, 62) sekä tutkimuskohteen,

tutkimusta tekevän ryhmän ja tutkimustuloksia hyödyntävän ymmärryksen lisääntymistä

tutkittavasta asiasta.

Edellä esitetty näkemys tukee tutkimusaineiston laadun määrittämistä ja perustelemista

harkinnanvaraisen näytteen avulla. Ennen tutkimusaineiston keräämistä päätetään

tutkimusongelman ja tutkimuksen tavoitteiden kannalta valintakriteerit, joihin perustuen

tutkimusaineisto kootaan. Eskola ja Suoranta (2000, 18) toteavat, että harkinnanvaraisessa

näytteessä on kysymys tutkijan kyvystä rakentaa vahvat teoreettiset perusteet näytteelle.

Tuomi ja Sarajärvi (2002, 88) vuorostaan toteavat, että loppujen lopuksi tutkija itse päättää,

mikä on tarkoitukseen sopivaa sekä mitä hänen tutkimuksessaan harkinnanvaraisuus ja

sopivuus tarkoittavat. Tutkija joutuu kuitenkin ottamaan kantaa tutkimustekstissään

valintakriteeriensä toimivuuteen. Hirsjärvi ja Hurme toteavat (2001, 60), että tutkijan on

osoitettava, että hänen tutkimusaineistonsa on edustava ja siihen ei liity systemaattista harhaa.

Valintakriteerien toimivuutta, tutkimusaineiston sopivuutta ja edustavuutta arvioidaan aina

tutkimusongelman ja tutkimuksen tavoitteiden avulla.

Kyllääntymispisteen eli saturaation saavuttaminen tutkimusaineistossa tarkoittaa, että

tutkimusaineiston peruslogiikka toistaa itseään eikä lisäaineisto tuo tutkimusongelman

kannalta mitään uutta tietoa. Kyllääntymispisteen määrittäminen edellyttää, että tutkija tietää,

mitä hän tutkimusaineistostaan hakee. (Eskola & Suoranta 2000, 62–63.) Tämä edellyttää

täsmällistä tutkimusongelmaa. Siksi kyllääntymispisteen määrittäminen tehdään siten jo

tutkimussuunnitelmassa. Lopullisesti kyllääntymispiste määritetään tutkimuksen aikana

vertaillen tutkimusongelmaan. Loppujen lopuksi tilanne käytännössä on sama kuin

harkinnanvaraista näytettä käytettäessä. Tutkija joutuu muodostamaan kriteerit, jonka

perusteella kyllääntymispiste täyttyy sekä ottamaan kantaa tutkimustekstissä kriteerien

toimivuuteen. Eskola ja Suoranta (2000, 63–65) toteavat, että käytännössä

kyllääntymispisteen määrittäminen on hankalaa, koska se on aina tutkimuskohtainen.

Tutkijan tutkimustaidoista on myös kiinni, kuinka hän kykenee tutkimusaineistostaan

löytämään tai huomaamaan uusia näkökulmia (Hirsjärvi et al. 2005, 171) eli missä asioissa ja

milloin kyllääntyminen tutkimusaineistossa on tapahtunut. Kyllääntymisen toteaminen ei

riitä. Tutkijan on myös kyettävä perustelemaan, missä asioissa ja millä ehdoin se tapahtui.

Erityisen hankalaa kyllääntymispisteen määrittäminen on tutkittaessa ihmisten omakohtaisia

kokemuksia. Yksittäisen ihmisen kokemus on aina ainutkertainen. Jokainen uusi

tutkimushaastattelu myös saman ihmisen kohdalla tuo väistämättä jotakin uutta tietoa, koska

ihmisen kokemus ja merkityksenanto alati muuttuvat. Jokainen haastattelutilanne on myös

saman ihmisen kanssa aina uusi ja vaikuttaa ihmisen merkityksenantoon. Kyllääntymispiste

ei siis välttämättä ole toimiva kriteeri joka tutkimuksessa. Kyllääntymispisteen käyttäminen

tutkimusaineiston kattavuuden määrittelyssä on siten riippuvainen tutkimuksen tavoitteista.

Kun tutkitaan esimerkiksi yhteisön käsityksiä ja ajattelutapoja yksittäisten ihmisten käsitysten

avulla kyllääntymispiste saattaa toimia kriteerinä. Yleiset käsitykset kertautuvat ja siten myös

kyllääntyvät suhteessa tutkimusongelmaan.

Laadullisen tutkimusmenetelmän käyttäjä voi valita tutkimusaineistonsa haastateltavat myös

lumipallo–otannalla. Lumipallo–otannan voisi sanoa olevan jossakin harkinnanvaraisen

näytteen ja kyllääntymispisteen valintakriteerien välillä. Tutkimusaineiston keräämistä

suunniteltaessa määritellään kriteerit, millä perusteella ensimmäinen haastateltava valitaan.

Valinta tapahtuu aluksi perustellusti harkiten. Jatkossa edetään haastateltavien ehdoilla siten,

että ensimmäinen haastateltava suosittelee seuraavaa haastateltavaa. Hän vuorostaan

seuraavaa. Näin edetään kunnes tutkimusaineiston katsotaan perustellusti kuvaavan

tutkittavaa ilmiötä. (Hirsjärvi & Hurme 2001, 59–60; Tuomi & Sarajärvi 2002, 88.)

Tutkimusaineisto voidaan myös määritellä ennalta valittujen ja tutkimusongelmaan

soveltuvien periaatteiden mukaan. Tämä tarkoittaa, että tutkimusaineisto voidaan rajata

mahdollisimman tarkasti tutkimuksen teoreettista kattavuutta silmälläpitäen. Eskola ja

Suoranta muistuttavat, että tutkijan on tunnettava hyvin tutkimusaineistonsa, jotta lopullinen

tulkinta ei nojaisi rajatun aineiston satunnaisuuksiin. (Eskola & Suoranta 2000, 64.) Omaa

tulkintaa kannattaa siten verrata myös muihin vastaaviin tutkimuksiin, julkiseen keskusteluun

asiasta ja tutkittavaa asiaa koskeviin teorioihin. Vertailu auttaa tekemään päätöksen siitä,

tarvitseeko aineistoa kerätä lisää vai ei.

Seuraavana esitän, miten eräässä opinnäytteessäni käytin tutkimusaineiston tarkkaa rajausta.

Tutkimuksessani Yhteiskunnan intervention merkitys transseksuaalisuuteen (Vilkka 1998)

käytin tutkimusaineistona vain yhtä tutkittavaa. Tutkimuskohteeni oli interventiosuhde

yhteiskunnan ja yksilön välillä. Tutkimusaineisto muodostui yhden transseksuaalin omaan

sukupuolenkorjaukseen liittyvästä omaelämänkerrallisesta tekstistä, lääkärinlausunnosta

nimen ja sosiaaliturvatunnuksen muuttamista varten, lääkärinlausunnosta erityiskorvattavia

lääkkeitä varten, tutkittavan sairauskertomuksista, Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen

päätöksestä, lääkärinlausunnosta kastraatiohakemusta varten, asianomaisen kirjeenvaihtoa eri

viranomaisten kanssa sekä tutkittavan valituskirjelmiä ja oikaisupyyntöjä

viranomaispäätöksistä. Määrällisesti aineistoa oli siis vain yksi tapaus, interventiosuhde,

mutta laadullisesti tutkimusaineisto kattoi monipuolisesti sukupuolenkorjaukseen liittyvän

keskustelun sukupuolenkorjausta haluavan sekä asiaa hoitavien ja käsittelevien viranomaisten

välillä. Yhteiskunnan sukupuolenkorjausta koskeva interventio yksilöön on yhdenmukaistettu

lainsäädännön ja diagnostiikan avulla. Näin ollen voidaan lähteä oletuksesta, että kaikkia

transseksuaaleja hoidetaan Suomessa samojen ajattelu– ja toimintatapojen, arvojen ja hoito–

ohjeistusten mukaan. Tutkimusaineistoni edusti siten hyvin tuon ajan yksilön ja yhteiskunnan

välistä interventiosuhdetta tutkittavassa asiassa. Samaa metodia voidaan käyttää esimerkiksi

tutkiessa, miten asiakas saa tarvitsemansa palvelun isossa yrityksessä tai julkisessa

organisaatiossa tai palvelulaitoksessa.

Tarkkaan rajaukseen ja teoreettiseen kattavuuteen perustuvasta metodista käytetään myös

nimitystä tapaustutkimus. Kysymys on tutkimusotteesta, jossa tutkimuksen kohteeksi valitaan

tavallisesti yksi ja tarvittaessa myös useampi tapaus. Saarela–Kinnunen ja Eskola (2001, 159)

toteavat, että tapaustutkimuksessa käytetään monenlaisia tutkimusaineiston keräämisen

keinoja ja aineiston analyysitapoja eikä se ole synonyymi laadulliselle tutkimusmenetelmälle.

Näin ollen kysymys ei ole pelkästään tutkimusaineiston keräämisen tekniikasta.

Tapaustutkimus ei ole menetelmä vaan pikemminkin lähestymistapa tai näkökulma

todellisuuden tutkimiseen. (Saarela–Kinnunen ja Eskola 2001, 168; Syrjälä 1995, 11).

Tapaus on tutkittava kohde ja se voi olla mikä tahansa. Aiemmassa omaa tutkimustani

koskevassa esimerkissä tapaus oli interventiosuhde, jota yksi transseksuaali ja häntä hoitavat

ja hänen asiaansa käsittelevät viranomaiset edustivat. Yhtä hyvin tapaus voi olla organisaatio,

laitos, yritys, toiminnallinen prosessi tai sen osa, yksilö, tapahtuma, tilanne, ohjelma, käsite

tai käsitteiden välinen suhde tai kuvasarja. Tapausta yleensä valitaan edustamaan

jonkinlainen tutkimusaineisto. Syrjälän (1995, 15) mukaan tapaus on rajattu esimerkki

suuremmasta joukosta. Esimerkiksi organisaatiossa se voi olla asiantuntevat henkilöt tai

vuosikertomukset. Suhdetta tutkiessa voidaan valita suhdetta edustamaan suhteen osapuolten

haastattelut tai heidän tuottamansa kirjallinen materiaali. Tuotantoprosessia voidaan valita

edustamaan prosessikaavio ja prosessin ympärillä olevien toimijoiden tutkimushaastattelut tai

kirjalliset kuvaukset.

Tapaustutkimuksen ote soveltuu sellaisiin tutkimuksiin, joissa tutkimuskohteen rajaus

voidaan suorittaa täsmällisesti. Esimerkiksi rajaus voidaan tehdä erottamalla jokin

todellisuudessa oleva yksikkö tai yksiköiden joukko (organisaatio) tai erottaa jokin

toiminnallinen kokonaisuus (työprosessi, hallinnollinen toimenpide, tilanne). (Laitinen 1998,

19–20; Syrjälä 1995, 12.) Tapaustutkimuksen ote soveltuu myös, jos tutkimuksessa

tarkastellaan nykyhetkeä menneisyyden tarkastelua unohtamatta ja tutkimus tapahtuu

tutkimuskohteen kannalta luonnollisessa ympäristössä. Jälkimmäinen tarkoittaa, että tutkija ei

voi rakentaa keinotekoista tutkimustilannetta. Käytännössä sovellusalueita ovat tutkimukset,

joissa tavoitteena on tutkimuskohteen kokonaisvaltainen tarkastelu ja kuvaus osana tilannetta

tai tapahtumaketjua (Syrjälä 1995, 11) tai toiminnan kehittäminen.

Tapaus voidaan valita monella tavalla. Lähtökohta voi olla käytännöllinen tai teoreettinen.

Tapauksen valinnassa voidaan korostaa tapauksen tyypillisyyttä tai edustavuutta. Tapaus voi

olla ainutkertainen, poikkeuksellinen rajatapaus tai erityisen paljastava tai opettava. (Syrjälä

1995, 23; Laitinen 1998, 37; Eskola & Suoranta 2000, 65; Saarela–Kinnunen & Eskola 2001,

162–163.) Valintakriteerien muodostamista ja lopullista valintaa auttaa hyvä kohderyhmän ja

tilanteen tuntemus. Tapaus ja sitä edustavan tutkimusaineiston valinta ei perustu mielivaltaan.

Valintakriteerit ja lopullista valintaa koskevat perustelut on paljastettava tarkasti

tutkimustekstissä.

Käytettiinpä tutkimuksessa mitä tahansa tutkimusaineistoa, ovat ne tutkimuksen materiaalia

eivätkä vielä tulkinta tai selitys tutkimusongelmaan. (Silverman 2001, 287–290.) Tulkinta

muodostuu vasta, kun tutkimusaineisto on luokiteltu ja tutkittu teoreettisen viitekehyksen

avulla. Tämän vaiheen avulla ratkaistaan arvoitus eli saadaan tulkinta tutkimusongelmaan.

Tutkimuksessa ei siten riitä, että tutkija kertoo, dokumentoi, mitä tutkimusaineistossa on.

Tutkija ajautuu tutkimusaineiston dokumentoinnin perusteella usein tekemään hätiköityjä ja

itsestään selviä tulkintoja ilman, että tutkimusaineisto tai teoria antaisi riittäviä perusteita

tulkinnalle. Tällainen tapa on merkki puutteellisista tutkimustaidoista ja siten viime kädessä

tutkimuseettinen kysymys.

Kirjallisuutta: Laadullinen tutkimusmenetelmä

Aaltola, J. & Valli, R. 2001. Ikkunoita tutkimusmetodeihin I. Metodin valinta ja

aineistonkeruu: virikkeitä aloittelevalle tutkijalle. Jyväskylä: PS-kustannus.

Aaltola, J. & Valli, R. 2001. Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle

tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Jyväskylä: PS-

kustannus.

Alasuutari, P.1995. Researching Culture. Lontoo: Sage.

Alasuutari, P. 1996. Erinomaista rakas Watson. Johdatus yhteiskuntatutkimukseen. 3. painos.

Helsinki: Hanki ja jää.

Alasuutari, P. 1999. Laadullinen tutkimus. 3. uudistettu painos. Tampere: Vastapaino.

Denzin, N. K. & Lincoln, Y.S. (toim.). 1994. Handbook of Qualitative research. Thousands

Oaks: Sage.

Eskola, J. 1997. Eläytymismenetelmäopas. Tampere: Tampereen yliopisto.

Eskola, J. & Suoranta, J. 2000: Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino.

Grönfors, M. 1985: Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. 2. painos. Helsinki: Wsoy.

Hirsjärvi, S. & Hurme, H. 2001. Tutkimushaastattelu. Teemahaastattelun teoria ja käytäntö.

Helsinki: Helsinki University Press.

Hirsjärvi, S., Remes, P. & Sajavaara, P. 2005. Tutki ja kirjoita. 11. uudistettu painos.

Helsinki: Tammi. (sivut 151–157, 180–218)

Metsämuuronen, J. 2000. Laadullisen tutkimuksen perusteet. Helsinki: International Methelp.

Mäkelä, K. Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta. Helsinki: Gaudeamus.

Silverman, D. 2001. Interpreting qualitative data: metdods for analysing talk, text and

interaction. 2. painos. Lontoo: Sage Publications.

Silverman, D. 1997. Doing Qualitative Research. A practical handbook. Lontoo: Sage

Publications.

Tainio, L. (toim). 1997. Keskusteluanalyysin perusteet. Tampere: Vastapaino.

Tuomi, J. & Sarajärvi, A. 2002. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Tammi.

Uusitalo, H. 1991. Tiede, tutkimus ja tutkielma. Johdatus tutkielman maailmaan. Porvoo:

Wsoy. (sivut 75–78)

Varto, J. 1996. Laadullisen tutkimuksen metodologia. 2. painos. Helsinki: Kirjayhtymä.

Hyödyllinen nettisivu

http://www.metodix.com/

Tieteellisen tutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen metodeista.

Litterointipalveluita: Haastatteluiden ja saneluiden purkutyötä

http://www.nkl.fi/tyollisyys/litterointi.htm

Näkövammaisten Keskusliiton työllisyyspalvelut

Yhteystiedot sähköpostitse: litterointipalvelut@nkl.fi

http://www.tamrinki.net/

Osuuskunta Tamrinki

Yhteystiedot sähköpostitse: osuuskunta@tamrinki.net

6 MERKITYKSIÄ TUTKIMASSA JA YMMÄRTÄMÄSSÄ

6.1 Merkityssuhde tutkimuskohteena

Sanaa "merkitys" käytetään varsin väljästi ja monella tavalla sekä tutkimuksissa että

arkikielessä. Elämme keskellä toisten ja itsemme tuottamia merkityksiä. Merkitykset ovat osa

inhimillistä maailmaa ja toimintaa. Ne ylläpitävät ja järjestävät arkipäiväistä elämäämme.

Ihmiset tekevät alati itselleen maailmaa merkitykselliseksi pohtimalla kokemuksiaan,

tarinoimalla, tulkitsemalla, tarkkailemalla ihmisiä ja ympäristöään sekä tuottamalla niitä

koskevia oletuksia. Ihmisen toiminnassa on koko ajan mukana jonkinlainen merkityksien

antaminen ja tuottaminen, koska haluamme tietää, mitä jokin asia tarkoittaa, mikä tämä

maailma on ja mikä on meidän osa siinä. Merkitykset eivät kuitenkaan ole itsestään selviä.

Koska merkitykset muodostuvat ihmisen toiminnassa, ne ovat tilapäisiä, epävakaita ja alttiita

muutoksille. (Alasuutari 1994, 50; Lehtonen 2004, 13–16, 20.)

Todellisuus on olemassa ihmiselle merkitysvälitteisesti. Maailma ei esittäydy "sellaisenaan"

vaan aina vain sen suhteen kautta, mikä meillä on tähän maailmaan. Tämä voi tarkoittaa

monenlaisia asioita. Esimerkiksi merkitys voi näyttäytyä ainoastaan funktionaalisena,

ihmisen käytännöllisenä maailmasuhteena. Tämä tarkoittaisi, että merkitys näyttäytyisi vain

niiden käyttötarkoituksen avulla. Näin ollen merkitys tarkoittaisi sitä, mikä on ihmiselle

merkityksellinen ihmisen käytännöllisen toiminnan, elämän välttämättömyyksien ja

toimeentulon kannalta. (Alasuutari 1994, 51.)

Kritiikkinä edelliseen on muodostunut Alasuutarin mukaan näkemys, että ihmiselle

merkityksellisiä ei ole vain sellaiset asiat, joilla on hänelle käytännöllinen merkitys. Asiat

tulevat ihmiselle merkitykselliseksi myös suhteessa hänen kulttuuriinsa ja tapaansa selittää

asioita. Tämän ajatuksen mukaan kulttuuri ja merkitykset ovat ennen asioiden käytännöllistä

merkitystä. Kulttuuri on ennen yksilöä ja se paljastuu esimerkiksi kielen ja yhteiskunnan

rakenteina, symboleina sekä ilmiöiden ja asioiden erotteluina ja luokitteluina. (Alasuutari

1994, 52, 63.)

Fenomenologisen lähestymistavan mukaan vuorostaan todellisuus näyttäytyy

monimerkityksellisenä. Todellisuus avautuu jokaisen kokemukselle eri tavalla ja siten

ainutkertaisesti. Yksilön kokemus muotoutuu tietyssä paikassa ja ajassa suhteessa asioihin ja

esineisiin hänen oman merkityksenantonsa kautta, jolla on samanaikaisesti kulttuurinen

perusta. Merkitykset ovat näin ollen ihmisten välisiä ja ihmisiä yhdistäviä eli

intersubjektiivisia. Siten jokainen ihminen on osa jotakin merkityksenantoperinnettä.

