Suomen Huiluseuran julkaisu 2/2019 · Numerot 1/2010 ja 3/2011 vetivät muhkeina 68- ja 64-sivuisina[4] lukupaketteina vertoja vuoden 1986 viimeiselle, 72-sivuiselle mammuttijulkaisulle

Suomen Huiluseuran julkaisu 2/2019ISSN 1238-6243

• Levyn hinta 20 e• Tilaukset ja tiedustelut:Suomen Huiluseura c/o Auli FrigårdJokipiintie 387 B, 61250 [email protected]

• 28 teosta• 20 säveltäjää

• HuilusolisteinaPetri Alanko

Sami JunnonenHanna JuutilainenAlbert LenkiewiczAnnaleena Puhto

Jaana RantaLauri Toivio

• Jalas Chamber &kapellimestari

Juhani Numminen

HUILISTI 2/2019 • 3

Arvoisa lukija, olet juuri avanut viimeisen[1] paperille painetun Huilisti-

lehden. Tästä eteenpäin Suomen Huiluseuran ylläpitämä journalismi

siirtyy digitaaliseen avaruuteen seuran verkkosivuille. On siis tullut

aika jättää hyvästit painetulle Huilisti-lehdelle, jonka kunniakas tarina

kesti 36 vuotta. Tuona aikana on ilmestynyt yhteensä 95 julkaisua,

jotka on nimetty Huilisteiksi, Huilulehdiksi, Huilisti lehdeksi,

Huilisti-infoiksi ja Huilisti Piccoloiksi.

PääkirjoitusViimeisen lehden äärellä –Huilistin tarina 1983–2019

Prologi

hteinen taipaleeni lehden kanssa alkoi vuonna1983 sen ensimmäisen numeron ilmestyessä, japäättyy iltapäivällä kesäkuun 12. päivä 2019, kun

käväisen Keravalla Savion kirjapainossa tarkastamassa56:nnen SHS:lle taittamani lehden, Huilistin numeron2/2019 vedoksen ennen sen painamista. Sain kun-nian kirjoittaa viimeiseen numeroon pääkirjoi-tuksen, ensimmäisen ja viimeiseni;siksi ennen porautumista sivuille la-dottuun sisältöön, käytän tilaisuuttahyväkseni ja palaan ajassa taaksepäin neljävuosikymmentä.

1970-luku veteli viimeisiään aloittaessanisamaan aikaan koulun ja musiikkiharras-tuksen Salpausselän maisemissa Lahdessa.Muovinen nokkahuilu vaihtui jo vuodenpäästä oikeaksi poikkihuiluksi, jonka suu-kappaleesta kaukana suoran rungon toises-sa päässä sijainneelle c-jalalle oikea pikku-sormeni juuri ja juuri ulottui. Vakaasti eteni-vät opinnot 1/3-perustutkinnon suorittami-seen, minkä jälkeen opettajani Eeva Heik-kilä kertoi Suomeen juuri perustetusta Huilu-seurasta, SHS:sta. Liityin saman tien. Tämän an-siosta todistin ihka ensimmäisen Huilisti-leh-den putkahtamisen postilaatikkoon; valkokan-tinen julkaisu teki heti vaikutuksen nuoreenhuilistinalkuun.

Vasta peruskurssitasoille edenneenä en kui-tenkaan ymmärtänyt kovinkaan paljoa uudenlehden sisällön päälle; arvioin sen silti niintärkeäksi, etten hävittänyt lehtiä vaan säilöinne uskollisesti myöhempää tarkastelua varten– onneksi. Bill Dyerin antaumuksellisen työntuloksena lehti ilmestyi niin pitkään, että ehdinaloittaa ammattiopinnot ja saada kosketuksen

YYoikeaan muusikon ammattiin. Huilistin artikkelit alkoivatsiinä sivussa viimein avautua ja niiden merkitys ajankuvinaja kulttuurihistorian tallentajina kasvaa nuoren opiskelijanmielessä. Suuren lama-aallon iskettyä voimalla Suomeenuhkasi Huilistinkin tarina lopahtaa. 19 numeroa toimitet-tuaan Dyer vetäytyi, mutta lehdenteko jatkui parin välivuo-

den jälkeen neljän Huilulehden nimellä 1995–96 kun Turun Huiluklubin toimituskunta IsmoLähdetien johdolla otti sen vastuulleen.

Huiluseuran palvelukseen

Keikat ja opetustyö tulivat mukaan ku-vioihini, mutta Huiluseuran toimin-nasta olin saanut vihiä toistaiseksi vain

lehtien kautta. Vuoden 1993 HelsinkiFlute Summit oli kuitenkin niin suuri ta-pahtuma, että kaikki kynnelle kykenevätvoimat tarvittiin auttamaan. Yhtenä tehtävä-näni oli hakea William Bennett lentoase-malta ja tuoda hänet Pohjoiselle Rautatieka-dulle Sibelius-Akatemiaan kurssia mestaroi-maan. Summitissa esiinnyin itsekin huilu-yhtyeen riveissä, kun Ilpo Mansnerus johtiBoismortier’ta ja Oliver Kohlenbergin kantaesi-tyksen. SHS:n toiminta alkoi kiinnostaa, muttavielä piti opiskella hieman jotain muuta Tek-nillisessä Korkeakoulussa, työskennellä sen yli-oppilaskunnassa tietokoneavusteiseen taittoontutustuen, sekä käydä huilistina vaihto-oppilaa-na Saksassa, ennen kuin sopiva rooli seurassalöytyi.

1990-luvun loppupuolella innokkaan ama-töörihuilistin ja Energia-lehden päätoimittajanIlkka Lepän johtama ETY-lehdet otti päätoi-mitus- ja kustannusvastuun Huiluseuran jo pe-rinteikkäästä julkaisusta. Satuin paikalle kes-ken epävirallisen keskustelun, jossa Leppä etsi

4 • HUILISTI 2/2019

lehdelle taittajaa. Onneksiammattimaiset graafisenpuolen ohjelmistot olivat jomuutaman vuoden ajan olleetsen verran halpoja ja helppo-käyttöisiä, että lehteä saattoi alkaa taittaakämpällään jopa amatöörigraafikkonatoimiva huilistiopiskelija, joka liian har-voin vaivautui lukemaan PageMakerintai Photoshopin tiiliskiven paksuisiamanuaaleja. Tästä huolimatta – tai juurisiitä johtuen – aloin taittaa Huilisti-lehteä vuoden 1997 alussa.

Puutteet silloisessa osaamisessa kor-vasi aluksi kova innostus ja armotonheittäytyminen taitto- ja toimitustyöhön,joka pahimmallaan – tai parhaimmillaan – ei tehnyt eroaaamuyön tai keskipäivän välillä, mitä tulee soveliaisiin työ-aikoihin. Sitä paitsi, työ tekijäänsä opettaa (vai oliko seSiperia)… Huilisti-lehden parissa hankittu kokemus oliyksi merkittävä syy siihen, miksi tienasin pääosan leivästänigraafikkona seuraavat 20 vuotta. Kuriositeettina mainitta-koon, että ensimmäiset taittamani lehdet toimitettiin pai-noon “korpulle” (alunperin 1984 esitelty, ikoninen 3 ja1/2 tuuman disketti) tallennettuna tiedostona; vaikka suu-rin osa kuvista vielä tuolloin skannattiin vasta painossa(koska ne usein olivat diakuvia), oli melkoinen ihmepuristaa koko taitto tuohon 1,44 Mt:n tilaan[2].

Jälleensyntymisestä uuteen nousuun

ETY-lehtien saldo näytti kymmentä kappaletta Huilistin nu-meroita, kun allekirjoittaneen oli viimein aika siirtyä pal-velemaan valtiota Huiluseuran sijaan. Varusmiessoittokun-nan riveissä Suomea kiertäessäni ei kustantaja löytänyt uut-ta taittajaa Huilistia tekemään, eikä kollektiivinen into kuk-kinut enää entiseen malliin palattuani reserviin. Toisen ker-ran oli siis lehti katkolla, mutta onneksi reinkarnaatio to-

teutui vuoden 2003 syksylläMarja-Leena Mäkilän pää-toimittaman ja taittaman Hui-

listi 2003:n muodossa. Ennenvuodenvaihdetta seurasi vielä Tampe-

reen lokakuisen huilutapahtuman siivittä-mänä Joel Dyerin kokoama, värikäs japaksu 20-vuotisjuhlanumero Huilistilehti.

Tunnustan tässä vaiheessa tipahtanee-ni kuvioista, enkä kiinnittänyt julkaisui-hin huomiota. Jossain vaiheessa Leppäyritti käynnistää lehdenteon entistä kun-nianhimoisemmin, mutta vähin erin se-kä hän että ETY-lehdet haihtuivat teilletietymättömille, ennen kuin mitään

konkreettista tapahtui. Puhetta oli myös eri puhallinseu-rojen yhteiseksi “Puupuhallinlehdeksi”, mutta ajatus einostattanut innostusta muissa seuroissa[3]. Huiluseura olikuitenkin jälleen aktivoitunut: sen voimainponnistus vuo-delle 2004, Finnish Flute Festival, järjestettiin syyskuussaKuhmossa, Espoossa ja Turussa, lehden ilmestyessä kah-desti Mäkilän toimesta. Mutta parempaa oli luvassa: ensikertaa kahdeksaan vuoteen ilmestyi lehtiä vuoden 2005aikana jälleen neljästi.

Yhdistys pystyy välttämään lehdenteon synnyttämät alv-maksut julkaisemalla vähintään neljä julkaisua vuodessa.Huiluseuran erinomainen ratkaisu oli jakaa lehti kahteenosaan: pieni, valokopioitu Huilisti-info A5-koossa ja isom-pi, offset-painettu A4-Huilisti ilmestyivät jatkossa vuoron-perää, kumpikin kahdesti. Vetovastuun ensimmäiseen vuo-sikertaan oli ottanut Aija Lehtonen, joka sekä päätoimittiettä taittoi julkaisut.

Vain silitys ja Helsinki Flute Summit 1993-t-paita olisi valmis jälleen päälle-

puettavaksi.

ETY-lehtien kustantamien Huilistivuosikertojen ykkösnumerotvuosilta 1997–2000: James Galway, Emilia Kauppinen ja Anja

Voipio päätyivät näiden numeroiden kansiin.


Lehti vakiintuu

Vuoden 2006 alussa piip-pasi puhelimessa. Seuranpuheenjohtajaksi siirtynytMarja-Leena Mäkilä kertoitekstiviestissään haluavansa“lähettää jotain”, ja pyysiosoitettani. Kului pari päi-vää kun Huilisti putkahtipitkästä aikaa postilaatik-kooni. Puheenjohtajan yti-mekäs rekrytointikampan-ja tuotti kohdallani tulosta:ennen auringonlaskua olinjälleen Huiluseuran jäsen jalupautunut taittamaan leh-teä. Lehtosen harteille jäivätvielä neljän vuoden ajaksiHuilisti-infot, joten omatyöni alkoi numerosta 2/2006. Uuden SHS-yhteistyö-

ni ja kevään kunniaksi lehden kanteen päätyi maasta verso-va suukappale.

Päätoimittajuus kollektiivisoitiin aluksi toimitusneuvos-ton vastuulle. Sitten Mäkilä toimi päätoimittajana vuoden2007 lopusta seuraavissa kahdeksassa numerossa, kunnesneljän lehden ajan puikkoja piti käsissään Eveliina Laineja yhdestä vastasi Åsa Gustavsson. Vuodeksi 2014 saatiinjälleen uusi päätoimittaja, Hanna Tissari, joka kannattiehdotustani muuttaa Infon nimi Huilisti Piccoloksi. Sa-malla pikkulehtikin sai väriä kansiinsa, kun kopioinnistasiirryttiin digipainamiseen. Kevään ison lehden koonti ta-pahtui uuden toimitusneuvoston voimin. Kotoisammanoloinen “lehtitoimikunta” vakiintui käyttöön niin, että pää-tin viimein itsekin luovuttaa ja kutsua viimeisen Huilistinsivuilla pientä mutta tehokasta tiimiämme samoin.

Viiden vuoden ajan on lehtitoimikunta kokoontunutsäännöllisesti ja useimmiten Helsingin Musiikkitalon läm-piöön pohtimaan tulevien lehtien teemoja ja sisältöjä, pu-reskelemaan viimeksi ilmestynyttä lehteä sekä tarjoamaanvertaistukea lehdenteon haasteiden edessä painiskelevilleinnokkaille, mutta joskus hieman stressaantuneille jäse-nilleen. Taittotyö sujui useimmiten mallikkaasti parantu-neilla ohjelmistoilla ja tehokkaammilla laitteilla, vaikkapariin otteeseen koneen kovalevyn hajotessa ja kerran senpiirilevyn kärähtäessä tuntui graafikko roikkuvan hetkenaikaa löyhästi hirressä, kun kymmenien tuntien työ taitto-tiedoston parissa valui hiekkaan painoon toimittamistaedeltävänä iltana.

Ennen tummia pilviä

Tissarin vakaasti kipparoimien kolmen täyden vuosikerranjälkeen päätoimittajaksi saatiin Riikka Suuronen, joka

kuusi lehteä ansiokkaasti koottuaan väistyi antaen tilaaKatri Somerjoelle. Tämän pikaisen visiitin jälkeen vii-meisestä Piccolosta ja Huilistista ovat jaetun päätoimitta-juuden mandaatilla pitäneet hyvän huolen lehtitoimikun-nassa pitkään vaikuttaneet Anne-Leena Rysä ja JohannaSalminen.

Lehden tekemiseen alkoi toimikunnan myötä tulla enem-män ammattimaista otetta. Numerot pyrittiin rakentamaaneri teemojen ympärille, ja artikkeleiden laatuun ja moni-puolisuuteen satsattiin myös kuvapuolella. Lehden haluttiinantavan kaikille Huiluseuran jäsenille jotain – iästä, tai-doista tai työympäristöstä riippumatta. Mielestäni tässä on-nistuttiin resursseihin nähden paikoin erinomaisesti; mieltäovat lämmittäneet esimerkiksi monipuoliset numerot 4/2015 (ääni-teema), 4/2016 (huilu eri genreissä) tai 2 ja4/2017 (Suomi).

Kansissa suosittiin erityisesti taidetta; huiluaiheiset veis-tokset ja maalaukset saivat kuvakäsittelyn avulla usein uu-denlaisen esiintymisympäristön. Etukannen työstön parissasaattoi joskus vierähtää tovi jos toinenkin, kun perfektio-nismi kukki ja aihe tuntui vaativan aina vain uusia Photo-shop-kuvatasoja ja efektejä. Eräänlainen ennätys löytyy nu-merosta 3/2011, jonka kansikuva on kollaasi 57:stä aikai-sempina vuosina lehdessä julkaistusta, taustastaan irtilei-katusta henkilöstä tai hahmosta.

Numerot 1/2010 ja 3/2011 vetivät muhkeina 68- ja 64-sivuisina[4] lukupaketteina vertoja vuoden 1986 viimeiselle,72-sivuiselle mammuttijulkaisulle. Lehden voi tänä aikanasanoa vakiintuneen, sillä 2005–18 ovat Huilisti ja Huilisti-info/Piccolo ilmestyneetneljästi vuodessa 14 vuosi-kerran ajan ilman katkoja.

Kunnianhimoisempi oteei kuitenkaan estänyt tum-mien pilvien kerääntymistätaivaalle. Pikku hiljaa Hui-luseuran taloutta jälleen na-kertaneet jäsenkato, mai-nostajien siirtyminen verk-koon sekä valtionavustuk-sen lakkauttaminen pien-lehdiltä aiheuttivat painettamenojen leikkaamiseen,sillä suhteessa yhä suurem-pi osuus SHS:n varoista ku-lui vain lehden saattamiseenlukijoilleen. Lakkautusuhanvarjon allakin lehdentekoajatkettiin entisellä intensi- japieteetillä. Huilistin tulevai-suutta palloteltiin useassajohtokunnan kokouksessa;viimein loppuvuodesta2018 teki seura lopullisenpäätöksen fyysisen lehden

Riikka Suuronen ja HannaTissari päätoimittivatHuilistia 2014–18.

Allekirjoittanut Musiikkitalonkuppilassa. Lehtitoimikunnanaamuisessa kokouksessa ehti

juoda kupin kahvia ja tarkas-tella työn hedelmää, juuri il-

mestynyttä Huilistin numeroa.


lakkauttamiseksi. Johto- ja lehtitoi-mikunnan yhteisellä päätökselläjulkaisua päätettiin jatkaa vielä seu-ravan vuoden keväälle niin, että vii-meinen Huilisti ilmestyisi kesäksi2019.

Viimeinen Huilisti

Ja tässä se nyt on, tuo viimeinenHuilisti jota voit vielä pidellä käsis-säsi, arvoisa lukija. Seitsemän eriteeman jälkeen viimeinen lehti kes-kittyy itseensä; numeron teemanaon siis yksinkertaisesti Huilisti-lehti. Mukaan kirjoittajiksi halut-tiin mahdollisimman monta sellais-ta henkilöä, jotka vuosien varrellaovat erityisesti ottaneet vastuutaHuilistin sisällöstä ja sen kehittä-misestä. Mutta lehteen mahtuumuutakin.

Tervehdyksensä lukijoille ja hy-västinsä Huilisti-lehdelle tuovatHuiluseuran uusi puheenjohtajaLaura Raudaskoski, Herbert Lindholm, Åsa Gustavs-son ja suomalaiset sukujuuret omaava Robin Soldan. ReaMetsähonkala kirjoittaa lehden alkutaipaleesta yhdessäPäivi Pöyhösen sekä Marjukka, Joel ja Bill Dyerin kans-sa. Hellevi Lassfolk raportoi hollantilaisen Rogier dePijperin uusien soittotekniikoiden kurssista maaliskuunlopulta, ja Anni Ranta kirjoittaa ajatuksiaan traverson ää-nenmuodostuksesta.

Lehtitoimikunnassa jo pitkään vellonut ajatus huilisteistaalanvaihtajina konkretisoituu viimein tässä numerossa, kunAnna-Leena Rysän haastattelemat Kassu Halonen, JariSinkkonen ja Outi Nieminen sekä Johanna Salmisenhaastattelema Juha Uusitalo kertovat syitä ratkaisuihinsa.Terveiset pultista -sarja esittelee Lahti Sinfonian soolohui-listin Outi Viitaniemen.

Ilari Lehtinen kirjoittaa Beethovenin 3. sinfonian huilu-paikkojen lisäksi myös Rantasalmella 1839 syntyneen Lau-ra Netzelin sekä aikansa kosmopoliitti Sigismund Neu-kommin (1778–1858) huiluteoksista. Näiden juttujenmyötä Ilarin saldoksi SHS:n lehdissä julkaistujen artikke-leiden määräksi saadaan huikeat 136 kappaletta!

Kolumneja viimeisessä lehdessä on kaksin kappalein:Ilpo Mansnerus pureutuu Teräsmiehen ja Mustanaamionavulla korkeakouluihin pesiytyneeseen identiteettioppiin,Malla Vivolin pohtii aidon läsnäolon merkitystä tekno-logistuvassa ja pitkäjänteisyydettömässä maailmassa. Levyjäon arvioinnissa kaksi: Erica Nygårdin huilu-urku -duonuunituore CD sekä italialaisen Claudia Giottolin yhty-eineen levyttämä Debussy-kiekko. Viimeinen Ilmiantoesittelee Katja Cederin ja Teea Karttusen. Kirsi Joke-

lan laatima TouHuilu, Hanna Tis-sarin kesähoroskoopit ja allekir-joittaneen sarjakuvat täydentävätlukupaketin.

Tiedon katoavaisuudesta

Vilkaiskaapa kuvaa sivulla 14:Herbert Lindholmin kanssa ku-vaan ovat mahtuneet kaikki kos-kaan julkaistut Suomen Huiluseu-ran lehdet (tätä viimeistä lukuunottamatta). Huolimatta melkoverkkaisesta ilmestymistiheydestä,on 95 kappaletta silti melkoinenmäärä. Mitä tällaisella lehtikasallapitäisi tehdä? Ei niitä kaikkia tulekoskaan luettua, ajattelee ehkämoni ja on valmis jo kärräämäänne asianmukaisesti kierrätyspis-teeseen. Jos tässä kohtaa pitäisiantaa jokin neuvo, se olisi: sääs-täkää Huilisti-lehdet! Uskallanväittää, että niiden arvonnousu onsuoraan verrannollinen digitaali-

sesti tallennetun tiedon määrän kasvuun ympärillämme.Sillä emme tällä hetkellä tiedä, miten kannattaisi säilöä

kulttuuriperintöämme tai mitään muutakaan tietoa digi-taalisena aikakautena. Tiedostomuodot tulevat ja menevät,samoin niiden lukemiseen ja tulkitsemiseen käytetyt oh-jelmat ja laitteet. Tulevaisuuden digiargeologeilta ei haas-teita tule puuttumaan: kuinka avata ajan hapertamille SSD-kiintolevyille, USB-tikuille, SD/SDHC-muistikorteille,DVD-, CD-, Zip-, korppu- tai peräti lerppulevyille[5] am-moisina aikoina tuntemattomilla aplikaatioilla tallennettutieto? Savitauluja, papyruskääröjä tai kirjoja voi tulla yllät-tävän ikävä.

Vaikka teoreeettisesti järjettömän kauan tietoa säilyttäviälaserpulssikaiverrettuja 5D-kvartsilasikiekkoja tai rauta-nanopartikkeli-hiiliputki -tallentimia[6] saataisiin joskuskuluttajamarkkinoille, ongelmana olisi silti aina binääri-datan tulkinta ja oikean tulostusmenetelmän valinta[7]. Tu-levaisuuden tutkija voi raapia päätään JPG- tai PDF-tiedos-ton äärellä siinä missä me tänään mekaanisia reikäkortte-ja ja -nauhoja hypistellessämme. Paljon korvaamatonta tie-toa häviää käsistämme lopullisesti kaiken aikaa digitali-saation vuoksi.

Epilogi

Luottakaamme siis kuitenkin siihen etteivät Suomen hui-listit jätä tulevaisuuden tutkijoita pulaan: useammista ar-kistoista löytykööt vielä vuosituhansien päästäkin vajaan40 vuoden aikana luomamme Huilistit siististi säilöttyinä,kenties peräti nahkakansiin sidottuina. Tämän melkein täy-

Hiiri istahti kivelle soittelemaan ja pääsi Huilistinnro 2/2007:n ja myöhemmin 2/2009:n kanteen

(piirros: Lauri Toivio).


Viitteet

[1] Ainakin toistaiseksi viimeinen (toim. huom.).

[2] Vertailun vuoksi: tämänkin lehden taitosta tehdään PDF-tiedosto,joka ladataan pilvipalveluun ja toimitetaan painoon linkin avulla.Tiedoston koko on noin 40 Mt, eli datamäärältään vajaat 30 kertaavuoden 1997 Huilisti-taittojen kuvattomia tiedostoja suurempi. 1990-luvun lopussa ennen polttavia CD-asemia yleistynyt Iomegan uudelleen-kirjoitettava Zip-levyke nosti tallennuskapasiteetin huikeaan 100Mt:uun, mikä oli merkittävä parannus graafisissa töissä.

[3] Toisin oli muutaman vuoden päästä, kun muut seurat lähestyivätvuorostaan SHS:aa samalla asialla. Puskaradion mukaan Huilisti-lehtisaattoi tuolloin aiheuttaa jopa kateutta. Puupuhallinlehti “Pillistiä” eikuitenkaan ole toistaiseksi näkynyt.

[4] Lehtijulkaisuissa sivumäärään lasketaan normaalisti mukaan myöskannet. Näin ei aina ole ollut Huiluseuran julkaisuissa; joissakin sivu-numerointi on aloitettu sivulta kolme etukansien jälkeen.

[5] Vuonna 1976 esitelty 5 ja 1/4 tuuman taipuva disketti, tallennus-kapasiteetti parhaimmillaan 1200 kt.

[6] Laserilla koverretun kvartsilasin tai hiilikuituputkeen sullottujenrautananopartikkelien on arvioitu kestävän fyysisesti muuttumatto-mina vähintään 13,8 miljardia vuotta, siis yhtä kauan kuin maailman-kaikkeudella on tähän mennessä ikää. Huomattava parannus vaikkapakemiallisesti epävakaammasta polykarbonaatista valmistetun CD-rom-levyn 30–100 vuoteen verrattuna!

[7] Säilyvyyttä suurempi ongelma on se, miten binäärimuodossa tal-lennettua tietoa voidaan avata, tulkita ja tulostaa. Binääridata kunkoostuu periaatteessa vain päällä- tai pois-tiloista, eikä sellaisenaankerro sisällöstään mitään, vaikka mikroskooppi toisi nanopartikkelittai laserkaiverretut pisteet nähdäksemme.

det neljä vuosikymmentä kestäneen kulttuuriteon ovatmahdollistaneet lukuisat yksilöt ja tahot, joiden epäitsekästyö ansaitsee tulla muistetuksi.

Kiitos Bill Dyerille, jonka työteliään ennakkoluulotto-muuden ansiosta lehti aikoinaan syntyi, kasvoi ja kukoisti;kiitos Huiluseuran puheenjohtajille ja johtokunnille, jotkatukivat lehden tekemistä; kiitos seuran jäsenille sekä leh-dessä mainostaneille, joiden maksamien jäsen- ja ilmoi-tusmaksujen turvin olemme kyenneet julkaisemaan suo-malaista (ja vähän muutakin) huilismia ja kulttuurihisto-riaa; kiitos kirjoittajille, joita ilman ei lehti olisi saanutlihaa kansiensa väliin; kiitos päätoimittajille ja lehtitoimi-kunnan jäsenille, joiden innostavan ymmärtävässä seurassalähestyvän deadlinen aiheuttama tuskanhiki on aina haih-tunut jälkiä jättämättä; kiitos lukijoille palautteesta ja toi-mitustyötä kannustaneista ideoista; kiitos Savion Kirjapai-nolle laadukkaasta painojäljestä ja miellyttävästä yhteis-työstä.

Oli etuoikeus jakaa huilismia ja tehdä töitä teidän kaik-kien kanssa.

Lopuksi toivotan onnea Huiluseuran kaikille niille vas-tuullisille, jotka kantavat julkaisutoimintaa harteillaan tästäeteenpäin. Ottakaa sitä ennen kesästä kaikki irti älkääkähuilunsoittoa liian vakavasti; ennen kaikkea, pitäkää sitä“harrastuksena parhaasta päästä”, huiluprofessori MikaelHelasvuota siteeraten.

Järvenpäässä 31.5.2019,Lauri Toivio

P.s. Tässä vaiheessa voin huoletta julistaa kaikille lukijoille yöunetvievän kilpailun: laskekaa jos jaksatte, kuinka monta kertaa paperillepainettujen Huiluseuran lehtien sivuilla 36 vuoden aikana on esiintynytsana “huilisti” (perusmuodossaan nominatiivina, joko ISOLLA tai pie-nellä kirjoitettuna, lihavoituna tai kursiivina, kannen otsikot mu-kaanluettuina). Oikein vastanneiden kesken ei tällä kertaa arvotayhtään mitään, mutta heidän uskomaton saavutuksensa saa ainakinyllekirjoittaneen kumartamaan syvään ja iloitsemaan siitä, että heovat joko säästäneet kaikki lehdet tai hankkineet ne innostuksen sii-vittäminä jollain keinoin käsiinsä.

Se on täytetty! Lehtitoimikunnan viimeinen ehtoollinen, tälläkertaa Manalan pizzojen äärellä. Vasemmalta Lauri Toivio,Johanna Salminen & Anna-Leena Rysä.

Lehtitoimikunta ja Suomen Huiluseuran johtokunnan jäseniäyhteisessä palaverissa Musiikkitalolla syksyllä 2017; vasemmaltaLauri Toivio, Henna Helistekangas, Tiina Rantala, JohannaSalminen, Riikka Suuronen, Hanna Tissari, Niclas Joensuu jaJolanda Ojanen.


HUILISTI-lehti • Suomen Huiluseura ry:n (SHS) jäsenjulkaisu. Ilmes-tynyt vuodesta 1983 lähtien, yhteensä 95 julkaistua lehteä. SHS:njäsenille ilmainen. Viimeinen vuosikerta 2019 sisältää kaksi lehteä:HUILISTI Piccolo 1/2019:n ja HUILISTI 2/2019:n. Julkaisut siirtyvättämän jälkeen verkkosivuille osoitteeseen www.suomenhuiluseura.fi

Lehtitoimikunta:

Päätoimittajat

Anna-Leena Rysä, [email protected] Salminen, [email protected] Hanna Tissari, [email protected] ja ulkoasu Lauri Toivio, [email protected]

Suomen Huiluseura ry / johtokunta

• Laura Raudaskoski, puheenjohtaja,• [email protected]• Pia Tiainen, varapuheenjohtaja, [email protected]• Reea Metsähonkala, sihteeri, [email protected]• Jolanda Ojanen, taloudenhoitaja, [email protected]• Tiina Rantala, jäsensihteeri, [email protected]• Petri Alanko, jäsen, [email protected]• Mari Hirvonen, jäsenVarajäsenet:

• Eija Puukko, [email protected]• Hanna Turunen

Jäsenmaksu: 35 e / v. (yli 25 v.), 15 e / v. (alle 25 v.)Jäsenhakemukset:

Jäsensihteeri Tiina Rantala, [email protected]: Nordea FI79 2236 1800 0005 72.Jäsenmaksua maksaessasi kirjoita viitteeksi numero, joka löytyypostitse saamasi HUILISTI-lehden ja HUILISTI Piccolon takakannenosoitetarrasta.

Painopaikka Savion Kirjapaino Oy, KeravaJäsenhakemukset, tilaukset ja osoitteenmuutokset

Jäsensihteeri Tiina Rantala, [email protected]

Nro 2/2019:n tekijät

Bill Dyer, Joel Dyer, Marjukka Dyer, Annika Gummerus-Putkinen, ÅsaGustavsson, Kirsi Jokela, Hellevi Lassfolk, Ilari Lehtinen, Herbert Lind-holm, Ilpo Mansnerus, Rea Metsähonkala, Laura Raudaskoski, AnniRanta, Anna-Leena Rysä, Johanna Salminen, Robin Soldan, HannaTissari, Lauri Toivio, Auli Frigård, Outi Viitaniemi & Malla Vivolin

w w w . s u o m e n h u i l u s e u r a . f i

Päätoimittajat Anna-LeenaRysä & Johanna SalminenSipoon kirkossa (kuva:Lotta Kyrönaho).

Päätoimittajat kiittävät

Huilisti-lehden lukijoita

menneistä vuosista.

Hyvää kesää!

K i i t o s . . ....Huiluseuran puolesta väistyvälle puheenjohtajalle

Annika Gummerus-Putkiselle, Niclas Joensuullenettisivujen osalta sekä koko lehtitoimikunnallearvokkaasta ja pitkäjänteisestä työstä SHS:n hyväksi!

Kansikuva 2/2019

Viimeisen Huilisti-lehden kannessa ovatkaikki vuosina 2006–2018 julkaistutHuilisti-lehdet, yhteensä 26 numeroa.Kuvasta puuttuvat samoina vuosina jul-kaistut Huilisti-infot /Piccolot.


nnen mitään muuta haluankiittää sydämellisesti AnnikaGummerus-Putkista hänen

tekemästään työstä Suomen Huiluseu-ran puheenjohtajana. Uskon, että kii-toksiini yhtyy johtokunnan lisäksi ko-ko Huiluseuran väki! Samoin nyt joh-tokunnasta väistyneille suuren suuretkiitokset. Menköön samojen kiitostenjoukkoon: kiitos luottamuksestannevalittuanne minut puheenjohtaksi. Py-rin olemaan luottamuksenne arvoinen.

Omasta puolestani haluan myös kiit-tää uutta johtokuntaa. Olemme saaneethyvän alun tulevan suunnittelulle. Syys-kuussa on Sibelius-Akatemialle tulossatoistamiseen, viime syksynä suurensuosion saanut pedipäivä. Seuratkaailmoittelua! Olemme myös pyytäneetjäsenistöltä ehdotuksia ja mielipiteitätulevista tapahtumista, ja jatkamme tä-tä edelleen. Yksi kiinnostavaksi todettuaihe on mestarikurssi ammattilaisille.Yhdessä tekeminen on parasta ja mei-dän kaikkien, niin pedagogien kuin

Uuden puheenjohtajantervehdys

orkesterihuilistien ja nuorten muusi-kon alkujen sekä huilunsoiton harras-tajien arjessa on yksin puurtamista ai-van tarpeeksi, eikö totta.

Kuten hyviin tapoihin kuuluu, esit-telen vielä itseni. Olen huilunsoiton-opettaja ja paljasjalkaisena rovanie-meläisenä työskentelen niin pitkälläkuin poroja jolkottelee eli Lapin- jaKoillis-Lapin musiikkiopistoissa. Tyk-kään projekteista ja olenkin itse jär-jestänyt sellaisia työpaikoillani. Lisäksiolen osallistunut oppilaitteni kanssalukuisiin tapahtumiin ympäri Suomea.

Samalla minulla on ollut ilo tutustuauseisiin teistäkin ja toivottavasti tutus-tun vielä moneen uuteen ihmiseen tä-män puheenjohtajan pestin kautta! Ai-koinaan valmistuin Lahden ammatti-korkeakoulusta Rainer Risberginhuiluluokalta. Nyt opiskelen ylempääamk-tutkintoa Tampereella töidenohessa.

Minulla on oma eskari-ikäinen lap-sukainen, orkesterileiri Nuorten Luos-

toClassic, jonka taiteellinen johtajaolen. Tunturissa soi tänäkin vuonnaloppukesästä innokkaiden pidemmäl-le ehtineiden jousisoittajien ja huilis-tien ryhmä Erkki Lasonpalon johta-mana. Olen myös saanut opettaa viimekesänä Veronassa kansainvälisessämusiikkitapahtumassa suomalaisia jaitalialaisia huilunsoittajia. Lempiaihei-tani opettajana on oppilaan motivaa-tio. On kiehtovaa millaisin tavoin opet-taja voi vaikuttaa lapsen soittoharras-tuksen mielekkyyteen, ja millainenvaikutus omaan työn sisältöön on kunlapsi tai nuori todella motivoituu soit-tamisesta.

Haikein mielin hyvästelemme pape-rilehden, mutta tulossa on nopeam-min jäsenistön tavoittavaa uutisointia,juttuja ja artikkeleita. Malttakaa vielähetki! Oikein ihanaa kesää kaikille, lo-milla ja töissä.

Laura RaudaskoskiKuva: Arttu Nieminen

EE


HUILISTI Piccolo 1/2019 >>> HUILISTI 2/2019 >>> Digiaika alkaa...

Pääkirjoitus: Viimeisen lehden äärellä –Huilistin tarina 1983–2019 ... 3

Lauri Toivio

Info: HUILISTI-lehti & Suomen Huiluseura ... 8Päätoimittajat kiittävät lukijoita . . . 8

Uuden puheenjohtajan tervehdys ... 9Laura Raudaskoski

Sisällys ... 10

Kuinka kaikki alkoi

– Huilisti-lehden alkusynty ... 12Rea Metsähonkala

Huilisti-lehti

– runsauden ja asiantuntemuksen sarvi ... 14Herbert Lindholm

Huilistista on moneksi:

1. Jari Sinkkonen

– lastenpsykiatrian dosentilta taittuu myös Poulenc ... 15Anna-Leena Rysä

2. Kassu Halonen

– soitto-oppilaasta hittisäveltäjäksi ... 18Anna-Leena Rysä

3. Juha Uusitalo

– orkesterimontusta maailman oopperalavoille ... 20Johanna Salminen

4. Outi Nieminen

– kilpailuvoittaja valitsi lääketieteen ... 23Anna-Leena Rysä

Huilistien kesähoroskooppi ... 26Hanna Tissari

S i s ä l l y s

Huilisti kuuntelee: Debussy – Musique de Scéne ... 42Johanna Salminen

Huilisti kuuntelee: Momentum ... 44Åsa Gustavsson

Teräsmies & Mustanaamio ... 46Ilpo Mansnerus

Huilu Beethovenin sinfonioissa, osa 3:

sinfonia nro 3, Eroica ... 47Ilari Lehtinen

Kuulumisia: Kasvusta ... 51Malla Vivolin

TouHuilu ... 52Kirsi Jokela

Chopin à la Crème-Brûlée ... 53Neroja & robotteja ... 54

Lauri Toivio

Matkalla Uuteen Seelantiin ... 55Jalasjärven huilistit & co.


Rogier de Pijperin kurssi

30.3.2019 Pop & Jazz Konservatoriolla ... 28Hellevi Lassfolk

Allt har sin tid ... 31Åsa Gustavsson

Terveiset Pultista: Outi Viitaniemi ... 32Outi Viitaniemi

Puu soi – ajatuksia traverson äänenmuodostuksesta ... 34Anni Ranta

Ilmianto: Katja Ceder & Teea Karttunen ... 38

Some Memories ... 39Robin Soldan

Huilisti lukee: uusia nuotteja ... 40Ilari Lehtinen


”Ajatukset muuttuvat teoiksi

kypsyessään. Onko nyt se aika,

jolloin uusi ammattilehti Huilisti

voisi nähdä päivänvalon? Me

täällä Tampereen huiluklubissa

uskomme niin ja olemme var-

moja, että käsissäsi olevasta

lehdestä tulee Suomen

luetuin alallaan!”

äillä sanoilla Huilisti-leh-den perustaja ja ensimmäi-nen päätoimittaja William

“Bill” Dyer aloitti päätoimittajanpalstan historian ensimmäisessä Hui-listi-lehdessä vuonna 1983.

William nimitti tätä ensimmäistälehteä ”juhlakakuksi”. Hän koki ettäTampereen huiluklubilla oli aineksiaensimmäisen numeron leipomiseen.

Kuinka kaikki alkoi –Huilisti-lehden alkusynty

Toiseksi ja kaikkein tärkeimmäksi ai-nesosaksi William mainitsi lukijat jatilaajat. William tunsi hyvin opettajantyön haasteet, inspiroinnin ja aktivoin-nin tärkeyden. Hän koki, että omaainstrumenttia käsittelevä lehti on hyväinnoittaja sekä opettajille että oppi-laille. Viimeisinä juhlakakun aineksi-na hän mainitsi hyvin valmistetut, mie-lenkiintoiset ja monipuoliset artikke-lit. Näillä aineksilla ja yhteistyölläkakku saatettiin uuniin.

Lehden syntyyn ja valmistumiseenvaikuttivat myös vahvasti suomalaisetja ulkomaisetkin yritykset, jotka leh-dessä mainostaessaan mahdollistivatHuilisti-lehden toteuttamisen.

Pyynikissä valopöydän

äärellä

Alkuvuosina lehden toimittaminenkeskittyi paljolti Dyerin perheen ym-

pärille Tampereen Pyynikille. Kel-larikomeron valopöydän ääressäkoettiin monia hauskoja ja haas-taviakin hetkiä, kun toimitus lii-

maili tekstejä ja kuvia paikoil-leen. Kuvankäsittely oli

tuohon aikaan melko

alkuvaiheissaan ja koettiin välillähikisiäkin hetkiä, jotta lehti saatiinajoissa printtimuotoon. Lopputulos olikuitenkin aina laadukas!

Williamin oppilaat Tampereen kon-servatoriolta saivat konkreettisesti tu-tustua lehden toimittamiseen. He oli-vat apuna jopa sisällön tuottamisessaja käännöstöissä. Myös Williamin vai-molla Marjukalla oli tärkeä rooli leh-den alkuvaiheessa, toimeliasta ja ai-kaansaapaa ilmapiiriä tukemassa.William toimi lehden päätoimittajanavuoteen 1992 saakka. Siihen mennes-sä uunista oli tullut ulos 19 numeroa.

Lehdessä on alusta alkaen ollut laa-dukkaita artikkeleita mm. huilisteistaympäri maailman, sävellyksistä, eri-laisten musiikin tyylien esitystavoista,huilun historiasta, huilukilpailuista jahuilun huollosta. Artikkeleiden kir-joittajia on ollut lukematon määrä.Heidän joukostaan täytyy kuitenkinerikseen mainita aivan alusta lähtientasokkaita lukuhetkiä tarjonneetHannu Lehtinen, Matti Helin jaIlari Lehtinen.

Hyvä kakkuresepti

Yhtenä alkuvuosien suurimmista ta-pahtumista voisi nostaa esille vuonna1985 Tampereella toteutetun Huilu-viikon, Flute week 12.–18.8.1985,joka tarjosi luentoja, mestarikurssejaja konsertteja miltei aamusta iltaan.Myös tämän tapahtuman alullepani-jana toimi William Dyer.

Varmasti me kaikki ainutlaatuistahuilistilehteä lukeneet olemme sitä

mieltä, että tämä kakku todellakinkannatti leipoa.

Huilisti-lehti seuraa aikaansaja kehittyy sen mukana. Lehtisiirtyy jatkossa sähköiseen muo-

Huilisti-lehden perustaja jaensimmäinen päätoimittaja

Bill Dyer (kuva: RobinSoldan).

NN


toon. Toivotaan että tulevai-suudessa se tavoittaa lukijatentistäkin kattavammin, vä-littää laadukasta sisältöä se-kä yhdistää ja inspiroi kaik-kia Suomen huilisteja niinkuin Bill lehteä perustaes-saan toivoi.

Näiden muistojen koosta-miseen osallistuivat kanssaniMarjukka Dyer, Joel Dyer,Päivi Pöyhönen ja tottakaimyös Bill.

Rea Metsähonkala

Vieressä: Huilisti-lehti nro 1vuodelta 1983;

alla: Huiluviikko, Flute week 12.–18.8.1985. Trevor Wye selvittämäs-sä ”diminuendoa”. (kuva Huilisti-lehdestä nro 8);

alla oikealla: Huilisti-lehden isäja Tampereen huiluklubi ry:nperustaja William Dyer, sellistiMarjorie Harmer ja huilisti RobinSoldan. Kuva otettu Tampereenhuiluklubin kesäkonsertin31.7.2008 jälkeen.

O


lemme astumassa uuteen aikakauteen, kun rak-kaamme HUILISTI-lehti, sekä HUILISTI Piccolomuuttuvat digitaalisiksi. Vuodesta 1983 olemme

saaneet postilaatikkoihimme tietoa kaikkeen mitä liittyyhuilunsoittoon; huilistien historiaa ja haastatteluja, ajan-kohtaisia uutisia, soittotekniikoita ym. Huilistien joukostaon riittänyt lahjakkaita ja paneutuneita kirjoittajia ensim-mäisestä numerosta lähtien tähän päivään asti. Lopputu-loksena on korkea pino kulttuuriaarretta, joka toivottavastion säilynyt huilistien kaapeissa ja toivottavasti joskus digi-toidaan jälkipolvia varten! Selaillessa pinoa herää ajatuslukea niitä uudestaan. Ensimmäisessä numerossa oli esim.luettelo kaikista Suomen ammattihuilisteista eri musiikki-oppilaitoksissa ja orkestereissa sekä tietoa, montako hui-listia opiskelee oppilaitoksissa!

Olemme kiitollisia kaikille tekijöilleensimmäisestä päätoimitta-jasta William Dyeristä läh-tien. Resepti oli heti upea si-sällöltään, ja on säilynyt sel-laisena tähän päivän saakka!Tampereen huiluklubin (1983–92) jälkeen lehteä toimitti Turunhuiluklubi (Huilulehti, 1995–96), ETY-lehdet (1997–2000);Suomen Huiluseura aloitti tuotan-non 2003. Alusta lähtien on kol-me nimeä esiintynyt kantavanavoimana jo 36 vuotta; nimittäinHannu Lehtinen, Ilari Lehti-nen ja Matti Helin. Pitkältiyli 20 vuotta on myös

HUILISTI-lehti

– runsauden jaasiantuntemuksensarvi

monitaitoinen Lauri Toivio ollut tärkeässä asemassa leh-den toimituksessa. Erityiset kiitokset heille! Lehdet ovatolleet Huiluseuran koossapitävä voima, joka on luonut ai-nutlaatuista yhteisöllisyyttä huilistien kesken. Varmaan digi-taalinen versio jatkaa samaa työtä ja toivotamme toimi-tukselle ja Huiluseuralle loistavaa tulevaisuutta!

Herbert

Lindholm

O

Jari Sinkkonen on arvostettu

lastenpsykiatri. Lukion

jälkeen hän mietti

ammatinvalintaa huilunsoiton

ja lääketieteen välillä.

apaan lastenpsykiatri Jari

Sinkkosen Musiikkitalon

alalämpiössä, jonne hän saa-

puu suoraan rehtoreille ja opettajille

pitämältään luennolta. Sinkkonen on

kiireinen mies. Jäätyään eläkkeelle

nelisen vuotta sitten Pelastakaa lapset

ry:stä hänen kalenterinsa on täyttynyt

konsultaatiosta, terapiasta, luennoista

ja koulutuksista. Hän on myös edel-

leen Turun yliopiston dosentti. Kes-

kustelu kääntyy nopeasti työasioista

musiikkiin. Sinkkonen kehuu Radion

sinfoniaorkesterin Mahler-tulkintaa ja

ylistää tämänhetkisen suosikkihuilis-

tinsa Yubeen Kimin häikäisevää soit-

toa. Vaikka tapaamme ensimmäistä

kertaa, soljuu puhe tuttavallisesti ja

lämminhenkisesti.

Alvaksen tuikkivat silmät

Jari Sinkkonen on kotoisin Joensuus-

ta. Lääketieteen opinnot hän suoritti

Sveitsissä: kandivaiheen Fribourgissa

ja loput Lausannessa. Samanaikaisesti

hän myös opiskeli konservatoriossa

huilunsoittoa Jean-Paul Haeringin

ja Edmond Defrancescon oppilaa-

na.

Mutta palataan lapsuuteen. Jari

aloitti huilunsoiton 11-vuotiaana va-

ruskunnan soittokunnan huilistin joh-

dolla. Soittimen valinta oli sattuma.

Huilistista on moneksi

Lastenpsykiatrian dosentiltataittuu myös Poulenc

1.

Nuori lääketieteen opiskelija jahuilisti 1970-luvun alussa (kuva:

Keskus Kuvaamo, Joensuu).


Huilisti tapasi neljä eri aloilla menestynyttä henkilöä.

Heidän menneisyydestään löytyy kuitenkin huilunsoiton

ammattiopintoja ja jopa orkesterihuilistin uria. Alanvaihdosta

huolimatta palo musiikin tuottamiseen on säilynyt.

TT


Koulun musiikinopettaja oli ensin tar-

jonnut puhtaasti laulavalle pojalle

selloa, mutta tilaisuus meni ohi. Seu-

raavaksi tarjottavaan soittimeen, hui-

luun Jari tarttui oitis, vaikka hänellä

ei ollut selvää käsitystä mikä huilu on.

Soittoinnostus heräsi toden teolla, kun

Joensuuhun saapui Juho Alvas. ”Mä

olin varmaan vuoden päivät silleen

hyvin laiskasti soitellut. Ja sitten tuli

Alvas. Se oli semmoinen kulttuurise-

minaari, jonka Joensuun kaupungin

kamreeri oli sinne pystyttänyt. Siis

vuosi oli jotain tämmöistä

kuin -62. Sinne tuli Sibik-

sen opettajat Sven Lave-

la, Olavi Lampinen,

Kaarlo Pietikäinen,

oboe ja Pekka Kari ja

Tuomas Haapanen. Ja

sehän [Joensuu] oli uinu-

va pikku kaupunki, niin se

oli iso juttu. Jussin oppi-

laana innostuin sitten ihan

hirveästi, että rauha hänen

muistolleen. Hän oli mulle

just sopiva. Vaativa ja läm-

min.”

Jari arvostaa erityisesti

Alvaksen taitoa antaa pa-

lautetta. ”Mä muistan sen

perhanan Prillin etydinkin

vielä… tit-ta dat-ti…. Ja

mä olin sitä sahannut, ihan hirveesti

harjoitellut. Ja sitten se meni hyvin ja

Jussi kattoo mua silmiin ja sanoo: ’Sii-

nä makaa mies’. Että mikä siinä on

niin ihastuttavaa on, että siinä ei ole

pilkku mutta. Meillä on tapana ihan

tavallisilla vanhemmilla ja opettajilla

ja kaikilla jotenkin, että ’mutta olis

voinut kuitenkin vielä…se fis oli

vähän matala…’ tai jotain muuta. Ei,

sitten kun se hyvä, niin se on hyvä. Ja

hän osasi sen, kun vielä sen silmät

tuikki, Jussin silmät… ja on tosissaan.

Ja se on jäänyt mieleen.”

Gazzellonin opissa

Lukioikäisenä Jari osallistui Severino

Gazzellonin kesäkursseille Sibelius-

Akatemiassa ja Accademia Musicale

Chigianassa Sienassa. Gazzellonin Jari

muistaa mukavana henkilönä, ei

koskaan loukkaavana tai autoritaari-

sena. Sienan kursseilla oli myös mah-

dollisuus soittaa maailmanluokan pia-

nistin kanssa ja käydä konserteissa.

”Siellä oli aina pianisti ja vielä Bruno

Canino, että ei ihan kuka tahansa. Se-

hän oli tämmöiselle 16–17-kesäiselle

ihan suurta juhlaa pelkästään saada

soittaa loistavan pianistin kanssa. Ja

sitten mä olin kaikki illat konserteissa.