Merkityksenanto ei ole siten puhtaasti subjektiivista vaan se kytkeytyy kulttuurissa

vallitseviin toiminta– ja ajattelutapoihin sekä tarinoihin. Moilanen ja Räihä esittävät, että on

olemassa myös kaikille kulttuureille yhteisiä, universaaleja merkityksenantoja, jotka liittyvät

syntymään, kuolema, nälkäisyys, kylläisyyteen ja pyhän ideaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita,

että esimerkiksi kuolemaan ja nälkäisyyteen tarkoittaisivat kaikille ihmisille, kaikkina aikoina

ja eri kulttuureissa samaa asiaa. (Lehtonen 2004, 18; Laine 2001, 27–29; Varto 1992, 79–80;

Moilanen & Räihä 2001, 45–48.)

Kulttuurintutkimuksessa merkitysten esiintymisen katsotaan paljastuvan sekä rakenteissa että

yksilöiden toiminnassa. Kulttuurintutkimuksessa korostetaan, että ihmiset toimiessaan ja

jäsentäessään maailmaa käyttävät, soveltavat, tuottavat ja muuttavat merkitysjärjestelmiä ja

rakenteita. (Alasuutari 1994, 63.) Merkitysten kulttuurinen luonne saa hahmonsa muun

muassa instituutioissa (esim. perhe, koulu, terveydenhuolto), ihmisten välisissä sosiaalisissa

suhteissa, uskomusjärjestelmissä (esim. tiede, uskonto), tavoissa ja tottumuksissa (esim.

ruokailu– ja juomatavat), symboleina (esim. liikennemerkit) sekä materiaalisen maailman ja

sen esineiden käyttötavoissa. (Lehtonen 2004, 17, 19.)

Merkitysten yhteydessä on olennaista ymmärtää, että kaikilla asioilla on oma

merkitysyhteytensä, kontekstinsa. Esineillä ja asioilla ei ole itsessään merkitystä. Ne tulevat

merkityksellisiksi ihmisten merkityksenannon kautta ja siinä, miten ne suhteutuvat toisiin

esineisiin ja asioihin ajassa, paikassa ja kulttuurissa. Lehtonen (2004, 17) toteaa, että

"Kulttuurit sisältävät merkityskarttoja, jotka tekevät maailmasta ymmärrettävän niiden

jäsenille". Kasvatuksen ja elämisen avulla opimme oman kulttuurimme asioita ja esineitä

koskevat merkitykset ja niiden vivahteet. Myös tutkimusperinne on merkitysyhteys. Se on

oma kontekstinsa, joka tutkii ja paljastaa erilaisia merkityssuhteiden ilmenemisen tapoja.

Merkitykset ilmenevät riippuen tutkimusperinteestä esimerkiksi omakohtaisina ja koettuina

merkityskokonaisuuksina, merkitysrakenteina tai merkitysten verkkoina. (Moilanen & Räihä

2001, 44; Laine 2001, 28; Varto 1992, 56.)

Lehtonen (2004, 20–21) jatkaa, että samoista merkityksistä muodostuvat sekä julkiset ja

kaikkien luettavissa olevat merkitykset, että ne merkitykset, joista rakentuu ihmisen minuus.

Omaa elämäntarinaamme rakentaessamme, henkilökohtaiset ja julkiset kokemukset

sekoittuvat. Laine (2001, 36–37) vuorostaan toteaa, että asian merkitys, laatu, vaihtelee

ihmisen ja kulttuurin mukaan. Tästä syystä merkityksiä tutkiessa on hyvä tunnistaa ero

henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvan merkityksenannon ja yhteisöön kytkeytyvien

käsitysten välillä.

Tilastollisessa tutkimuksessa käytetään myös merkitys–sanaa. Tällöin puhutaan

merkityssuhteesta, joka tarkoittaa muodollista kausaalisuutta. Tämä tarkoittaa, että kahden

muuttujan suhteeseen vaikuttaa samanaikaisesti myös kolmas muuttuja. Alasuutarin mukaan

kysymys ei ole silloin tilastollisessa mielessä syy–seuraus –suhteesta. Tämän kaltainen

merkityssuhde on esimerkiksi sukupuolen ja tupakoinnin välillä. Sosiaalisen

konstruktionismin näkökulmasta sekä sukupuoli että tupakointi käyttäytymisenä ovat

sosiaalisesti rakentuneita, jolloin ominaisuuden, sukupuoli, ja käyttäytymismallin, tupakointi,

välillä ei näin ollen ole kysymys tilastollisesta vaan muodollisesta kausaalisuudesta.

Merkityssuhteeseen saattaa samanaikaisesti siten vaikuttaa esimerkiksi yksilön

pohjakoulutus, oma sosio–ekonominen asema, vanhempien tupakointi tai asuinpaikka.

(Alasuutari 1994, 173.)

Seuraavaksi esitän lyhyesti ja esimerkinomaisesti, miten merkitys voidaan tutkimuskohteena

ymmärtää kolmessa tutkimusperinteessä. Analyysitavat ovat fenomenologinen

lähestymistapa, sisällönanalyysi ja diskurssianalyysi. Esimerkillä haluan havainnollistaa,

miten samanaikaisesti pieniä mutta ratkaisevia ovat erot analyysitapojen välillä. Samalla

haluan havainnollistaa sitä, miten tärkeää erojen tunnistaminen on, kun tutkija tai

tutkimusryhmä tekee valintaa analyysitapojen välillä. Analyysitapojen valinta ei tapahdu

"mutu"–periaatteella, koska analyysitapa vaikuttaa siihen, miten tutkimus toteutetaan ja

millaisia tutkimustuloksia saadaan. Samalla haluan korostaa, että sisällönanalyysillä tehty

tutkimus ei ole fenomenologista tutkimusta, mutta fenomenologinen tutkimus saattaa usein

olla pikemminkin sisällönanalyysiä. Kaikki merkityksen tutkiminen ei välttämättä ole

diskurssianalyysiä, vaikka kielellisiä ilmaisuja tutkitaankin. Analyysitapaa ei voi käyttää

mielivaltaisesti eikä tutkimusta voi nimetä millä tahansa tavalla, vaikka analyysitapojen

käyttämiselle ei ole välttämättä yhtä reseptiä tutkimusmetodiperinteen sisällä vaan ne saavat

usein sovelluksensa tutkimuskohtaisesti.

6.2 Kolme tapaa lähestyä merkityssuhdetta: fenomenologinen, sisällönanalyysi.

diskurssianalyysi

Fenomenologinen lähestymistapa ei ole teknisesti toteutettava aineiston käsittelytapa vaan se

saa soveltavan muotonsa kulloisenkin tutkimustilanteen mukaan. Siten ei ole esittää

minkäänlaista "reseptiä" siitä, mitä fenomenologista lähestymistapaa käyttävän tutkijan

pitäisi tehdä tutkimuksensa analyysissä. Fenomenologisen lähestymistavan tärkeimpiä

työvälineitä ovat käsitteet kokemus, merkitys ja yhteisöllisyys. Tutkija käyttää ensisijaisena

tutkimisen lähtökohtanaan omaa käsitystään ihmisestä, kokemuksesta ja merkityksistä. (Laine

2001, 31; Varto 1992, 26–27.)

Fenomenologisen lähestymistavan avulla tutkitaan ihmisen kokemuksellista suhdetta

maailmaan, jossa hän elää. Kokemuksellisella suhteella tarkoitetaan ihmisen aktiivista

vuorovaikutussuhdetta toisiin ihmisiin, kulttuuriin sekä luontoon. Nämä suhteet ilmenevät

ihmisen kokemuksina. Tutkimisen kohteena on siten ihmisen elämäntodellisuus, jossa tutkija

tutkittavan kokemuksia yrittää ymmärtää. Tutkittavan elämäntodellisuus on se kokonaisuus,

jota tutkija yrittää ymmärtää ja jossa tutkittava ilmiö tai asia tulee tarkasteluun. (Laine 2001,

26–27; Varto 1992, 23–25.)

Fenomenologisella tutkimuksella tehtyyn tutkimukseen liittyy, että tutkija(t) paljastaa, mikä

on tutkittavaa asiaa tai ilmiötä koskeva hänen oma merkitysten ymmärtämisen edellytyksensä

eli esiymmärryksensä. Tutkija ei koskaan lähde tyhjästä vaan perinne luo mahdollisuuden

ymmärtää yleisemmin toista, tulkita heidän kokemuksiaan ja ilmaisujaan. Taustalla on aina

jotakin, joka antaa perustan ymmärtää tutkittavaa asiaa, koska tutkija on osa yhteisön

merkitysten perinnettä, johon hän on kasvanut ja kasvatettu. Tutkijan on paljastettava

tutkimuksessaan tutkimuskohdetta koskevat lähtökohtansa, ennakkokäsityksensä ja ennakko–

oletuksensa. (Laine 2001, 30–31; Varto 1992, 112–113.)

Fenomenologista lähestymistapaa käyttävän tutkijan on tutkimuksensa aluksi tehtävä kaksi

tutkimuksen kannalta perustavanlaatuista kuvausta. Hänen on ensiksikin kuvattava

tutkimuskohteen elämäntodellisuus sellaisena kuin se on ja toiseksi hänen on kuvattava omat

ennakko–oletuksensa ja ennakkokäsityksensä tutkijana. Tavoitteena tutkimuksessa on tuon

oman esiymmärryksen kyseenalaistaminen ja siitä etääntyminen, jotta oma ymmärrys voisi

laajeta. Tutkija tekee kuvauksen siitä, mitä tutkimusaineistossa on sanottu tutkittavasta

asiasta. Kuvauksessa tutkija tuo esille mahdollisimman vähän itseään. Hän myötäilee

tutkittavan kieltä ja puhetta. Tavoitteena on löytää tutkittavan näkökulma tutkittavaan asiaan.

Fenomenologinen lähestymistapa ei ole kiinnostunut yksittäisistä sanoista, tauoista

haastattelussa tai haastateltavan käyttämistä äänenpainoista vaan merkityksistä, joita

tutkittava tuottaa puhutun, kirjoitetun tai kuvatun avulla tutkittavasta ilmiöstä tai asiasta sekä

merkityssuhteista ja merkityskokonaisuuksista, mitä yksittäiset merkitykset tutkittavan

kannalta muodostavat. Merkityskokonaisuuksien "näkeminen" tutkimusaineistosta perustuu

pitkälti tutkijan elämänkokemuksen tuomaan merkitysten tajuun. Tutkija itse on näin ollen

keskeinen tutkimuksensa työväline. (Laine 2001, 32–34; Varto 1992; 112–113.)

Merkityskokonaisuuksien etsintää ohjaa sekä tutkijan merkitysten taju, tutkimusaineisto että

tutkimusongelma ja tutkimuskysymykset. Tutkimuskysymykset suuntaavat tutkijan

mielenkiintoa tutkimusaineistossa siihen, mikä on tutkimusongelman ja tutkimuksen

tavoitteiden kannalta olennaista. Merkityskokonaisuudet löytyvät etsimällä

tutkimusaineistosta sisällöllisesti yhteenkuuluvia kuvauksia. Samanlaiset merkitykset, eli

jokin (se, joka saa merkityksen) ilmenee jollekin (se, joka antaa merkityksen) jonakin

(merkitys) jossakin (merkitysyhteys) tietyssä, ajassa ja paikassa muodostavat yhdessä

merkityskokonaisuuden. Merkityskokonaisuuksia voi löytyä tutkimusaineistosta useita.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tutkimusongelman, tutkimuskysymysten ja tutkimuksen

tavoitteiden kannalta olennaisia. Lopullinen tulkinta löytyy merkityskokonaisuuksien välisistä

suhteista. Tämä on tulkinta, joka asetetaan takaisin siihen kulttuuriseen ja teoreettiseen

asiayhteyteen, josta se on erotettu. (Laine 2001, 39–43; Varto 1992, 57, 86–92; Huhtinen

1996; 22.)

Fenomenologista tutkimusta ei tehdä ilman teoreettista viitekehystä. Fenomenologisessa

lähestymistavassa aiemmat tutkimukset ja teoreettiset mallit tulevat kuvaan kuitenkin vasta

siinä vaiheessa, kun oma tutkimusaineiston tulkinta on tehty, tutkijan ymmärrys tutkittavasta

asiasta on laventunut eli ymmärrys on korjaantunut ja/tai syventynyt ja tämä laventuminen on

tapahtunut ennen kaikkea tutkimuskohteen kokemuksilleen antamien merkitysten, laatujen,

avulla. Tulkinta suhteutetaan maailmaan, josta tutkimukseen otettu kokonaisuus on rajattu.

Aiemmat tutkimukset ja teoreettinen viitekehys toimii kriittisenä näkökulmana tutkijan

tekemään tulkintaan tutkittavasta asiasta. Lopullinen tutkijan ymmärryksen korjaantuminen

ja/tai syventyminen paljastuu vasta tässä tulkinnan alistamisella yleisempään keskusteluun

asiasta. (Laine 2001, 41–43; Varto 1992, 105–108.)

Fenomenologista lähestymistapaa käyttäessä aineistoksi soveltuvat kaikki merkitysrikkaat

aineistot. Laineen mukaan parhaiten fenomenologiseen tutkimukseen soveltuu videoitu avoin

haastattelu, jossa haastattelukysymykset ovat hyvin vähän haastateltavaa ohjaavia.

Tavoitteena fenomenologisessa haastattelussa on kertomuksenomainen ja mahdollisimman

hyvin kokemuksia kuvaava puhe. Hyvä fenomenologinen haastatteluaineisto sisältää näin

ollen runsaasti kuvauksia tutkittavaa ilmiötä tai asiaa koskevista epämääräisistä

tuntemuksista, mielikuvista ja aavistuksista. Hyvä tutkimusaineisto sisältää myös paljon

vertauksia ja kielikuvia. (Laine 2001, 35–37.) Tutkimushaastattelua täydentämään

tutkimuksen tavoitteista riippuen soveltuvat myös haastateltavan tuottama teksti– tai

kuvamateriaali. Tekstit ja kuvat toimivat myös yksin fenomenologisen tutkimuksen kohteena.

Tällöin tutkija ei kuitenkaan avaa tutkittavan merkityksenantoa vaan käyttää omaa

merkityksenantoaan suhteessa tutkimusaineistoon. Tämä edellyttää tutkijalta reflektoivaa

otetta tutkimiseensa esimerkiksi teorioiden avulla, jotta tutkimuksesta ei muodostuisi vain

omia mielipiteitä kartoittava kokonaisuus.

Sisällönanalyysin ja sisällön erittelyn välinen kysymys on yksi metodikirjallisuudessa

tutkijoita puhuttava asia. Anttila esittää, että sisällönanalyysi on alkujaan kvantitatiivinen

menetelmä. Tuomi ja Sarajärvi vuorostaan toteavat, että sisällönanalyysillä tarkoitetaan

nimenomaan tutkimusaineiston kuvaamista sanallisesti, jolloin tutkimusaineiston

kvantifioimista ei katsota mahdolliseksi. Tällöin he suosittelevat puhumaan sisällön

erittelystä. Sisällön erittelyssä tutkimusaineisto tutkimuskohde esine, puhe, kuva, teksti tai

niiden osat jaetaan havaintoyksiköihin ja yksilöidään numerojärjestykseen. Havaintoyksiköt

asetetaan pystysuoraan sarakkeeseen havaintomatriisiin, johon lisätään pystyriviin

sisältöluokat, joihin merkitään jokaista havaintoyksikköä koskevat ja sisältöluokkaan liittyvät

havainnot numeerisina arvoina. Tutkimuksen kohteena on näin ollen tutkimusaineiston

sisällölliset ominaisuudet tilastollisesti ilmaistavina, numeerisina, tuloksina. Sisällönanalyysi

on pikemminkin laadullisen tutkimusmenetelmän metodi, jossa etsitään merkityssuhteita ja

merkityskokonaisuuksia. Näitä koskeva tieto ei ole esitettävissä numeerisessa tuloksina vaan

sanallisina tulkintoina. (Anttila 1996, 254–256; Tuomi ja Sarajärvi 2002, 107–108.)

Aineistolähtöisessä sisällönanalyysissä tutkijan tavoitteena on löytää tutkimusaineistosta

esimerkiksi jonkinlainen toiminnan logiikka tai tutkimusaineiston ohjaamana jonkinlainen

tyypillinen kertomus. Aineistolähtöisessä sisällönanalyysissä lähdetään liikkeelle siitä, että

tutkija(t) päättää tutkimusaineiston keräämisen jälkeen mutta ennen analyysiä, mistä

toiminnan logiikkaa tai tyypillistä kertomusta lähdetään etsimään. Tämän jälkeen aloitetaan

tutkimusaineiston pelkistäminen. Se tarkoittaa, että tutkimusaineistosta karsitaan

tutkimusongelman kannalta epäolennainen informaatio pois, hävittämättä kuitenkaan tärkeää

informaatiota. Tämä vuorostaan edellyttää, että tutkimusaineisto tiivistetään tai pilkotaan

osiin. Tiivistämistä ohjaa tutkimusongelma ja tutkimuskysymykset. Tämän jälkeen

tutkimusaineisto ryhmitellään uudeksi johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Uuden

kokonaisuuden ryhmittely tehdään sen mukaan, mitä tutkimusaineistosta ollaan etsimässä.

Ryhmittely voi tapahtua esimerkiksi omaisuuksien, piirteiden tai käsitysten mukaan, jotka

löytyvät analyysin kohteena olevasta analyysiyksiköstä. Analyysiyksikkö voi olla sana, lause,

lauseen osa tai ajatuskokonaisuus. Tämän jälkeen jokainen ryhmä nimetään ryhmän sisältöä

parhaiten kuvaavalla "kattokäsitteellä". Tutkimuksen tuloksena ryhmittelyistä muodostuu

käsitteitä, luokitteluja tai teoreettinen malli. Saadun tuloksen avulla yritetään ymmärtää

tutkittavan kuvaamaa merkityskokonaisuutta. (Tuomi & Sarajärvi 2002, 102, 110–115.)

Teorialähtöisessä sisällönanalyysissä lähdetään liikkeelle sananmukaisesti teoriasta.

Tutkimus nojaa jo lähtötilanteessa jonkun auktoriteetin teoriaan, malliin tai ajatteluun.

Tutkimuksen aluksi tutkija(t) kuvaa tutkimusta suuntaavan mallin, teorian tai

ajatuskokonaisuuden. Teorialähtöisessä sisällönanalyysissä teoria ja aiemmat tutkimukset

aiheesta ohjaavat vahvasti käsitteiden ja luokitusten määrittelyä tutkimusaineistosta sekä

analyysiä. Teorialähtöinen sisällönanalyysi eroaa aineistolähtöisestä sisällönanalyysistä, että

teorialähtöisessä sisällönanalyysissä tavoitteena on tutkittavien antamien merkitysten avulla

uudistaa teoreettista käsitystä tai mallia tutkittavasta asiasta. Aineistolähtöinen

sisällönanalyysi kuvaa tutkittavien merkitysmaailmaa ja tavoitteena on ensisijaisesti

tutkittavien toiminta– ja ajattelutapojen ymmärtäminen ja uudistaminen tutkimuksessa

muodostuneiden käsitteiden, luokitusten tai mallien avulla. (Tuomi & Sarajärvi 2002, 116–

117.)