Kahdeksassatoista konsertissa ensim-

mäisenä kesänä, muistan vieläkin.

Joensuulaiselle, jossa oli suurin piir-

tein kolme konserttia vuodessa, se oli

iso juttu. Vaikka ne oli oppilaskonsert-

teja, mutta kun ne [esiintyjät] oli tullut

ympäri ämpäri maailmaa, ne oli hir-

veen hyviä.”

Uravalinta ”kiikun kaakun”

Gazzellonin kurssien jälkeen Jari oli

orientoitumassa ammattihuilistiksi.

Alvas tarjosi opiskelupaikkaa Sibelius-

Akatemiassa ja olisi järjestänyt töitä

kolmessa musiikkiopistossakin, mikä

olisi taannut toimeentulon. Myös Gaz-

zellonilta tuli kutsu opiskelemaan

Santa Ceciliaan. Toisaalta Jaria oli

kiinnostanut Freud ja psykoanalyysi

15-vuotiaasta lähtien. Kun lääketie-

teellisen tiedekunnan ovet eivät avau-

tuneet heti lukion jälkeen Helsingissä

hän pääsi opiskelemaan lääkintöhal-

lituksen takaaman opintolainan turvin

Sveitsiin. Myös huilunsoitto jatkui.

”Sveitsissä oli se hyvä puoli, että siellä

oli hirveän isoina kokonaisuuksina

tentit. Hesassa on sitä, että on jatku-

vasti pieniä tenttejä. Ei varmasti olisi

pystynyt soittamaan niin paljon. Niin

siellä soitin ihan alusta alkaen. Olin

jo aloittanut medicinan, niin mä vaan

menin sinne konservatorion toimis-

toon, että ’hei, kuka teillä opettaa hui-

lunsoittoa?’. Ja sitten Jean-Paul Hae-

ring oli se arvostettu opettaja. Hän

suostui mut tapaamaan ja se oli siitä

selvä, että milloin aloitetaan.”

Huilunsoittoa ja lääketieteen opis-

kelua oli mahdollista harjoittaa rin-

nakkain. Välillä Jari toimi konservato-

rion opettajan sijaisena, soitti yliopis-

ton orkesterin solistina ja teki radio-

nauhoja. ”Yliopiston orkesterin solis-

tina me soitettiin Peter-Lukas Grafin

kanssa Willy Burkhartin Canzona,

muistaakseni. Siinä on kaksi huilua

ja matalat jouset. Valtavan hieno teos,

jota en ole koskaan sen koommin

kuullut. Tämmöistä oli koko ajan. Ja

Lausannessa olin yliopiston orkeste-

rissa ja soitin [Bachin] h-molli sarjan

osia. Tein radionauhoituksia romaa-

nisen Sveitsin radiolle. Soitin muun

muassa Salmenhaaran Preludi, iskel-

Trio Erik Antere (vas.), Jari Sinkkonen ja Tapio Jalas vuonna 1968Gazzellonin kurssilla Jyväskylän kesässä (kuva: Panu Antere).


mä ja fuugan silloin. Julien-Fran-

çois Zbindenilla, hän oli siis radion

musiikkipomo, on muutama mainio

huilukappale. Mä soitin niitä jotain

Suomessakin, muistan Fantasian tai

jotain. Hänellä on joku pieni sonatiini

huilulle ja pianolle. Että se oli hyvin

aktiivista, tämä soittoelämä.”

Kiinnostus ihmisen mieleen

Sveitsissä Jarin kiinnostus ihmisen

mieleen kasvoi entisestään. ”Ja Sveitsi

on siinä [psykiatriassa] tietysti hirveän

hyvä maa. Siellä on ollut näitä eri puo-

lilta asioita katselevia psykiatreja ja

psykoanalyytikkoja aina, tai kauan. Ja

Lausannessa oli hirveän hyvä opetus,

psykiatrian opetus. Siellä oli sitten

loistava lastenpsykiatrian professori.

Ja tunsin oloni luontevaksi lasten

kanssa. Ja ilmeisesti mulla on, sen on

muut sanoneet monessa yhteydessä,

kyky luoda turvallinen tilanne lapsen

kanssa, että ne uskaltaa sitten ruveta

puhumaan.”

Muusikkotaustaansa Jari on hyödyn-

tänyt muun muassa toimiessaan Män-

tän Nuorten pianoakatemian ”ylim-

mäisenä kallonkutistajana”. ”Siellä

mä oon käynyt muutamana kesänä ja

jututtanut näitä nuoria lahjakkuuksia.

Ja nimenomaan siitä oppilas–opettaja

-suhteen näkökulmasta ja siitä, että

miten ne on kokenut. Sieltä tulee mel-

koisia tarinoita. Valtaosa, ylivoimainen

valtaosa positiivisia ja sitten jotain, että

oppilas olisi sitä mieltä että pitäisi

vaihtaa. Tämä on se kipeä kohta mo-

nelle opettajalle. Se on semmoinen

narsistinen loukkaus. Ja sitten tulee

sellaista hylkäämistä, ja kun onkin toi-

sen opettajan oppilaana, niin entinen

opettaja tulee matinean jälkeen sano-

maan jotakin ihan tosi, tosi pottumais-

ta siitä ’olihan siinä jotain mielenkiin-

toisiakin kohtia’ tai jotain tämmöistä.”

Jarilla itsellään on kokemusta opet-

tajuudesta myös Suomessa. Työsken-

nellessään Joensuussa terveyskeskus-

lääkärinä hän soitti samalla kaupun-

ginorkesterissa ja opetti musiikkiopis-

tossa parina iltana viikossa. Hänen op-

pilaitaan oli muun muassa nuori Petri

Alanko.

Musiikki yhdistää

Soittaminen on luonut myös tärkeitä

ystävyyssuhteita. Teini-ikäisenä hui-

listina hän tutustui toiseen joensuu-

laismuusikkoon, sellisti Seppo Ki-

maseen. Myöhemmin Jari toimi kol-

mena ensimmäisenä kesänä Kimasen

perustaman Kuhmon kamarimusiikin

taiteilijana. Sveitsin aikoina Jarin par-

haimmat kontaktit olivat soittajia.

Näistä mainittakoon Tonhalle-orkes-

terin soolopikkolonsoittaja Janek

Rosset, johon hän on edelleenkin yh-

teydessä.

Soittokuntoaan Jari pitää yllä lääke-

tieteen dosenteista koostuvassa Do-

centus Musicus -triossa. Myös Poulen-

cin sonaatti on Jarin ajankohtaista oh-

jelmistoa. Mäntässä ”ylimmäinen kal-

lonkutistaja” on päässyt nuorten kans-

sa estradeille. ”Ja mulla oli kaikkein

hurmaavinta siellä Mäntän pianoaka-

temiassa. Se oli semmoinen vähän

show. Siellä oli Tarmo Peltokoski,

piano ja Samuel Eriksson, klari-

netti, joka on myös loistava pianisti ja

minä. Me soitettiin Saint-Saënsin Ta-

rantella. Ja sitten siinä piti vähän

huulta heittää ja mulla oli semmoinen

Freud-hattu päässä. Ja mä siinä sa-

noin, että yksi lastenpsykiatri on sano-

nut, että ikätoveriseura on hirveän

tärkeätä ihmisille, että sen takia mä

oon tässä 17-kesäisen Samuelin ja 18-

kesäisen Tarmon kanssa esiintymässä.

Se oli tietenkin aivan mahdottoman

hauskaa.”

Anna-Leena Rysä

Jari Sinkkonen Huilistinhaastattelussa (kuva:

Anna-Leena Rysä 2019).


2.Kalervo ”Kassu” Halonen on

tunnettu populaarimusiikin

säveltäjä, jonka tuotantoon

kuuluu noin 1500 levytettyä

sävellystä. Niistä suosituim-

pia ovat ’Sydämeeni joulun

teen’, ’Rentun ruusu’, ’Surun

pyyhit silmistäni’ sekä ’Oot

täydellinen’. Harva tietää,

että Kassu on taustaltaan

orkesterihuilisti.

aalan Manamansalossa

kasvaneen Kassu Halo-

sen musikaalisuus ilmeni

varhain. Laulamaan hän oppi ennen

kuin puhumaan ja ensimmäiset sävel-

lykset syntyivät 4-vuotiaana. Soittami-

nen alkoi isän tekemällä mandolii-

nilla. Seuraava instrumentti oli lahjak-

si saatu haitari. Sillä Kassu harjoitteli

tosissaan, hankki laajan ohjelmiston

ja voitti useita kilpailuja. ”Ja sitten,

kun mulla oli hirveä hinku lähteä

opiskelemaan musiikkia, eihän meillä

varaa ollut, hokasin että Kajaanissa-

han on varuskuntasoittokunta. Mä ryy-

säsin sinne ja sanoin kapellimestarille

’tänne nyt’, että mulla ei ole paluulip-

pua sitten, mä jään tänne. Olin just

lopettanut kansalaiskoulun. Eikä siel-

lä ollut mikään sisäänottoaika eikä

mikään. Mä sanoin sille, kun se sanoi

ettei se niin vaan onnistu, että pannaan

onnistumaan. Pyydän, että teette musi-

kaalisuustestin ja katotaan sitten asiaa

uudestaan. No, testi tehtiin ja se meni

kyllä siihen malliin, että se sanoi, että

kyllähän tämä selvä on. Täällä huilis-

tille tulee olemaan yks paikka. Sanoin,

että ihan sama, kunhan pääsee kyytiin.

Ja niin mulle annettiin huilu, intin ku-

teet ja jäin siltä istumalta sinne.”

Viiden vuoden koulutus

lyheni puolella

Soitto-oppilaan koulutus kesti viisi

vuotta ja vastasi aika lailla konserva-

toriota. ”Siinä on kenraalibassot,

kontrapunktit ja musiikinhistoriaa,

Soitto-oppilaasta hittisäveltäjäksi

VVteoriaa, soittimen opetus, nuotinkir-

joitus ja kaikki. Koko paketti. Mä oon

aina ollut silleen epäsosiaalinen ih-

minen, että en tekemällä tehtyjä auk-

toriteettejä osannut oikein koskaan

pokkuroida. Ja armeijassa kun ollaan,

vaikka se ei ookkaan armeija, mutta

kapiaisethan siellä on soittajina, niin

siellä valikoitu yks sellainen, joka otti

mut sitten henkilökohtaiseksi ’suoja-

tikseen’ ja järjesti mulle aina poistu-

miskieltoja.”

Arestissa ollessaan Kassu opetteli

huilun lisäksi soittamaan monia mui-

takin instrumentteja kuten kitaraa,

bassoa ja rumpuja. Välillä hän toimi

soittokunnan rumpalina.

Poistumiskieltojen ta-

kia koulusta valmis-

tuminen onnistui

kahdessa ja puo-

lessa vuodessa.

Huilunsoiton

opetusta

Varuskunnan soitto-

kunnassa Kassu sai

myös soitonopetusta. ”Hen-

kilökohtainen opettajani oli Jorma

Joensuu, joka oli ihan loistava hui-

listi. Se osasi koko soittokunnan oh-

jelmiston ulkoa, ei tarvinnut nuotteja

mihinkään. Paraatissa se soitti pikko-

loa, kun halus että mä soitan huilua,

kun se on liian iso roudattava”

Pian soitto-oppilaaksi mentyään

Kassun potentiaali huomattiin ja soit-

tokunnan kapellimestari järjesti hä-

nelle huiluopettajan Helsingistä.

”Vaikka ei Jorma Joensuu ollut huono

opettaja ollenkaan, mutta se halus niin

kuin äkkiä saada lisää hönkää. Mulla

oli semmoinen opettaja vähän aikaa

kuin Ilpo Mansnerus. Kävin Ilpon

luona tunneilla ja sitten kävin myös

pyrkimässä Sibelius-Akatemiaan, jo-

hon pääsin sisälle mutta en mennyt.”

Syynä kieltäytymiseen oli se, että soitti-

meksi olisi tullut fagotti. Armeija mak-

soi tietyn kiintiön vuodessa oppilas-

paikoista Sibelius-Akatemialle ja kaik-

ki huilupaikat olivat jo täynnä.

Pääsykokeista Kassulla on hauska

tarina. ”Seija-Sisko Rautio, joka

kirjoitti säveltapailukirjankin muis-

taakseni, oli lautakunnan puheen-

johtaja. Siellä oli pakollinen pianonu-

mero, joku. Ne soitti vaikeusasteeltaan

tämmöisiä Ukko-Nooa ja Satu meni

saunaan. Mä olin treenannut, tein ko-

tiläksyt hyvin tähän kokeeseen. Tree-

nasin korvakuulolta Chopinin cis-

molli-valssin. Ja mä kajautin sen siellä

tulemaan, pirulauta. Seija-Sisko sanoi,

että oota vähän. Se lähti ja haki sem-

moisen nuottikirjan, jossa oli Bachin

inventioita. Semmoinen hirveä opus.

Ja niin tiuhaan kirjoitettua,

niin pientä. Mä rupe-

sin kattoon sitä: c...

Niin se sanoi, että

millä oot oppinut

tämän? Sanoin,

että korvikselta

tempaisin. Hän

sanoi, että ei voi

olla totta! Ei siellä

montaa väärää ään-

tä ollut. Joku sointu-

käännös oli ollut väärin,

mutta päällisin puolin [meni oikein].

Kyllähän mä nuotteja osasin silleen ta-

vata jo siinä vaiheessa, mutta en suju-

vasti osannut lukea ollenkaan. Enhän

olisi kerennyt, jos olisin nuoteista

[opetellut], niin ei olisi aika riittänyt.

Mä ajattelin: nyt nuotit nurkkaan ja

soitetaan!”


Pillit pussiin ja Ruotsiin

Soitto-oppilasajan loputtua Kassu ”löi

pillit pussiin” ja lähti Ruotsiin Eiserin

tehtaalle vuorotyöhön. ”Ajattelin, mä

en Kajaaniin jää tanssimuusikoksi. Se

on ihan varma. Jos ei korkeammalle

rimaa saa, niin on ihme. Lähdin Ruot-

siin Boråsiin, koska mun siskot olivat

siellä töissä. Mä ajattelin, että haluan

mennä töihin ja tienata rahaa.” Elä-

mään tuli käännekohta, kun Kassu

näki lehti-ilmoituksen, jossa kaupun-

ginorkesteriin haettiin huilistia. Hän

meni koesoittoon ja tuli valituksi oppi-

lassoittajaksi. ”Sehän oli ihan mahtava

paukku!”. Borås Symfoniorkester oli

jo tuolloin laadukas ja melko iso or-

kesteri, jossa vieraili nimekkäitä ul-

komaisia solisteja ja kapellimesta-

reita.

Kassun elämä sai kuitenkin taas

uuden suunnan, kun hän innostui

rockmusiikista. ”Kirka oli Borås Par-

killa keikalla ja mun pikku-

sisko sanoi, että nyt lähde-

tään kattomaan, se on mah-

tava. Sanoin, ettei mua kiin-

nosta. Mua ei kiinnostanut

kuin klassinen musiikki.

Kuitenkin se sai mut sinne

ja kyllä totesin sen saman,

että jestas mikä energia! Se

teki semmoisen vaikutuk-

sen, että sanoin, että haluan

tohon bändiin, ihan yksin-

kertaisesti. Puolitoista vuot-

ta annan itelleni aikaa, että

oon tuossa bändissä. Se oli

tietysti aika kova tavoite,

kun ei ollut ikinä soittanut

edes semmoista musiikkia

eikä mitään paljoa.” Kassu

hankki sähköurut ja rupesi

treenaamaan. Päätöstä

rockmusiikkiin siirtymi-

sestä ei muuttanut edes se,

että hän olisi päässyt orkes-

terioppilaaksi Tukholman

kuninkaalliseen filharmoni-

seen orkesteriin!

Kirkan bändistä säveltäjäksi

Kassu palasi takaisin Suomeen ja pe-

rusti oman bändin, joka keikkaili ym-

päri maata. Hän alkoi kehittää itseään

myös laulajana. ”Silloin oli laulutek-

niikkaa ja äänialakin oli yli kolme

oktaavia. Katsoin, että näillä mä pär-

jään. Se bändi loppui omaan mahdot-

tomuuteensa, koska ei ollut töitä. Soi-

tin Tampereelle ohjelmatoimistoon ja

sain kuukauden soittokeikan tuolta

Sodankylän Kantakrouvista.” Sodan-

kylässä ollessaan tutulta muusikolta

tuli tieto, että Kirka etsii urkuria. ”Sit-

tenhän se Kirka soitti, että tuutko käy-

mään Helsingissä niin mennään soit-

tamaan vähän tuonne klitsuun. Sa-

noin, että bingo! Minä tulen, ja minä

tulin. Ja se oli sillä selvä.”

Aloitettuaan Kirkan bändissä hän

pääsi tarjoamaan levytyksiin myös

omia sävellyksiään. Seuraava tavoite

oli tutustua iskelmämusiikin huippu-

tekijöihin Jaakko Saloon ja Toivo

Kärkeen, mikä onnistuikin. ”Jaakko

Salo opetti mulle äänilevyn tuotta-

mista. Se antoi kaikki neuvot, mitä

pystyi. Olen todella kiitollinen siitä.

Sain ensin olla sen apparina studiossa

ja kirjoittaa muutamia sovituksia ja

vähitellen päästä siihen hommaan

sisään. Sitten Toivo Kärki halusi tavata

mut ja hänestä tuli sävellyksen opet-

tajani. Niin mä ajattelin, että nyt on

kerrankin koulu, että ei oo kiire mi-

hinkään.”

Varsinainen läpimurto säveltäjänä

tapahtui 1980-luvulla, kun Vexi Sal-

mi antoi Kassulle Irwinin Härmäläi-

nen perusjuntti -albumin tekstit sä-

vellettäväksi. Hanat aukesivat toden

teolla, kun saman syksyn aikana syn-

tyivät ikivihreiksi muodostuneet iskel-

mät ’Rentun ruusu’, ’Sydämeeni jou-

lun teen’, ’Surun pyyhit silmistäni’ ja

’Kaksin rannalla yksinäiset’.

Tulevassa sinfoniassa

huilut ovat

merkittävässä

asemassa

Laulujen säveltäminen jat-

kuu edelleen. Lisäksi Kassu

pyörittää lapsuuden maise-

missa Manamansalossa Tai-

detaloa, jossa järjestetään

konsertteja, näyttelyitä ja

muita tapahtumia. Tällä

hetkellä hän toteuttaa myös

pitkäaikaista haavettaan,

joka on sinfonian säveltä-

minen. Vaikka huilunsoitto

on häneltä itseltään jäänyt,

ovat huilut tulevassa revon-

tuliaiheisessa teoksessa

merkittävässä asemassa.

Säveltämisessä Kassu luot-

taa traditionaaliseen ilmai-

suun. ”Uskon, että hyville

melodioille on tässä maail-

massa käyttöä.”

Anna-Leena Rysä

Kassu Halonen (kuva Anna-Leena Rysä 2019).

3.

Bassobaritoni Juha Uusitalo

tunnetaan näyttävän kansain-

välisen uran luoneena ooppe-

ralaulajana. Muusikon taival

alkoi kuitenkin ensin huilis-

tina. Viisivuotiaana syttynyt

palo näyttämölle lopulta

kiskaisi huilistin orkesteri-

montusta oopperalavalle. Nyt

näyttämötyön jäätyä taakse,

Uusitalo on jälleen uuden

edessä. Kävin haastattele-

massa Juhaa Tampereella ja

näin hän kertoo omin sanoin

uravaiheistaan.

“Ei ollut klarinettia vaan oli

romuhuilu”

uilunsoiton opiskelun aloi-

tin 9-vuotiaana. Huilu ei to-

sin ollut ykkösvalintani.

Pyysin vanhinta veljeäni, joka soitti

trumpettia, tuomaan seurakunnan

soitinvarastosta klarinetin. Meidän

naapurissamme asui siihen aikaan

Vaasan varuskuntasoittokunnan klari-

netisti Kyösti Rytkönen, joka oli niin

mahdottoman mukava mies, että ajat-

telin minustakin tulevan samanlainen,

jos valitsen saman soittimen. Se oli siis

ainoa kriteeri. Soitinvarastossa ei kui-

tenkaan ollut klarinettia vaan oli ro-

muhuilu ja sillä sitten piti aloittaa.

Ensimmäinen opettajani oli Vaasan

varuskuntasoittokunnan huilisti Sep-

po Mähönen. Seppo oli minulle suu-

ren ihailun kohde, jota katsoin kuin

“yökkö aurinkoa”. Hän oli tärkeä

kimmoke muusikon uralle ja on yhä

edelleen inspiraation lähde ja idoli,

niin soittajana kuin pedagoginakin.

Sepon kanssa pidetään edelleen yh-

HH

teyttä. Sittemmin opettajakseni tuli

Ole Gustafsson, diplomihuilisti, joka

tuli Helsingistä Vaasaan saatuaan pai-

kan kaupunginorkesterista. Ole joh-

datti minua opinnoissa sitten aika pit-

källe. Tosin rupesin vasta lukion vii-

meisellä luokalla harjoittelemaan

kunnolla, kun lukeminen ei oikein

maistunut ja läksyjen sijaan käytin

mieluummin aikani soittamiseen. Am-

mattiopinnot aloitin suoraan armeijan

jälkeen, kun pääsin sisään Helsingin

konservatorioon ja Timo Pulakan

oppilaaksi.

Orkesterimontustamaailman

oopperalavoille

Orkesterimontustamaailman

oopperalavoille



“Vaikka olis kuinka hyvä

urheilija, ei välttämättä ole

hyvä valmentaja”

Sibelius-Akatemiaan ovet aukenivat

vuonna 1988. Oma tarinansa on se,

miten pääsin Petri Alangon oppi-

laaksi. Petri oli juuri palannut Sveit-

sistä Suomeen ja aloitti opettajana Si-

belius-Akatemialla. Samaan aikaan

kuvioon tuli mukaan Tapio Jalas,

joka halusikin minut itselleen oppi-

laaksi toteamalla: “Vaikka olis kuinka

hyvä urheilija, ei välttämättä ole hyvä

valmentaja”, vihjaten ettei Petri taita-

vana huilistina olisi hänen mielestään

automaattisesti hyvä opettaja. Petri oli

kuitenkin sekä hyvä pedagogi että ur-

heilija. Aloitin siis opinnot Petrin Alan-

gon oppilaana ja myöhemmin siirryin

Matti Helinille, jonka kanssa tein

huiludiplomin.

Vuosina 1995–1998 toimin kansal-

lisoopperan orkesterissa viransijai-

sena. Sitten sain vakituisen keikka-

laisen paikan oopperalta. Jos tarvittiin

huilistia ja aina soitettiin minulle ja

keikkoja tuli monesti vain päivän va-

roitusajalla, joten prima vista -soiton

piti olla hallinnassa. Samaan aikaan

orkesterityön ohessa olin aloittanut

laulutunnit harvakseltaan. Olihan se

kuitenkin kivaa saada soittaa huilua

orkesterissa. Uskoisin, että orkesteri-

työstä oli hyötyä tulevalle laulu-uralle.

Näin läheltä miten kapellimestari–

lava–orkesteri -triangeli toimii ja opin

seuraamaan kapellimestarin työsken-

telyä.

Huilunsoitto jäi kokonaan vuonna

1998 kun tein viimeisen huilutyön,

joka oli Wagnerin Siegfried. En enää

ehtinyt soittaa, kun piti opiskella roo-

leja. Yllättäen viimeinen työni orkes-

terisoittajana oli sama teos, mitä oop-

peralaulajan urallani esitin eniten ja

mistä sain suurimmat kiitokset.

“Enhän mä edes päässyt

oopperakoulutuksen

varsinaiseksi oppilaaksi!”

Viisivuotiaasta asti olen himoinnut

päästä näyttämölle. Kävimme vanhem-

pieni kanssa katsomassa näytelmiä, ja

kun näin näyttämön, sanoin äidille

että “mäkin haluan tonne”. Se oli se

näyttämö! Tuossa iässä syttynyt palo

näyttämölle oli se inspiraatio, mikä

myöhemmin vei laulamisen pariin.

Näytteleminen toki kiinnosti myös. Ka-

verini Upan kanssa uhosimme aikoi-

naan, että pyritään teatterikorkea-

kouluun, mutta se sitten jäi.