Tuomi ja Sarajärvi (2002, 102) toteavat, että fenomenologisen lähestymistavan voidaan sanoa

olevan aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Mikä on sitten ero fenomenologisen

lähestymistavan ja aineistolähtöisen sisällönanalyysin välillä? Fenomenologisessa

lähestymistavassa tutkimusaineistoa tarkastellaan koko ajan kokonaisuutena. Yksittäisiä

asioita peilataan kokonaisuuteen ja päinvastoin. Tutkimusaineistoa ei siis pelkistetä eikä

tutkittavan kuvausta pureta analyysiyksiköihin kuten sanaan, lauseeseen tai lauseen osaan

kuten aineistolähtöisessä sisällönanalyysissä. Tutkimusaineisto on jonkun ihmisen

tutkittavalle asialle antama merkitysten kokonaisuus jossakin tilanteessa. Tarkastelun

kohteena on tutkimusaineisto kokonaisuutena, koska mielelliset merkitysten katsotaan

paljastuvan aina vain kokonaisuuden avulla. Kielikuvia tai vertauksia ei voi analysoida

fenomenologisesti vain sanojen tai lauseiden avulla. Kielikuva tai vertaus on aina

kokonaisena kuvauksena suhteessa koko tutkimusaineistossa tutkittavan antamaan

kuvaukseen. Näin ollen tutkimusaineisto ei sisällä "turhaa" tietoa, vaikka tutkimusongelma ja

tutkimuskysymykset suuntaavatkin merkityskokonaisuuksien etsintää myös

fenomenologisessa lähestymistavassa. Fenomenologisessa lähestymistavassa tutkijan

merkityksenanto on keskeinen tutkimusväline ja merkitykset löytyvät tutkimusaineistosta

tutkijan merkityksiä koskevan intuition avulla. Tässä yhteydessä tarkoitan intuitiolla

merkitysten lukutaitoa.

Aineistolähtöiseen ja teorialähtöiseen sisällönanalyysiin verrattuna fenomenologisen

sisällönanalyysin ero on myös tutkijan julkilausuman esiymmärryksen käyttäminen tutkijan

tutkimusvälineenä. Tutkija myös tutkimuksessaan analysoi koko ajan oman

esiymmärryksensä muuttumista. Tutkimuksen tuloksena tutkittavan kokemuksista

muodostuneiden merkityskokonaisuuksien avulla havainnollistetaan sekä tutkittavan tapaa

ymmärtää tutkittava asia tai ilmiö että tutkijan esiymmärryksen muuttumista tutkimuksen

aikana. Näiden kahden näkökulman avulla myös toiset ihmiset voivat ymmärtää tutkittavaa

asiaa tai ilmiötä paremmin tai syvemmin. Teorialähtöinen sisällönanalyysi ja

fenomenologinen lähestymistapa eroavat myös suhteessaan teoriaan. Teorialähtöisessä

sisällönanalyysissä lähdetään teoriasta liikkeelle ja tavoitteena on teorian uudistaminen.

Varto (1992, 107–110) toteaa, että fenomenologisessa lähestymistavassa teorianmuodostus

astuu kuvaan vasta tutkimuksen lopussa, kun tutkija suhteuttaa tulkintaansa laajempaan

asiayhteyteen kuten teoreettisiin malleihin, aiempiin tutkimuksiin tai kulttuuriseen

kokonaisuuteen, josta tutkimus rajattiin.

Diskurssianalyysissä ei voida puhua mistään selvärajaisesta tutkimusmetodista.

Diskurssianalyysi on pikemminkin väljä teoreettinen viitekehys, joka sallii erilaisia metodisia

sovelluksia. Diskurssilla tarkoitetaan diskurssianalyysissä jonkinlaisia säännönmukaisia

merkityssuhteiden järjestelmiä, jotka muodostuvat sosiaalisissa käytännöissä ja rakentavat

samalla sosiaalista todellisuutta, jossa me elämme. Merkitykset yhtenäisenä

merkityssysteeminä viittaa siihen, että metaforat, analogiat tai kuvat, jotka jokin diskurssi

paljastaa todellisuudesta, ovat kartoitettavissa yhtenäisinä kokonaisuuksina. (Jokinen et al.

1993, 17, 27; Sulkunen & Törrönen 1997, 15; Suoninen 1993b, 61.)

Diskurssianalyyttisessä ajattelutavassa lähdetään liikkeelle siitä, että ihmisten kielellisesti

tuottamat merkitykset jäsentyvät diskursseiksi eli merkityssuhteiden kokonaisuuksiksi, jotka

luovat, ylläpitävät ja muuttavat todellisuutta tietyllä tavalla. Kielen käytön katsotaan olevan

tekemistä. Todellisuus muodostuu useista rinnakkaisista ja keskenään kilpailevista

merkitysjärjestelmistä. Merkitysjärjestelmät ovat osa sosiaalisia käytäntöjä ja sosiaalisella

todellisuudella on tulkinnallinen luonne. Diskurssianalyysi tutkii erityisesti

merkitysjärjestelmiä, jotka ilmenevät kielellisinä ilmaisuina. Ilmiöt tulevat todellisiksi vasta

sosiaalisessa toiminnassa ja kielenkäytön avulla tilanteessa tai tapahtumahetkessä, jossa

diskurssin tuottaja on. (Jokinen et al. 1993, 21, 24, 27, 41.)

Diskurssien tarkoitus on paljastaa, millaisiksi ilmiöt muotoutuvat. Esimerkiksi jossakin

tilanteessa ilmiöt muotoutuvat normeiksi tai säännöiksi. Jokaisella ihmisellä on

käyttäytymisessään jonkinlainen henkilökohtainen säännönmukaisuus, jota on joskus omassa

toiminnassaan vaikea havaita. Kun käyttäytymisen säännönmukaisuus muodostuu

yhdenmukaiseksi toisten ihmisten kanssa ja yhdenmukaista käyttäytymistä valvotaan

palkkioin ja rangaistuksin, on kysymys normista. Normi saa siis ihmiset toimimaan ja

ajattelemaan yhdenmukaisella tavalla. Diskurssianalyysi on kiinnostunut muun muassa siitä,

miten joistakin ihmisten ilmaisemista kielellisistä merkityksistä muotoutuu vakuuttavia

perusteluja, jopa normeja, ja toisista taas ei. Tilanteella, ajalla ja paikalla eli kontekstilla on

suuri merkitys siihen, millaiseksi ilmiöt muotoutuvat ja millaista toimintaa ne edellyttävät

toimijalta. (Sulkunen 1994, 121–122; Jokinen 1993 et al. 29, 35; Suoninen 1993a, 113.)

Diskurssianalyysi tutkii ensisijaisesti, miten merkitykset tuotetaan ihmisten välillä.

Merkityssuhteiden kokonaisuudet tuottavat eri tilanteissa ihmisten välisissä

vuorovaikutussuhteissa erilaisia totuuksia. Tämä johtuu siitä, että ihmiset muotoilevat

kulttuurisesti tuotettuja sisältöjä käyttötilanteessa siihen sopivalla tavalla. Sisältöjen katsotaan

paljastuvan tapahtumatilanteessa toimijoiden käyttämien selontekojen ja ennen kaikkea

toimijoiden käyttämien perustelujen avulla. Tästä syystä diskurssianalyysi on asian tai

toiminnan olemuksen sijaan kiinnostunut pikemminkin tilanteessa käytetyistä perusteluista.

Perustelut paljastuvat ja tulevat ymmärretyksi kuitenkin vain tilannekokonaisuuden avulla.

Näin ollen tulkinta aina suhteutetaan merkityssuhteiden kokonaisuuteen

tapahtumatilanteessa. (Jokinen et al. 1993, 29–30, 33, Jokinen 1999, 127–128.)

Diskurssianalyysin mielenkiinto on siis tutkimustilanteessa käytetyssä puheessa,

perusteluissa, perusteluissa käytetyissä äänensävyissä, keskustelun kulussa eli

vuorovaikutuskontekstissa sekä tutkijan tai haastattelijan tilanteessa esittämissä

kysymyksissä. Äänensävyt ovat merkityksellisiä merkityssuhteiden hahmottamisessa, koska

äänensävy muuttaa käytettyjen käsitteiden merkityksiä. Jokainen tutkimustilanne on aina

vuorovaikutustilanne, koska toisena osapuolena tutkimustilanteessa on aina tutkija. Tutkijan

kysymykset ovat aina väliintulo, interventio, tutkittavaan, joten sillä on myös tulkinnan

kannalta merkitystä. Diskurssianalyysissä on tärkeää ottaa huomioon myös kulttuurinen

asiayhteys. Vuorovaikutuksessa ilmenevät perustelut saattavat viitata myös tutkimustilanteen

ulkopuolelle kulttuuriseen asiayhteyteen. Kulttuuri asettaa omat reunaehdot tuotetulle

tutkimusaineistolle. Vuorovaikutustilanne ja tuotettu tutkimusaineisto on aina

kulttuurisidonnainen. (Jokinen et al. 1993; 43, 32; Jokinen & Juhila 1999, 56.)

Diskurssianalyysi koskee aina tutkimushetken vuorovaikutustilannetta. Tutkijan

tutkimuksessaan esittämä kuvaus vuorovaikutuksesta ei ole todellisuuden kuvaus vaan

tutkimustilanteen kuvaus. Tutkijan tulee kuitenkin ottaa huomioon vuorovaikutustilanteen

reunaehdot kuten sosiaaliset käytännöt tai määrätty prosessi, joka vaikuttaa tilanteeseen, sekä

niitä koskevat merkitysjärjestelmät. Tutkimustilanne on aina tavalla tai toisella tutkimusta

varten rakennettu sosiaalinen tilanne. Tutkiminen vuorostaan suuntautuu tukijan ja

tutkimusaineiston väliseen vuoropuheluun. Merkitysjärjestelmien analysoinnissa ei ole

koskaan kysymys vain tutkimusaineiston mekaanisesta kuvaamisesta. Siksi tutkijan tuleekin

olla herkkä tutkimustekstiään kirjoittaessaan, minkälaisia seurauksia hän tutkimuksensa

tulkinnoillaan ja johtopäätöksillään todellisuudesta tuottaa tai muodostaa. Diskurssianalyysi

metodina edellyttääkin tutkijalta oman kuvauksensa kriittistä arviointia tutkimustekstissään.

(Jokinen et al. 1993, 28, 34, 37; Suoninen 1993a, 113.)

Diskurssianalyysin suhde yksilöön on selvästi erilainen kuin fenomenologisessa

lähestymistavassa ja aineistolähtöisessä sisällönanalyysissä. Jälkimmäisissä tutkija on

kiinnostunut yksilöstä ja hänen tutkittavaa asiasta tai ilmiöstä antamistaan merkityksistä.

Diskurssianalyysi on kiinnostunut itse tilanteesta ja sosiaalisista käytännöistä sekä millaisia

oikeuksia, velvollisuuksia, ominaisuuksia ja positioita yksilö asettaa itselleen ja toisille

sosiaalisessa tilanteessa pikemminkin kuin yksilöstä ja hänen historiastaan. Mielenkiinto on

sosiaalisessa suhteissa tuotetuissa merkitysjärjestelmissä. (Jokinen et al. 1993, 24, 30, 38–

39.)

Kaikki edellä esitetyt metodit tutkivat ihmisten tuottamia merkityksiä. Fenomenologisessa

lähestymistavassa tieto paljastuu ihmisten kielen avulla ilmaistavissa olevien mielellisten

merkityssuhteiden avulla. Diskurssianalyysissä tieto paljastuu merkitysjärjestelminä

sosiaalisessa käytännöissä ilmenevien esimerkiksi perusteluiden pikemminkin kuin yksilön ja

hänen historiansa avulla. Aineistolähtöisessä sisällönanalyysissä tieto paljastuu ihmisen

muodostamassa puheessa olevan sanan, lauseen, lausejoukon avulla muodostuvassa

merkityskokonaisuudessa. Teorialähtöisessä sisällönanalyysissä uusi tieto paljastuu teorian ja

tutkimusaineiston välisessä merkityssuhteessa.

Kaikkiin itseään kiinnostaviin analyysi– ja lähestymistapoihin kannattaa tutustua olemassa

olevien tutkimusten avulla. Ne havainnollistavat parhaiten metodia, sen usein moninaisia

soveltamismahdollisuuksia sekä tapaa, jolla tutkimus esitetään ja argumentoidaan valmiina

tutkimuksena. Toisten tekemien tutkimusten lukeminen ja analysointi omalta toimi–,

ammatti– tai tieteenalalta sekä lähialoilta on paras itseopiskelumuoto. Tutkimusten

lukeminen ja samalla muistiinpanojen tekeminen on hyvä tie tutkimusmenetelmien ja –

metodien sekä tutkimuksen kirjoittamisen opiskeluun. Tutkimuksia ei siis aina kannata lukea

vain niiden sisällön ja siitä saatava hyödyn vuoksi tai tutustumalla vain tutkimusten

tiivistelmiin ja popularisointeihin. Näissä ei tule esiin tutkimuksen teon kannalta tärkeä

teoreettinen sekä menetelmällinen ja metodinen keskustelu.

6.3 Hermeneuttinen metodi

Hermeneuttista metodia käytetään laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutettavissa

tutkimuksissa. Usein siitä puhutaan fenomenologisen lähestymistavan yhteydessä. Useissa

metodikirjoissa puhutaan myös fenomenologis–hermeneuttisesta lähestymistavasta. Tässä

teoksessa pidän fenomenologisen lähestymistavan ja hermeneuttisen metodin erillään, koska

hermeneuttista metodia voi käyttää myös yhdistettynä muihin analyysi– ja lähestymistapoihin

kuin vain fenomenologiseen lähestymistapaan. Metodia käytetään myös ammatillisessa

toiminnassa muun muassa produkteihin liittyvissä tutkimuksissa. Seuraavassa kuvaan

lyhyesti hermeneuttista metodia.

Juntunen ja Mehtonen (1982, 113) esittävät, että hermeneutiikan idea on, että kulttuurisen ja

sosiaalisen todellisuuden katsotaan olevan merkitysten läpäisemää. Toisin sanoen sosiaalinen

todellisuus on olemassa merkitysten kautta. Varto vuorostaan toteaa, että hermeneuttinen

kehä kuvaa tutkijan ymmärtämisen tapaa. Ymmärtäminen lähtee aina joistakin tutkijan

lähtökohdista. Tutkimuksen aikana hän alati palaa takaisin lähtökohtiinsa oivaltamisensa ja

ymmärryksenä laventumisen johdosta. Samalla tutkija muodostaa uusia lähtökohtia, oivaltaa

ja ymmärtää ja palaa takaisin korjaamaan ja luodakseen uusia lähtökohtia. Tämän lukutavan

avulla on tarkoitus, että tutkija irtautuu pikku hiljaa tietoisesti niistä piirteistä ja ajatuksista,

jotka koskevat häntä itseään eikä tutkittavaa kohdetta. Siksi hermeneuttisella metodilla

muodostettu teoria (väite, eettinen periaate, ohje, malli) ei ole sidoksissa niihin oletuksiin,

joita tutkija on tehnyt tutkimuksensa alussa. Teoria muodostuu lähtöoletusten, tutkimisen

tapahtumien ja jatkuvasta edellisen ymmärtämisen tason ylittämisestä. Tavoitteena on, että

lopuksi jää tulkinta, joka kuvaa mahdollisimman uskottavasti tutkittavaa kohdetta. (Varto

1992, 69, 108.)

Hermeneuttinen kehä on tutkimuksellista dialogia tutkimusaineiston kanssa. Tämä tarkoittaa

käytännössä, että tutkija asettuu vuoropuheluun, dialogiin, tutkimusaineiston kanssa.

Dialogin tavoitteena on avoin asenne ja toisen toiseuden ymmärtäminen. Gadamer (2004, 30)

toteaa, että ymmärtämisessä ei ole kysymys mistään salaperäisestä sielujen yhteydestä vaan

osallisuudesta yhteisiin merkityksiin. Tieto syntyy tuon vuoropuhelun, dialogin, tuloksena.

Laine (2001, 34–35) vuorostaan toteaa, tutkimusaineisto on haastateltavan puhetta ja siten

aina mahdollinen keskustelukumppani. Hermeneuttisessa metodissa kehämäisyys tarkoittaa,

että ymmärtäminen tapahtuu tulkinnan ja tutkijan oman ymmärryksen välillä. Tulkintoja

tehdään useassa vaiheessa ja jokaisen vaiheen jälkeen arvioidaan tulkinnan uskottavuutta.

Tuon kehämäisen ymmärtämisen aikana jokaisessa tulkintavaiheessa tutkijan tekemän

tulkinnan tulisi korjautua ja syventyä. Gadamer (2004, 32) muistuttaa, että oikea tulkinta ei

sisällä mielivaltaisia päähänpälkähdyksiä, huomaamattomia ja rajoittuneita

ajattelutottumuksia vaan kohdistaa katseensa 'asioihin itseensä'.

Varton mukaan, jokainen uusi lukutapa ja tulkintakierros vie lähemmäksi tutkittavaa

kohdetta, sen mieltä sekä samalla avaa ja syventää tutkijan omaa itseymmärrystä tutkittavasta

kohteesta. Hermeneuttisen lukutavan tarkoitus on, että tutkija kykenisi erottamaan oman

lukutapansa. Ilman oman lukutavan erottamista tutkija ei kykene tunnistamaan ja

ymmärtämään myöskään muita lukutapoja. Hän ei kykene näkemään, että tutkimuskohde

esimerkiksi tutkittava ihminen, on aina tutkijan ulkopuolella, itse ajatteleva ja päättävä.

Tutkimuskohteella on maailmansa omine motiiveineen. Se on aina eri kuin tutkijan maailma.

Hermeneuttisen metodin mukaan virheellinen tutkimuskohteen lukutapa on sellainen, jossa

tulkitsemme tutkimuskohdetta ikään kuin se olisi omaa elämäämme. (Varto 1992, 58–59, 69;

Gadamer 2004, 32–33.) Toisin sanoin arjesta tuttu tapa, jolla samaistumme elokuvien

sankareihin, televisiosarjojen henkilöihin, romaanin henkilöhahmoihin tai toisen henkilön

emotioihin on kaukana hermeneuttisesta lukutavasta. Hermeneuttisesta näkökulmasta

samaistumista tärkeämpää on eron tekeminen. Gadamer (2004, 37) esittää saman asian

toteamalla, että tutkijan ei tarvitse asettua omien käsitteidensä ja mielteidensä sijaan sellaisen

historialliseen objektiivisuuteen, jossa hän asettautuu menneen ajan henkeen ja ajattelemaan

sen käsitteillä. Etäisyys ja ero tutkimuskohteeseen on tutkijan ymmärtämisen kannalta

myönteinen ja tuottelias mahdollisuus.

Edellisestä johtuen voisi todeta, että hermeneuttinen metodi on oivallinen keino kehittää

samassa toimintaympäristössä toimivien ihmisten yhteisiä toiminta– ja ajattelutapoja.

Gadamerin mukaan ihmisten keskinäisen ymmärtämisen päämäärä on yhteisymmärrys

tarkastellusta asiasta ja hermeneutiikan tehtävä on aina ollut korjata vajavaista tai

häiriytynyttä yhteisymmärrystä. Tämä tosin edellyttää kykyä ottaa etäisyyttä omiin

ennakkokäsityksiinsä ja ennakkoluuloihinsa ei vain tutkijalta itseltään vaan myös

tutkimuskohteelta. Gadamer jatkaa, että ihmisen on tiedostettava ymmärtämistä ohjaavat

ennakkoluulot, koska muuten niillä on liian voimakas vaikutus ymmärtämiseemme.

Ennakkokäsitykset ja –luulot eivät kuitenkaan ole itsestään selvästi hermeneuttisen metodin

käyttäjän tietoisuudessa vaan ne pitää ensin ärsyttää esille ja sen jälkeen kyseenalaistaa.

(Gadamer 2004, 30, 38–39.)

Keskustelukumppanuutta tai vuoropuhelua tutkimusaineiston kanssa voi toteuttaa monessa

vaiheessa tutkimuksen tekemistä. Laineen (2001, 34) mukaan välittömät tulkinnat tehdään

tutkimusaineistoa hankittaessa eli haastateltavaa kuunnellessa ja katsellessa. Näitä välittömiä

tulkintoja kannattaa jatkaa jokaisen tehdyn tutkimushaastattelun jälkeen purkamalla ne

välittömästi. Tämän jälkeen litteroitu teksti luetaan ja tehdään alustava tulkinta. Vasta tämän

jälkeen lähdetään tekemään seuraavaa tutkimushaastattelua. Tutkijan ymmärrys siten koko

ajan lavenee aineistolähtöisesti. Varsinaista tutkimusaineiston ryhmittelyä, luokittelua ja

tulkintaa teorian avulla lähdetään tekemään, kun koko tutkimusaineisto on kerätty. Tämä

metodi on välttämätön erityisesti silloin, kun tavoitteena on määritellä aineiston laadullista

kattavuutta kyllääntymispisteen, saturaatiota, eli tulkinnan riittävyyttä suhteessa

tutkimusongelmaan.

Hermeneuttinen metodi edellyttää tutkijalta toista koskevan tulkinnan jatkuvaa kriittistä ja

reflektoivaa asennetta. Tavoitteena on uskottavin tulkinta siitä, mitä tutkittava on

mahdollisesti tarkoittanut. (Laine 2001, 34–35.) Käytännössä tämä merkitsee, että

tutkimusaineistoon palataan yhä uudelleen ja uudelleen. Tutkimustekstiä kirjoitetaan koko

ajan. Kun tutkija kokee, että hän on ymmärtänyt asian uudella tavalla, hän palaa jälleen

tutkimusaineistoon tarkistamaan tulkintaansa. Tämän jälkeen hän vuorostaan tarkistaa

tutkimustekstiään. Tutkija ei siis hermeneuttista metodia käyttäessään tee tutkimusta ja vasta

sen jälkeen kirjoita niin sanottua tutkimusraporttia (vrt. määrällinen tutkimusmenetelmä)

vaan hän kirjoittaa koko ajan auki tutkimusaineiston, tutkimusta koskevien muistiinpanojensa

ja oman ymmärryksensä muuttumista koskevaa vuoropuhelua. Hän kerii auki omaa

ymmärtämisen kehäänsä tutkimuksen lukijalle.

Pääperiaate hermeneuttisen metodin käytössä Gadamerin mukaan, että kokonaisuuden

ymmärtäminen tapahtuu kehämäisesti. Kokonaisuus tulee ymmärtää yksittäisestä ja

yksittäinen kokonaisuudesta. Osat, jotka määrittyvät kokonaisuudesta, määrittävät myös itse

kokonaisuutta. Gadamer jatkaa, että yksittäisseikkojen sopivuus kokonaisuuden kanssa on

oikean ymmärtämisen kriteeri. Jos yksittäisseikat eivät ole sopivia kokonaisuuden kanssa, ei

ymmärtäminen ole onnistunut. Kokonaistulkinnan oltava yhteensopiva tutkimuskohteen koko

kuvauksen kanssa, vaikka tutkiessa suuntaisimme huomiomme tutkittavan kuvauksissa

esimerkiksi poikkeaviin, epätyypillisiin ja ainutkertaisiin asioihin. Gadamer toteaa

Heideggerin ajatuksiin viitaten, että ymmärtämistä ohjaa tutkijan esiymmärrys. Se edeltää

ymmärtämistä. Siksi hermeneuttisen kehän noudattaminen edellyttää myös, että tutkija

tiedostaa omat ennakkokäsityksensä ja ennakkoluulonsa tutkittavasta asiasta. (Gadamer 2004,

29, 35; Lehtonen 2004, 177.)

Hermeneuttisen kehän kulkemisen ehto on, että tutkija tuntee tutkimansa asiasisällön ja

maailman, jossa tuo asiasisältö on tuotettu (tuotantoehdot) ja josta asiasisällön merkitykset

kumpuavat. Jos tutkimuskohteena on kuva, kuvasarja tai teksti, tämä tarkoittaa niiden

asiasisällön ymmärtämistä ja tuotantoehtojen tuntemista. Tutkimushaastatteluissa tämä

tarkoittaa, sen asiasisällön ymmärtämistä, mistä haastateltava puhuu. Tutkijalla on siten

oltava kyky erottaa myös, milloin tutkimuskohde ilmaisee omaa kokemustaan, milloin

mielipiteitään tai yhteisön yleisiä käsityksiä. Gadamer (2004, 35–37) käyttää edellisestä

kokonaisuudesta ilmaisua 'täydellisyyden ennakointi'.

Yhteenvetona totean, että hermeneuttisen metodin käyttäjä kulkee tutkimuskohteensa ympäri

koko ajan laajenevaa kehää. Hän on koko ajan tutkittavasta kohteestaan erillinen. Hän astuu

välillä kehän ulkopuolelle ja tarkastelee muiden lähteiden, ilmiöiden ja asioiden avulla

tutkimuskohdettaan. Palatessaan kehään, hän mahdollisesti uuden tiedon valossa ymmärtää

hieman paremmin tai laveammin tutkimuskohdettaan. Edelleenkään tutkija ei muutu

tutkimuskohteekseen tai tule samaksi sen kanssa. Tutkija tuottaa tutkimuksensa

subjektiivisten lähtökohtien avulla hyvin objektiivista ja yleistä tietoa tutkimuskohteestaan,

mikäli tutkija pysyy kehällä ja tekee hermeneuttisen lukutavan avulla eron oman

ymmärryksensä ja tutkittavan kohteen ymmärryksen välillä.

Kirjallisuutta: Merkitysten tutkiminen ja hermeneutiikka

Buber, M. 1995. Minä ja sinä. 2. painos. Helsinki: Juva.

Gadamer, H–G. 2003. Hermeneutiikka. Tampere: Vastapaino.

Laine, T. 2001. "Miten kokemusta voi tutkia? Fenomenologinen näkökulma". Teoksessa

Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin

lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Toimittaneet Juhani Aaltola ja Raine Valli. Jyväskylä:

PS-kustannus. (sivut 26–43)

Lehtonen, M. 2004. Merkitysten maailma. 5. painos. Tampere: Vastapaino.

Moilanen, P. & Räihä, P. 2001. "Merkitysrakenteiden tulkinta". Teoksessa Ikkunoita

tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin

lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Toimittaneet Juhani Aaltola ja Raine Valli. PS–

kustannus: Jyväskylä. (44–67)

Sulkunen, P. & Törrönen, J. (toim.). 1997. Semioottisen sosiologian näkökulmia. Sosiaalisen

todellisuuden rakentuminen ja sen ymmärrettävyys. Helsinki: Gaudeamus.

Teräväinen, J. 1995. Filosofian taito 2–3. Helsinki: Kirjayhtymä. (sivut 95–135)

Varto, J. 1992. Laadullisen tutkimuksen metodologia. Helsinki: Kirjayhtymä. (sivut 58–69)

7 TUTKIMUKSEN ARVIOINNISTA

7.1 Kuka arvioi tehtyä tutkimusta?

Ammatillisessa kentässä tehtyä tutkimusta arvioivat monet tahot hieman eri näkökulmista ja

hieman eri ehdoilla. Ehtoina voivat olla esimerkiksi tutkimuksen antama uusi tieto,

tutkimuksen laatu, tutkimuksen tieteellisyys, tutkimuksen vaikuttavuus tai tutkimuksen

ammatillinen hyödynnettävyys. Arvioijia ovat esimerkiksi tutkimuksen tekijät, tutkimuksen

lukijat, ammatillisen kentän toimijat, tiedeyhteisön toimijat, tutkimuksen rahoittajat

(tutkimussuunnitelma ja rahoitussuunnitelma), tutkimuksen tilaaja(t) ja tutkimukseen

osallistuvat (saatekirje). Tutkimus on näin ollen koko tutkimusprosessin ajan arvioinnin

kohteena. Ideointi–, sitoutumis–, toteuttamis– ja kirjoittamisvaiheessa tutkijoilla on

merkittävä rooli, koska heidän vastuulla on arvioida koko ajan tutkimuksen edetessä

tekemiään ratkaisuja. Sitoutumisvaiheessa tehdään ratkaisuja, joita arvioivat rahoittajat

tutkijoiden tekemän tutkimussuunnitelman perusteella. Tiedottamisvaiheessa, kun tutkimus

julkaistaan, astuu kuvaan ammatillisen ja tieteellisen kentän toimijat sekä muut lukijat

arvioijina.

Tutkimuksen toteuttamisvaiheessa tutkittavilla on tärkeä merkitys tutkimuksen arvioinnissa.

Tutkittavat arvioivat tutkimusta haastattelulomakkeiden ja kyselylomakkeiden mukana

lähetettävän saatekirjeen perusteella. Saatekirjettä harvoin mielletään osaksi tutkimusta ja sen

arviointia, vaikka se saattaa vaikuttaa koko tutkimuksen onnistumiseen. Saatekirjeen

perusteella mahdollinen tutkittava joko osallistuu tai sitten ei tutkimukseen.

Saatekirjeessä tutkijat perustelevat tutkimuksensa tärkeyttä ja mieltä. Saatekirjeessä olevan

tekstin perusteella haastattelulomakkeen, kyselylomakkeen tai haastattelupyynnön saaja

arvioi tekeillä olevaa tutkimusta ja tekee päätöksen tutkimukseen osallistumisestaan.

Saatekirjeen tehtävä on ensisijaisesti vakuuttaa tutkimuskohde tutkimuksesta, motivoida

tutkimuskohde osallistumaan tutkimukseen ja lopulta motivoida jokainen tutkimuskohteeseen

kuuluva vastaamaan kyselyyn tai osallistumaan tutkimushaastatteluun. Tutkijoiden on hyvä

muistaa saatekirjettä tehdessään, että tutkimuskohde saattaa olla puheen ja lupausten tasolla

vakuuttunut tutkimuksen tärkeydestä ja motivoitunut vastaamaan. Siitä ei kuitenkaan vielä

seuraa, että hän vastaa kyselyyn tai osallistuu haastatteluun.

Saatekirjeessä ja siihen liittyvässä kyselyssä vaikuttaa kolme asiaa, jonka perusteella

mahdollinen tutkimuskohde tekee päätöksensä osallistua tutkimukseen. Nämä ovat

visuaalinen ilme, saatteen sisältö sekä lomakkeen laajuus ja kieli. Tärkeimpänä näistä pidän

saatteen ja kyselyn visuaalista ilmettä. Niiden antama kokonaisvaikutelma saa

tutkimuskohteen joko tutustumaan saamaansa kirjeeseen lähemmin tai sitten ei. Ihmiset ovat

tottuneet nykypäivän visuaalisuuteen painottuvassa elinympäristössään, että tuotteiden

graafinen ilme on harkittua, hyvin suunniteltua ja asiantuntemuksella toteutettua. Siitä

huolimatta postiluukusta tipahtelee ja yrityksissä tai organisaatioissa törmää edelleen

mustavalkoisiin kopioihin, huonolla tulostimella tulostettuihin ja asetteluiltaan sekaviin

kyselyihin ja saatekirjeisiin. Tämä ei tarkoita, että ulkoasun suunnittelua ei olisi pidetty

tärkeänä. Lopputulos vain usein paljastaa, että tekijänä on ollut innokas harrastelija.

Nykypäivänä ammatillisessa kentässä tehdyssä tutkimuksessa lomakkeen, kyselyn ja

saatekirjeen ulkoasussa ei ole enää kysymys pelkästään vastaajan motivoinnista vaan myös

tutkimuksen taustavaikuttajien, toimeksiantajan ja rahoittajien itsestään antamasta kuvasta.

Saatekirjeen ja lomakkeen ulkoasu on osa tutkimuksen osapuolten markkinointia. Siten

tutkimuksen rahoituksen suunnittelussa tulisi ottaa huomioon myös ammattigraafikon

palkkaus. Hänen roolinsa on tärkeä koko tutkimusprosessin ajan, koska hän vastaa kaikista

tutkimuksen aikana julkaistujen materiaalien ja tiedotustilaisuuden visuaalisesta ilmeestä.

Hyvä tieteellinen käytäntö edellyttää, että tutkittavalla on riittävästi tietoa tutkimuksesta,

jonka perusteella hän voi päättää tutkimukseen osallistumisesta tai kieltäytymisestä. Toinen

tärkeä asia, jonka perusteella tutkittava vakuuttuu tutkimukseen osallistumisen

mielekkyydestä on siten saatekirjeen sisältö. Saatekirjeessä (ks. Heikkilä 2004, 61–63),

haastattelupyynnössä tai saatteessa kirjoitusten keräämiseen tutkittavilta tulisi käydä ilmi

Mistä tutkimuksessa on kysymys? (aihepiiri, tutkimusongelma, tutkimuskysymykset ja

tutkimuksen tavoite)

Ketkä ovat tutkimuksen osapuolet? (esim. kaupunki, yritys, koulutusorganisaatio)

Kuka tai ketkä ovat tutkimuksen rahoittajia?

Mihin tarkoitukseen tutkimusta tehdään? (esim. toiminnan kehittäminen)

Kuka tai ketkä ovat tutkimustulosten käyttäjiä?

Mihin tutkimuksen tuloksia käytetään?

Milloin tutkimuksen arvioidaan valmistuvan?

Missä valmiiseen tutkimukseen voi tutustua?

Mikä taho säilyttää lomakkeet tai haastattelunauhat vai hävitetäänkö tutkimusaineisto

aineiston käsittelyn jälkeen?

Miksi vastaajan kyselyyn vastaaminen on tärkeää?

Palautusohje: Mihin määräpäivään mennessä, miten ja mihin lomake palautetaan?

Organisaation yhteystiedot, joka vastaa tutkimuksesta.

Henkilön yhteystiedot, jolta voi kysyä lisätietoa tutkimuksesta.

Vastaajalle tulee myös vakuuttaa, että heidän henkilösuojansa on turvattu. (esim. tuloksia ei

ilmoiteta henkilötasolla, lomakkeet jäävät vain tutkijan käyttöön)

Tutkimuksen osapuolten ja rahoittajien mainitseminen on olennainen asia. Erityisesti

tutkimushankkeen rahoittajien mainitseminen. Ulkopuolinen rahoitus lisää tutkimuksen

uskottavuutta. Tutkimuskohteella on oikeus myös tietää, mihin tarkoitukseen hän tietojaan

antaa. Tutkimuksen tarkoituksen ohella tulisi myös kertoa, miten tutkimustuloksia käytetään.

Jos tutkimuksen tarkoitus on palvelukulttuurin kehittäminen, on myös kerrottava, miten

tutkimustuloksilla on aikomus kehittää palvelukulttuuria.

Yleensä saatekirjeissä todetaan lakonisesti, että osallistumisesi tutkimukseen pidetään

tärkeänä. Tämä ei vielä riitä siihen, että tutkimuskohde osallistuisi tutkimukseen.

Tutkimuskohteelle pitää pystyä lyhyesti perustelemaan, miksi juuri hänen osallistumisensa on

tärkeää. Tutkimuskohde saattaa esimerkiksi kuulua yrityksen toiminnan avainhenkilöihin,

hän on merkittävä kanta–asiakas, hän on tietyn palvelun käyttäjä tai hän on koko toiminnan

ydinasia kuten opiskelijat koulutusorganisaatiolle.

Usein saatekirjeissä on mainittu vain tutkimuksesta vastaavan organisaation yhteystiedot.

Organisaatiot muodostuvat kuitenkin ihmisistä. Organisaatio ei siten vastaa tiedusteluihin

vaan organisaation toimijat. Luottamuksen herääminen tutkimusta kohtaa edellyttää, että asiat

nimetään ja niille annetaan kasvot. Tästä syystä suosittelen, että tutkimukselle nimetään

tiedottaja. Saatteessa mainitaan siten organisaation lisäksi myös sen henkilön yhteystiedot,

jolta voi kysyä lisätietoa tutkimuksesta.

Hirsjärvi ja Hurme (2001, 69) nostavat esille jokaisessa tutkimuksessa esiin tulevan

kysymyksen: "Miten paljon tutkittavalle tulisi kertoa tutkimuksen tavoitteista ja

yksityiskohtaisista menettelytavoista?". Tämä kysymys koskee niin teemahaastattelua,

avointa haastattelua, lomakehaastattelua kuin postikyselyä käyttävää tutkijaa. Kysymys on

tärkeä myös tutkijoille, jotka keräävät tutkimusaineistonsa teksteinä tutkittavilta esimerkiksi

kirjoituskilpailujen avulla. Hirsjärven ja Hurmeen (2001, 20) mukaan mitään täsmällistä

ohjetta ei voi antaa. Yleinen periaate on, että tutkimuksesta tulee antaa niin paljon

asianmukaista tietoa, että kohderyhmään kuuluvat voivat saatuun tietoon perustuen päättää

osallistumisestaan tutkimukseen. Riittävän tiedon jakaminen tutkimuksesta ei mielestäni ole

mikään ongelma tutkimusaineiston keräämisen ja tutkimusaineiston laadun näkökulmasta,

vaikka monissa metodikirjoissa asiaa pohditaankin tältä kannalta. Esimerkiksi laadullisella

tutkimusmenetelmällä tehdyn tutkimuksen lopullinen tulkinta ei koskaan nojaa vain siihen,

mitä tutkimusaineistossa on vaan tulkintaan, joka syntyy vuorovaikutuksessa

tutkimusaineiston, aiempien tutkimustulosten, tutkimuksen teorian ja julkisen keskustelun

avulla. Jos tutkimuksesta annetun tiedon katsotaan vaikuttaneen tutkittavan käyttäytymiseen

tai vastaamiseen, on se tutkijalle suhteessa muuhun saatavaan tietoon verrattuna oiva

tutkimukseen liittyvä kriittinen pohdinnan kohde.

Jos saatekirjeen ja kyselyn saaja on jaksanut tutustua tutkimukseen tähän asti, kolmantena

asiana tutkimuskohteen päätökseen vastata tutkimukseen on haastattelulomakkeen tai

kyselylomakkeen laajuus ja kieli (ks. luku neljä ja viisi).

Useat tahot siis arvioivat tutkimusta. Viime kädessä tieteellistä tutkimusta valvovat

tiedeyhteisöt eli yliopistot, koska se on tiedeyhteisöille annettu tehtävä yhteiskunnassa.

Eskola ja Suoranta (2000, 210) toteavat, että tieteellisellä tutkimuksella on ajallisesti ja

paikallisesti muuttuva luonne. Tutkimuksen luotettavuus on tutkijayhteisön sosiaalinen

sopimus siitä, mitä pidetään nykypäivänä tieteellisenä ja mitä ei. Alasuutari (1994, 175)

ilmaisee saman asian toteamalla, että "tutkimustuloksen pätevyyttä ei ratkaise otoksen

edustavuus tai johtolankoina käytettyjen tilastollisten yhteyksien merkitsevyys, vaan sen

ratkaisee nykyinen ja tuleva tieteellinen yhteisö". Tieteelliset tutkijayhteisöt keskustelevat,

sopivat ja tekevät tutkimustyötä siitä, millaisilla käsitteillä voidaan mitata erilaisia asioita ja

siten ne sopivat keskenään, millaiset käsitteet ovat mittareissa päteviä (Uusitalo 1991, 85).