Laulutunneilla kävin ensin yksityi-

sesti. Opettajani oli vaasalainen Tom

Nyman, joka silloin oli ainoa laulaja

jonka ylipäätään tunsin. Kun vihdoin

pääsin vuonna 1995 tavallaan “keit-

tiön kautta” Sibelius-Akatemian oop-

perakoulutukseen, aloin saada näyt-

telijäntyön opetusta. Näyttelijäntyön

opettaja toimi Jukka Rantanen Kan-

sallisteatterista. Se oli niin hauskaa,

herranjestas sentään! Koelaulua teh-

tiin kuvitteellisesti lehmän vatsasta

niin, että ensin piti mennä sinne leh-

mään sisälle peräpäästä, ja piti näy-

tellä kuinka siellä mennään eteenpäin,

laulaen samalla Toreadoria. Kun näyt-

telemiseen näin yhdistyi musiikki ja

laulaminen, niin tiesin että tää on mun

juttu!

Ei mennyt kauaakaan, kun pääsin

tekemään matalampia miesääniä, kun

muita mun tyyppisiä ei Sibelius-Aka-

temian oopperakoulutuksessa silloin

ollut. Se oli minulle vähän niin kuin

onnenpotku. Vuonna 1995 aloitin ja

1996 teimme jo William Waltonin

oopperaa Karhu, jossa tein karhun

roolin. Menimme produktion kanssa

ympäri maailmaa (Washington DC,

Portugali, Tanska) Edustin Sibelius-

Akatemian oopperakoulutusta, vaikka

enhän mä edes päässyt oopperakou-

lutuksen varsinaiseksi oppilaaksi!

“Laulajana aukesi ihan eri

maailma”

Irma Rewell, Vaasan oopperan pe-

rustaja ja Ilmajoen musiikkijuhlien

taiteellinen tuottaja oli ensimmäinen,

joka kiinnitti minut ammattimaiseen

oopperaproduktioon. Soitin Vaasan

orkesterissa huilua Ilmajoen musiik-

kijuhlilla 1995. Teoksena oli Jääkäri

Ståhl ja muistan kuinka potutti, kun

soittamisen sijaan olisin halunnut

päästä lavalle laulamaan. Kiertelin

Irmaa kuin kissa kuumaa puuroa ja

odotin sopivaa hetkeä, jotta voisin pyy-

tää Irmaa kuuntelemaan mun laulua.

“No, mitä aiot laulaa? “ kysyi Irma.

“Voisin vetää vaikka ton O Sole Mion”

vastasin. Ilmajoen kaupungintalon sa-

lissa suoritetun koelaulun tuloksena

Irma Rewell kiinnitti minut seuraavan

kesän tuotantoon, mikä oli Jaakko

Ilkka. Kansallisoopperan lavalla deby-

toin vuonna 1997 ja kuuluin talon

vakituiseen solistikuntaan 2000–08.

Varsinainen läpimurto ulkomailla

tapahtui vuonna 1999. Olin tehnyt tätä

ennen pari kesää Ilmajoella ooppe-

roita, Kuopiossa Faustin Mefistofe-

leen sekä Lentävän hollantilaisen

Keski-Euroopan kiertueella. Tirolissa,

paikassa nimeltä Erl oli tällainen kesä-

tapahtuma, festivaali, jossa olin kaksi

kuukautta ja harjoittelin maailman

suurimman oopperaroolin, joka on

Wagnerin Ringin Siegfriedin Wan-

derer. Kävin joka päivä harjoituksissa

ensin kapellimestarin kanssa, sitten

korrepetiittorin kanssa ja preppausta

riitti. Vähitellen aloin oppia roolia

ulkoa. Oikea Wanderer tuli myöhem-

min paikalle ja minun oli siis tarkoitus

olla varamiehenä. Solisti kuitenkin

sairastui ja minut pyydettiin tekemään

kenraaliharjoitus. Tein sen ja sen jäl-

keen pyydettiin tekemään myös ensi-

ilta. Ja sitten vielä se toinenkin esitys,

mistä tehtiin tallenne. Siitä tuli minun

ensilevytykseni (“aivan hirveetä kuun-

nella sitä”). Lehdistöä oli runsaasti

paikalla ja siitä se sitten lähti!

“Sen tajuaa vasta

myöhemmin, missä joukossa

on ollut mukana”

Otin agentin vasta 2002, kun sain Ka-

rita Mattila -palkinnon. Karita kysyi

haluaisinko tulla IMG:lle, joka edusti

silloin mm. Michael Schumacheria

(tosin eri osastolla). No halusin! Kari-

ta järjesti agenttinsa kuntelemaan mi-

nua Lontooseen yhteen konserttiin.

Teoksena oli Samson et Dalila, ja lau-

loin siinä ilkeän ylipapin Daconin

roolin. Konsertin johti sir Colin Da-

vis ja orkesterina oli Lontoon Sinfo-

nikot. IMG:n pomo kuuli minua ja yksi

Shirley, josta tuli sitten mun varsi-

nainen agentti. Shirleyn kanssa yhteis-

työ jatkui aina tämän vuoden alkuun

saakka.

Vuonna 2003 oli ensimmäinen työ

Zubin Mehtan kanssa Münchenissä.

Teoksena oli Jumalten tuho. Matti

Salminen, kuningasbasso, oli siinä

Hagen ja minä Hagenin velipuoli Gun-

ther. Se oli niin mahtavaa

nähdä läheltä sellainen

superjulkkis, joka osaa

kaiken ulkoa, tekee töitä.

Oopperalaulajan työ ei to-

dellakaan ole mitään

“huuhaata”. Harjoitussalit

olivat hirveitä lääviä. Siellä

ryömittiin pitkin pölyisiä

lattioita tai mitä ohjaaja

ikinä halusikin. Kyllä gloo-

ria on kaukana tästä hom-

masta, mutta yleisöhän

näkee vain sen lopputu-

loksen. Onhan sitten tie-

tysti se “afterlife”, joka on

joillekin sitä glooriaa.

Fanilaumat seurasivat

minua, ihan Jenkkeihin

asti. Olin Wienissä suu-

rempi julkkis kuin kos-

kaan Suomessa. Siellä tun-

nistettiin kadulla, olis sit-

ten millaisessa maskissa

tahansa. Oli huimaa kun

opiskeluaikoina oli soitta-

jakollegoiden kanssa pu-

huttu Wienin filharmonikoista ja

muista huippuorkesterista ja yhtäkkiä

saatkin tehdä toitä niitten kanssa ja

saat vielä kehuja. Tuli kummallinen

olo.

Tein Wienin valtionoopperaan ehjän

oman suorituksen ihan uuteen Wag-

nerin Ringiin. Ja kun näki ketkä

maailman superkuuluisuudet ovat

tehneet saman roolin, oli hauska ha-

vaita, että oli kuulunut samaan ket-

juun. Senkin tosin tajuaa vasta myö-

hemmin, että missä joukossa on ollut

mukana (ja samoissa pukuhuoneis-

sa!) Laulajakollegat olivat suuria ni-

miä, mitä ei siihen aikaan, kun sitä

työtä teki edes miettinyt, että toi on

toi kuuluisuus. Ei voinut voinut edes

miettiä, kun piti keskittyä omaan

tekemiseen.

“Nää on tavallaan niitä

käynnistymisiä uudelle

uralle”

Mut on kolme kertaa leikattu päästä

ja yhden kerran sydämestä. 2008 oli

ensimmäinen leikkaus kun olin Firen-

zessä. Sitä ennen, en koskaan ollut

joutunut olemaan sairaalassa. Nää on

tavallaan niitä käynnistymisiä uudelle

uralle, kun huomaa, että vaikka kuin-

ka yrittää mennä eteenpäin niin silti

joku muu puuttuu sun peliin. Se on

toi, mikä se nyt onkaan, “kohtalo”.

Mulla oli hirveesti stressiä. Tein maail-

man suurimpia rooleja, kuuluisim-

pien kapellimestareiden kanssa ym-

päri maailmaa. Lentävä Hollantilainen

120 kertaa 16 eri produktiossa James

Levinen kanssa. Ja paljon muuta.

Sairastumiset oli tavallaan vihjeitä siitä

että pian loppuu sun ura, ainakin näin

jälkeenpäin katsoen. Ihminenhän

yrittää jälkikäteen perustella tapah-

tumia, haluten löytää niille syyn. Mutta

itseään ei todellakaan kannata syyttää

mistään.

Mun ura oli tosi tehokas ja lyhyt.

Näyttämötyö ei loppunut kertaheitolla,

se meni katkerina askelina. Minut oli

buukattu Woltanin rooliin ympäri

maailmaa: Australiaan, moneen paik-

kaan Keski-Euroopassa ja myös Met-

ropolitaniin. Agenttini Shirleyn kanssa

tapasimme tämän vuoden alussa ja oli

pakko todeta, ettei

kukaan enää halua minua

oopperaproduktioihin,

kun en pysty liikkumaan

näyttämöllä. Se oli kova

paikka.

“Näyttämö jäi,

mutta laulu jatkuu”

Laulu on niin älyttömän

kivaa. Ja opettaminen.

Olen oppinut ymmärtä-

mään musiikin avulla pal-

jon laajempia asioita. Mu-

siikilla on uskomaton voi-

ma. Ihan niin paljon en

enää laula, kuin aiemmin,

mutta konsertoin ja ope-

tan edelleen.

Kuusi vuotta sitten pe-

rustivat Johanna Rusa-

nen-Kartano ja pianisti

Pami Karvonen Laulu-

akatemian. Kun Johan-

nalla urakiireet alkoivat

viedä yhä enemmän aikaa,

minut pyydettiin mukaan. Ja nyt on

menossa kolmas vuosi opettajana ja

toinen kesä taiteellisena johtajana.

Lauluakatemian puitteissa järjestäm-

me mestarikursseja ja erilaisia koulu-

tuksia. Huhtikuun lopulla 27.4 on

Delicious Arias -oopperaillallinen

Mustion Linnassa ja kesällä samassa

paikassa vuotuinen kesäkurssi kon-

sertteineen 5.–9.6.2018. Kurssin pää-

opettajina toimivat minun lisäkseni

oopperalaulaja Päivi Nisula ja pianisti

Pami Karvonen, laulupedagogi Bianca

Hösli sekä Wagner-asiantuntija, pia-

nisti Pekka Asikainen.

Näyttämö jäi, mutta laulu jatkuu!

Johanna Salminen


Martina Serafin ja Juha Uusitalo, Tosca ja Scarpia, PuccininTosca -produktiossa Lontoon Kuninkaallisessa Oopperassa

2010–11 (kuva: Catherine Ashmor).


4.

Outi Nieminen muistetaan

muusikkopiireissä Tampereen

huilukilpailun (1985)

voittajana ja jo hieman ennen

sitä Radion sinfoniaorkesterin

nuorten solistien konsertin

esiintyjänä. Musiikki jäi

kuitenkin käsikirurgin

rakkaaksi harrastukseksi.

uti Nieminen aloitti huilun-

soiton nykymittapuun mu-

kaan suhteellisen vanhana,

13-vuotiaana. ”Huilu ei ollut ensim-

mäinen instrumenttini. Sain joskus

kymmenvuotiaana joululahjaksi kita-

ran, vaikka olin toivonut viulua. Soitin

kitaraa entisellä kotipaikkakunnallani

eli Varkaudessa musiikkiopistossa

muutaman vuoden, olisinko kolme

vuotta soitellut. Siellä tietysti oppilas-

Kilpailuvoittajavalitsilääketieteen

konserteissa esiintyi muitakin instru-

mentteja. Silloin jotenkin ihastuin hui-

lun ääneen. Otin sen ensin sivusoitti-

meksi ja oikeastaan sitten aika nope-

asti huilusta tuli pääinstrumentti. Se

lähti sujumaan ihan [hyvin]. Olin en-

sin Varkaudessa pari kolme vuotta ja

sitten siirryin Kuopion konservatori-

oon Herbert Lindholmin oppilaak-

si.”

Marraskuussa 1984 Outi

esitti Radion sinfonia-

orkesterin nuorten

solistien konsertis-

sa Cécile Chamina-

den Concertinon

ja seuraavana kesä-

nä hän saavutti Tampe-

reen huilukilpailussa ensim-

mäisen palkinnon. Pyrkiminen

Sibelius-Akatemiaan ylioppi-

laskirjoitusten jälkeen oli

OO


Outille ja lähipiirille itsestäänselvyys.

Samanaikaisesti hän pyrki myös lää-

ketieteelliseen tiedekuntaan. ”Mä

aloitin sitten molemmissa yhtä aikaa,

mikä oli tosi huono yhdistelmä. Siinä

piti itsensä kyllä tosi kiireisenä. Lää-

kiksessä on sen verran pakollisia

opintoja, ja sitten alkuvaiheessa tietysti

Akatemiallakin oli kaikenlaista sävel-

tapailuryhmää ja muuta sellaista. Ja

sitten suhtautui pienenä opiskelijana

kauhean tunnollisesti kaikkeen. Siellä

fillaroitiin edestakaisin.”

Outi opiskeli Sibelius-Akatemiassa

pari vuotta aktiivisesti ja sen jälkeen

vähän epäsäännöllisemmin. Ammatin-

valinta ei ollut selvillä heti. ”Mulla ei

ollut hirveän selkiytynyttä ajatusta sii-

nä vaiheessa, kun lähdin Helsinkiin

opiskelemaan, että mitä minusta sitten

oikeasti tulee. Se oli ehkä vaan sillä

lailla ajautumista kanssa. Lääkishän

on tosi intensiivinen yhteisö ja siellä

on tosi intensiivinen kurssihenki. Sin-

ne ajautui niihin porukoihin, mikä

ratkaisi asian.”

Huilunsoitto jatkui kuitenkin har-

rastuksena Sibelius-Akatemian opin-

tojen loputtua. ”Oli varmasti opiske-

luaikana muutama tämmöinen hiljai-

sempi vuosi, ettei kertakaikkiaan ollut

aikaa mihinkään. Mutta kyllä sitten

muutama keikka vuodessa oli ja eri-

laisia orkesteri- ja kamarimusiikki-

juttuja. Ja tavallaan koko ajan ehkä

tässä aikuisiällä lisääntyvästi on sitten

ollutkin monenlaista soittamiseen liit-

tyvää tekemistä, erilaisia orkestereita

ja muita virityksiä. Kamarimusiikkia

ja ehkä muutama solistikappale, joita

tilauksesta on sitten valmistanut aina

muutaman kappaleen vuodessa. Ehkä

jotain ihan uuttakin ohjelmistoa.”

Ja soitto jatkuu edelleenkin. ”Nyt

soitan taas aktiivisemmin tässä näin

viime vuosina kuin mitä pitkään ai-

kaan. Lapset alkavat olla silleen itse-

ohjautuvia, niin että pystyy jättämään

niitä pitemmäksikin aikaa ja käymään

jossain ulkomailla keikoilla. On ole-

massa Maailman lääkäriorkesteri,

World Doctor’s Orchestra, joka just

vietti kymmenvuotisjuhliaan. Se on

Berliinissä perustettu periodiorkes-

teri, jossa on lääkärimuusikoita, joilla

on sekä lääkiksen että jonkun musiik-

kikorkeakoulun puolelta opintoja.

Tällaisessa olen pyörinyt mukana. Ja

viime aikoina Savon soitannollisessa

seurassa, joka sitten taas on profiloi-

tunut romantiikan ajan suurteoksiin,

joita ovat säveltäneet unohdetut tai vä-

hemmälle huomiolle jääneet säveltä-

jät, erityisesti naissäveltäjät. Että niitä

ollaan nyt tässä pari kertaa vuodessa

esitetty tuolla Kuopion ja Varkauden

suunnassa. Ja siihen kuuluu myös näi-

den harvinaisten sävellysten etsimi-

nen. Veljeni digitoi ja myöskin myy

niitä nuotteja eri puolelle maailmaa.”

On kiinnostavaa kuulla, pystyykö

huilistin koulutusta ja ammattitaitoa

hyödyntämään käsikirurgin työssä?

”No, itse asiassa aika paljonkin. Suo-

messahan on tällainen aika aktiivisesti

toimiva Musiikkilääketieteen yhdistys,

ja on musiikkilääketieteen erityispäte-

vyys olemassa. Ja meitä musiikkilää-

käreitä on semmoinen ehkä 10–20

aktiivista täällä Helsingin ympäristös-

sä. Me tarvittaessa aina yhteisvoimin

pohditaan erilaisia soittamiseen liit-

tyviä ongelmia, tukirangan toimimi-

seen liittyviä ongelmia. Siinä on hyö-

tyä, että ymmärtää jotenkin miten soit-

tamista ihan oikeasti tehdään. Kyllä

olen lasten soitonopintoja hyödyntänyt

siinä, sellotekniikkaa ja pienemmän

pojan piano-opettajan hyviä neuvoja,

erilaisia rentouttavia harjoituksia kä-

delle ja niin edelleen. Kaikki menee

kyllä ihan hyötykäyttöön.”

Entä kaduttaako Outia, ettei hän

jäänyt huilistin uralle? ”Ehkä se on

väärin sanottu, että kaduttaa, mutta

aina välillä on vähän semmoinen hai-


kea olo. Että minkähänlaista

elämä sitten olisi, jos olisi

jatkanut soittamista ihan am-

matiksi saakka. Varmasti mo-

nessa suhteessa erilaista kuin

mitä nykyään. Toisaalta minus-

ta tuntuu, että lääketieteen pa-

rissa työskentely on sitten taas

monessa suhteessa helpom-

paa. Siinä on tietyt rutiinit ja

tietyt tavat miten sairaalamaail-

ma pyörii. Ja sitten, kun niihin

pääsee sisälle ja hallitsee oman

erikoisalansa, niin siihen ei tar-

vitse niin kauheasti pistää omaa

persoonaansa. Riittää ajatuksia

ja intensiteettiä tehdä kaikkea

muuta myöskin.”

Entä olisiko huilistin uralla

kiinnostanut orkesterityö? ”Sil-

loin pienempänä just en olisi

halunnut orkesteriin. Että oike-

astaan se orkesterisoiton ilo ja

upeus on löytynyt vasta pikku

hiljaa. Tietysti tässä on varmasti

sekin, että silloin tuolla Var-

kauden ja Kuopion seudulla ei

hirveästi ollut mitään orkesteri-

soittomahdollisuuttakaan. Kyllä

ne enemmän jäi sitten musiikki-

leireille ne orkesterisoittokoke-

mukset. Tykkäsin kauheasti

puurtaa ja harjoitella itsekseni ja

soittaa mahdollisimman haas-

tavia kappaleita ja saada teknii-

kan sujumaan. Mutta toisaalta

ihan tehdä kaikenlaista pieni-

muotoisempaa kamarimusiikkia

kanssa.”

• • •

”Tulevaisuus näyttää, valitsenko

opiskelun joko Sibelius-Akatemi-

assa tai Lääketieteellisessä tiede-

kunnassa”, kertoo 19-vuotias Ou-

ti Nieminen Ilta-Sanomien haas-

tattelussa. Vastauksenhan jo tie-

dämme.

Anna-Leena Rysä

Kuvat s. 23:Outi Nieminen soittaa edelleenkin kilpailuvoittona saamallaan Albert Cooperinsuukappaleella (kuva Anna-Leena Rysä 2019); Outi Ilta-Sanomien haastattelussa 1985.

Vieressä: musiikkileirillä; yllä: lehtihaastattelu kilpailuvoiton jälkimainingeissa.

Huilistin kesähoroskooppi 2019


Oinas (21.3.–20.4.)

äitä hattuun! Tänä kesänä kollegoillasi sävelet

osuvat paremmin kohdilleen kuin sinulla ja saatat

tuntea siitä kateutta. Parempi olisi kuitenkin pitää

pää kylmänä ja iloita muiden onnistumisista, kyllä syksy

tuo taas myötätuulta puhallukseen. Oi-

naalle tähdet suosittelevat kesärentou-

tumista soiton parista ja inspiraation

hakemista kesäisten festarien kautta.

Yllätä itsesi ja ystäväsi ja suuntaa mah-

dollisimman yllättäviin poikkitaiteellisiin

bakkanaaleihin ympäri Suomen… ja myös

Suomen ulkopuolelle.

Härkä (21.4.–20.5.)

inulla pyyhkii keikkarintamalla

hyvin! Ovet avautuvat tänä kesänä

niin Kuhmoon kuin Cruselliin-

kin ja omien poikkitaiteellisten konsert-

tikokeiluidesi ohessa ehdit vielä opettaa

muutamalla leirillä. Mainetta ja mammonaa lu-

vassa, mikä pistää ärsyttämään kanssasoittajia ympä-

rilläsi. Saatat kokea kateutta vähemmän kyvykkäiden ta-

holta, varo kilpailijoita! Kannattaa laittaa keikkapalkoista

osa sukan varteen, kesän lopulla planeettojen kulma en-

nakoi jonkinlaista remontin tarvetta huilulle.

Kaksoset (21.5.–21.6.)

inulla on motivaatiota nyt vaikka muille jakaa!

Tiedossa on matkoja, mahdollisesti kesäleiriä tai

kurssia pukkaa ulkomailla. Jonkinlaisen sydän-

surun mahdollisuus vaanii kuitenkin taus-

talla… kolmiodraama? Se saa huilusi

soimaan alavireisesti; vahdi terssejä. Älä-

kä myöskään hätiköi suunnitelmissasi,

vaikka pulssisi hakkaa kesälämmössä al-

legroa. Hätiköidyt toimet aiheuttavat vain

turhaa uupumusta.

Huilistin kesähoroskooppi 2019

Rapu (22.6.–22.7)

ijoi, suututat paikallislehden pahansuovan ja kat-

keran kriitikon, joka arvostelee sovinnaisen kesä-

konserttisi maan rakoon. Mitäs valitsit Kuhlauta oh-

jelmistoon! Nyt kannattaa olla häpeilemätön ja rohkea

teosvalinnoissa ja lyödä ällikällä kuulijat. Se vie sinut kohti

glooriaa ja lähemmäksi tavoitteitasi.

Muista lomailun tärkeys myös,

liian ryppyotsainen puurtami-

nen saa aikaan läppävian…

sekä sinuun, että huiluusi.

Leijona (23.7.–22.8.)

ähdet enteilevät, että Leijona ottaa kesällä kan-

taakseen muiden taakkoja – ethän ala kenenkään

alttohuilun roudariksi?? Kieltäydy ajoissa ja luovu

kesän korvalla velvollisuuksista, jotka eivät itseasiassa kuu-

lu sinun huilupussiisi ollenkaan. Kulunut talvi oli sen verran

raskas, että se tylsisti taiteellista sieluasi ja sai sinut suh-

tautumaan välinpitämättömästi ja arasti kaikenlaisiin mie-

lenkiintoisiin kutsuihin ja projektei-

hin. Menikö tilaisuus sivu suun?

Karaise itsesi, sylkäise muutama

vihainen jet whistle sotahuudon ta-

voin huiluusi ja rynnistä mukaan ka-

hinoihin.

Neitsyt (23.8.–22.9.)

inulla on tulevana kesänä liikaa vaihtoehtoja, jois-

ta valita. Raudaskylään vai Crusellille? Kvintettinä

vai kvartettina? Kiertoilmahengitys Bachin Parti-

taan vai ei? Valintoja on tehtävä, luota siinä intuitioosi ja

keuhkojesi kapasiteettiin. Tähdet enteilevät Neit-

syelle nopeutta kesään, jätä sonaattien hitaat osat

suosiolla odottamaan syyssateita. Varo kuiten-

kin liian nopeaa kommunikointia kolle-

goiden ja soittokavereiden kanssa, se

voi hankaloittaa hedelmällistä yhteis-

työtä.

Lupailevatko tähdet kesääsi riitasointuja vai harmonista lomailua? Huilisti-lehden

oraakkeli tulkitsee taivaankappaleiden tahdon Pythagoraan tarkkuudella.

J

S

S

O

T

S


Vaaka (23.9.–22.10.)

aa’an kesä on kaksijakoinen. Alkukesästä toteu-

tuu jokin iso tavoite, tuoden kunniaa. Olet tehnyt

sen eteen kovasti töitä, joten nauti. Loppukesää

varjostaa sairastelu, joka pistää hommat kenraalipaussille

totaalisesti. Älä pyristele vastaan, tarvitset täl-

laisen fermaattitilan juuri tuohon hetkeen. Se

lienee myös siunaus ihmissuhteiden osalta,

sillä huomaat joutuneesi mukaan kuvioi-

hin, joissa yhdistelmät eivät toimi ja yh-

teinen tekeminen luo vain dissonansseja.

On aika purkaa elämäsi terssit oikein!

Skorpioni (23.10.–22.11.)

korpionin on pidettävä tänä kesänä varansa ja

varottava luottamasta liikaa. Vaarana on petos tai

huijaus, älä ole liian luottavainen soitinkaupoilla

äläkä varsinkaan jätä huiluasi vartioimatta mihinkään het-

keksikään. Ole myös varovainen mestarikurssien ja leirien

gurujen ohjeiden kanssa, pohdi tarkkaan sopivatko ihan

kaikki niksit kuitenkaan juuri sinulle.