Tämän tiedon siirtäminen ammatillisen kentän tutkimustyöhön on ammattikorkeakoulun

tehtävä. Tämä tehtävä on erityisen tärkeä, mikäli ammatillisessa kentässä tehdyille

tieteellisille tutkimuksille halutaan tiedeyhteisöjen hyväksyntä. Tästä syystä ammatillisen

kentän tutkimusryhmissä olisi hyvä olla vähintään yksi tiedekorkeakoulun käynyt tutkija,

joka jo koulutuksensa vuoksi on sisällä tieteellisen tutkimuksen tutkimusperinteessä,

aktiivisesti seuraa tieteen muutosta ja pystyy siten valvomaan, että tutkimusta toteutetaan

yleisesti hyväksytyllä tavalla.

Tutkimuksen arvioinnissa on vakiintunut käsitteet tutkimuksen luotettavuus ja tutkimuksen

pätevyys. Laadullisella tutkimusmenetelmällä ja määrällisellä tutkimusmenetelmällä tehdyssä

tutkimuksessa tutkimuksen luotettavuuteen ja yleistettävyyteen suhtaudutaan hieman eri

tavalla. Laadullisessa tutkimusmenetelmässä voisi jopa väittää, että yleistettävyyden ja

luotettavuuden arvioinnin raja on kuin veteen piirretty viiva. Seuraavissa luvuissa käsittelen

lyhyesti yleistettävyyden ja luotettavuuden arviointia molemmissa tutkimusmenetelmissä

erikseen.

7.2 Laadullinen tutkimusmenetelmä: tulkinnan yleistäminen ja luotettavuus

Yleisyys laadullisella tutkimuksella toteutetussa tutkimuksessa voidaan tuoda esille monella

tavalla. Se voi olla muodoltaan yhtä hyvin väite (teesi), yleispätevä eettinen periaate

(maksiimi) kuin ohjekin. Se voi olla myös yleinen kuvaus tutkimuksessa tematisoiduista

(jokin, jonakin, jossakin) laaduista (merkitykset) tai laatujen rakentumisista. (Varto 1992,

101–102.) Tutkijan on tutkimusta tehdessä pidettävä mielessä, että tutkimuksessa

yleistäminen tehdään aina tulkinnasta eikä tutkimusaineistosta. Tulkinta on vuorostaan aina

tutkijan, tutkimusaineiston ja teorian välisen vuoropuhelun tulos.

Alasuutari toteaa kulttuurintutkimukseen viittaamalla, että laadullisen tutkimuksen

tavoitteena tulisi olla vanhojen ajatusmallien kyseenalaistaminen ja ilmiön selittäminen

ymmärrettäväksi niin, että se antaa mahdollisuuden ajatella toisin. Alasuutarin mukaan

yleistettävyys ei ole laadullisella tutkimuksella toteutetun tutkimuksen ongelma. Laadullisen

tutkimusmenetelmän tavoite, mielenkiinnon kiinnittyminen ainutkertaiseen ja ainutkertaisen

avulla yleisen ymmärryksen lisääntyminen, ei edellytä konventionaalista keskustelua

tutkimuksen yleistettävyydestä. Alasuutarin mukaan tätä ajatusta ei tulisi tulkita

haluttomuudeksi keskustella tutkimuksen yleistettävyydestä. Tutkija on osoitettava

yleistettävyyden taitoaan eli kykyä tarkastella tutkittavaa asiaa yksittäistapausta yleisemmällä

tasolla jo tutkimuksen aikana. Tämä ilmenee muun muassa tutkijan taitona yhdistää eri

havaintoja. (Alasuutari 1994, 206–207, 209.) Yleistettävyyden ehto on näin ollen tulkintojen

kestävyys ja syvyys. (Eskola & Suoranta 2000, 67).

Alasuutarin (1994, 219) mukaan laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutetussa

tutkimuksessa tutkimus etenee koko ajan silmällä pitäen jonkinlaista "yleistettävyyttä".

Varton mukaan tutkimuksen voi sanoa olevan pätevä, yleistettävä, kun sen tulokset nousevat

tematisoidusta kokonaisuudesta. Tämä tarkoittaa tutkimustuloksen vastaavuutta tutkimukselle

asetettujen päämäärien ja tutkimuskohteen kanssa. Toisin sanoen tutkija on osannut kuvata,

että jokin asia on tietyllä tavalla jollekin henkilölle jossakin tilanteessa, ajassa ja paikassa.

Kun tutkija käyttää esimerkiksi fenomenologista lähestymistapaa, hänen on yleistettävyyden

kriteerin mukaan siirrettävä tuloksensa siihen kokonaisuuteen, josta hän lähti. Tämä

tarkoittaa tutkimustekstissä tutkimusaiheesta riippuen esimerkiksi kannan ottamista aiempiin

tutkimuksiin, vertailua toisten tutkimusten kanssa, kannan ottamista normatiivisiin ohjeisiin

(lait) tai kirjoittamattomiin sääntöihin tai tieteelliseen keskusteluun. Tulokset asetetaan siten

siihen sosiaaliseen ja kulttuuriseen kokonaisuuteen, josta tutkimus rajattiin. (Varto 1992,

103–104, 107–108.)

Laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyn tutkimuksen voi vuorostaan sanoa olevan

luotettava, kun tutkimuksen tutkimuskohde ja tulkittu materiaali ovat yhteensopivia eikä

teorianmuodostukseen (esim. väite, ohje, maksiimi) ole vaikuttaneet epäolennaiset tai

satunnaiset tekijät. (Varto 1992, 103–104.) Eskola ja Suoranta (2000, 210–211, 213) tuovat

saman asian esille toteamalla, että tutkimusprosessin luotettavuus tarkoittaa, vastaako tutkijan

käsitteellistäminen ja tutkijan tekemät tulkinnat tutkittavan käsityksiä.

Tuomi ja Sarajärvi (2002, 131) toteavat, että laadullinen tutkimus ei ole yksi yhtenäinen

perinne, ja siksi laadullisessa tutkimuksessa löytyy myös erilaisia käsityksiä, jotka koskevat

laadullisen tutkimuksen luotettavuutta. (ks. Hirsjärvi et al. 2005, 153, 157.) Seuraavassa

esitän, millaisia asioita laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyn tutkimuksen

luotettavuuden arviointiin kuuluu.

Laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyssä tutkimuksessa tutkimuksen toteuttamista ja

tutkimuksen luotettavuutta ei voi pitää toisistaan erillisinä tapahtumina. Viime kädessä

laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyssä tutkimuksessa luotettavuuden kriteeri on tutkija

itse ja hänen rehellisyytensä, koska arvioinnin kohteena on tutkijan tutkimuksessaan tekemät

teot, valinnat ja ratkaisut. Tutkijan tulee siten arvioida tutkimuksensa luotettavuutta jokaisen

tekemänsä valinnan kohdalla. (Eskola & Suoranta 2000, 208, 210.) Näin ollen luotettavuuden

arviointia tehdään koko ajan suhteessa teoriaan, analyysitapaan, tutkimusaineiston

ryhmittelyyn, luokitteluun, tutkimiseen, tulkintaan ja johtopäätöksiin. Tutkijan on pystyttävä

kuvaamaan ja perustelemaan tutkimustekstissään, mistä valintojen joukosta valinta tehdään,

mitä nämä ratkaisut olivat, miten hän on lopullisiin ratkaisuihinsa päätynyt sekä arvioida

ratkaisujensa tarkoituksenmukaisuutta tai toimivuutta tavoitteiden kannalta.

Hirsjärvi & Hurme (2001, 189) toteavat, että "Tutkijan on pystyttävä dokumentoimaan,

miten hän on päätynyt luokittamaan ja kuvaamaan tutkittavien maailmaa juuri niin kuin hän

on sen tehnyt. Hänen on pystyttävä perustelemaan menettelynsä uskottavasti, mutta toinen

tutkija voi silti päätyä erilaiseen tulokseen ilman, että sitä on välttämättä pidettävä

tutkimusmenetelmän heikkoutena tai edes tutkimuksen heikkoutena." Toistettavuudesta

puhuttaessa on muistettava, että tutkimuksen käytännön toistettavuus ja tutkimustekstin

teoreettinen toistettavuus ovat kaksi eri asiaa. Grönfors toteaa (1985, 38, 179), että tutkimus

on voitu tehdä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kirjoittamisvaihe ei enää teekään aivan

oikeutta tutkimuksen käytännön toteutukselle. Tutkimuskäytännöt ja tutkimusteksti eivät ole

koskaan yhtenevät. Esimerkiksi ammatillisessa kentässä tutkimusta tehdään usein

monialaisissa ryhmissä ja käyttämällä tutkijatriangulaatiota. Näin ollen tutkimuskäytänteiden

tarkka kuvaus tutkimustekstissä on lähes mahdotonta.

Tutkimusta käytännössä ei voi toistaa koskaan sellaisenaan, koska jokainen laadullisella

tutkimusmenetelmällä tehty tutkimus on kokonaisuutena ainutkertainen. Useat metodikirjojen

kirjoittavat toteavat, että muut tutkijat voivat päätyä eri tuloksiin luokitellessaan ja

tulkitessaan tutkimusaineistoa, vaikka luokittelu– ja tulkintasäännöt esitettäisiin

yksityiskohtaisesti. Syynä tähän olisi, että kaikilla tutkijoilla ei ehkä ole samaa teoreettista

perehtyneisyyttä, esiymmärrystä, tutkittavaan aiheeseen kuin tutkimuksen tekijällä. (Syrjälä

et al. 1995, 130–131; Eskola & Suoranta 2000, 216; Hirsjärvi & Hurme 2001, 189.)

Näkemykseni mukaan toisen tutkijan pitäisi kuitenkin samoilla tulkintasäännöillä löytää

muiden tulkintojensa ohella myös se tulkinta, jonka tutkimuksen tekijä on tutkimuksensa

perusteella esittänyt. Muuten on syytä epäillä tutkijan tekemiä luokittelu– ja tulkintasääntöjä

tai kykyä esittää tekemänsä tutkimuskäytännöt niin, että myös muut ymmärtäisivät

tutkimuksen mielen. Tutkimuksella pitäisi olla siis jonkinlainen käytännön toistettavuus, jotta

sillä olisi merkitystä alan tutkimuskentässä.

Tutkimuksen teoreettisen toistettavuuden periaatteen mukaan lukijan on päädyttävä

tutkimustekstissä myös samaan tulokseen kuin tutkimuksen tekijä. Tämä edellyttää

tutkimusprosessissa käytettyjen periaatteiden ja kulun tarkkaa kuvausta sekä päättelyn ja

tulkinnan havainnollistamista aineistokatkelmilla tutkimustekstissä. (Syrjälä et al. 1995, 131;

Eskola & Suoranta 2000, 216–217; Hirsjärvi et al. 2005, 217–218.)

Tuomi ja Sarajärvi (2002, 133) toteavat, että luotettavuutta arvioidessa pitäisi ottaa huomioon

myös puolueettomuusnäkökulma. Tämä asia on ammatillisen kentän tutkimuksissa tärkeä,

koska tutkimusryhmän jäsenet usein ovat itse osa tutkimaansa yhteisön, ammatillisen kentän,

toimintakulttuuria. Tutkimuksesta riippuen tarkastelussa voidaan pohtia esimerkiksi tutkijan

roolin merkitystä tutkittavan yhteisön jäsenenä, tutkijan yhteiskunnallisen aseman,

sukupuolen, iän, arvojen, uskomusten tai omien uskonnollisten tai poliittisten asenteiden ja

näkemysten merkitystä tutkimuksessa tehtyyn tulkintaan. Vaikka tutkimuksen tulee olla

arvovapaata, tutkijan arvot vaikuttavat tutkimuksessa tehtyihin valintoihin. Arvovapaaksi

tutkimuksen tekee juuri se, että tutkija paljastaa tutkimukseen vaikuttavat arvonsa. Hän tekee

kaikki asiat tutkimuksessa niin sanotusti läpinäkyviksi. Läpinäkyvyys vuorostaan kytkeytyy

monella tavalla tutkimuksen tekemisen etiikkaan. Tutkimuksen tulee olla rehellistä ja avointa

tehtiin sitä tiedeyhteisössä tai ammatillisessa kentässä.

7.3 Määrällinen tutkimusmenetelmä: pätevyys ja luotettavuus

Tutkimuksen pätevyys (validius) tarkoittaa mittarin tai tutkimusmenetelmän kykyä mitata

sitä, mitä tutkimuksessa on tarkoituskin mitata. Pätevässä tutkimuksessa ei siten saisi olla

systemaattisen virheen puuttumista. Tämä tarkoittaa, millä tavalla tutkittavat ovat

ymmärtäneet mittarin, kyselylomakkeen, kysymykset. Tulokset vääristyvät, jos vastaaja ei

ajattelekaan kuten tutkija oletti. Validiutta tarkastellaan siten jo tukimusta suunniteltaessa.

Tämä tarkoittaa käsitteiden, perusjoukon ja muuttujien tarkkaa määrittelyä, aineiston

keräämisen ja mittarin huolellista suunnittelua sekä varmistamista, että mittarin kysymykset

kattavat koko tutkimusongelman. (Valli 2001a, 100; Heikkilä 2004, 29; Hirsjärvi et al. 2005,

216–217.) Uusitalo (1991, 84) toteaa tutkimuksen olevan pätevä, kun teoreettiset ja

operationaaliset määritelmät ovat yhtäpitäviä. Kysymys on siitä, miten onnistuneesti tutkija

on kyennyt siirtämään tutkimuksessa käytetyn teorian käsitteet ja ajatuskokonaisuuden

kyselylomakkeeseen.

Tutkimuksen luotettavuus (reliaabelius) tarkoittaa tulosten tarkkuutta eli mittauksen kykyä

antaa ei–sattumanvaraisia tuloksia ja mittaustulosten toistettavuutta. Tämä tarkoittaa, että

toistettaessa saman henkilön kohdalla mittaus, saadaan täsmälleen sama mittaustulos

riippumatta tutkijasta. Heikkilä esittää, että tutkimus on luotettava aina ajassa ja

paikassa.Tutkimustuloksia ei pidä siten yleistää niiden pätevyysalueen ulkopuolelle kuten

toiseen aikaan ja toiseen yhteiskuntaan. (Heikkilä 2004, 30; Hirsjärvi & Hurme 2001, 186;

Hirsjärvi et al. 2005, 216.)

Tutkimuksen luotettavuutta voi heikentää monet asiat tutkimuksen aikana. Satunnaisvirheitä

voivat aiheuttaa monenlaiset asiat: Vastaaja muista vastatessaan jonkin asian väärin tai

ymmärtää asian eri tavalla kuin tutkija, haastattelija merkitsee vastaajan vastauksen

lomakkeeseen väärin tai tutkija tekee virheitä tallentaessa. Virheiden vaikuttavuus

tutkimuksen tavoitteiden kannalta ei välttämättä ole kovin suuri. Tärkeintä on, että tutkija

ottaa kantaa tutkimuksensa ilmeisiin satunnaisvirheisiin. (Uusitalo 1991, 84.) Jos

tutkimustulokset suhteutettuna muiden tutkimuksen tuloksiin vaikuttaa kummalliselta,

pohdittavaksi jää, mistä mahdollisesti virheet johtuvat. Näiden asioiden arviointi käydään

tutkimustekstissä.

Tutkimuksen pätevyys ja luotettavuus muodostavat yhdessä mittarin kokonaisluotettavuuden.

Kun tutkittu otos edustaa perusjoukkoa ja mittaamisessa on mahdollisimman vähän

satunnaisuutta, tehdyn tutkimuksen kokonaisluotettavuus on hyvä. (Heikkilä 2004, 185;

Uusitalo 1991, 86.)

Kirjallisuutta: Tutkimuksen arviointi

Eskola, J. & Suoranta, J. 2000. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino.

(sivut 208–233)

Heikkilä, T. 2004. Tilastollinen tutkimus. 5. uudistettu painos. Helsinki: Edita. (sivut 29–30)

Hirsjärvi, S. 2005. Tutki ja kirjoita. 11. painos. Helsinki: Tammi. (sivut 216–217)

Syrjälä, L. et al. 1995. Laadullisen tutkimuksen työtapoja. Helsinki: Kirjayhtymä.

Tuomi, J. & Sarajärvi, A. 2002. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Tammi.

(sivut 131–146)

Varto, J. 1992. Laadullisen tutkimuksen metodologia. Helsinki: Kirjayhtymä. (sivut 103–104)

7.4 Tutkimuksen arvioinnin perusta: tutkimusteksti

Tehty tutkimus esitetään aina kirjallisessa muodossa eli tutkimustekstinä. Lukijat arvioivat

tutkimuksia tutkimustekstissä esitettyjen kuvausten, väitteiden ja selitysten, perustelujen ja

niiden totuudenmukaisuuden perusteella. (Eskola & Suoranta 2000, 212.) Näin ollen

tutkimustekstin rooli korostuu tutkimusprosessissa. Siksi ei ole yhdentekevää, mitä ja miten

ammatillisessa kentässä tehtyjä tieteellisiä tutkimuksia kirjoitetaan. Tutkimustekstin on muun

muassa perustuttava hyvän tieteellisen käytännön noudattamiseen ja tutkimukselle sovittuun

argumentointitapaan.

Hyvän tieteellisen käytännön noudattaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tutkimustekstiä

ei voisi rakentaa ja kirjoittaa tutkimuksen luonteeseen sopivalla tavalla. Tutkimustekstin tulee

kuitenkin säilyttää tieteelliseen tutkimukseen liittyvän perusluonteensa. Siinä on oltava

arvioiva ja kriittinen ote. Samalla tutkimustekstin on edettävä argumentoiden.

Määrällisessä tutkimusmenetelmässä käytetään vakioitua ja erittäin hyvin määrällisen

tutkimuksen luonteeseen sopivaa tapaa raportoida tutkimus. Määrällisessä

tutkimusmenetelmässä käytetään kirjoitetusta tutkimuksesta nimitystä tutkimusraportti.

Laadullisessa tutkimusmenetelmässä tutkimustekstin rakenne on vapaampi. Tämä koskee

erityisesti tutkimusosaa sekä tulkinnan (tulosten) ja johtopäätösten esittämistä.

Tutkimusraportissa tulee olla (ks. myös Heikkilä 2004, 71–77)

tutkimuksen nimi, tiivistelmä ja sisällysluettelo sekä mahdollisesti alkusanat

tutkimuksen tilaaja/ taustaorganisaatio(t), rahoittaja(t) ja tutkimuksen tekijä(t)

tutkimuksen aikataulu

aihepiirin taustat eli johtopäätökset aiemmista tutkimuksista

tutkimusongelma tai hypoteesi ja tutkimuksen tarkoitus

teoria ja keskeiset käsitteet

kyselylomakkeen (mittarin) pääkysymykset vastausvaihtoehtoineen, tutkimuksen

perusjoukko ja mitä tuo joukko edustaa

otantamenetelmä ja otoksen koko

mittaamisen ajankohta

toteutunut otos eli vastausprosentti, aineiston kato ja sen merkitys

aineiston edustavuus

analysointi ja tulosten esittämisen tapa

yhteenveto tuloksista ja vertailu toisiin tutkimuksiin sekä

tiedonkeruun ja analysoinnin onnistumisen arviointi (validiteetti ja reliabiliteetti).

lähdeluettelo ja tutkimuksen liitteet

Tutkimustekstissä tulee olla

tutkimuksen nimi, tiivistelmä ja sisällysluettelo sekä mahdollisesti alkusanat

tutkimuksen tilaaja/ taustaorganisaatio(t), rahoittaja(t) ja tutkimuksen tekijä(t)

tutkimuksen aikataulu

aihepiirin taustat eli johtopäätökset aiemmista tutkimuksista

tutkimusongelma, teoreettiset tutkimuskysymykset ja tutkimuksen tavoite

teoria ja keskeiset käsitteet

tutkittavat ja heitä koskevan valinnan perustelut

tutkimusaineisto, sen keräämisen kuvaus ja keräämisen ajankohta

tutkimushaastatteluista teemat tai empiiriset tutkimuskysymykset

tutkimushaastatteluista litterointitarkkuus ja käytetyt litterointisymbolit

analyysitapa

arvio tutkimusaineiston kokonaislaadusta ja kattavuudesta

tulkinnan kuvaus

yhteenveto ja vertailu esimerkiksi toisiin tutkimuksiin tai ajankohtaiseen keskusteluun

tutkimuksen yleistettävyys ja luotettavuus

lähdeluettelo ja tutkimuksen liitteet

Jokaisella kohdalla on merkityksensä tutkimuksen arvioitavuuden kannalta. Tutkimuksen

toimeksiantaja ja joskus myös rahoittajat aina jollakin tavalla vaikuttavat siihen, miten

tuloksia esitetään. Heikkilä (2004, 76–79) toteaa, että tiedon omistajilla on valta tiedon

jakamiseen. Tämä tarkoittaa, että tutkimuksen tilaaja tai toimeksiantaja voi päättää, mitä

tietoa julkistetaan ja miten. Tutkimusetiikan mukaan tutkimusryhmällä on kuitenkin

tutkimuksen avoimuuden periaatteen mukaan vastuu jollakin tapaa tiedottaa tutkimuksesta ja

tutkimustuloksista. Tutkimuseettinen ratkaisu on, että tulokset julkistetaan sellaisena kuin ne

tutkimuksessa ovat ilmenneet ilman valikointia tai painotuksia. Jos näin ei voida toimia, se on

hyvä tuoda tutkimusraportoinnissa ilmi ja myös kertoa, mitä asioita koskevia tuloksia ei

julkisteta ja mistä syystä. Syynä saattaa olla, että tutkimustiedon julkistaminen esimerkiksi

heikentää yrityksen kilpailutilannetta.

Perustelut tutkimusongelman mielelle ja merkitykselle alan kannalta nousevat muun muassa

tutkimuksen taustoista ja aiemmista tutkimuksista. Lukijan kannalta tutkimusongelma,

tutkimuskysymykset ja tutkimuksen tavoitteet on esitettävä täsmällisesti. Tutkimustulosten

arviointi on myös helpompaa, jos lukija tietää, mikä on ollut tutkimuksen tarkoitus.

Tutkimuksen aikataulu tulee esittää, koska se antaa lukijalle käsityksen siitä, millaisilla

ajallisilla resursseilla tutkimus on toteutettu. Lukija voi siten arvioida tuloksia suhteessa

tutkimukseen käytettyyn aikaan. Tutkijan tai tutkijoiden sitoumukset ja tutkimuksen

rahoittajien paljastaminen taas antaa mahdollisuuden lukijalle arvioida tutkimustulosten

puolueettomuutta.

Tutkimustekstissä kerrotaan myös yksityiskohtaisesti tutkimusmenetelmä ja aineiston

keräämisen tapa, aineiston keräämisen toteutus ja sen erityispiirteet, tutkittavien valintaan ja

määrään vaikuttavat asiat, tutkimuksen teoreettinen viitekehys ja keskeiset käsitteet,

tutkimuksen analyysi– tai lähestymistapa, tutkimusaineiston käsittely eli luokittelu– ja

tulkintasäännöt. Lukija arvioi annettua tietoa vasten, millaisella tutkimusasetelmalla

tutkimusta tehtiin ja miten tuloksiin päästiin valitulla tutkimusasetelmalla. Tuloksia ja

johtopäätöksiä arvioidaan aina kuvattua tutkimusasetelmaa vasten, koska tutkimustuloksiin

vaikuttaa, minkälaista tutkimusasetelmaa käytetään. Esimerkiksi määrällisellä

tutkimusmenetelmällä saadaan erilaista tietoa kuin laadullisella tutkimusmenetelmällä.

Analysoidessa diskurssi– tai sisällönanalyysillä tulee erilaista tietoa kuin fenomenologisella

lähestymistavalla. Teemahaastatteluja tekemällä saadaan vuorostaan erilaista tietoa kuin

kyselylomakkeella. Jo yhden osatekijän vaihtaminen tutkimusasetelmassa saattaa tuoda

erilaisen tutkimustuloksen tai tulkinnan.

Edellisten asioiden käsittelyssä on esitettävä, mistä valintoja lähdettiin tekemään, mikä

valinta tehtiin, miksi ja mihin perustuen, sekä mikä niiden toimivuus tutkimuksessa oli.

Esimerkiksi tutkimusaineiston keräämisen tavan kuten teemahaastattelun, kuva–aineiston tai

kyselylomakkeen toimivuuteen on otettava kantaa. Tutkittavien, tutkimusaineiston

keräämiseen ja tallentamiseen liittyy myös aina tutkimuseettisiä kysymyksiä, jotka tulee

valintatilanteessa ratkaista. Nämä asiat on hyvä nostaa esiin tutkimustekstissä liittyi niihin

hyvän tieteellisen käytännön vastaisia seikkoja tai sitten ei.

Määrällisessä tutkimusmenetelmässä perusjoukon ja otoksen kertominen vuorostaan antaa

tietoa siitä, mihin joukkoon tutkimustietoa yleistetään. Tutkimustulokset eivät ole kaikkia

ihmisiä koskevia vaan ne liittyvät aina tietyn tyyppiseen perusjoukkoon. Otoksen kokoa

koskeva tieto vuorostaan antaa mahdollisuuden arvioida tulosten tarkkuutta. Lukijalle tulee

kertoa, perustuvatko tutkimustulokset vain osaan otoksesta. Tutkimusraportissa tulee käydä

ilmi, jos tietoja ja tutkimustuloksia voidaan hyödyntää vain osittain. Tutkimusraportissa

kerrotaan myös kysymykseen vastanneiden määrä ja arvioidaan, mikä on vastauskato ja sen

merkittävyys tulkinnan kannalta. Tämä tilanne saattaa tulla vastaan, jos jonkun kysymyksen

vastausprosentti on liian heikko ja siksi näitä vastauksia ei ole lainkaan analysoitu

tutkimuksessa.

Tutkimusaineiston keräämisen tapa on ratkaiseva arvioidessa tuloksia. Rekisterit, tietokannat,

omaa tutkimusta varten tehty kyselylomake tai teemahaastattelu antavat erilaista tietoa.

Erilaisilla tutkimusaineistoilla päästään tutkimustietoon kiinni myös hyvin erilaista polkua.

Valmiita tutkimusaineistoja saattaa joutua ensin muokkaamaan oman tutkimuksen

tarkoituksiin sopivaksi. Kyselyssä vuorostaan kysymykset vastausvaihtoehtoineen vaikuttavat

jakaumiin. Tuloksiin vaikuttaa kyselyissä ja tutkimushaastatteluissa myös, miten tutkittavat

ovat kysymykset ymmärtäneet. Siksi lukijan on tiedettävä valmiiden aineistojen kohdalla,

miten valmiita aineistoja tutkimuksen tarkoitukseen muokattiin. Kyselylomakkeen ja

tutkimushaastattelun kohdalla vuorostaan, mitä asioita kysyttiin ja onko mahdollista, että

kysymyksiä olisi ymmärretty väärin. Tutkimustuloksia peilataan aina siihen, miten tehtiin ei

siihen, miten olisi voitu tehdä.

Tutkimusaineiston keräämisen ajankohta vaikuttaa aina myös saatuihin tutkimustuloksiin.

Laadullisessa tutkimusmenetelmässä vaikuttaa myös aika, paikka ja tilanne. Määrällisessä

tutkimusmenetelmässä perusjoukon kannalta virheellinen mittausajankohta vinouttaa

tutkimustuloksia samalla tavalla kuin vastaajien kato. Siksi myös mittaamisen ajankohta tulee

mainita tutkimusraportissa. Määrällisessä tutkimusmenetelmässä tutkimusaineiston

edustavuuden arviointi tulee tulosten kannalta tärkeäksi, jos tutkittava joukko on jaettu

erilaisiin ryhmiin. Arvioitavaksi tulee, onko ryhmien suhteellinen edustavuus sama kuin

perusjoukossa. Tutkimusaineiston kattavuus tutkimusongelman suhteen on tärkeä tieto

laadullisella tutkimusmenetelmällä tehdyssä tutkimuksessa. Keskustelu omien

tutkimustulosten ja samaa aihepiiriä koskevien tutkimustulosten välillä avaa myös lukijalle

mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen tulosten arviointiin.

Tutkimusryhmän tai tutkijan kannalta muistamisen arvoista on, että mikään tutkimus ei ole

täysin virheetön. Tutkimus käytäntönä on aina elävä prosessi, johon vaikuttaa monet

ennakoimattomat tekijät. Heikkilä toteaa tilastollisen tutkimuksen kohdalla, että virheitä voi

sattua tutkimustietoa kerätessä (mittaus–, otanta–, kato– ja peittovirheet), syötettäessä

havaintomatriisiin, käsiteltäessä ja tuloksia tulkitessa. (Heikkilä 2004, 30, 185). Virheiden

peittäminen on kuitenkin tutkimusetiikan vastaista. Rehellinen tutkija tuo virheensä

tutkimustekstissä esille, pohtii niiden vaikutusta tulkintaan ja tuloksiin sekä antaa näin ollen

myös lukijalle mahdollisuuden arvioida virheiden merkittävyyttä esimerkiksi

tutkimustulosten käytettävyyden kannalta.

Määrällisellä tutkimusmenetelmällä toteutettujen tutkimusten raportoinnissa on tapana

käyttää tulosten esittämisessä taulukoita, kuvioita ja kaavioita (esim. pylväs– ja

piirakkakuviot). Havaintomatriisina esitetty tieto ei ole vielä tutkimustulosten esittämistä. Se

kertoo vain, että kaikkien vastaajien antamat tiedot on listattu, mutta ei vielä analysoinnin eli

tutkimisen tuloksia. Taulukoita, kuviota ja kaavioita käytetään tulosten raportoinnissa eri

tarkoituksiin. Kuviot ja kaaviot sopivat, kun halutaan antaa visuaalisesti havainnollinen kuva

asiasta, säästää lukijaa yksityiskohtaiselta tarkastelun tekemiseltä sekä tarjoamaan lukijalle

yleiskuva aineiston jakautumisesta. Taulukko sopii silloin, kun tavoitteena on antaa

mahdollisimman paljon ja yksityiskohtaisempaa tietoa. Isojen taulukoiden kohdalla haittana

on, että lukija saattaa hukkua liikaan informaatioon. Valli esittää, jos taulukkoon tulee

enemmän kuin viisi luokkaa, saattaa taulukon selkeys kärsiä. Tutkijan tehtävä on miettiä

tarvittavan informaation määrää, tulosten esittämistapaa ja sen tarkoituksenmukaisuutta

lukijan kannalta. (Valli 2001b, 161–167.)

Kuviot, kaaviot ja taulukot ovat tutkijan tulkintaa tuloksista. Taulukot, kuviot ja kaaviot eivät

kuitenkaan saa olla raportoinnissa itseisarvo. Ne eivät riitä yksistään esittämään tuloksia.

Niiden tehtävä on havainnollistaa tutkimuksesta kirjoitettua tekstiä eikä korvata tekstiä.

Kuviot, kaaviot ja taulukot voi panna myös tutkimuksen loppuun liitteeksi. Liitteet vaativat

tekstin, jossa liitteisiin viitataan. Määrällisellä tutkimusmenetelmällä tehdyn tutkimuksen

tutkimusraportti on siis aina ensisijaisesti suorasanaista tekstiä ja toisijaisesti kuvia, kaavioita

ja taulukoita. Kuvioiden, kaavioiden ja taulukoiden sisällön pitää tukea tekstiä ja antaa

mahdollisimman yksityiskohtaisesti tietoa. Raportin vuorostaan tulee kertoa tutkimuksesta,

joka tehtiin.

Edellisten tekstiä havainnollistavien kuvioiden, kaavioiden ja taulukoiden lisäksi

tutkimustekstiä voi havainnollistaa myös erilaisilla piirroksilla, animaatioilla,

multimediaesityksillä tai materiaalinäytteillä. Tutkimustekstiin voi myös ottaa mukaan

hypertekstiä eli teksti voidaan myös sisäisesti linkittää eri tasoilla. Nämä ovat tyypillisiä

ratkaisuja ammatillisen kentän käytännön toteutuksissa, joten niiden yhdistäminen myös

perinteiseen tutkimustekstiin on perusteltua, mikäli se on tarkoituksenmukaista tutkimuksen

sisällön havainnollistamiseksi. Yleisemmin muita havainnollistamistapoja kuin kaavioita,

kuvioita ja taulukoita käytetään laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutetuissa

tutkimuksissa.

Laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutetussa tutkimuksessa erilaiset lähestymis– ja

analyysitavat vaikuttavat tutkimustekstin luonteeseen. Laadullisessa tutkimusmenetelmässä

tutkimusosan tekstiä on mahdollista rakentaa juonellisemmin kuin määrällisellä menetelmällä

tehdyn tutkimuksen tutkimusraportissa. Eskola ja Suoranta (2000, 240–241) esittävät useita

tapoja jäsentää laadullisen tutkimusmenetelmän tutkimusteksti. Eskola ja Suoranta jatkavat,

että tutkimusosan vuoropuhelu käytännössä tarkoittaa, että tutkimusaineistosta nousevan

havainnon rinnalle tuodaan vuoropuheluun havainto jostakin toisesta tutkimuksesta ja/tai

tutkimuksen teoreettisesta perustasta. Tämä tapa on luonteva hermeneuttista metodia

käyttävälle tutkijalle. Itse suosittelen ammatillisen kentän tutkimuksille kirjoittamistapaa,

jossa empiria ja teoria käyvät vuoropuhelua, dialogia, keskenään ja tämä vuoropuhelu

tuodaan selkeästi tutkimustekstissä esille. Vuoropuhelun läpinäkyvyys paljastaa myös

tutkimuksen lukijalle, miten tutkijan ymmärrys on muodostunut ja muuttunut tutkimuksen

aikana. Tutkimuksen kuvaukset, tulkinnat, tulevat siten esille jo pitkin tutkimustekstiä.

Tutkimuksen lopussa ne on hyvä vielä koota yhteen esimerkiksi lukuna "Yhteenveto", jossa

tutkija esittää keskeiset tulokset eli kokonaiskuvauksen tulkinnoistaan. Kirjoittamisen ote on

pohtiva ja vertaileva ja siten lähellä ammatillisen kentän perinteistä työskentelytapaa.

Käytännössä tutkimuksen logiikkaa ei voi koskaan toistaa sellaisenaan tutkimustekstissä tai

raportissa. Näkemykseni kytkeytyy relativistiseen käsitykseen luotettavuudesta. Sen mukaan

tutkimustekstissä oleva kieli ei koskaan täysin tavoita käytännössä tapahtunutta.

Tutkimusteksti ei siten heijasta tehtyä tutkimustyötä käytännössä vaan muodostaa niistä aivan

oman kokonaisuutensa. Tekstin sisäinen johdonmukaisuus on luotettavuuden arvioinnin

lähtökohta. (Eskola & Suoranta 2000, 221–222.) Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että

tutkimustekstin ei pitäisi kertoa tehdystä tutkimuksesta. Tehty tutkimus on lukijan

arvioitavissa vain tutkimustekstin– tai raportin avulla.

7.5 Argumentaatio tutkimustekstissä

Tutkimuksen tulee olla vakuuttava ja uskottava. Nämä ehdot vaikuttavat tutkimuksen

vastaanottoon ja hyödynnettävyyteen omalla toimi– ja ammattialalla, lähialoilla sekä

sidosryhmissä. Tutkimuksen vakuuttavuus ja uskottavuus on riippuvainen tutkimustekstistä.

Se on ainoa asiakirja, joka tutkimuksesta julkistetaan ja jonka perusteella tehdyn tutkimuksen

vakuuttavuutta ja uskottavuutta arvioidaan. Kun tutkimustekstin vakuuttavuutta ja

uskottavuutta arvioidaan, avainasemassa on perustelutapa, argumentaatio ja tekstin

jatkuvuus. Argumentaatio on ajattelun ja päättelyn taitoa.

Ammatillisen kentän tutkimustekstissä ja –puheessa kannattaa noudattaa tutkimusperinteistä

tuttua tapaa argumentoida. Jos tekstiään väittää tieteelliseksi tutkimukseksi, on sen täytettävä

argumentointia koskevat kriteerit huolimatta siitä, että argumentoinnin hyvyys, reiluus ja

hyväksyttävyys on tilannesidonnaista (Halonen 2004, 259). Jos lukija tunnistaa lukemansa

tekstin lajin argumentointeineen, selityksineen ja kuvauksineen tutkimustekstiksi, on hänen

myös helpompi seurata tekstin juonta. Tutkimustekstissä pääpaino on argumentoinnissa,

mutta laadukkaisiin lähteisiin ja auktoriteetteihin perustuvilla selityksillä ja kuvauksilla on

myös tärkeä rooli. Niiden avulla usein väite ja tulkinta tulee avatuksi myös lukijalle

ymmärrettävässä muodossa. Tämä kaikki ilmenee ammattilaisen kyvyssä ilmaista

ammatillista asiantuntijuuttaan taidollisina tekoina käytännössä mutta myös argumentoivana

puheena ja tekstinä.

Kakkuri–Knuuttilan ja Halosen (1998, 63) mukaan argumentoinnin, selityksen ja kuvauksen

voi erottaa toisistaan. Argumentti vastaa kysymykseen, miksi vastaanottajan tulee hyväksyä

väite. Selitys vastaa kysymykseen, miksi tapahtui se, mitä tapahtui. Kuvaus vastaa

kysymykseen, minkälainen maailma on. Argumentti antaa tukea väitteelle, selitys tekee

selitettävän asian ymmärrettäväksi ja kuvauksen tehtävä on kuvata maailmaa.

Kakkuri–Knuuttila ja Halonen (1998, 63) muistuttavat, että argumentointi ei tarkoita

vihamielistä vastakkainasettelua vaan se antaa mahdollisuuden järkiperäiseen

päätöksentekoon. Samalla perustelut antavat tietoa siitä, mihin nojaten esimerkiksi lukija voi

arvioida tutkimustekstissä esille tuodun väitteen hyväksyttävyyttä.

Argumentointi on myös esitetyn tiedon varmuusasteen esittämistä. Tiedon varmuusastetta voi

ilmaista tekstissä monella tavalla. Kangasharju ja Majapuro (1995, 53–54) esittävät yleisinä

kielellisinä argumentointikeinoina ja ilmaisimina päättelyn, perustelun, vastakohdan ja tiedon

varmuusasteen. Päättelyn ilmaisimia ovat joten, mistä seuraa; siis, mikä todistaa; niinpä,

mistä voi päätellä, perustelun ilmaisimia koska; sen vuoksi, että siksi; mikä johtuu siitä, että;

siitä syystä, perusteluna on, vastakohtailmaisimia yhtäältä–toisaalta; kuitenkin; mutta;

kieltolauseet sekä tiedon varmuusasteen ilmaisimia: täytyy; pitää; saattaa; voi/ ei voi; ehkä/

mahdollisesti; aina; todennäköisesti. Näiden ilmaisimien monipuolisella käytöllä

tutkimustekstin argumentointi ja tekstin jatkuvuus turvataan. Tekstin jatkuvuudesta on

riippuu, onko teksti sisällöllisesti luettavaa ja ymmärrettävää.