Kuuntele sydäntäsi, millainen

huilisti juuri sinä haluat olla?

Varovaisuuden lisäksi skorpi-

onin kesään kuuluu etsintä;

kadonneen huilun, soinnin tai

oman ilmaisun.

Jousimies (23.11.–22.12.)

ousimies sinkoilee huilu kolmantena jalkana pit-

kin poikin pitäjiä, niin että hitaampia hirvittää.

Jonkinlainen sekaannus sovittuihin konserttijär-

jestelyihin on luvassa, ellet pysähdy ja tarkista

ovatko kaikki nuotit nyt varmasti mu-

kana. Stressiä aiheuttaa myöskin iso

mullistus Juhannuksen jälkeen,

vaihdatko suukappaletta? Tai-

vaankappaleet ryhmittyvät kartas-

sasi tänä kesänä pohjalle, se lupaa

hyvää alaäänien soinnille, onnek-

si olkoon!

Kauris (22.12.–19.1.)

auris tuntee kesällä pitkästymistä. Jäivätkö kesä-

suunnitelmat tekemättä kiireisen kevään aikana?

Et ehkä uskaltanut ilmoittautua juuri sille mie-

lenkiintoisimmalle kurssille ja lentolippu Berliiniin jäi os-

tamatta ilmastoahdistuksen vuoksi – mutta kaipaat nimen-

omaan nyt kipinää elämään ja ylä-ääniin. Uskalla repäistä

ja olla jopa hieman itsekäs tänä kesänä; voit vähintäänkin

ilahduttaa mökkinaapureita tunteikkailla laituri-

serenadeilla jollei muuta yleisöä ole tarjolla.

Ole kuitenkin tarkkana rahan kans-

sa, pitkästymistä ei kannata hoi-

vata holtittomalla soitin- tai nuot-

tishoppailulla.

Vesimies (20.1.–19.2.)

esimiehen kevät oli huolia täynnä, onneksi kesä

tuo niihin vihdoin helpotuksen. Tähdet lupailevat

uusia alkuja; projekteja, kokoonpanoja, kappa-

leita. On tärkeää käynnistellä uutta jahka olet

palautunut edellisistä, tämän kesän star-

teissa on mukana mainioita tilaisuuk-

sia. Lyöttäydy naispuolisten soittaja-

tuttujesi mukaan, heillä on Vesimie-

helle annettavanaan tärkeitä neuvoja.

Neuvoja kannattaa kuunnella, vaikka

omanarvontuntosi saisikin pienen kolauk-

sen.

Kalat (20.2.–20.3.)

arvitset tänä kesänä ystävien ja kollegoidesi tukea,

sillä luvassa on ikäviä yllätyksiä vastakkaisen su-

kupuolen taholta, mitä luultavimmin lähisuvusta.

Perheen kesäjuhlilla pikkuserkkusi kyseenalaistavat am-

matinvalintasi ehkä liiankin kärkkäästi tai vanha tätisi huo-

kailee edelleen, milloin alat käydä oikeissa töissä. Häntä

pystyyn, käske heidän haistaa huilu ja kutsu soittajakaverisi

picnicille seuraavana päivänä päivittele-

mään maailman menoa. Ole lem-

peä itsellesi ja muille, kaikki

vaan eivät voi olla vihkiytyneitä

tämän hienon soittimen saloi-

hin niin kuin sinä!

Hanna Tissari

V

S

J

K

V

T

Rogier de Pijperin

kurssiRogier de Pijperin

kurssi

ogier de Pijper on alanko-

maalainen huilisti, joka on

paneutunut erityisesti hui-

lun laajennettujen tekniikoiden käyt-

töön huilunsoitossa. Tekniikoiden

avulla on mahdollista löytää uusia

saundimahdollisuuksia, avartaa näke-

mystään huilunsoitosta sekä lisätä

soittimen hallintaa. Lisäksi ne ovat

hauskoja ja voivat tuoda musisointiin

kokonaisen uusien mahdollisuuksien

maailman. Toki laajennettuja teknii-

koita ja niiden hyvää hallintaa tarvi-

taan myös useissa moderneissa huilu-

sävellyksissä.

Kurssipäivä oli jaettu kahteen ses-

sioon. Aamupäivä oli tarkoitettu nuo-

remmille soittajille ja iltapäivä pidem-

mälle edistyneille. Aamupäiväsessioon

osallistui 16 huilistia ja iltapäivällä

paikalle tuli 24 soittajaa. Suurimman

osallistujajoukon muodostivat huilu-

pedagogit ja ammattiopiskelijat. Muu-

tama oppilastason soittaja uskaltautui

kyllä myös mukaan! Toisaalta näin

suuren opettajajoukon kautta kurssil-

ta saadut opit ja ideat lienevät saaneet

paljon kasvualustaa.

Kurssin aluksi Pijper totesi, että hä-

nen kurssillaan ei ole mahdollista teh-

dä virheitä! Sen sijaan päivän aikana

oli mahdollista kokeilla huilusta hul-

luja, hauskoja, rumia ja ylipäätään eri-

laisia ääniä. Koko ajan voi liioitella,

etsiä ja kokeilla, koska tällöin voi löy-

tää jopa vielä kauniimman äänen hui-

lustaan, esimerkiksi wind sounds -har-

joituksessa ”hukkaamalla” äänen ja

sitten tulemalla siihen takaisin.

RR


”Cha, cha jaklick, klick”

30.3.2019 Pop & Jazz KonservatoriollaAurinkoisena lauantaiaamuna maaliskuun lopulla kokoontui joukko

huilupedagogeja ja huiluharrastajia Arabialle Pop & Jazz Konservatoriolle

tutustumaan Rogier de Pijperin Flute Colors -menetelmään. Flute Colors

tarkoittaa huilun laajennettujen tekniikoiden harjoittelua ja käyttöä myös ns.

normaalin huilutekniikan harjoittelun apuna. Ei siis pelkästään huilun modernin

soittotekniikan harjoittelua sen itsensä vuoksi.


Viereisellä sivulla: Rogier de Pijperinkurssin aamupäivän sessiossa oli mukana 16 huilistia;

alla: Iltapäiväsession 24-päistä osallistujajoukkoa (kuvat Hellevi Lassfolk).

Tongue ram ja whisper tones -har-

joitukset saivat kurssilaiset todella ak-

tiivisiksi. Kurssilla jokaiselta haluk-

kaalta tarkistettiin, kuinka he onnis-

tuvat, ja jokaiselle annettiin yksilöllisiä

neuvoja, miten edistyä kyseisen tek-

niikan harjoittelussa. Ilmapiiri kurs-

silaisten parissa oli vapautunut ja iloi-

nen. Kuultiin mainioita läpsähdyksiä

huiluista! Pizzicaton (slap tongue) ja

tremolokielen harjoittelemisesta on

myös apua kielen hallintaan, ja ne ke-

hittävät huilun artikulaatiota. Näitä siis

kannattaa harjoittaa jo nuorillakin

soittajilla. Eikä pelkän huvin vuoksi.

Yksi hankalista huilun erityistek-

niikoista on kiertohengitys. Tästä on

Pijperilla myös selkeä harjoitusoh-

jelma Flute Colors -kirjassa. Asia

kiinnosti kovasti osallistujia ja Pij-

perin harjoitusmetodin ensimmäisiä

harjoituksia testattiinkin päivän ai-

kana. Pijper vakuutti, että kiertohen-

gitystekniikan kyllä oppii, kunhan vain

harjoittelee pitkäjänteisesti ohjelman

mukaan.

Kurssilla ei pelkästään kokeiltu

Flute Colors -kirjan harjoituksia eri

tekniikoista, vaan siellä soitettiin myös

yhdessä Pijperin tekemiä sovituksia

sekä klassisista- että popsävellyksistä.

Pop-sävellykset olivat play along -ver-

sioita eli niissä huilustemmaa soitettiin

YouTubesta löytyvän biisin kanssa.

Varsinaista teinikamaa! Ja juuri sitä,

millä herättelisi ryhmätunnilla murk-

kurivistön toimimaan. Klassisissa kap-

paleissa sovitukset tuovat uuden ja

hauskan näkökulman tuttuun kappa-

leeseen. Rikkomalla välillä perintei-

sen soittotavan linjan jollain erilaisella

soittotavalla, tulee soittimen hallintaan

lisää joustavuutta, kun vaihdellaan

soittotapaa. Myös kappale itsessään

avautuu uudella tavalla, kun siinä

kuulee erilaisia säkeitä ja äänenvärejä.

Lauantaipäivän ohjelma perustui

Pijperin Flute Colors -kirjaan, jossa

huilun laajennetut tekniikat on esitelty.

Kurssilla soitettiin muun muassalaajennetuilla soittotekniikoilla

tuunattuja popsävellyksiä;

pikkukuva: myös pienet huilistitpääsivät kokeilemaan uusia

soittotekniikoita.(kuvat Hellevi Lassfolk).

Kirjassa jokaiselle tekniikalle on har-

joituksia aloittelijatasolta aina ammat-

titasolle asti. Päivä oli todella valaiseva

kirjan käytön kannalta. Flute Colors

on mahdollisuus monipuolistaa huilu-

opetusta käyttämällä laajennettuja

tekniikoita pieninä annoksina ja lisä-

mausteena soittotunneilla.

Flute Colors -kirjan lisäksi on saa-

tavilla Flute Colors Study Guide, Flute

Colors Magazine ja opetusvideoita. Jot-

ta harjoittelu ja oppiminen olisi hel-

pompaa, on Study Guide -kirjassa ja

Flute Colors Magazinessä valmiiksi

laadittuja eritasoisia harjoitusohjel-

mia. Näihin Pijper on valinnut har-

joituksia eri tekniikoista. Niitä on

helppo seurata, eikä yhden päivän

osuus ole liian rankka. Tämän lisäk-

si Pijper on tehnyt paljon sovituksia

sekä klassisista sävellyksistä että

popkappaleista, joissa käytetään

näitä erityistekniikoita. Ne ovat

hauskoja, ja tuovat oppimiseen haus-

kan ja mukavan ilmapiirin. Lisää tie-

toa voi halutessaan hakea Pijperin

Flute Colors -sivustoilta.

Hellevi Lassfolk


GG ång på gång bestämde vi dock oss för att behålla

tidningen. Den har varit ett viktigt språkrör för

flöjtsällskapets medlemmar, där varje medlem

har haft möjlighet att skriva om olika flöjtrelaterade saker

och händelser. Vi har kunnat läsa vad som händer på flöjt-

fronten i vårt land från norr till söder, från väster till öster

och i praktiskt taget varje nummer har vi även kunnat

bekanta oss med vad som händer i den stora flöjtvärlden

utanför vårt lands gränser. Huilistilehti har inte kommit

ofta, men den har varit desto mera väntad när den dykt

upp i postlådan. Från att på 1980- och 90-talet varit en lite

grå tidning med mycket text har den tack vare Lauri

Toivios layout moderniserats till en färgglad tidning med

högklassiga bilder. Att man dessutom har satsat på att ha

en redaktion för tidningen har gjort tidningen ännu mer

professionell. Själv har jag haft glädjen av att få sitta med i

redaktionen under några år, vilket var både utmanande

och roligt.

Men allt har sin tid. Som vi vet är många tidningar i

dagens läge i kris. Annonsintäkterna minskar och man får

kämpa för att behålla sina prenumeranter. Men en kris

kan även betyda en nystart, en början på något nytt och

Allt har sin tidUnder vårvintern 2019 skickade Finska flöjtsällskapets dåvarande ordförande Annika Gummerus-

Putkinen ett meddelande till mig som löd: “Vi har bestämt att sluta trycka flöjttidningen i

pappersversion, vad tycker du?”. Nyheten kom inte direkt överraskande. Redan under min tid i

flöjtsällskapets styrelse under åren 2009-2015 var tidningens varande eller icke varande på

tapeten. Att trycka en tidning är som bekant inte gratis och när kostnaderna emellanåt kändes

allt för betungande och stipendieansökningarna inte bar frukt gled vi in på diskussionen om man

borde ha en fysisk tidning eller ej.

bättre. Min dröm nu när Huilistilehti övergår till att bli en

nättidning är att vi ska kunna nå lätt ut till alla flöjtister,

såväl amatörer som yrkesflöjtister, i Finland. Tidningens

huvudspråk är givetvis finska, men tänk så fint om man

även kunde nå ut till våra nordiska kollegor via det svenska

språket och till övriga världen via engelskan. Det digitala

formatet inbjuder ju till detta!

Själv minns jag med nostalgi min första kontakt med

tidningen under min studietid i Jakobstad, vilket också

var en första kontakt till den finska flöjtvärlden. Som

uppvuxen i svenska Österbotten öppnade sig en helt ny

värld, vilket gett mig många vänner över språkgränsen.

Föga anade jag då att även jag skulle skriva i tidningen en

dag. Oftast har jag ju gjort det på svenska, vilket tagits

emot utan fördomar utan tvärtom; alltid i positiv anda.

Det är trots allt innehållet och vårt gemensamma intresse

för flöjt och flöjtmusik som styrt oss i rätt riktning. Stort

tack till alla som genom åren fungerat som chefredaktörer

och på annat sätt bidragit till vår tidning! Med nyfikenhet

väntar jag på den första digitala tidningen och vad den

kommer att föra med sig!

Åsa Gustavsson

Åsa Gustavsson (fotoKasper Dalkarl 2018).


Olen Outi Viitaniemi, Sinfonia

Lahden huiluryhmän äänen-

johtaja. Aloitin huilunsoiton

opiskelun 11-vuotiaana Espoon

musiikkiopistossa. Vanhemmis-

tani kumpikaan ei ole muusik-

ko, mutta kotonani laulettiin ja

soitettiin pianoa varsin ahke-

rasti. Kävimme myös konser-

teissa Helsingissä ja siellä

ihastuin kauniisti kiiltelevään

soittimeen orkesterin keskellä.

han aluksi olin varsin laiska har-

joittelija, mutta kun taidot yllät-

täen karttuivat, alkoi harjoitte-

lukin maistua. Abi-keväänä pyrin ja

pääsin Sibelius-Akatemiaan solistisel-

le osastolle ja valmistuin sieltä 1980-

luvun loppupuolella. Kesät opintoai-

kana kuluivat erilaisilla mestarikurs-

seilla, niin koti- kuin ulkomaillakin.

Koesoiton Sinfonia Lahteen voitin sa-

OutiViitaniemi,SinfoniaLahti

TERVEISE

T

PULTISTA

man vuoden lopulla, kun keväällä olin

lopettanut Akatemian opinnot. Ja tääl-

lä olen siis vieläkin, samalla tuolilla

istuen viimeiset 30 vuotta.

Tämän kuluvan kauden ohjelmiston

punaisena lankana on ollut Beetho-

venin sinfoniat. Syyskaudella loimme

elokuvan ystäville elämyksiä soitta-

malla musiikin valkokankaalla pyöri-

vään elokuvaklassikkoon Vertigo.

Sibelius-festivaali oli tuttuun tapaan

syyskuussa. Kävimme myös konsertoi-

massa Pietarin filharmoniassa, soitim-

me välillä viihdemusiikkia sitä jano-

aville ja tarjosimme “Sukelluksen or-

kesteriin” Santtu-Matias Rouvalin

johdolla marraskuussa 2018. Ohjel-

mistossa oli myös virkistävästi minulle

täysin uusia, mutta mielenkiintoisia

teoksia, joita taiteellinen johtajamme

Dima [Slobodeniouk] on ansiok-

kaasti tuonut ohjelmistoon.

Minulle itselleni läheisintä musiik-

II

kia on vanhat mestarit J. S. Bach, Mo-

zart ja Beethoven, mutta usein har-

joitusviikon aikana opin tykkäämään

sillä hetkellä harjoitettavasta ohjelmis-

tosta. Eli ilmeisesti olen varsin kaikki-

ruokainen.

Sinfonia Lahden erikoisala on Sibe-

lius; syyskuussa jo lähes parinkymme-

nen vuoden ajan olemme järjestäneet

Lahdessa Sibelius-talossa Sibelius-

festivaalia, jossa soitetaan siis vain Si-

beliusta. Festarin aikana Lahdessa käy

kova kuhina, saapuuhan kaupunkiin

silloin runsaasti Sibeliuksen musiikin

faneja ympäri maailmaa.

Niiden 30 vuoden aikana, mitä olen

täällä ollut on kapellimestarin korok-

keella nähty monenlaisia kippareita:

toisille on tärkeää hioa pienen pieniä

yksityiskohtia, toiset luovat suuria

linjoja. On hyvin “diktaattorimaisia”

tyyppejä, joiden näpeissä orkesteri

tuntuu olevan kuin puristuksissa ja


Outi Viitaniemi (kuva: Marco Borggreve).

sitten toisaalta hyvinkin kaverillisia

kapuja. Hyvä kapellimestari on mää-

rätietoinen, karismaattinen, energiaa

luova ja orkesterin omaa “sielua”

kuunteleva musiikillinen “kippari!”

Lopputulos on kuitenkin aina se, mikä

merkitsee; että saamme luotua elä-

myksiä meitä kuulemaan tulleille ja

tietenkin myös itsellemme.

Orkesterihuilistin työssä haastavinta

ja samalla myös palkitsevinta on ohjel-

miston harjoittelu ja omaksuminen;

moneen kertaan soitetusta teoksesta

voi aina löytää uusia puolia, aina voi

yrittää tehdä paremmin kuin edelli-

sellä kerralla. Jos kaikki palaset lok-

sahtavat niin omassa kuin kollegoit-

tenkin soitossa kohdalleen, pääsee

mahtavaan flow-tilaan, joka varmasti

tuottaa yleisölle hienon elämyksen.

Sinfonia Lahti on varmasti tuonut

Lahden kaupungille paljon näkyvyyttä

myös kulttuurin alalla. Perinteinen

urheilukaupunki tunnetaan nyt myös

erinomaisen akustiikan omaavasta

Sibelius-talosta ja kaupungin omasta

orkesterista, Sinfonia Lahdesta!

Elämme tänä päivänä maailmassa,

jossa asiat tapahtuvat paljolti nappia

painamalla ja usein myös “mulle-

kaikki-heti-nyt” -periaatteella. Orkes-

terihuilistin työ, stemmojen opiskelu

ja instrumentin taitaminen vaativat

kuitenkin ihan perinteistä, väsymä-

töntä ja määrätietoista harjoittelua;

tutustumista harjoituskopin “rauhas-

sa” oman soittimen salaisuuksiin.

Nappia painamalla ei synny kosketta-

via huilusooloja!

Outi Viitaniemi

Sinfonia Lahdenpuhaltajia (kuva: Marco

Borggreve).

Sinfonia Lahden kotipesä,Vesijärven rannalla sijaitseva vuonna 2000valmistunut Sibeliustalo, joka on useissa listauksissa arvioitu maailmankymmenen parhaan konserttitalon joukkoon [toim. huom].


Saan usein kysymyksiä, miten traverson soitto

eroaa Böhm-huilusta ja miten siirtyminen

modernista soittimesta historialliseen tapahtuu.

Vastaan kyselijöille, että alku oli hankalaa,

mutta paluuta ei ole. Ainakin omalla kohdallani

puusoittimen lämpimästi resonoiva ääni peittosi

nopeasti Böhm-huilun tarjoamat soittokoke-

mukset. Pohdin seuraavassa traverson sointiin

ja äänenmuodostukseen liittyviä tekijöitä

huomioiden modernin huilistin näkökulmaa.

Lähteenä käytän omien kokemusteni lisäksi

veteraani traversisti Oskar Peterin artikkelia,

Herbert Lindholmin tekstejä sekä Quantzin ja

Hotteterren historiallisia lähteitä.

Puu soi– ajatuksia traverson äänenmuodostuksesta


Traverso vs. Böhm-huilu

raversolla tarkoitetaan tässä

yksiläppäistä barokkihuilua,

vaikka termillä voidaan

muissa yhteyksissä viitata myös use-

ampiläppäisiin puuhuiluihin. Traverso

ja Böhm-huilu ovat lähtökohtaisesti

kaksi eri soitinta, joiden soittotekniik-

ka, intonaatio, viritys ja saundimaail-

ma eroavat suuresti toisistaan. Vaikka

kyseessä on poikkihuilu, traverso on

materiaalinsa ja sormitustensa suh-

teen paljon lähempänä nokkahuilua

kuin Böhm-huilua.

Suurin ero on huilujen materiaa-

lissa sekä traverson koneiston puut-

teessa. Barokkihuilussa on vain yksi

dis-läppä, tosin myöhempiin mallei-

hin lisättiin niitä pikku hiljaa. Puhal-

lusaukko on traversossa huomattavas-

ti pienempi kuin Böhm-huilussa. Mui-

ta haasteita ovat soitinten toisistaan

eroava intonaatio ja erilaiset artiku-

laatiotavat. Eroavaisuuksista riittäisi

kirjoitettavaa oman artikkelinsa ver-

ran, mutta pidän tämän kirjoituksen

fokuksen äänenmuodostuksessa.

Huilu laulaa historian havinaa

Traverson äänenmuodostuksesta on

kirjoitettu jo 1700-luvulla. Nykyisetkin

traversistit lukevat ahkerasti oppi-

isien Hotteterren ja Quantzin ohjeita.

Huilun yhteys ihmisääneen huomattiin

jo varhain. Äänenmuodostuksen yti-

messä niin laulaessa kuin huilun-

soitossakin on resonanssi-ilmiö. Se

merkitsee soittimen ja soittajan yhdes-

sä aikaansaamaa värähtelyä. Jokaisel-

la soittajalla on omanlaisensa saundi.

On hämmästyttävää huomata, kuinka

erilaiselta sama soitin voi kuulostaa

eri soittajalla.

Hotteterren soitto-opas keskittyy

sormitus- ja trillikarttojen esittelyyn,

mutta sisältää joitakin yksittäisiä oh-

jeita äänenmuodostuksesta ja ansat-

sista:

”Haluan korostaa, että kun aloitte-

lijat ryhtyvät soittamaan instrumen-

tillaan korkeammalta, he huomaavat

ansatsin muuttuvan vaikeammaksi.

Pehmentääkseen korkeita ääniä ja

pystyäkseen tuottamaan ne helpom-

min, heidän on nähtävä vaivaa sen

eteen, tiukentamalla huuliaan vähi-

tellen, levittämällä niitä reunoilta,

tuomalla kieltä kohti huulia ja kasvat-

tamalla ilman intensiteettiä.”

Hotteterre käy läpi traverson skaa-

lan ja kertoo sävelten erityispiirteistä.

Hänen mukaansa e3:n yläpuolella ole-

vat äänet ovat ”pakotettuja” eivätkä

kuulu soittimen luontaiseen rekis-

teriin.

Quantz sen sijaan kuvailee laveam-

min äänenmuodostusta: ”Huilun ääni

muodostetaan huulten liikkeiden

avulla sen mukaan, miten ulosvirtaa-

vaa puhallusilmaa on tarve muokata.

Suulla ja sen osilla voidaan kuitenkin

merkittävästi muuttaa ääntä.”

Quantzille traverson ja ihmisänen

yhteys on ilmeinen. Hän puhuu kah-

desta sointirekisteristä, joita niin hui-

listi kuin laulajakin käyttävät: ”Huilun

matalaa oktaavia voidaan verrata rin-

taääneen ja korkeaa oktaavia falset-

tiin” ja neuvoo, miten ”oikeanlainen,

tasainen hampaiden ja suun aukipi-

täminen sekä kurkun laajentaminen

saavat aikaan paksun, pyöreän ja mas-

kuliinisen äänen.”

Hän myös kannustaa huilisteja lau-

lun opiskeluun: ”Jos aloittelijalla on

mahdollisuus opiskella laulua ennen

tai samaan aikaan huilunsoiton opis-

kelun kanssa, suosittelen tätä hänelle

erityisesti. Siten hyvän esityksen tuot-

taminen on hänelle entistä helpom-

paa”.

Äänenmuodostuksenpainopisteet

Modernin huilunsoiton äänenmuo-

dostuksesta on jonkin verran julkai-

suja, mm. Herbert Lindholmin Flau-

tissimo-teos on edelleen käytössä

huilupedagogiikkaa opiskelevien

kurssikirjana. Sen sijaan traversonsoi-

ton pedagoginen materiaali on niuk-

kaa ja erityisesti äänenmuodostuksen

opetukseen on vaikea löytää kättä pi-

dempää.

Lindholmin mukaan huilun äänen-

muodostukseen vaikuttavat ilmavirran

koko, muoto ja nopeus sekä tulokul-

ma ja huulten aukon etäisyys puhal-

lusaukon reunaan nähden. Hän mai-

nitsee myös suuontelon resonanssin

sekä soittimen kuntoon ja laatuun

liittyvät tekijät. Samat lainalaisuudet

pätevät traversoon, mutta painopiste

on erilainen. Traverson omaleimai-

seen saundiin vaikuttavat ratkaisevalla

tavalla resonanssi sekä soittimen val-

mistusmateriaali ja malli. Lisäksi sekä

soittajan että kuulijan kannalta on

tilan akustiikalla erittäin suuri

merkitys. Kaikuisassa tilassa vaa-

timatonkin soitin saattaa kuulos-

taa oikein hyvältä.

Yleisimmin traverson valmis-

tuksessa käytettävät puulajit ovat

grenadilla ja puksipuu. Niistä vä-

riltään musta grenadilla on tihe-

ämpää, painavampaa ja tuottaa

soitettaessa jykevämmän ja kuu-

luvamman äänen. Vaalea puksi-

puu on kevyttä, vähemmän painet-

ta sietävää materiaalia, joka antaa

huilulle hienostuneen, notkean ja

Jacques-Martin Hotteterre (1674–1763)

oli ranskalainen säveltäjä ja huilisti, suuren

muusikko- ja soitinrakentajasuvun kuuluisin

jäsen. Uran alkuvaiheen Rooman-opintojen

jälkeen hänestä tuli ranskan kuninkaan hovin

kamarimuusikko. Hotteterre soitti myös en-

simmäisenä huilistina Pariisin oopperassa ja

julkaisi 1719 teoksen “L’Art de préluder sur

la flûte traversière”, kautta aikojen ensim-

mäisen huilunsoiton oppaan Euroopassa. Mo-

dernin huilunsoiton onkin sanottu alkaneen

Hotteterresta. [toim. huom.]

TT

Puu soi – kuka kukin on 1


lintumaisen äänensävyn. Puun kunto

vaikuttaa myös huomattavasti sen

sointiin. Traversoa on öljyttävä sään-

nöllisesti ja säilytettävä soittamisen jäl-

keen vertikaalisessa asennossa, jotta

sointi pysyy optimaalisena. Traverso-

mallit eroavat toisistaan soittimen pro-

portioiden, puhallusaukon koon ja

putken paksuuden mukaan. Erityisesti

puhallusaukon koolla on ratkaiseva

merkitys soittimen volyymiin ja äänen-

sävyyn. Yksinkertaistaen: mitä suu-

rempi puhallusaukko, sitä suurempi

ääni. Modernista soittimesta traver-

soon siirtyvän suurin haaste liittyykin

usein ilmankäytön ja ansatsin mukaut-

tamiseen. Usein on helpompi aloittaa

soittimella, jossa on suuri puhallus-

aukko.

Traverson putkessa on lieriömäinen

poraus, sormiaukot ovat kooltaan pie-

niä samoin kuin puhallusaukko. Siitä

johtuen ilmanvastus puhallusaukon

reunaa vasten on melko suurta. Böhm-

huilussa on sitä vastoin sylinterimäi-

nen poraus, suuret sormiaukot ja suu-

ri puhallusaukko. Soitin vaatii traver-

soon verrattuna enemmän puhallus-

ilmaa. Silti ilman vastuksen tuntu pu-

hallusaukolla on vähäisempää kuin

traversossa. Peterin mukaan edellä

mainituista huilujen ominaisuuksista

johtuen on traversolla mahdollista

hyödyntää suun resonanssionteloita

enemmän kuin Böhm-huilulla:

”Traverson äänen salaisuuden jäljil-

le voidaan päästä, kun puhallusaukon

reunalle muodostuvan tiivistyneen il-

mamassan annetaan ’takaisinvai-

kuttaa’ – löytää tiensä soittajan suun

resonanssitiloihin. Tämän kaltainen

menettely vie soittajan lähelle laulajille

tuttua ‘inhalare la voce’ -kokemusta.”

Termi on italialaisen ”bel canto”

-laulusuuntauksen sanastoa ja viittaa

mielikuvaan äänen ”sisäänhengittämi-

sestä”.

Heikot ja vahvat äänet

Aloitteleva traverson soittaja saattaa

joutua hämmennyksen valtaan, kun

huomaa kuinka intonaatioltaan erilai-

silta eri sävellajit kuulostavat.

Soittaminen on jatkuvaa

tasapainoilua ”vahvojen” ja

”heikkojen” äänten välillä.

Traversolla on helpompaa soi-

ttaa sille luontaisissa sävel-

lajeissa kuten D-duuri ja G-

duuri, joissa vahvojen ja vai-

vatta resonoivien äänten mää-

rä on suuri. Mitä enemmän

etumerkkejä tulee, sitä työ-

läämmäksi soittaminen muut-

tuu. Tämä johtuu siitä, että

heikkojen haarukkaotteisten

äänien soivuutta joudutaan tu-

kemaan entistä enemmän pu-

hallusta ja resonanssia ohjaa-

malla. Peterin mukaan jokai-

sella sävelellä on omat ”ase-

tuksensa” samalla tavoin kuin

laulajat ”asettavat” ääniä soimaan

resonanssissa. Tavoitteena on paras

mahdollinen soivuus ja puhtaus (jos

nyt niin voidaan sanoa soittimesta, jo-

ka ei ole tasavireinen!). Traverson

soittaminen on jatkuvaa kompromis-

sien tekemistä. Tasavireiseen virityk-

seen koulutettu muusikon korva jou-

tuu mukautumaan täysin uudenlai-

seen sointiympäristöön. Toisaalta

omaleimaiset sävellajit ovat tie eri kap-

paleiden karaktääreihin ja tunnel-

miin, mikä on osa traversonsoiton

viehättävyyttä. On myös todettava, että

traversoa usein säestävät soittimet –

cembalo, luuttu ja viola da gamba –

viritetään historiallisiin virityksiin,

jotka tukevat traverson intonaatiota.

Johann Joachim Quantz (1697–1773) oli

saksalainen säveltäjä, huilisti ja huilunra-

kentaja. Vuosien 1724 ja 1727 välillä Quantz

kierteli pitkin Eurooppaa huilistina, tavaten

mm. Pariisissa huilisti Michel Blavet’n, sekä

Lontoossa Händelin, joka yritti suostutella tätä

jäämään Englantiin. 1728 Preussin kruunun-

prinssi Fredrik II (myöh. Fredrik Suuri) päätti

opiskella huilunsoittoa, ja Quantzista tuli

hänen opettajansa useiksi vuosiksi. Fredrikin

valtaistuimelle nousua seuraavana vuonna,

1741, Quantz hyväksyi tarjouksen siirtyä

muusikoksi kuninkaan hoviin, jossa hän vietti

lopun elämäänsä. Paitsi tuotteliaana säveltä-

jänä (mm. yli 200 sonaattia ja 300 konserttoa

huilulle), Quantz tunnetaan teoksestaan “Ver-

such einer Anweisung die Flöte traversiere zu


spielen” vuodelta 1752. Tämän ansiokkaan

huilunsoiton oppaan tekee arvokkaaksi myös

sen sisältämä informaatio 1700-luvun esitys-

käytännöistä. [toim. huom.]

Herbert Lindholm (s. 1946) on suoma-

lainen huilisti, huilupedagogi ja säveltäjä.

Hän on opiskellut huilunsoittoa mm. Juho

Alvaksen sekä sävellystä Sakari Monosen

ja Joonas Kokkosen johdolla. Lindholm on

toiminut Kuopion orkesterin äänenjohta-

jana sekä lehtorina ja yliopettajana Kuo-

pion konservatoriossa ja Savonia AMK:ssa.

Hänen lähes sataan nimikkeeseen kas-

vanut sävellystuotanto sisältää suurimuo-

toisten teosten ohella runsaasti myös pe-

dagogista materiaalia huilulle. Lindholmin

pedagoginen huilukansio “Flautissimo”

vuodelta 1985 on uranuurtava huilunsoi-


ton tekniikkaa kattavasti käsittelevä

teos Suomessa. [toim. huom.]


Mikään ei ole traversistille ikävämpää

kuin soittaa tasavireisen cembalon

säestyksellä!

Peterin malli

Oskar Peteriä voidaan pitää modernin

traversopedagogiikan uranuurtajana,

joka kehitti ja testasi oppilaillaan käy-

tännössä äänteiden ja laulamisen käyt-

töä soitonopetuksessa. Peter työsken-

teli pedagogina Baselin Schola Canto-

rum Basiliens -korkeakoulussa yli 30

vuoden ajan. Hän kertoo havainnois-

taan näin:

”Laulaja työskentelee puhtaasti kie-

len äänteiden kanssa, joille hän antaa

soivan muodon. Huilistille tämä ei ole

sellaisenaan mahdollista, sillä huulten

muodostama ansatsi estää sen. Hui-

listille kyse on sellaisten äänteiden löy-

tämisestä, jotka auttavat suun reso-

nanssitilaa antamaan tietyille soiville

sävelille (otteille) adekvaatin muo-

don.”

Peterin malli perustuu tietyille ään-

teille, joille etsitään sopivat soivat vas-

teet. Hän käyttää vokaaleja e, i ja o, ä,

ö ja ü sekä Ranskan kielen nasaali-

äänteitä an, on, un. ”Äänteistä saam-

me mielikuva-apua kulloisenkin säve-

len soinnin löytämiseen ja ylläpitämi-

seen. Ne auttavat meitä löytämään

kunkin sävelen vastaavat suun reso-

nanssiontelot ja aktivoivat tarvittavat

lihakset, jolloin soinnilla on mahdol-

lisuus löytää oma tiensä”.

Peter laajentaa Quantzin sointirekis-

teriajatusta ja jakaa rekisterit kolmeen:

suun seutu (=keskirekisteri n. c2–a2),

pään seutu (= korkea rekisteri a2:sta

lähtien) ja rinnan seutu (= matala

rekisteri h1:een asti). Rekisterien li-

säksi hän kehottaa kiinnittämään huo-

miota äänen korkeuteen ja sen väriin:

”Ensimmäisen ja toisen oktaavialan

sameat haarukkaotteilla tuotetut säve-

let vaativat nasaalia väritystä, jotta ne

saadaan kirkkaammiksi (tuomalla

ylähuulen keskiosaa eteenpäin ja avaa-

malla sieraimia).” Peterin mukaan sä-

vel tulee ohjata tiettyyn suuntaan sen

korkeuden ja värin mukaan.

Peter esittelee mallissaan 25 pientä

asteikko- ja intervalliharjoitusta, jois-

sa vaihdellaan eri vokaalitiloja suussa

samalla kun soitetaan. Harjoituksia

edeltää laulamalla tai lausumalla teh-

dyt vokaaliharjoitukset. On huomat-

tava, että eri kielissä vokaalit lausutaan

hieman eri tavoin ja niiden sävyt kuu-

lostavat erilaisilta. Peter edustaa sak-

salaista kielialuetta, jossa esimerkiksi

ä-kirjain äännetään yleensä e:nä. Esi-

merkki Peterin harjoituksista:

Oskar Peter (s. 1943) on sveitsi-

läinen traversohuilisti ja -pedagogi.

Winterturissa ja Kölnissä suoritettu-

jen opintojen jälkeen hän on opet-

tanut kotimaassaan Winterthurin

konservatoriossa ja Baselin musiik-

kiakatemiassa, esiintynyt levytysten

ohella aktiivisesti vanhan musiikin

yhtyeissä, editoinut mm. Hotteterren

ja Bachin nuottijulkaisuja. [toim.

huom.]


Lopuksi

Omat havaintoni sekä laulun harras-

tajana että huilistina tukevat vahvasti

Peterin ajatuksia. Muistan kuinka vuo-

sia sitten sain ahaa-elämyksen laulu-

tunnilla, kun vihdoin tajusin, mitä tar-

koittaa ”etinen” sointi. Äänen reso-

nointi suun etuosassa ja nasaalionka-

loissa tuotti toivotun kirkkaan ja soi-

van äänen kun taas kitalakeen tarttuva

samea ääni oli jotakin, jota piti lau-

lunopettajani mielestä välttää kuin rut-

toa. Sama ilmiö voidaan huomata hui-

lunsoitossa. Kun ajattelee, että sierai-

met ovat auki ja ilma kulkee mahdol-

lisimman edestä soittaessa, saa hui-

lusta huomattavasti kirkkaamman

saundin.

On sääli, että Peter ei julkaissut mal-

listaan yleistajuista oppikirjaa. Tässä

lähteenä käytetyn artikkelin lisäksi

Peter on tehnyt julkaisemattoman kä-

sikirjoituksen, jossa aihetta käsitel-

lään laajemmin ja yksityiskohtaisem-

min. Peterin viitekehys kumpuaa fysi-

ologian ja anatomian lisäksi antropo-

sofiasta. Siihen perehtymättömälle se

herättää paljon kysymyksiä ja tuntuu

käsitteistöltään vaikeatajuiselta. Jää-

käämme siis odottamaan traverson-

soiton selkeää oppimateriaalia, joka

valaisisi havainnollisesti nykysoittajal-

le äänenmuodostusilmiöitä ja tar-

joaisi pohjaa jatkotutkimukselle.

Anni Ranta

Lähteet: Hotteterre, Jacques-Martin: Principles of the Flute, Recorder and Oboe. 1983.

Alkuperäinen lähde Principes de la Flute Traversiere 1707. • Lindholm, Herbert: Flautissimo.

1985. • Quantz, Johann Joachim: On Playing the Flute. 2001. Alkuperäinen lähde Versuch

einer Anweisung die Flöte traversiere zu spielen 1752. • Peter, Oskar: Ein Weg zum Klang

der einklappigen Traversflöte. Tibia-lehti 4/1986.


Teea Karttunen • huilisti / Kuopion

konservatorion huilunsoitonopettaja

1. Olen huilistina huipulla kun...

...musiikki herättää jotakin kuulijassa.

2. Kehu itseäsi huilistina / opettajana kah-

della adjektiivilla. – Innokas ja myönteinen

3. Anna huilisteille yksi lause elämän evääksi.

– F. Pessoa: “Pane kaikki mitä olet, pienimpäänkin

mitä teet. Älä itsessäsi mitään liioittele, älä mitään

sulje pois. Kuu mahtuu lampeen, koska se paistaa

niin korkealta.”

4. Mikä on ihaninta työssäsi?

– Musiikki ja kohtaamiset.

5. Mikä harmittaa työssäsi?

– Joskus aikataulutus.

6. Kerro intohimosi kohde (muu kuin mu-

siikkiin liittyvä). – Liikunta, kukat ja kasvit.

7. Rakkain huilukappaleesi?

– Voi, niitä on niin monia. Kulloinkin työn alla

olevasta kappaleesta tulee usein jollakin tavalla ra-

kas ja tärkeä. Orkesterikirjallisuudesta suurimman

vaikutuksen minuun on tehnyt Verdin Requiem.

8. Jos et olisi huilisti, niin mikä olisit?

– Fysioterapeutti tai puutarhuri.

9. Terveiset Suomen huilisteille: – Aurinkoista

kevättä ja kesää! Myötätuulia jokaiselle!

Kuva: Mikko Karttunen

Katja Ceder •

orkesterifreelancer ja kamarimuusikko

1. Olen huilistina huipulla kun...

...saan soittaa vaikkapa Mahlerin, Sibeliuksen tai

Sostakovitsin sinfoniaa isossa orkesterissa huippu-

kollegojen ja -kapellimestarin kanssa, tai sitten

soittaessamme jotain mieluisaa kamarimusiikkibii-

siä oman Colori-kvintettimme kanssa. Tai joskus

mikä tahansa hetki yksin treenikopissa, kun musiik-

ki nousee siivilleen ja nostaa mukaansa.

2. Kehu itseäsi huilistina kahdella adjektii-

villa. – Monipuolinen, kollegiaalinen uskoakseni

:-)

3. Anna huilisteille yksi lause elämän evääksi.

– Ei se soittaminen ole ihan niin vakavaa, vaikka

onkin tosi tärkeää ja rakasta!

4. Mikä on ihaninta työssäsi? – Ihaninta töissäni

on vaihtelevuus, uusiin orkestereihin ja soittopaik-

koihin tutustuminen ja sopeutuminen. Ei ole kahta

samanlaista työviikkoa ja -vuotta.

5. Mikä harmittaa työssäsi? – Freelancerina

pukukaapin tyhjennyksen hetki pitkän orkesteri-

pestin loppuessa. Se kuulumattomuuden tunne on

jotain, mihin en ole vielä 17 free-vuodessa turtunut.

Toisaalta kääntöpuolena on aina vapaus ja uudet

seikkailut.

6. Kerro intohimosi kohde. – Soittaessa eloisa,

virtaava, lämpimän puhutteleva soundi. Muussa elä-

mässä yksi intohimoistani on meren kohina purje-

veneen keulassa noin kuuden solmun matkavauh-

dissa ja unelma isojen merien seilaamisesta.

7. Rakkain huilukappaleesi? – Coplandin Duo

vai C. P. E. Bachin a-molli-soolosonaatti? Vai sitten-

kin Nielsenin huilukonsertto? Ehkä kumminkin jo-

kin ohikiitävä soolohetki suuren orkesterin keskel-

lä. Lempikappale tulee, menee ja palaa läpi vuo-

sien. Tähän kysymykseen on mahdotonta vastata!

8. Jos et olisi huilisti, niin mikä olisit? – Saat-

taisin olla vaikka vanhan (keltaisen) puutalon

emäntä ja suurperheen äiti jossain maaseudulla.

Vaihtoehtoisesti voisin olla kyllä myös auringon-

paahtama nomadi-irtolainen kulkemassa maailman

meriä 40-jalkaisessa purjeveneessä. Tallentaisin

sadevettä ja kalastaisin eksoottisia kaloja valtamer-

ten ylityksillä!

9. Terveiset Suomen huilisteille: – Soiton iloa

ja intoa ja sopivasti lepoa ja muuta elämää myös!

Pidetään huolta hyvästä fyysisestä kunnosta, kehon-

huollosta sekä ergonomiasta jo nuorella iällä.

Kuva: Matti Jousilahti


Ilmiannot kokosiAnna-Leena Rysä

y career as a professional flute player and

teacher in England has included coaching and

conducting large flute choirs, in a period when

such groups were gradually becoming established

in schools and colleges.

Born in Helsinki to a Finnish father and English

mother, I regularly come back to Finland to spend

the summer on my boat in the Tammisaari

archipelago. I got involved with Huiluseura

in the 1980s by meeting Bill Dyer and

Hannu Lehtinen, the pioneers of the

Association, when they visited a British

Flute Society Convention in Manchester.

Over the years we have become good

friends, and I also got to know Herbert Lind-

holm. Apart from the warm hospitality of

their families, they have given me some

excellent flute choir compositions and

arrangements for my own ensembles in

the UK.

Huiluseura has invited me to take part in several

flute events over the years, giving masterclasses to

young players and coaching flute choirs in Tampere,

Kuhmo and Espoo. Working alongside William

Bennett, Trevor Wye, and Robert Dick, among

many others, was a great experience, and I have also

enjoyed hearing so many fine Finnish flute players,

including Mikael Helasvuo and Petri Alanko. I was

even inspired to play Suvisoitto by Usko Merilainen,

that eccentric solo piece for flute and grasshoppers! In

the new and acoustically amazing Tampere Talo, surely

one of Europe’s finest concert halls, we heard a

wonderful avant-garde concert for 4 flutes led by

Pierre-Yves Artaud. Dining in the revolving

restaurant high on top of Tampere tower, with

stunning views across the far-off islands and

lakes, is still a vivid memory.

Now I’m 80, and still enjoying life. I keep

up my flute playing, and I am learning the cello

and trying to improve my watercolour painting. I

also enjoy walking in Scotland and the Pyrenees,

and in 2017 I took part in a trek for charity in the

Arizona Desert. I’ll be on my boat again in July, and

also celebrating my birthday with cousins and

friends in Ahola, my grandfather’s home many years

ago!

I send my very best wishes to all the organisers

and members of Huiluseura, and I’m sure that

the Association will continue to thrive into the

future.

Robin Soldanformerly on the Council of the British Flute Society

S Mome emories


MM

On top: Robin Soldan plays on therocks near by Tvärminne and hischildhood landscape of Toska;Left: Robin with Bill Dyer.


On olemassa aivan uusia

nuotteja ja ”uusia nuotteja”.

Edelliset ovat vasta sävellettyjä

teoksia, jotka meidän on luet-

tava joko käsikirjoituksesta –

jopa käsin kirjoitetusta nuotista

tai sen saamasta painetusta

asusta. Jälkimmäiset taas ovat

vanhojen unohdettujen sävel-

lysten uusia painoksia. Eli jopa

satoja vuosia sitten sävelletty-

jen teosten nykyaikaisia julkai-

suja. Sellaisten tekemiseen on

erikoistunut Johann Tillin

nuottikustantamo Edition Tilli.

Rantasalmen Laura

ohann Tilli otti minuun yhteyttä

jokin aika sitten kysyen, tiedän-

kö, että on olemassa Suomen

Rantasalmella vuonna 1839 syntynyt

naissäveltäjä, joka on tehnyt pari hui-

luteostakin. Vastasin, että en, kerro li-

sää! Kuka, missä, miten? Paluupostissa

sainkin kopion painetusta nuotista,

jonka otsikossa lukee: ”N. Lago: Suite

Op. 33 pour Flûte avec accomp. de

Piano. À Monsieur P. Taffanel”.

Uusia nuottejaSäveltäjän nimi ei löydy nuottiluet-

teloistani eikä nuotin kustantaja ”Bac-

hette & Cie, Paris” ole liittänyt paino-

asuun sävellysvuotta. Omistuskirjoitus

viittaa kuitenkin selvästi 1800-luvun

loppuvuosiin. Johann Tilli oli kuiten-

misiin Karoliinisen instituutin profes-

sori Wilhelm Netzelin kanssa. Laura

Netzel jatkoi musiikin opintojaan Pa-

riisissa Charles Maria Widorin johdol-

la 1880-luvulla, palasi Tukholmaan ja

järjesti ja johti siellä konsertteja

1894–1907.

Laura Netzel kuoli Tukholmassa

1927. Hän sävelsi ahkerasti: sävellys-

luettelossa opusnumeroita on 83. Tä-

män suomalaissyntyisen (!) naissävel-

täjän (!) teoksissa on kolme huilukap-

paletta, joista Edition Tilli nyt julkai-

see kaksi. Sain oikoluettavakseni yl-

lämainitun Suiten ja lyhyemmän

Kehtolaulun (Berceuse).

Suite Op. 33 koostuu vain kol-

mesta lyhyestä osasta, jotka soitetaan

attacca. Kokonaiskesto lienee noin

6.30. Teos alkaa johdannolla, jossa

huilu ikään kuin improvisoi f-mol-

lissa, kunnes päästään pääteemaan

Andante, joka tuo mieleen kaihoisat

suomalaiset kansalaulut. Seuraava

Allegretto non troppo vivo (g-molli,

B-duuri) vie meidät Pariisin salon-

keihin samoin kuin III osa Allegro (F-

duuri), jossa virtuositeetti vain kiihtyy

loppua kohden. Suite on selvästi tehty

Pariisin konservatorion tai Paul Taffa-

nelin ehdoilla. Se vastaa muodoltaan

tarkalleen Premier prix -kappaleita ja

siihen on ladattu sopivasti huilistisia

vaikeuksia.

kin jo ottanut selvää säveltäjästä: ”N.

Lago” on salanimi, jonka taakse kät-

keytyy Laura Netzel os. Pistolekors.

Hän syntyi siis Rantasalmella ja muutti

vain yksivuotiaana vanhempiensa mu-

kana Tukholmaan. Siellä hän sai mu-

siikin opetusta Wilhelm Heintzelta ja

debytoi pianistina vuonna 1856. Kym-

menen vuoden kuluttua hän meni nai-

JJ


Laura Netzelin (N. Lago) Berceuse

Op. 69 on enemmän viulu- kuin hui-

lukappale, vaikka ensipainoksessa su-

luissa lukeekin ”huilu”. Sen pääsävel-

laji on Fis-duuri, joka soi viulistisesti

mutta on huilun intonaatiolle vaikea.

Berceuse on harmonisesti edistyksel-

linen verrattuna Suiteen. Se onkin sä-

velletty vuonna 1900. Huilistin on kek-

sittävä joitain editointeja stemmaansa,

sillä melodia liikkuu melko matalalla

– alin sävel on a. Sävellyksen harjoit-

tamisen on tapahduttava yhdessä pia-

nistin kanssa, koska muutoin moni-

mutkaiset harmoniat eivät avaudu

huilistille. Toisaalta niitten onnistunut

toteuttaminen on palkitsevaa.