Airaksinen toteaa, että lukija vakuutetaan aina järkiperäisin keinoin. Suostuttelu tai epäreilut

keinot kuten asiayhteyteen sopimattomat auktoriteettiperustelut, määrän, laadun tai

tarkkuuden pulmat eivät kuulu tutkimukseen. Tutkimuksessa tehdyissä ratkaisuissa ja

perusteluissa vedotaan aina aiempaan tietoon asiasta. Perusteluna tutkimuksessa toimii

tutkimusalan lähdekirjallisuus ja tutkimuksessa kerätty tutkimusaineisto. Airaksinen esittää,

että argumentoivassa tekstissä perustellaan väitteet ja pyritään osoittamaan väitteet oikeiksi.

(Vilkka & Airaksinen 2003, 102.) Argumentoivassa tekstissä pitäisi myös kumota muut

vaihtoehtoiset väitteet.

Airaksinen jatkaa, että arkikieli on aina monimerkityksellistä ja epätäsmällistä. Tästä syystä

ne eivät myöskään sovellu tutkimustekstiin. Tutkimustekstin käsitteellisinä työkaluina toimii

parhaiten tutkimusalan omat käsitteet, koska ne ovat tarkkarajaisempia, täsmällisempiä ja

niiden merkityksestä eri tilanteissa on suurin piirtein yhdenmukainen käsitys alan sisällä.

(Vilkka & Airaksinen 2003, 104.) Monialaisissa tutkimuksissa ja tutkimusryhmissä

käsitteiden käyttäminen on ongelmallisempaa. Eri aloilla saatetaan käyttää samoja käsitteitä,

mutta ne määritellään hieman eri tavoin alan sisällä. Tämä edellyttää monialaiselta

tutkimusryhmältä käsiteanalyysiä jo tutkimuksen ideointivaiheessa. Ilman yhteisiä käsitteitä

ja yhteistä ymmärrystä käsitteiden sisällöstä ei voi toteuttaa tieteellistä tutkimusta

tutkimukselle asetettujen ehtojen mukaisesti. Monialaisissa tutkimushankkeissa lopullisen

tutkimustekstin ymmärrettävyys on riippuvainen myös siitä, miten täsmällisesti,

selvärajaisesti ja tarkasti tutkimusryhmä on tutkimuksensa keskeiset käsitteet määritellyt.

Argumentointitapa paljastaa Siitosen (2004, 276) mukaan ammatillisen asiantuntijan

ammatillisen sivistyksen. Ammatillisen sivistys tarkoittaa ammatillisen asiantuntijan

suhteellisuudentajua, kulttuurista ymmärrystä ja sosiaalisten suhteiden tajua. Tämä tarkoittaa

Siitosen mukaan, että sekä oma ammatillinen tieto ja taitavuus että oman ammatin vaatima

taito ja tieto suhteutetaan kulttuurin, historian ja politiikan laajaan kokonaisuuteen. Yhdellä

sanalla sanottuna ammatillinen asiantuntija ottaa huomioon aina taitonsa ja tietonsa

kontekstuaalisuuden. Tämä on tärkeä huomio, kun nykypäivänä ammatilliset asiantuntijat

työskentelevät ja tuottavat uutta tietoa yhä useammin monialaisesti.

Arviointia tutkimustekstissä on vaikea toteuttaa, jos tutkija(t) toimivat vain muistinsa varassa.

Metodi edellyttää prosessikirjoittamisen tapaa. Moni tutkija toivoisi, että tutkimusteksti

syntyisi kertaistumalla, kun varsinainen käytännön tutkimusvaihe on jo takana. Aloitteleva

tutkija kokee siksi usein prosessikirjoittamisen monivaiheisuuden tavattoman työläänä ja

aikaa vievänä. Prosessikirjoittaminen on kuitenkin suositeltavaa laadullisella

tutkimusmenetelmällä toteutetussa tutkimuksessa, koska se paljastaa parhaiten tutkijan

ymmärryksen muuttumisen tutkimuksen alkuvaiheen hapuiluista lopullisiin mahdollisimman

kattaviin tulkintoihin. Tässä yhdyn Airaksisen kirjoittamista koskeviin ajatuksiin. Airaksinen

toteaa, että "tutkiminen ja kirjoittaminen limittyvät vuorovaikutuksellisesti alusta loppuun".

Airaksinen jatkaa, että teksti muokkautuu sitä mukaan kuin kirjoittajan ajattelu täsmentyy ja

"teksti kypsyy kuin hyvä viini". Laadukas käytännön tutkimus ei välity lukijalle ja

tutkimustuloksia hyödyntävälle, jos Airaksisen sanoin aluksi toimitaan ja tutkitaan ja lopuksi

pikaisesti hutkitaan. (Vilkka & Airaksinen 2003, 67.)

Kirjallisuutta: Kirjoittaminen

Eskola, J. & Suoranta, J. 2000. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino.

(sivut 234–248)

Alasuutari, P. 1994. Laadullinen tutkimus. Tampere: Vastapaino. (sivut 251–269)

Hirsjärvi, S. & Hurme, H. 2001. Tutkimushaastattelu. Teemahaastattelun teoria ja käytäntö.

Helsinki: Helsinki University Press. (sivut 191–197)

Hirsjärvi, S., Remes, P. & Sajavaara, P. 2005. Tutki ja kirjoita. 11. uudistettu painos.

Helsinki: Tammi. (sivut 221–260)

Iisa, K., Oittinen, H. & Piehl, A. 2002. Kielenhuollon käskirja. 5. uudistettu ja laajennettu

painos. Helsinki: Yrityskirjat.

Kakkuri–Knuuttila, M.–L. 1992. Kuvaus, argumentti ja selitys tutkimusraportissa. Helsingin

kauppakorkeakoulu. Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja D–165.

Kakkuri–Knuuttila, M.–L. (toim.) 1998. Argumentti ja kritiikki. Lukemisen, keskustelun ja

vakuuttamisen taidot. Helsinki: Gaudeamus.

Kangasharju, H. & Majapuro, M. 1999. Tutkimusraportin kirjoittaminen. 5. painos. Helsingin

kauppakorkeakoulun julkaisuja.

Kinnunen, M. & Löytty, O. 2002. Tieteellinen kirjoittaminen. Tampere: Vastapaino.

Lonka, I., Lonka, K., Karvonen, P. & Leino, P. 1998. Taitava kirjoittaja. Opiskelijan opas. 4.

painos. Helsingin yliopiston tutkimus– ja koulutuskeskus Palmenia.

Vilkka, H. & Airaksinen, T. 2003. Toiminnallinen opinnäytetyö. Helsinki: Tammi. (sivut 65–

153)

Hyödyllisiä nettisivuja:

http://www.internetix.fi/opinnot/opintojaksot/8kieletkirjallisuus/aidinkieli/kielenhuolto

Tekstin– ja kielenhuoltoa

http://cs.stadia.fi/~lehtonen/intlviit.html

Lehtonen, K: 1997. Internet–lähteisiin viittaaminen

LOPPUSANAT

SANASTO

Argumentointi = Tutkimuksessa tapa esittää perusteluja. Argumentoinnissa perustelut,

taustaoletukset ja väite muodostavat sisällöllisen linkin toisiinsa. (argumentation)

Argumentti = Perustelu, väite. Vastaa kysymykseen, miksi vastaanottajan tulee hyväksyä

väite. (argument)

Artefakti = Ihmisen tekemä esine tai tuote. (artefact)

Autenttinen = Tutkimusaineistossa se tarkoittaa, että tutkimusaineisto on alkuperäinen ja alun

perin tekijän omaan tarkoitukseen tuotettu kuten henkilökohtaiset päiväkirjat. (authentic,

original)

Avainhenkilö = Käytetään osallistuvassa havainnoinnissa. Avainhenkilö auttaa tutkijaa

saavuttamaan tutkimuskohteena olevan yhteisön luottamuksen sekä tutkijaan että

tutkimukseen. (key informant)

Avoin haastattelu (syvähaastattelu) = Tutkijan ja tutkittavan vuorovaikutukseen perustuva

aineiston keräämisen tapa, jossa tutkija tapaa haastateltavaa useita kertoja ja haastattelu ei

etene ennalta määrättyjen teemojen tai kysymysten mukaan. (open–ended interview, active

interview, depth interview)

Diskurssi = Vakiintunut puhe– tai keskustelun tapa, joka on tyypillinen jollekin tapahtumalle

tai tilanteelle vrt. ammatillinen puhetapa, tieteellinen puhetapa. (discourse)

Eksplisiittinen = Julkilausuttu, sanallinen. (explicit)

Emansipatorinen = Tutkimuksen tavoitteena on, että tutkimus ja sen tulokset lisäävät

tutkittavien ja tutkimuksen lukijoiden ymmärrystä tutkittavasta asiasta, parantavat tai

muuttavat heidän toiminta– ja ajattelutapojaan. (emansipatory)

Empiiriset tutkimuskysymykset = Muotoillaan tutkimusongelmasta ja teoreettisista

tutkimuskysymyksistä. Empiiriset tutkimuskysymykset esitetään tutkittavalle esimerkiksi

tutkimushaastattelussa tai kyselylomakkeessa. (empirical issues)

Haastattelija = Tutkimusaineiston kerääjä, joka voi olla tutkija itse tai tutkimuksen

ulkopuolelta palkattu henkilö. (interviewer)

Harkinnanvarainen näyte = Tutkimusaineistolle määritellään tarkat teoreettiset perusteet.

Valintakriteerinä toimii tutkimusongelma ja tutkimuksen tavoitteet. Tavoitteena on

tutkimusaineiston kattavuus. (purposive sample, judgment sample)

Havainnointi = Laadullisessa tutkimusmenetelmässä käytetty tutkimusaineiston keräämisen

tapa. Havainnoinnin muotoja ovat osallistuva havainnointi ja tarkkailu. (observation research)

Havaintomatriisi = Taulukko, jossa havaintoaineisto on muutettu lukuarvoiksi eli

numeraaliseen muotoon analysointia varten. (matrix, tabulated data)

Havaintoyksikkö (tilastoyksikkö) = Tutkimuskohde, joka voi olla esimerkiksi ihminen, tuote,

kuva, tai teksti. (sampling unit, data collection)

Hermeneuttinen metodi (kehä) = Hermeneuttinen metodi kuvaa tutkijan ymmärtämisen tapaa.

Tutkija asettuu vuoropuheluun tutkimusaineiston kanssa. Ymmärtäminen lähtee tutkijan

lähtökohdista ja tutkija korjaa ajatteluaan tutkittavasta asiasta vuoropuhelussa tapahtuvan

oivaltamisen kautta. (hermeneutical method)

Heterogeeninen = Epäyhtenäinen, epätasalaatuinen. Esimerkiksi tutkittavien joukko sisältää

erilaisia ominaisuuksia. (incoherent, heterogenous)

Hiljainen tieto = Tietoa, joka hankitaan aistimalla, tekemällä ja harjaannuttamalla käytännön

taitoa joko yksin tai seuraamalla ja toistamalla toisen tekemistä (vrt. mestari–kisälli –suhde.)

(tacit knowledge)

Homogeeninen = Tasalaatuinen, yhtenäinen. Esimerkiksi tutkittavien joukossa ilmenee vain

yhdenmukaisia ominaisuuksia. (homogenous)

Hypoteesi = Olettamus, jonka totuutta ei tunneta tai se arvellaan totuudenmukaiseksi.

Tieteellisen tutkimuksen lähtökohta. (hypothesis)

Implisiittinen = Julkilausumaton, sanaton. (implicit)

Informantit (koehenkilö) = Tutkimukseen osallistuvat henkilöt, joilta hankitaan tutkimukseen

tarvittava tieto. (subject, informants)

Intentionaalinen = Selitetään asioita tutkittavien asialle antaman tarkoituksen tai päämäärän

avulla. (intentionality)

Intersubjektiivinen = Yksilöiden välinen ja yksilöitä yhdistävä. (intersubjectivity)

Interventio = Tarkoittaa väliintuloa. Tutkimuksessa se tarkoittaa tutkijan väliintuloa toisen

ihmisen maailmaan esimerkiksi tutkimushaastattelulla tai osallistuvalla havainnoinnilla.

Interventio voi olla myös tutkimuskohteena. Tutkitaan jonkin asian väliintuloa toiseen asiaan.

(intervention)

Intressi = Tarkoittaa mielenkiintoa tai kiinnostusta johonkin asiaan, esineeseen tai

ongelmaan. (interest)

Johtopäätös = Tulkinnasta tehty yleinen pohdinta suhteutettuna esimerkiksi kulttuuriin,

yhteiskuntaan, ammattialan tilaan tai vastaaviin tutkimuksiin. (conclusion, inference)

Kattavuus = Laadullisessa tutkimusmenetelmässä käytetty tutkimusaineiston riittävyyttä

kuvaava käsite. Tutkimusaineiston kattavuuteen kuuluu tutkimusaineiston kokonaislaatu,

analyysi ja tulkinnan onnistuneisuus. (scope)

Kausaalisuus = Syy–seuraus –suhde. Esimerkiksi jokin tutkimusaineistossa oleva syy selittää

seurauksen. (causality)

Kokonaisluotettavuus = Määrällisessä tutkimusmenetelmässä mittarin

kokonaisluotettavuuden muodostavat yhdessä tutkimuksen pätevyys (validiteetti) ja

luotettavuus (reliabiliteetti). Kokonaisluotettavuus on hyvä, jos otos edustaa perusjoukkoa ja

mittaamisessa on mahdollisimman vähän satunnaisuutta. (dependability)

Kokonaistutkimus = Tarkoittaa, että koko perusjoukko otetaan tutkimukseen mukaan eikä

otantamenetelmiä käytetä. (census)

Konteksti = Tarkoittaa asiayhteyttä. Jokin ilmiö tai asia on aikaan, paikkaan tai kulttuuriin

sidottua tietyssä tilanteessa. (context)

Kriittisyys = Asioiden tarkastelua usealta kannalta. Arvioidaan esimerkiksi asioiden hyviä ja

huonoja puolia, vahvuuksia ja heikkouksia. (a critical attitude, analytical)

Kriteeri = Arviointiperusta tai ehdot, joita arvioinnissa, valinnoissa ja perusteluissa

sovelletaan. (criteria)

Kuvaus = Vastaa kysymykseen, minkälainen maailma on. (description)

Kyllääntymispiste (saturaatio) = Tarkoittaa kohtaa, jossa tutkimusaineiston peruslogiikka

alkaa toistaa itseään eikä lisäaineisto tuota tutkimusongelmaan enää uutta tietoa. (saturation)

Kyselylomake (postikysely, informoitu kysely, joukkokysely) = Standardoitu eli vakioitu

tapa kerätä tutkimusaineistoa. Käytetään määrällisessä tutkimusmenetelmässä. (survey,

survey research, gallup)

Käsite = Konkreettiset käsitteet ovat epätäsmällisiä ja muodostuneet välittömän kuvauksen,

kokemuksen tai havainnon perusteella. Teoreettiset käsitteet ovat yleisiä, yleistäviä, laaja–

alaisia ja niitä käytetään teorioiden muodostuksessa. (concept, idea)

Laadullinen tutkimusmenetelmä = Tutkimusmenetelmä, jonka tavoitteena on ymmärtää

yksilön tai ryhmän toimintaa ihmisten niille antamien merkitysten eli laatujen (esim. halut,

arvot, ihanteet, uskomukset) avulla. (qualitative research)

Litterointi = Litterointi tarkoittaa haastatteluaineiston muuttamista nauhoilta tekstimuotoon

ennalta sovittujen litteraatiomerkkien avulla. (transcription)

Litterointisymbolit(merkit) = Merkkejä, jotka sovitaan ennen tutkimusaineiston litteraatiota,

puhtaaksikirjoittamista nauhoilta tekstiksi. (transcription symbols)

Lomakehaastattelu (strukturoitu haastattelu, standardoitu haastattelu) = Kysymykset ovat

avoimina kysymyksinä lomakkeessa. Kysymysten esitysjärjestys ja muoto on vakioitu.

(questionnaire)

Lumipallo–otanta = Otantamenetelmä, jossa ennalta määrätään ehdot, millä perusteella

ensimmäinen haastateltava valitaan. Jatkossa haastateltavat ehdottavat uudet haastateltavat.

Tätä jatketaan kunnes tutkimusaineiston katsotaan perustellusti kuvaavan tutkittavaa ilmiötä.

(snowball sampling)

Luotettavuus = Laadullisessa tutkimusmenetelmässä tämä tarkoittaa, että tutkimuksen

tutkimuskohde ja tulkittu materiaali ovat yhteensopivia keskenään eikä

teorianmuodostukseen ole vaikuttanut epäolennaiset tai satunnaiset tekijät. (reliability)

Malli = Rakennekokonaisuuksia, joista käy ilmi eri osien suhteet toisiinsa ja tuovat esille

kokonaisuudesta sen olennaiset piirteet. Tutkimuksessa malleja käytetään teorian

muodostuksen apuvälineenä. (pattern)

Merkitys (merkityksellinen) = Jokin tarkoittaa jollekin jotakin. Merkitykset paljastuvat

ihmisten haluina, uskomuksina, käsityksinä, ihanteina ja arvoina. (meaning)

Metodi = Menetelmäopin mukaisia keinoja toteuttaa tutkimus. Tutkimusmetodeita ovat

esimerkiksi menetelmät, aineiston keräämisen tavat, teorian käyttäminen, kirjoittaminen,

analyysitapa ja argumentoinnin tapa. (method)

Metodologia = Menetelmäoppi ja menetelmien arviointiperuste. Oppijärjestelmä metodeista

eli niistä tavoista, joilla järjestelmällisesti voidaan saavuttaa tutkimuksen tavoitteet.

(methodology)

Muuttuja = Havaintoyksikköön liittyvä ominaisuus, joka on luontevasti mitattavissa.

(variable)

Määrällinen tutkimusmenetelmä = Selittää ilmiöitä ja asioita numeraalisesti, teknisesti ja

kausaalisesti. Tavoitteena on numeraalisesti kuvailla jotakin asiaa, asian muutosta tai

vaikutusta johonkin toiseen asiaan. (quantitative research)

Objektiivinen = Tutkijasta riippumaton tai ulkopuolinen asia tai ilmiö. (objective)

Operationaalistaminen = Tutkimuksessa siirretään teoreettiselta tasolta määritelmät tai

tutkittavat osatekijät empiiriselle tasolle, kyselylomakkeeseen, mitattavaan muotoon.

(operationalization)

Optimaalinen kiintiöinti = Jokaisesta ositteesta valitaan havaintoyksiköt ottamalla huomioon

ositteen koko, hajonta ja ositetta koskevat kustannukset. (optimium allocation)

Osallistuva havainnointi = Tutkija osallistuu tutkittavan yhteisön toimintaan samalla

havainnoiden tutkittaviaan. (participant observation)

Ositettu otanta (stratifioitu otanta) = Otantamenetelmä, jossa heterogeeninen perusjoukko

jaetaan homogeenisiin ryhmiin, osajoukkoihin eli ositteisiin. Havaintoyksiköt valitaan

ositteista tasaisella, suhteellisella tai optimaalisella kiintiöinnillä. (stratified sampling)

Otantamenetelmä = Otanta on metodi, jolla perusjoukosta poimitaan havaintoyksiöt

tutkimukseen. Otantamenetelmiä ovat muun muassa yksinkertainen satunnaisotanta,

yksinkertainen satunnaisotanta, systemaattinen otanta, ositettu otanta, ryväsotanta. (sampling

method)

Perusjoukko = Määrällisessä tutkimuksessa tutkimuskohteeksi määritelty joukko, joka

sisältää kaikki havaintoyksiköt, joista tutkimuksessa halutaan tietoa. (universe)

Perustutkimus = Eri tieteenalojen perusteiden järjestelmällistä tutkimista ja selvittämistä.