Salzburgin Sigismund

Kun Johann Tilli toi tietoisuuteeni Lau-

ra Netzelin, minä vastavuoroisesti an-

noin hänelle vinkin ”uusista huilu-

teoksista”. Olen jo 1970-luvulta läh-

tien soittanut muutamaa Sigismund

Neukommin huiluteosta, jotka on voi-

nut saada vain löytämällä ne arkistois-

ta. Sigismund Neukomm (1778–

1858) oli Salzburgissa syntynyt var-

haiskypsä säveltäjä. Hän pääsi 11-vuo-

tiaana asumaan Haydnin perheeseen.

Näin hän sai erinomaisen koulutuksen

ja huolehti puolestaan Haydnin sinfo-

nioitten ja oratorioitten johtamisesta

sekä siitä, että Haydnille aikaansaatiin

muistopatsas Wienin hautausmaalle.

Itavaltalainen säveltäjä ja pianisti SigismundNeukomm (1778–1858). A. Grahlin minia-tyyrimaalaus vuodelta 1826.

Neukomm oli sangen kosmopoliit-

tinen henkilö, joka matkusteli laajalti

Euroopassa ja toimi useita vuosia Bra-

silian kuninkaan musiikin opettajana.

Hänen laaja tuotantonsa käsittää suu-

ria orkesteriteoksia, oopperoita ja

kirkkomusiikkia. Hänen omassa teos-

luettelossaan on 1265 (!) sävellystä.

Tyyliltään Neukomm on Beethoveniin

vivahtavaa, mutta ei tavoittele monu-

mentaalisuutta vaan kamarimusiikil-

lista herkkyyttä. Huiluteoksissa esiin-

tyy mm. erikoisina tahtilajeina 5/8 ja

7/8.

Edition Tilli on nyt tuonut markki-

noille uuspainoksena Neukommin

Duon Op. 26 e-molli huilulle ja pia-

nolle, joka on sävelletty Rio de Janei-

rossa 23.3.1820, ja jonka esityspituus

on lähes 20 minuuttia. Teos on oikeas-

taan suuri sonaatti: Andantino–Alleg-

ro agitato, Adagio religiosamente ja

Allegretto. Hieman lyhyempi saman-

tapainen teos on Adagio & Allegro

huilulle ja pianolle. Molemmissa ajan

tyyliin pianostemma on virtuoosinen

ja huilustemma ajoittain säestävän

tuntuinen, ei kuitenkaan ”obligato”,

vaan tasa-arvoinen ja kamarimusiikil-

linen, siis mielenkiintoinen. Soitetta-

essa nykyaikaisen konserttiflyygelin

kanssa on huilistin välttämätöntä soit-

taa usein oktaavia ylempää kuin sä-

veltäjä aikoinaan on merkinnyt, jotta

dynaaminen tasapaino olisi saavu-

tettavissa. Editoijana olen tehnyt myös

joitain stemmansiirtoja siten, että

huilu soittaa joitain asioita, jotka ovat

pianon stemmassa. Tämä menettely

toisaalta helpottaa myös pianistin

työtä.

Unohdettuja aarteita

Tärkeintä oli se, että Edition Tilli otti

kustantaakseen Neukommin Fanta-

sian d-molli soolohuilulle. Käsikir-

joituksessa näkyy teoksen valmistu-

mistieto: ”10.11.1823, Paris”. Sain

teoksen nuotin oheisen kuvan mukai-

sessa asussa. Siitä oli siis pakko tehdä

Viereisellä sivulla: suomalaissyntyinen, ruotsissa elämäntyönsätehnyt säveltäjä ja pianisti Laura Netzel (1839–1927); alla kopioNeukommin Fantasian d-molli käsikirjoituksesta.


selvempi omakätinen käsikirjoitus,

jonka Edition Tilli nyt on painanut.

Olen esittänyt Fantasiaa monia kertoja

ja kokemuksistani viisastuneena olen

editoinut sitä huomattavasti. Teos vaa-

tii silti hyvin vahvaa persoonallista ja

mielikuvitukseen vetoavaa vapau-

tunutta tulkintaa. Teknisesti se on erit-

täin vaativa, koska vaikeudet eivät saa

kuulostaa ylittämättömiltä vaan voite-

tuilta. Nopeusennätyksetkin on tehty

rikottaviksi: Tilli ehdotti teoksen kes-

toksi 9.30, vastasin 6.30. Pankaapa

paremmaksi!

Miksi näitä ”uusia nuotteja”? Erilai-

sissa arkistoissa, kirjastoissa ja mu-

seoissa lojuu valtava määrä nuotteja,

jotka aikoinaan on soitettu ja painet-

tukin, mutta sitten unohdettu. Ehkä ne

on muutaman vuoden kuluttua synty-

misestään koettu epämuodikkaina ja

on haluttu tehdä taas uutta musiikkia.

Kun tunnemme joltain säveltäjältä

jonkin hyvän teoksen, oletamme, että

hän on tehnyt muitakin erinomaisia

kappaleita. Siten voimme lähteä etsi-

mään ja löytämään näitä unohdukseen

vaipuneita teoksia, joista sitten tulee-

kin taas ”uusia” ja voimme painaa ne

uudelleen. Nykymuusikoille vanhojen

nuottien painoasu saattaa olla este

soittaa niitä. Siksi on hyvä saada ne

selkeiksi ”uusiksi nuoteiksi”.

Seuratkaapa Edition Tillin uusjul-

kaisuja, sekä vanhoja että uusia. Voitte

tehdä arvaamattomia löytöjä. Osoite

on www.editiontilli.fi.

Ilari Lehtinen

älle levylle on koottu neljä

teosta, joiden pohjana De-

bussy on käyttänyt ystävänsä

ja runoilijan Pierre Louÿs’n tekstejä.

Levyllä ensimmäisenä kuullaan mez-

zosopraanolle ja pianolle sävelletty

Chansons de Bilitis (1897), jonka

teksteinä Debussy käytti La Flûte de

Pan -runokokoelmaa. Säveltäessään

samanaikaisesti teosta Pelléas ja

Mélisande, Debussy haki uudenlaista

laulullista muotoa, mikä on kuulta-

vissa jo tässä aiemmin valmistuneessa

kolmen laulun sarjassa.

Les Chansons de Bilitis (1901)

kertojalle, kahdelle huilulle, kahdelle

harpulle ja celestalle on näyttämölle

tilattu sävellystyö, joka pohjautuu sa-

mannimiseen 143 runon kokoelmaan

ja siitä poimittuihin 12:een runoon.

Pierre Louÿs väitti itse tehneensä kään-

nöstyön teoksesta, joka löytyi 500-lu-

vulla eKr. eläneen kreikkalaisen ru-

noilijan Bilitiksen haudasta. Itse asi-

assa Louÿs oli keksinyt ne itse ja ky-

seessä on eräänlainen kirjallinen vää-

rennös. Debussyn sävellystyössä kuul-

laan siitä huolimatta viitauksia kreik-

kalaiseen musiikkiin ja mytologiaan.

Nelikätinen pianosävellys Six épi-

graphes antiques (1914) on uudis-

tettu versio edellisestä teoksesta Les

Chansons de Bilitis. Tällä kertaa osia

Claude Debussy

Musique de Scéne; Les Chansons de

Bilitis; la Flûte de Pan

2019 Brilliant Classics

Elisabette Lombardi,

mezzosopraano

Claudia Giottoli, huilu

Filippo Farinelli & Raffaele

D’Aniello, piano

Magadis Ensemble

TTVanhaa Rantasalmea,

kuva Laura Netzelinsyntysijoilta.


kahdentoista sijaan kuusi ja

aiemman sävellyksen teemo-

ja on muokattu uudelleen.

Kertoja on jätetty tästä versi-

osta pois. Sen sijaan musii-

killa luodaan mielikuvat ru-

nojen tapahtumista ja hen-

kilöhahmoista.

Levyn viimeinen kappale

on La Flûte de Pan (1913),

jonka huilistit tuntevat pa-

remmin soolohuiluteoksena

nimellä Syrinx. Lyhyt kappa-

le on sävelletty Gabriel

Moureyn näytelmään Psyc-

hé ja se esitettiin näytelmässä

juuri ennen Panin kuolemaa.

Tässä levytyksessä kuullaan

ensimmäisen näytöksen kol-

mannen kohtauksen teksti

kokonaisuudessaan kahden

kertojan toimesta, soolohui-

lun luodessa kertomukselle

taustaa. Syrinxin teema on

tässä alkuperäisversiossa pil-

kottu osiin, joilloin huilun

tehtävänä on tukea ja värittää

kahden lukijan kertomusta.

Erityisesti 1900-luvun musiikkin

esittämiseen perehtynyt italialainen

Magadis Ensemble yhdessä mez-

zosopraano Elisabette Lombardin,

huilisti Claudia Giottolin ja pianis-

tien Filippo Farinelli ja Raffaele

D’Aniello kanssa, ovat levyttäneet

hienon kokonaisuuden Debussyn

näyttämömusiikkia. Kuuntelijana nau-

tin erityisesti La Flûte de Pan -teokses-

ta ja sen erikoisesta kokoonpanosta,

joka loi vaihteeksi toisenlaisia ääni-

maailmoja. Hiljainen ja harmoniari-

kas sointi hiveli korvia ja sielua. Muu-

sikot toteuttivat upeasti eri osien tun-

nelmat ja loivat näin mieleen näyttä-

mökuvaa ilman näyttämöä. Syrinx, jo-

ka yleensä mielletään yksinomaan

huilusoolona, sai uuden ulottuvuu-

den, kun se tässä toimi kertomuksen

taustana ja tunnelman luojana. Kuun-

telijan kannalta ainoa haittapuoli tässä

levytyksessä on se, että kaikki kerto-

jan osuudet puhuttiin ranskaksi eikä

levyn ohjelmalehtiseen oltu sisällytetty

lainkaan kertojan tekstejä esimerkiksi

englanniksi. Tekstitys olisi auttanut

kokonaiskuvan hahmottamisessa. Nyt

tarinoiden sisällöt jäivät paljolti avau-

tumatta, vaikka musiikki itsessään ja

sen tulkinta toki kertoi jo paljon. Jään

siis odottamaan tilaisuutta nähdä nä-

mä teokset joskus näyttämöllä.

Johanna Salminen

Claudia Giottoli.

MomentumCD-inspelning med Erica Nygård, flöjt,Niels Burgmann, orgel. Inspelat i Laihelakyrka, inspelad och mixad av Kjell Lolax,AIM studio, master av Markku Veijonsuo,Varistoteles studios, grafisk design: JeanNygard, producent: Erkki Nisonen, skiv-bolag: ALBA, ABCD-439

Skiva med åländska och

franska tongångar

et är ett tag sedan sist det

gjordes en inspelning med

flöjt och orgel i Finland, så

man kan gott påstå att flöjtisten Erica

Nygårds och organisten Niels Burg-

manns CD Momentum är ett välkom-

met tillskott i skivhyllan. Duon har

samarbetat sedan 2016 och fokuserar

främst på musik komponerad från

1900-talet och framåt. Skivan inne-

håller så väl originalverk för flöjt och

orgel som arrangemang. Utmaningen

och hemligheten att få flöjt och orgel

att fungera ihop ligger i organistens


förmåga att registrera och utnyttja sitt

instrument. Här vilar Nygårds flöjt i

trygga händer och således kommer de

båda instrumenten till sin rätt i stort

sett hela tiden.

Glädjande nog har duon valt att spe-

la in två verk av de åländska kompo-

sitörerna Jack Mattsson och Lars

Karlsson. Mattssons Cavatina e Vi-

vace, ursprungligen komponerad för

flöjt och piano, fungerar även väl med

orgel. Mattsson var själv både kyrko-

musiker och flöjtist och skrev verket

till sig själv inspirerad av Gabriel Fau-

rés Fantasie op. 79. Mattssons verk

är kanske inte lika fulländat, men den

inledande satsen innehåller vackra

melodier och den påföljande snabba

satsen ger ett sprittande intryck. Mera

dramatiskt och kargt i tonspråket är

Karlssons Recitativo et aria, kompo-

nerad 1990 och tillägnad Jack Matts-

son och organisten Folke Forsman.

Skivans inledning med ett arran-

gemang av Francis Poulencs välkända

och näst intill sönderspelade Sonat för

flöjt och piano tar några genomlyss-

ningar att smälta. Så pass mycket skill-

nad gör orgelns något bökiga sats att

den franska esprin och lättheten vid

första genomlyssningen försvinner. I

detta arrangemang kommer musiken

mest till sin rätt i den långsamma

andra satsen där orgelns mäktiga

klanger lyckas understryka en under-

liggande tragisk och melankolisk

stämning.

Niels Burgmann bidrar även med en

egen komposition Diptyque. Tonalt

rör sig musiken i franskinspirerande

sfärer och känns besläktad med Jehan

Alains musik, som även fått komma

med på skivan med stycket Aria.

Alains musik står kanske för det mest

mystiska och även mest intressanta

spåret på skivan. Det avslutande

verket Svit för flöjt och piano op. 34

av den franska tonsättaren och orga-

nisten Charles Marie Widor sam-

manfattar egentligen vad hela den här

inspelningen handlar om: att fånga

flöjtens väsen. Flöjten fick ett stort

uppsving kring sekelskiftet 1900 i och

med att de franska tonsättarna upp-

täckte möjligheterna som låg i den

moderna flöjtens klangvärld, ett

uppsving som hållit i sig även i vår nu-

tida musik. Det roliga är att ålännin-

garna Mattsson och Karlsson mycket

väl passar in i detta sällskap av franska

tonsättare.

Åsa Gustavsson

• • •

Momentum, CD-äänite. Erica Nygård,huilu, Niels Burgmann, urut. ÄänitettyLaihian kirkossa, äänitys ja miksaus KjellLolax, AIM studio, masterointi MarkkuVeijonsuo, Varistoteles studios. Graafinenulkoasu: Jean Nygard. Tuottaja: ErkkiNisonen. Levy-yhtiö: ALBA, ABCD-439

Ahvenanmaalaisia

ja ranskalaisia

sävelkulkuja

iitä onkin ai-

kaa kun Suo-

messa viimek-

si tehtiin äänite huilulle

ja uruille, joten voidaan

hyvinkin väittää, että

huilisti Erica Nygår-

din ja urkuri Niels

Burgmannin CD Mo-

mentum on tervetullut

lisä levyhyllyyn. Duo on

tehnyt yhteistyötä vuo-

desta 2016 lähtien ja

keskittyy lähinnä 1900-

SS

DD


luvun ja sitä tuoreempiin sävellyksiin.

Levy sisältää sekä alkuperäisiä että

sovitettuja teoksia huilulle ja uruille.

Huilun ja urkujen yhteensovittamisen

haasteellisuus ja sen salaisuus piilee

urkurin kyvyssä kartoittaa ja hyödyn-

tää soitintaan. Nygårdin huilu saa

levätä turvallisissa käsissä, ja molem-

mat soittimet pääsevät oikeuksiinsa

yleisesti ottaen koko levyn ajan.

Ilahduttavasti duo on valinnut kaksi

sävellystä ahvenanmaalaisilta Jack

Mattssonilta ja Lars Karlssonilta.

Mattssonin Cavatina e Vivace, alun-

perin sävelletty huilulle ja pianolle,

toimii myös hyvin uruilla. Mattsson oli

kirkkomuusikko sekä huilisti ja sävel-

si teoksen itselleen Gabriel Faurén

Fantasiasta op. 79 inspiroituneena.

Sävellys ei ehkä ole yhtä täydellinen,

mutta alkuosa sisältää kauniita melo-

dioita ja sitä seuraava nopea osa antaa

räiskyvän vaikutelman. Dramaattisem-

paa ja karumpaa sävelkieltä edustaa

Lars Karlssonin vuonna 1990 sävellet-

ty Recitativo et aria. Se on omistettu

Jack Mattssonille ja urkuri Folke

Forsmanille.

Levyn alussa kuultava sovitus Fran-

cis Poulencin tunnetusta, ja melkein-

pä loppuun soitetusta Sonaatista hui-

lulle ja pianolle vaatii muutaman

kuuntelukerran ”upotakseen”. Suu-

ren eroavaisuuden tekee urkujen hie-

man kovaääninen osuus, jolloin rans-

kalainen sielu ja kepeys katoaa ensim-

mäisen kuuntelukerran aikana. Tässä

sovituksessa musiikki pääsee parhai-

ten oikeuksiinsa hitaassa toisessa

osassa, missä urkujen mahtavat soin-

tivärit onnistuvat alleviivaamaan pii-

levät traagiset ja melankoliset tunnel-

mat.

Levyllä on mukana myös Niels Burg-

mannin oma sävellys Diptyque. To-

naalisesti musiikki kulkee ranskalais-

vaikutteisissa sfääreissä ja vaikuttaa

samanhenkiseltä kuin Jehan Alainin

musiikki, josta levyllä löytyy teos Aria.

Alainin musiikki edustaa ehkä mysti-

sintä ja myös kiinnostavinta raitaa le-

vyllä. Levyn viimeinen teos Sarja hui-

lulle ja pianolle op. 34 on ranskalai-

sen säveltäjän ja urkurin Charles

Marie Widorin käsialaa. Sävellys ki-

teyttää itse asiassa sen, mistä koko ää-

nitteessä on kyse: huilun olemuksen

vangitseminen. Huilu koki suuren

nousun 1900-luvun taitteessa, rans-

kalaisten havaittua modernin huilun

sointivärin monet mahdollisuudet –

nousu joka on pitänyt pintansa myös-

kin aikamme musiikissa. Ilahduttavaa

on, että ahvenanmaalaiset Mattsson ja

Karlsson sopivat erittäin hyvin ranska-

laisten säveltäjien seuraan.

Åsa Gustavssonsuom. Annika Gummerus-Putkinen

Sarjakuva: Lauri Toivio


aidekorkeakouluihin on

pesiytynyt uusi oppiaine,

identiteettioppi. Opiskelijat

ohjataan määrittelemään itsensä ja ar-

vioinnin jälkeen asettumaan näytteille

mahdollisimman edullisessa valossa.

Taiteilijaa koulitaan tuotteeksi ja tätä

tarkoitusta palvelee jatkuvasti yleistyvä

portfolio-opetus ja jopa stailauskurs-

sit. Siinä harjoitellaan muunnellun to-

tuuden muotoilemista valheen rajaa

hipoen, ja itsekehua, jossa kuitenkin

pyritään säilyttämään jonkinlainen

eleganssi. Stailaus taas vastaa kysy-

mykseen: miten minun tulee tälläytyä,

jotta minusta ajateltaisiin niin kuin

haluan itsestäni ajateltavan?

En halua ykskantaan tuomita näitä ponnisteluja. Kun

kaikkea on loputtomasti tyrkyllä, kainous on varma keino

haudata arvokkaatkin asiat. On ymmärrettävää, että ne jot-

ka kaipaavat työtilaisuuksia, yhtyvät maailmalla vallitsevaan

markkinarummutukseen, koska muutoin estottomasti re-

hentelevät amerikkalaiset kahmisivat kaikki työt. Ja olisi

vahinko, jos vuosien uurastus ei realisoituisi taiteelliseksi

toiminnaksi, koska vasta käytäntö tarjoaa ne kehittävät

haasteet, joihin opinnot ovat valmistaneet.

Silti esiintyjän mestarointi ulkopuolelta on ongelmallista,

koska siinä törmää kaksi toisilleen vierasta todellisuutta.

On kyse huomion kohdistumisesta joko asiaan tai tekijään.

Epäilemättä moni pystyy seuraamaan tekemäänsä vaiku-

telmaa ilman itsekeskeisyyttä; kuuluuhan tällainen tark-

kailu luonnostaan tanssijan työhön ja kapellimestarin tek-

niikan hiomiseen. Mutta vaarat väijyvät, ja erityisen voi-

makkaasti, jos koulutuksen painopiste siirtyy työlle omis-

tautumisesta imagon rakenteluun.

Uudempi mytologia on käsitellyt tätä ongelmaa sarja-

kuvasankareiden tarinoissa.

Vastapoolit ovat Teräsmies ja Mustanaamio. Teräsmies

pyrkii salaamaan todellisen olemuksensa piiloutumalla

nyhverön lehtimiehen hahmoon; valtavat voimansa hän ot-

taa käyttöön vasta kutsumuksellisessa taistelussaan vää-

ryyttä vastaan. Sen sijaan Mustanaamio on oma itsensä viet-

täessään idyllistä perhe-elä-

mää kodikkaassa Pääkallo-

luolassaan. Tehtävien vaati-

essa hän vaihtaa identiteettiä

pynttäytymällä trikoisiin ja

hassuihin uimahousuihin.

Hän joutuu siis tekemään

ulkoisia muutoksia täyttääk-

seen legendan mitat; Teräs-

Teräsmies Mustanaamiomies taas on olemukseltaan legenda,

joka kätkee luontaiset tunnuksensa

kun tilanne ei niitä vaadi.

Melkoinen mies on toki Mustanaa-

miokin, väkevä, onnekas ja neuvokas.

Mutta hänen hahmossaan keskeistä

ei ole persoonallisuus, vaan muotti,

jonka aina uusi sukupolvi täyttää.

Voisi sanoa, että Mustanaamio on

kertaalleen stailattu. Teräsmiehellä ei

ole täytettävää muottia: sisäinen voima

ja poikkeava perimä tekevät hänestä

ainoalaatuisen –ja kaikesta päätellen

myös liehuva viitta on synnynnäinen.

Näihin päiviin asti muusikoiden

kasvatus on noudattanut teräsmies-

mallia. On vahvistettu keskusta ja luo-

tettu siihen, että taiteelle omistautuminen, osaaminen ja

ilmaisun vapaus takaavat riittävän säteilyn. Tuskinpa

Svjatoslav Richter tai Andrei Gavrilov kohenisivat stai-

laamalla. Mutta samaan aikaan kun taideoppilaitoksiin hii-

pi liikemaailman hallintomalli, tapahtui myös keskeisellä,

perinteen siirtymisen alueella jotakin, ikään kuin kylkiäi-

senä. Eikä vain musiikissa. Silmiini sattui Kristian Smedsin

lausuma: ”Kun opetuksen lähtökohta oli ennen sisällössä,

persoonallisen ilmaisun kehittämisessä, on se nykyisin us-

kottavan ja hyvin myyvän identiteetin kehittämisessä työ-

markkinoita varten.” Sama ongelma näyttää siis vaivaavan

myös näyttämökoulutusta.

Taiteen omat lähtökohdat ovat hautautumassa sosiaa-

listen ja taloudellisten näkökohtien alle. Taideoppilaitokset

alistuvat strategioissaan innokkaasti sosiaaliseen tilauk-

seen, ne vastaavat nykyajan haasteeseen haluten tyydyttää

tilaukset ja tarpeet. Ne ovat huomaamattaan alkaneet puhua

viihteen kieltä. Viihteen kaikin puolin kunnioitettava kutsu-

mus on tarjota sitä, mitä kansa haluaa.

Taiteen tehtävä on toinen: se ei ole taidetta, ellei se ylitä

tilausta ja tarjoa yltäkylläisesti enemmän kuin ymmärretään

pyytää. Nerokkaat yksilöt ovat vuosituhannen mittaan ke-

hittäneet länsimaisen taidemusiikin rikkaudet, polyfonian,

harmonian, vivahteikkaan rytmiikan, sointivärit ja ilmeik-

käät soittimet. Kaikki tämä on myös viihteen käytössä, sen

perustana.

Viihteen asentein kulttuu-

rin kehitys olisi pysähtynyt

aikoja sitten.

Ilpo Mansnerus

Kolumni julkaistu ensi kertaaYLE:n Kultakuume-ohjelmassamarraskuussa 2008.

TT&

Mustanaamionloi Lee Falk1936 jaTeräsmiehenJerry Siegel &Joe Shuster1938.


Huilisti-lehdessä 4/2018

kerroin Beethovenin kolmen

ensimmäisen sinfonian synty-

ajat ja kantaesitysten tapahtu-

mahetket. Totesin, että kaksi

ensimmäistä noudattelevat

Mozartin ja Haydnin myöhäi-

simpien sinfonioitten mallia.

Beethoven oli kuullut niitä

konserteissa ja varmasti myös

soittanut niitten pianosovi-

tuksia opiskellakseen niitä.

Uutta voi luoda vain osaamalla

vanhat periaatteet.

eethoven mietti jo ensim-

mäisiä sinfonioita säveltäes-

sään, miten hän kehittäisi

sinfoniaa sävellysmuotona. Kolman-

nen sinfonian – kutsun sitä tästedes

Eroicaksi – suunnitelmia tiedämme

hänen tehneen jo vuonna 1797. Silloin

oli Ranskan suurlähettiläänä Wienissä

Napoleon Bonaparten veli kenraali Je-

rome Bonaparte. Hän ihaili Beetho-

venia säveltäjänä ja halusi, että tämä

kirjoittaisi jonkin sävellyksen veljensä

kunniaksi. Beethoven taas puolestaan

ihaili vallankumousjohtaja Napoleo-

nia ja suhtautui siksi sävellysideaan

myönteisesti. Hän halusi säveltää val-

lankumouksellisen sinfonian ja siksi

prosessi vei aikaa vuoden 1804 ke-

vääseen asti. Valmiin teoksen kansi-

lehdellä luki ylhäällä ”Bonaparte” ja

alhaalla ”Luigi van Beethoven” (Alt-

mann 1936, IV).