(basic research)

Piilohavainnointi = Osallistuvan havainnoinnin erikoismuoto. Tutkija osallistuu (soluttautuu)

kohteen elämään, mutta tutkittavat eivät tiedä, että osallistuminen tapahtuu

tutkimustarkoituksessa. Piilohavainnoinniksi kutsutaan myös sitä, että tutkija osallistuu

tutkimuskohteen toiminaan ensisijaisesti muista syistä ja toissijaisesti tutkimussyistä.

(disguised observation)

Postikysely = Yleisin määrällisen tutkimusmenetelmän aineiston keräämisen tapa, jossa

kysymysten esitystapa ja muoto on vakioitu. (inquiry, survey)

Realiabiliteetti = Määrällisessä tutkimusmenetelmässä tämä tarkoittaa mittauksen kykyä

antaa ei–sattumanvaraisia tuloksia eli mittaustulosten toistettavuutta. (reliability)

Reflektiivinen = Harkitseva, kriittinen, perusteltu (reflective)

Ryväsotanta (klusteriotanta) = Otantamenetelmä, joka soveltuu luonnollisille ryhmille kuten

koululuokat, yritykset, organisaatiot, kotitaloudet tai kaupunginosat. Ryppäät voidaan valita

joko satunnaisesti tai systemaattisesti muiden otantamenetelmien mukaan. (cluster sampling)

Saatekirje = Saatekirje pannaan kyselylomakkeen, lomakehaastattelun ja esimerkiksi

tutkimushaastattelupyynnön mukaan. Saatekirje sisältää tutkimuksesta tietoa, jonka

perusteella tutkimuskohde voi päättää tutkimukseen osallistumisesta tai kieltäytymisestä.

(covering letter)

Selitys = Vastaa kysymykseen, miksi tapahtui se, mikä tapahtui. (explanation)

Selvitys = Selvityksessä selitetään, selostetaan tai kuvataan tutkimusaineistoon perustuen,

millainen asia on, mitä tai miten tehtiin jokin asia.vrt. opiskelijapalaute,

tyytyväisyysmittaukset. (study)

Soveltava tutkimus = Käytännöllistä hyötyä tavoitteleva tutkimus. (applied research)

Suhteellinen kiintiöinti = Jokaisesta ositteesta valitaan prosentuaalisesti sama määrä

havaintoyksiköitä. (proportional allocation)

Systemaattinen havainnointi = Määrällisessä tutkimusmenetelmässä käytetty havainnoinnin

tapa. vrt. liikennetiheyden laskijat. (systematic observation)

Systemaattinen otanta = Otantamenetelmä, jossa havaintoyksiöt valitaan tasavälein.

Ensimmäinen otokseen valittava havaintoyksikkö arvotaan kymmenen ensimmäisen

havaintoyksikön joukosta. (systematic sampling)

Tapaustutkimus = Tutkimusote, lähestymistapa tai näkökulma todellisuuden tutkimiseen,

jossa tutkimuksen kohteeksi valitaan tavallisesti yksi ja tarvittaessa myös useampi tapaus.

Tapaus voi olla esimerkiksi organisaatio, laitos, toiminnallinen prosessi tai sen osa,

kuvasarja, yksilö tai käsite. (a case study)

Tasainen kiintiöinti = Jokaisesta ositteesta valitaan yhtä monta havaintoyksikköä. (uniform

allocation)

Teemahaastattelu (puolistrukturoitu haastattelu) = Aineiston keräämisen tapa, jossa tutkija

esittää haastateltavalle teema–alueittain kysymyksiä. Teemojen esittämisjärjestys on vapaa.

(interview, focused interview)

Teoria/ teoreettinen viitekehys = Monia yksittäistapauksia koskeva tiedon yhtenäinen ja

järjestelmällinen esitys. (theory)

Teoreettinen tutkimuskysymys = Pääongelmasta muodostettuja tutkimuskysymyksiä

(alakysymyksiä), joihin tutkimuksella etsitään tietoa. Teoreettisia tutkimuskysymyksiä ei

esitetä tutkittaville. (theoretical issues)

Tieteellinen menetelmä (tutkimus) = Jokaiselle väitteelle on annettava perustelu, johon kuka

hyvänsä voi hankkia tarvittavat esitiedot ja tutkia perustelun pätevyyttä. (research)

Toteutunut otos = Kyselylomakkeisiin vastanneiden määrä. (total sample)

Triangulaatio = Monimetodinen lähestymistapa. Yhdistetään erilaisia tutkimusmetodeja

esimerkiksi määrällinen ja laadullinen tutkimusmenetelmä, erilaiset tutkimusaineistot tai

lähestymistavat samassa tutkimuksessa. (triangulation, mixing methods, crystallization)

Tulkinta = Tutkimuksen tulos, joka tehdään teoreettisen viitekehyksen, tutkijan ja

tutkimusaineiston välisestä vuoropuhelusta. (interpretation)

Tutkimusaineisto = Tutkimusaineisto on se, joka kerätään informanteilta, tutkittavilta.

Tutkimusaineistoa tutkimuksessa tutkitaan eli luokitellaan, ryhmitellään ja tutkitaan

tulkintaviitekehyksen avulla. (data, sample)

Tutkimusetiikka = Hyvä tieteellinen tapa, jota tutkijoiden tulee tutkimusta toteuttaessa

noudattaa. Se määrittää yleisesti sovitut pelisäännöt suhteessa kollegoihin,

tutkimuskohteeseen, rahoittajiin, toimeksiantajiin ja suureen yleisöön. (research ethics)

Tutkimushaastattelu = Laadullisessa tutkimusmenetelmässä käytetty aineiston keräämisen

tapa. Tutkimushaastatteluita ovat lomakehaastattelu, teemahaastattelu ja avoin haastattelu.

(research interview)

Tutkimusmenetelmä = Perustasolla menetelmät jaetaan määrälliseen tutkimusmenetelmään ja

laadulliseen tutkimusmenetelmään. (research method)

Tutkimusongelma = Aihepiiristä johdettu pääongelma, johon viime kädessä koko

tutkimuksella haetaan vastausta. Ongelma on yleisluonteinen asia, pulma tai kysymys, joka

halutaan selvittää tutkimuksen avulla.

(research problem, topic)

Tutkimussuunnitelma = Tutkimuksen kirjallisessa muodossa oleva asiakirja, johon on kirjattu

tutkimusongelma, tutkimuskysymykset, tutkimuksen tavoite, teoreettinen viitekehys,

keskeiset käsitteet, tutkimusmenetelmä, aineiston keräämisen tapa, tutkittavat, kustannusarvio

ja tutkimuksen aikataulu. (research plan)

Täsmäryhmähaastattelu (asiantuntijahaastattelu) = Ryhmähaastattelumuoto, jossa haasteltavia

on kuudesta kahdeksaan. Jokainen haastateltava valitaan sillä perusteella, että hänellä

oletetaan olevan vaikutusta tarkasteltavaan asiaan ja kyky saada aikaan muutoksia. (focus

group interview, elite interviewing)

Validiteetti = Määrällisessä tutkimusmenetelmässä validiteetti tarkoittaa mittarin tai

tutkimusmenetelmän kykyä mitata sitä, mitä ollaan mittaamassa eli systemaattisen virheen

puuttumista. (validity)

Väite = Väitteellä esitetään vastakkaisia kantoja. (argument)

Yksinkertainen satunnaisotanta = Otantamenetelmä, jossa havaintoyksiköt numeroidaan.

Tämän jälkeen arvotaan poimittavat havaintoyksiköt otantaan. (simple random sampling)

Yleistettävyys = Laadullisessa tutkimusmenetelmässä tämä tarkoittaa tutkimustulosten

vastaavuutta tutkimukselle asetettujen päämäärien ja tutkimuskohteen kanssa.

(generalizability)

LÄHDEKIRJALLISUUS

Alasuutari, P. 1994. Laadullinen tutkimus. 2. uudistettu painos. Tampere: Vastapaino.

Ammattikorkeakoululaki 351/2003.

Anttila, P. 1996. Tutkimisen taito ja tiedonhankinta. Taito–, taide ja muotoilualojen

tutkimuksen työvälineet. Helsinki: Akatiimi Oy.

Anttila, P. 2004. "Tiedonhankinnan kanavat ammatillisen asiantuntijuuden edistäjinä".

Teoksessa Tutkiva ja kehittävä ammattikorkeakoulu. Toimittaneet Hannu Kotila ja Arto

Mutanen. Helsinki: Edita. (128–160)

Castells, M. 2000. The Information Age. Volume I–III. 2. painos. Oxford: Blackwell

Publishers.

Commons, M. 2005. Ota riski, unohda tulosvastuu. Havard Medical Schoolin psykiatrian

laitoksen professorin Michael Lamport Commonsin haastattelu. Yliopisto 4/2005. Helsinki:

Helsingin yliopisto.

Eco, U. 1989. Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään? Tampere:

Vastapaino.

Eskola, J. & Suoranta, J. 2000. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 4. painos. Tampere:

Vastapaino.

Gadamer, H–G. 2004. Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Valikoinut ja

suomentanut Ismo Nikander. Tampere: Vastapaino.

Grönfors, M. 1985. Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. 2. painos. Helsinki: Wsoy.

Grönfors, M. 2001. "Havaintojen teko aineiston keräämisen menetelmänä". Teoksessa

Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin

lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Toimittaneet Juhani Aaltola ja Raine Valli. PS–

kustannus: Jyväskylä. (124–141)

Grönroos, C. 1990. Nyt kilpaillaan palveluilla. 2. uudistettu painos. Alkuteos Service

Management and Marketing. Managing the Moments of Truth in Service Competition.

Suomentanut Maarit Tillman. Helsinki: Suomen Ekonomiliitto ja Suomen Ekonomisäätiön

koulutuskeskus.

Halonen, I. 2004. "Argumentaatio ja ammatillinen asiantuntijuus". Teoksessa Tutkiva ja

kehittävä ammattikorkeakoulu. Toimittaneet Hannu Kotila ja Arto Mutanen. Helsinki: Edita.

(255–265)

Hannula, M. 2001. "Tulkinnan vastuu ja vapaus". Teoksessa Taiteellinen tutkimus.

Toimittaneet Satu Kiljunen ja Mika Hannula. Helsinki: Kuvataideakatemia. (69–89)

Heikkilä, T. 2004. Tilastollinen tutkimus. 5. uudistettu painos. Helsinki: Edita.

Heritage, J. 1996. Harold Garfinkel ja etnometodologia. Helsinki: Gaudeamus.

Hetemäki, I. (toim.) 1999. Filosofian sanakirja. Helsinki: Wsoy.

Hirsjärvi, S. & Hurme, H. 2001. Tutkimushaastattelu. Teemahaastattelun teoria ja käytäntö.

Helsinki: Helsinki University Press.

Hirsjärvi, S & Remes, P. & Sajavaara, P. 2005. Tutki ja kirjoita. Helsinki: Tammi.

Hovatta, O. 2005. Kantasolu mullistaa lääketiedettä. Tampereen Solu– ja

kudosteknologiakeskuksen Regeanin johtajan Outi Hovatan haastattelu Aamulehti/

20.3.2005. Tampere: Kustannus Oy Aamulehti.

Huhtinen, A. 1996. Sielun parantamisesta sielun hoitamiseen. Tampere: Tampereen

yliopisto.

Jokinen, A. & Juhila, K. & Suoninen, E. 1993. "Diskursiivinen maailma: teoreettiset

lähtökohdat ja analyyttiset käsitteet". Teoksessa Diskurssianalyysin aakkoset. Toimittaneet

Arja Jokinen, Kirsi Juhila, Eero Suoninen. Tampere: Vastapaino. (17–47)

Jokinen, A. 1999. "Vakuuttelevan ja suostuttelevan retoriikan analysoiminen". Teoksessa

Diskurssinanalyysi liikkeessä. Toimittaneet Arja Jokinen, Kirsi Juhila, Eero Suoninen.

Tampere: Vastapaino. (126–159)

Jokinen, A. & Juhila, K. 1999. "Diskurssianalyyttisen tutkimuksen kartta". Teoksessa

Diskurssinanalyysi liikkeessä. Toimittaneet Arja Jokinen, Kirsi Juhila, Eero Suoninen.

Tampere: Vastapaino. (54–97)

Juntunen, M. & Mehtonen, L. 1982. Ihmistieteiden filosofiset perusteet. 2. tarkistettu painos.

Jyväskylä: Gummerus.

Kakkuri–Knuuttila, M.–L. (toim.) 1998. Argumentti ja kritiikki. Lukemisen, keskustelun ja

vakuuttamisen taidot. Helsinki: Gaudeamus.

Kangasharju, H. & Majapuro, M. 1995. Tutkimusraportin kirjoittaminen. Helsingin

kauppakorkeakoulun julkaisuja D–194.

Kotila, H. 2004. "Tutkimus– ja kehitystoiminnan haasteet ammattikorkeakoulussa".

Teoksessa Tutkiva ja kehittävä ammattikorkeakoulu. Toimittaneet Hannu Kotila ja Arto

Mutanen. Helsinki: Edita. (11–23)

Laine, T. 2001. "Miten kokemusta voi tutkia? Fenomenologinen näkökulma". Teoksessa

Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin

lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Toimittaneet Juhani Aaltola ja Raine Valli. Jyväskylä:

PS-kustannus. (26–43)

Laitinen, H. 1998. Tapaustutkimuksen perusteet. Kuopion yliopiston julkaisuja E.

Yhteiskuntatieteet 55. Kuopio: Sosiaalitieteiden laitos, Kuopion yliopisto.

Laki yliopistolain muuttamisesta (645/2004)

Lehtonen, M. 2004. Merkitysten maailma. 5. painos. Tampere: Vastapaino.

Moilanen, P. & Räihä, P. 2001. "Merkitysrakenteiden tulkinta". Teoksessa Ikkunoita

tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin

lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Toimittaneet Juhani Aaltola ja Raine Valli. PS–

kustannus: Jyväskylä. (44–67)

Mutanen, A. 2004. Ammatillisesta asiantuntijuudesta. Teoksessa Tutkiva ja kehittävä

ammattikorkeakoulu. Toimittaneet Hannu Kotila ja Arto Mutanen. Helsinki: Edita. (242–254)

Nietzsche, F. 1960–61. Menschliehes, Allzumenschliches ein Buch für freie. Ungekürzte

Ausg. Goldmanns gelbe Taschenbûcher Bd 676/677 & 741/ 742. München: Goldman.

Peräkylä, A. 1990. Kuoleman monet kasvot. Tampere: Vastapaino.

Polanyi, M. 2002. Personal knowledge. Towards a Post –Critical Philosophy. 4. painos.

Lontoo: Routledge.

Rajavaara, M. 1999. "Arviointitutkimuksen hyödynnettävyys". Teoksessa Arviointi ja

asiantuntijuus. Toimittaneet Risto Eräsaari et al. Helsinki: Gaudeamus.

Rantala, I. 2001. "Laadullisen aineiston analyysi tietokoneella". Teoksessa Ikkunoita

tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin

lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Toimittaneet Juhani Aaltola ja Raine Valli Jyväskylä:

PS-kustannus. (86–99)

Saarela–Kinnunen, M. & Eskola, J. 2001. "Tapaus ja tutkimus = Tapaustutkimus". Teoksessa

Ikkunoita tutkimusmetodeihin I. Metodin valinta ja aineistonkeruu: virikkeitä aloittelevalle

tutkijalle. Toimittaneet Juhani Aaltola ja Raine Valli. Jyväskylä: PS-kustannus. (158–169)

Sajama, S. 1993. Arkipäivän filosofiaa. Kertomus ihmisestä tiedon hankkijana ja

arvoratkaisujen tekijänä. Helsinki: Kirjayhtymä.

Siitonen, A. 2004. "Ammatillisuus ja taidon käsite". Teoksessa Tutkiva ja kehittävä

ammattikorkeakoulu. Toimittaneet Hannu Kotila ja Arto Mutanen. Helsinki: Edita. (266–278)

Silverman, D. 2001. Interpreting Qualitative Data. Methods for Analysing Talk, Text and

Interaction. 2. painos. Lontoo: Sage Publications.

Sulkunen, P. 1994. Johdatus sosiologiaan. 4. painos. Helsinki: Wsoy.

Sulkunen, P. & Törrönen, J. (toim.). 1997. Semioottisen sosiologian näkökulmia. Sosiaalisen

todellisuuden rakentuminen ja ymmärrettävyys. Helsinki: Gaudeamus.

Suoninen, E. 1993a. "Mistä on perheenäidit tehty? Haastattelupuheen analyysi". Teoksessa

Diskurssianalyysin aakkoset. Toimittaneet Arja Jokinen, Kirsi Juhila, Eero Suoninen.

Tampere: Vastapaino. (111–150)

Suoninen, E. 1993b. "Kielen käytön vaihtelevuuden analysointi". Teoksessa

Diskurssianalyysin aakkoset. Toimittaneet Arja Jokinen, Kirsi Juhila, Eero Suoninen.

Tampere: Vastapaino. (48–74)

Syrjälä, L. et al. 1995. Laadullisen tutkimuksen työtapoja. Helsinki: Kirjayhtymä.

Syrjälä, L. 2001. "Elämänkerrat ja tarinat tutkimuksessa". Teoksessa Ikkunoita

tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin

lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Toimittaneet Juhani Aaltola ja Raine Valli. Jyväskylä:

PS–kustannus. (203–217)

Söderqvist, M. 2004. "Vaihtoehtona sosio–konstruktionismi". Teoksessa Tutkiva ja kehittävä

ammattikorkeakoulu. Toimittaneet Hannu Kotila ja Arto Mutanen. Helsinki: Edita. (24–39)

Tuomi, J. & Sarajärvi, A. 2002. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Tammi.

Töttö, P. 1999. Kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tuolle puolen? Metodipoliittinen

puheenvuoro. Sosiologia 36.vuosikerta 4/1999. Turku: Westermarck–seura. (280–292)

Uusitalo, H. 1991. Tiede, tutkimus ja tutkielma. Johdatus tutkielman maailmaan. 2. painos.

Porvoo: Wsoy.

Valli, R. 2001a. "Kyselylomaketutkimus". Teoksessa Ikkunoita tutkimusmetodeihin I.

Metodin valinta ja aineistonkeruu: virikkeitä aloittelevalle tutkijalle. Toimittaneet Juhani

Aaltola ja Raine Valli. Jyväskylä: PS-kustannus. (100–112)

Valli, R. 2001b. "Mitä numerot kertovat?". Teoksessa Ikkunoita tutkimusmetodeihin II.

Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja

analyysimenetelmiin. Toimittaneet Juhani Aaltola ja Raine Valli. Jyväskylä: PS–kustannus.

(158–171)

Varto, J. 1992. Laadullisen tutkimuksen metodologia. Helsinki: Kirjayhtymä.

Vilkka, H. 1998. Yhteiskunnan intervention merkitys transseksuaalisuuteen. Julkaisematon

pro gradu –työ. Kuopion yliopisto.

Vilkka, H. & Airaksinen, T. 2003. Toiminnallinen opinnäytetyö. Helsinki: Tammi.

Vilkka, H. & Airaksinen, T. 2004. Toiminnallisen opinnäytetyön ohjaajan käsikirja.

Helsinki: Tammi.

Ziman, J. 2000. Real Science. What it is, and what it means. Cambridge: Cambridge

University Press.

Internet–lähteet

http://www.minedu.fi/opm/koulutus/ammattikorkeakoulut/ammattikorkeakoulut.htm

http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040751

http://www.pro.tsv.fi/tenk/ajank.htm

http://www.skr.fi

http://www.versiontracker.com/

http://tilastokeskus.fi/tk/tp/verkkokoulu/index.html