Ennen kuin sinfonian partituuri eh-

dittiin lähettää Wienistä Pariisiin, Bo-

naparte kruunautti itsensä Ranskan

keisariksi. Tämä tapahtuma sai Beet-

hovenin raivostumaan ja repimään

Beeth veniniss

a

sinfoni

Huilu

Osa 3Sinfonia nro 3, Eroicapartituurin kansilehden riekaleiksi,

koska Bonaparte näin oli paljastunut

vain vallanhimoiseksi tyranniksi.

Omistuskirjoituksen hän muutti muo-

toon: ”Sankarillinen sinfonia erään

suurmiehen muistoksi” (eroica =

sankarillinen). Teoksen ensiesitys oli

huhtikuussa 1805.

Mikä tekee Eroicasta vallanku-

mouksellisen? Matthews (2002, 52)

vastaa, että Eroica on kaksi kertaa pi-

tempi kuin aikaisemmat sinfoniat. Sii-

nä on väkivaltaisia kontrasteja, rajuja

synkooppeja ja toistoja sekä teemat-

tomia jännitteisiä sävelkulkuja. Se on

rakenteellisesti ja tunteellisesti ai-

“Napoleon ylittämässä Alppeja” onranskalaisen taiteilijan Jacques-LouisDavidin öljyvärityö, josta hän teki viisieri versiota vuosina 1801–05. Kuvanmaalaus on ensimmäinen versiovuodelta 1801, kooltaan 261 x 221 cm.Maalaus on lukuisten vaiheiden jälkeensaanut pysyvän paikan Château deMalmaisonin kokoelmissa.

BB


kaansa edellä (emt, 191). Beethove-

nin kehityksessä säveltäjänä Matthews

(emt, 49) näkee Eroican merkitsevän

toisen kauden alkua (vuodet 1803–

1812). Uutta Eroicassa on myös soitti-

mistoon lisätty kolmas käyrätorvi. III

osan Triossa Beethoven näyttää, kuin-

ka komeasti käyrätorvet soivat triona.

Huilu Beethovenin

Sinfoniassa nro 3

I Allegro con brio

Beethoven lisäsi myöhemmin v. 1817

metronomimerkinnän M.M. = 60.

Matthews (2002, 190) sanookin, että

osan luonne on nimenomaisesti con

brio, ei moderato tai non troppo, jot-

ka mitätöisivät osan alkuvoimai-

suuden. Alun nopea tempo antaa

mahdollisuuden soittaa vastakoh-

taisesti II osan surumarssi laveasti

ja korostaen sen intensiivisyyttä ja

pitkäjänteistä lineaarisuutta. Suoras-

taan shokkialkuna I osa alkaa kah-

della Es-duuriakordilla forte, jotka

ikään kuin edustavat konventionaa-

lisen sinfonian hidasta, enemmän tai

vähemmän pitkää johdantoa. Ja heti

kolmannessa tahdissa alkaa sinfonian

pääteema sellojen soittamana piano.

(Sitä voi soittaessaan/kuunnellessaan

laulaa sanoilla ”Napoleon sankari

suuri”.) Pääteema on vain neljän tah-

din mittainen, ja säveltäjä vie melodian

päättymään cis-säveleen, mikä on

todella kaukana Es-duurin toonikasta.

I.1. Huilu aloittaa tahdissa (T) 13

ja yhden tahdin aikana on saatava ai-

kaan jyrkkä crescendo, jotta päätee-

man alkuun tulisi subito piano, ku-

ten säveltäjä vaatii.

I.2. Beethoven noudattaa T 81–

82 omaa logiikkaansa oktaavisiir-

roissa. Sointiin tulisi lisää loisteli-

aisuutta, jos huilisti soittaisi oktaa-

visiirron jo kaksi ääntä aiemmin (b3

ja a3). Lupaa voi kysyä kapellimes-

tarilta. Mainitsen, että Beethoven teki

itse vastaavanlaisia korjauksia vuonna

1800 valmistuneeseen III pianokon-

serttoonsa. Kun sen nuotit painettiin

vasta 1804, hän lisäsi siihen sellaisia

korkeita säveliä, joita sai hänen uu-

desta pianosta (Matthews 2002, 41).

I.3. T 90 huilulta puuttuu merkintä

sf, joka on muissa soittimissa.

I.4. T 135 jälleen puuttuu sfp.

I.5. T 181 huilulla lukee cresc. ja

p. Aiemmin on nyanssi päättynyt pp.

On siis soitettava crescendo vähintäin

mf:een asti, jotta p olisi subito. Tämä

efekti ilmenee jousien stemmoista.

I.6. T 229 huilun repliikki alkaa

sfp ja vaikka sävelkulku nousee

a3:een asti, se ei saa olla voimakkaam-

pi kuin piano.

I.7. T 284: Molemmat huilut ja I

viulu soittavat säestävän synkooppi-

aiheen, kun melodia on oboella, II

viululla ja sellolla. Jos synkooppi-

äänten alut soitetaan ei pehmeästi

vaan hieman korostaen,

muodostuu hieno rytmi-

kudos. 8 tahdin kuluttua

soittimien roolit kääntyvät

päinvastaiseksi.

I.8. T 331 huilun stemmasta puut-

tuu sfp.

I.9. T 482: Kapellimestari Paul

Kletzki halusi huilujen soittavan ok-

taavia ylempää. Itse suosittelen pitkän

äänen soittamista kuten Beethoven on

kirjoittanut ja sitten h3 ja as3.

I.10. T 516: I huilu voi soittaa b3,

II huilu kuitenkin b2.

I.11. T 546–547: I huilu soittaa jäl-

leen oktaavia ylempää. II huilun koh-

dalla asiaa voi harkita ja keskustella

kapellimestarin kanssa.

I.12. T 604 on ehkäpä

osan hiljaisin kohta. Huilisti

ei saa tehdä vähintäkään crescendoa

ylöspäisellä kulullaan.

I. 13. T 619 Beethoven on kirjoitta-

nut cresc. ja seuraavaan tahtiin de-

cresc. sekä 2 tahdin päähän p. Kapel-

limestarilta voi kysyä, haluaako hän

soitettavan kirjaimellisesti vai mahdol-


lisesti tehdä diminuendon vasta tah-

tia myöhemmin. Erilliset d2-äänet soi-

tetaan tässä pehmeästi, mistä helposti

seuraa tahaton viivästyminen. Samoin

1/8-osatauot melodiassa ovat todella

lyhyitä. T 630 on subito p !

I.14. T 657–658 ja 661–662: Jopa

molemmat huilut voivat soittaa b3.

I.15. T 665– Beethoven on kirjoit-

tanut 3 tahtiin sf, mutta sitten jättänyt

seuraavat 3 tahtia ilman sf-korostusta.

Varmaankin tämän menettelyn selittää

tahtien 671–672 huipennus, jonka sä-

veltäjä on halunnut tapahtuvan jyrk-

känä ja yllättävänä ff.

II Marcia funebre. Adagio assai

Beethovenin metronomimerkintä

M.M. = 80 on oikeastaan nopeahko,

jos ajattelemme surumarsseja yleensä.

Matthews (2002, 190) selittää leikki-

sästi, ettei ole tarkoitus tappaa sankari

jo osan alkumetreillä. Sinfoniahan ei

ole elämäkerta eikä tapahtumien ku-

vailua vaan ennen kaikkea tunteiden

ilmaus. Altmann (1936, V) kertoo, että

Beethoven ajatteli Surumarssia sävel-

täessään englantilaisen kenraali Ralph

Abercombien kohtaloa, kun tämä

kuoli viikon kuluttua haavoituttuaan

21.3.1801 Alexandrian taistelussa.

II.1. Jos oboen laulu on Surumars-

sin alussa traagista ja valittavaa, niin

huilu on ehkä kyynelehtivä ja hätäile-

vä, mitä vielä korostaa tahdin 82 cre-

scendo ja subito p. Triolien paussit

ovat todella lyhyitä. Kuvioiden lopetus-

äänien 1/8-osanuotit olen itse aina

soittanut pitkänä. Tästä käytännöstä

voi keskustella kapellimestarin kans-

sa, sillä viuluille on yhteen tahtiin

(T 86) merkitty vastaavanlaiseen

paikkaan staccato-piste ja tahdis-

sa 89 huilu lopettaa viulujen kak-

sintamisen, vaikka trioli-kuvio

edelleen jatkuu viuluilla. Oikea ai-

ka-arvo nuotille olisi siis triolin 1/

16-nuotti eikä 1/8-nuotti.

II.2. Vaikka tahdin 91 aikana val-

litsee sempre p, voi huilisti tehdä ku-

vioissaan espressivoa melodian lin-

jan mukaisesti. T 93 voi huilu alkaa

mf, sillä muilla soittimilla on cre-

scendo jo tahtia aiemmin.

II.3. T 145 on II huilun kuningas-

hetki, kun sen soitettavaksi tulevat syn-

kooppiäänet, jotka on merkitty sf.

Tämä välike hajottaa nerokkaasti II

osan keskelle sijoittuvan fuugan, joka

on sen emotionaalinen huipentuma.

II.4. T 168– I huilu ja I viulu jäävät

pitkäksi toviksi (14 tahtia) soittamaan

hermostunutta trioliaihetta. Se on vä-

hän kuin sydämen eteisvärinää, eten-

kin kun aksentit on merkitty epäisku-

jen kohdalle. Sen alla alkaa soida alun

surumarssiteema, jota ei saa peittää

liian voimakkaalla soittamisella –

yleisnyanssihan on vain p. Kirjoitan

nuottiesimerkkiin vain tapahtuman lo-

pun, jossa crescendon voi soittaa roh-

keasti, vaikka se on korkeassa rekis-

terissä.

II.5. T 236: I huilu tu-

lee mukaan I viulun esittä-

mään melodiaan jalosta-

maan sointia. Siksi cre-

scendo tulee soittaa niin

solistisesti, että viulut eivät

peitä huilua.

III Scherzo.

Allegro vivace

Matthews (2002, 191) luonnehtii, että

on mielikuvituksellista siirtyä (n. 17

minuuttia kestävän) Surumarssin jäl-

keen äärimmäisen nopeaan Scher-

zoon (M.M. = 116, pituus 6.30), joka

rientää puolet matkasta pp. Sen pon-

nahteleva aihe soitetaan ei

pääsävellajissa (Es) vaan

B-duurissa (oboe T 8) ja

F-duurissa (huilu T 26).

Beethoven säästää Es-duu-

ria viivästyttämällä sitä ja esittämällä

sen yhtäkkiä ff T 93.

III.1. T 123–125 koko orkesteri

soittaa yhdessä subito f ja sf jokaisen

tahdin toiselle iskulle ikään kuin rytmi

luiskahtaisi väärään paikkaan. Yllätys-

vaikutus pitää tavoittaa ja hidastella ei

saa!


III.2. Huilu, oboe ja fagotti soittavat

unisono oktaavin päässä toisistaan

kuin jonkin erillisen unikuvan, johon

soittajien on luotava yhteisväri. joka

vaihtuvista intervalleista ja nopeasta

temposta huolimatta on muuttumaton

ja tasainen. 11 tahdin pituisesta kuvi-

osta kirjoitan esimerkkiin vain ensim-

mäiset 6 tahtia. Kuten Beethoven on

merkinnyt: piano dolce sempre lega-

to. Se on oikea yhteissoiton koetinkivi!

IV Finale. Allegro molto

Tämän osan muotoratkaisun selitys on

hyvin monimutkainen. En siis esitä sitä

tässä, mutta totean, että Eroican finaali

on muunnelmasarjan ja fuugan hyb-

ridi, jossa Es-duurin varjostumana on

g-molli, ja joka viittaa sonaattimuo-

toon takaperoisella kertautumisel-

laan. Finaali alkaa kuin sirkusesitys:

kaikki ryntäävät paikalle 10 tahdin ai-

kana ja pitkä fermaatti vaientaa me-

lun. Alkaa yksinkertainen teema piz-

zicatossa piano ja sitä seuraavat va-

riaatiot, monimutkaiset sirkustaiteili-

joiden temput. Poco andante -jaksos-

sa Beethoven lainaa omaa teemaan-

sa, jota hän oli käyttänyt Kontratans-

seissaan (1800) ja Prometheus-bale-

tissaan (1801). Nyt hän kaivaa tästä

teemasta entistä suurempia ja syvem-

piä tunteita. Monenlaisia tapahtumia

tuntuu riittävän loputtomasti, kunnes

Presto (M.M. = 116) ilmoittaa teok-

sen loppuvan: Aplodeja, olkaa hyvät!

T 175 alkaa 22 tahdin pituinen jak-

so, josta en sen pituuden vuoksi kir-

joita nuottiesimerkkiä. Sen aikana I

huilu ensin kaksintaa I viulua oktaavia

ylempänä (8 tahtia). Beethovenin kir-

joittaman espressivon voi soittaa lä-

hes liioitellen (p–cresc.–f–dim.– p),

mutta kun I viululla alkaa virtuoosinen

juoksutuskulku (8 tahtia), ei sitä saa

peittää. Silti merkitty crescendo vie-

dään forteen asti, jotta subito piano

on yllättävä. Jakso päättyy niin, että

viulujen taiturikuvio siirtyy huilulle.

Sen aikana (6 tahtia) ei ole yhtään

hengityspaikkaa, joten ilmaa on muis-

tettava kerätä monilla pienillä hen-

käyksillä hyvissä ajoin ennen sooloa.

Lopetustrilliin voi lisätä heleen. Monet

orkesterit käyttävät tätä huilun erilai-

sia vaikeuksia sisältävää episodia

koesoittomateriaalinaan.

IV.1. I huilisti saakin sitten huilata

kirjaimesta C (T 209) eteenpäin,

kun II huilu soittaa melodiaa yhdes-

sä oboen, fagottien ja I viulun kanssa

sempre forte. I huilu vilauttaa vain

yhden tahdin pituisen g-molli-as-

teikon koko muuta orkesteria vas-

taan tahdeissa 213 ja 221 sekä 241

ja 245. Sen pitää kuulostaa pikkolon

kirkkaalta välähdykseltä.

IV.2. Miksi Beethoven on jättänyt

huilut pois tahdista 314? Lisään ne ja

siirrän tahdin 316 äänen oktaavia kor-

keammaksi. Lopputulos kuulostaa va-

kuuttavalta.

IV.3. Samoin tahdissa 327 I huilu

voi kaksintaa oboen kaksi viimeistä

ääntä oktaavia ylempänä.

IV.4. T 400 ja 404 Beethoven on

kirjoittanut p, joka yleisesti tulkitaan

subito pianoksi, koska kaksi tahtia

aiemmin lukee p crescendo. Monet

kapellimestarit haluavat kuitenkin täs-

sä pianoa edeltävässä tahdissa tehtä-

väksi diminuendon ehkä vasta vii-

meisellä triolikuviolla. Ensimmäisellä

kerralla tilanne on selkeämpi, koska

ollaan Es-duurissa, kun jälkimmäisel-

lä päädytään f-molliin.

IV.5. T 420 alkaa huilun ja fagotin

vuoropuhelu jousien kanssa. Itse ajat-

telen, että kaksi samaa ääntä eivät ole

samanlaisia, vaan ensimmäinen on

tärkeämpi ja siis painokkaampi kuin

toinen. Kannattaa liioitella merkittyjä

svellareita, sillä siten on sitten hel-

pompi toteuttaa ylimmillä äänillä vaa-

dittu decrescendo ja pp, jotta loppu-

preston räjähtävä lähtö olisi mahdol-

lisimman yllättävä. Koko orkesteri

soittaa teoksen loppuun asti ff, mutta

silti yhtä mittaa toistuvat sforzatot

pitää saada kuuluville.

Ilari Lehtinen

Kirjallisuus

Altmann, Wilhelm 1936: Beethoven,

Symphonie No. 3, Es-Dur (Eroica), Op.

55. Introduktion. Ernst Eulenburg Verlag.

Zürich. • Brodsky, Franz 1967: Beet-

hoven. Ein Tagebuch. Juncker. Budapest.

• Matthews, Denis 1985: Beethoven.

J. M. Dent & Sons Ltd. London. Suomen-

nos 2002: Otava. Keuruu.


HUILISTI-lehden kolumnisti Malla Vivolin kirjoittaa

ajatuksiaan huilu- ja musiikkielämästä

Suomesta ja maailmalta.

~ KUULUMISIA ~

KAS

V U S

T A

Vain jatkuva muutos lie-

nee elämässä ja maail-

massa varmaa. Joskus

se iskee vastoin kasvojamme yl-

lättäen, pakottaen reagoimaan

jatkon varmistamiseksi, joskus

eteneminen on niin hidasta ettei

sitä erota taustakohinasta edes

silmät kiinni, henkeä pidätellen.

Kasvua voi ja sopii odottaa, mut-

ta realistisesti. Kasvu kasvun

päälle ei ole pidemmän päälle

luonnollista ja liian kova kouli-

minen saattaa tappaa taimen.

Kasvamme ihmisinä meille

annettujen työtehtävien arvoi-

siksi, kiinni toisiin ihmisiin,

toisten seurassa ja joskus myös

eroon toisistamme. Aikana, jol-

loin kriisi tuntuu olevan maail-

manjärjestyksessä enemmän

sääntö kuin poikkeus, huutaa

henkinen kasvu kovien arvojen

rinnalle pehmeyttä ja harmo-

niaa.

Musiikkiopistojen hakija-

määrät ja soitonopiskelusta

kiinnostuneiden rivit ovat jo muutaman vuoden olleet har-

venevat. Elämme maailmassa, jossa lähes kaikki on heti

saatavilla ja tarvittaessa rahalla ostettavissa – tai ilmaiseksi

nettivideoilta opeteltavissa – eikä pitkäjänteisyyden ja kär-

sivällisyyden opettelulle ole kahdeksaa harrastusta seitse-

mälle illalle sovittavan perheen sähköisessä kalenterissa

tilaa. Mikä virka on kuolevan (sävel)kielen opettelulla yh-

teiskunnassa, jolla on huutava pula ykkösiä ja nollia käs-

kyttävistä koodareista?

Seuraava lause on jo klisee: olemme yhteydessä toisiim-

me enemmän kuin koskaan ja silti yksinäisempiä kuin iki-

nä aiemmin. Hyvinvointiyhteiskuntamme synnyttämää pa-

hoinvointia lääkitsemme turruttavin pillerein, poliittisella

polarisaatiolla ja vetäytymällä entistä syvemmin kuoriimme.

Olen ollut soittotunneilla, joilla soittaminen on ollut sel-

västi toissijaista sille, että oppilaalla on sen hetken käytös-

sään vain häneen keskittyvä

turvallinen aikuinen. Olen ollut

tällaisilla tunneilla sekä opet-

tajana että oppilaana, kiitolli-

sena molemmista rooleista.

Tarvittavan ajan lisäksi kasvu

tarvitsee tapahtuakseen otolli-

sen maaperän ja ymmärtävän

henkilön hoivaa. Soittajan

kuuntelu auttaa soittajaa kuun-

telemaan.

Tuoreen tutkimuksen mu-

kaan sellaiset harrastukset,

joissa hengitämme yhdessä

opettavat meille empatiaa. Jos

hengitysten välissä tapahtuu sa-

natonta kommunikointia ja

hienomotoriikan harjoittamis-

ta sekä useiden eri aistien pääl-

lekkäin käyttämistä, tulemme

torjuneeksi myös muistisai-

rauksia ja edistäneeksi muita-

kin taitoja ja hyvinvointiamme.

Ehkä opistomaailma tai ko-

ko klassisen musiikin harras-

tus kaipaakin vain lisävauhtia

nykyään niin muodikkaasta

itsensä uudelleen keksimisestä. Me muusikot toki tiedäm-

me lajimme vetonaulat ja taiteemme arvon, mutta suuri

yleisö odottanee nyt dynaamisesti brändättyä uuden ajan

wellbeingiä ja mindfullnessin täyteistä meditatiivista ref-

lektiota yhdistettynä korkeatasoiseen kognitiivisten taitojen

hiomiseen ja luovuuden vapauttavaan flow-kokemukseen!

Luovutan seuraavat mainoslauseet maksutta tarvitsevalle

taholle. Tuo lapsesi soittotunneille. Anna jälkeläisellesi het-

ki ilman laitteita, kiirettä, vaihtuvia ärsykkeitä, ilman pois-

saolevaa aikuista. Anna lapsellesi soitin, kiinnostunut ja

sitoutunut ammattikasvattaja, kärsivällisyyden jalostusta,

hienomotorista urheilua, iloisia lapsuusmuistoja ja van-

huus vailla muistisairauksia. Anna pako arjesta, anna tai-

teeksi pukeutunutta yksilö- ja ryhmäterapiaa. Me kuun-

telemme, kuuletko?

Malla Vivolin


Pikkuhuilistien aikamatka musiikin historiaan.

Musiikin tyylikausien kirjaimet ovat menneet sekaisin.

Mitä tyylikausia löydät niistä?

Yhdistä kirjainsotku oikeaan sanaan.

salimissk renessanssikoribak modernismi

ssssreenian romantiikkatikkamonira barokkinimisermod klassismi

TouHUILU

Valitse yksi harjoiteltavistasi kappaleista. Tutki sen neljää ensimmäistä tahtia. Merkitse rasti ruutuun,

jos löydät niistä seuraavia musiikkiasioita. Jos löydät niitä, merkitse seuraavaan ruutuun kuinka monta.

Kopioi sitten ne neljä tahtia vihkoosi ja opettele soittamaan ne ulkoa.

neljäsosanuotti: neljäsosatauko: puolinuotti:

kokonuotti: hengitysmerkki: tahtiviiva:

tilapäinen etumerkki: etumerkki:

kertausmerkki: g-avain:

Tee tähän oma harjoittelusuunnitelmasi yhdelle viikolle. Merkitse siihen soitettavat

kappaleet/harjoitukset, niihin käytettävä aika ja mihin teknisiin tai tulkinnallisiin asioihin kiinnität

niissä erityisesti huomiota (esim. legatot, staccatot, hengitys, äänenmuodostus, sormitukset, fraasit).

Muista kuitenkin, että aika sinänsä ei ole ratkaisevaa harjoittelussa vaan se, kuinka hyvin

keskitymme tekemiseemme. Parempi harjoitella useana päivänä viikossa lyhyen ajan kuin yhtenä

päivänä pitkän ajan. Toistuva ja säännöllinen harjoittelu auttaa meitä oppimisessa. Muista pitää

myös taukoja, venytellä ja huoltaa lihaksia liikkumalla. Ajatuskin kulkee silloin paremmin.

Harjoittelusuunnitelmani viikolle:

Soitettava kappale/harjoitus:

Aika: Muut merkinnät:

TouHUILUN laati

Kirsi Jokela / Musiikkikoulu Taikahuilu


Chopin à la Crème-Brûlée

Lauri Toivio


Neroja & robotteja

Lauri Toivio


alasjärven ja lähialueen huiluoppilaat ovat kiertäneet

maapalloa Auli Frigårdin (ent. Tuohimäki) johdolla.

Innostus konserttimatkailuun on lähtenyt opettajan

motivoivista sanoista: “Jos te kulkaa harjoittelette, niin mina

kierrän teidän kanssanne vaikka koko maapallon.” Ja kun me

olemme harjoitelleet, niin Auli on myös pitänyt sanansa ja ym-

päri maapalloa on viihdytetty eri yhteistyötahoja ja konsert-

tiyleisöä huilumusiikilla. Monesti on ollut vietävänä muutakin

kuten nuottimateriaalia ja levytyksiä. Eikä ajatusmaailma ole

liittynyt vain musiikkiin, vaan mukana on ollut syvällisempiäkin

motiiveja ja opettavaisia tarinoita elämän varrelle. On vierailtu

vankiloissa, orpokodeissa, huumekouluissa ja alkeellisissakin

konserttisaleissa, Afrikan lapsille on viety mukana koulutar-

vikkeita tai Peruun on viety soittimia pari esimerkkiä maini-

taksemme.

Tähän saakka huiluryhmä on konsertoinut seuraavissa mais-

sa: Unkari, Italia, Ranska, USA (YK), Puola, Tsekin tasavalta,

Saksa, Japani, Viro, Peru, Brasilia, Australia, Malesia, Etelä-

Afrikka, Iso-Britannia ja Ruotsi. Monet huilisteista ovat lisäksi

matkanneet vielä erikseen puhallinorkesterin tai jousiorkesterin

kanssa muissakin maissa. Tukijoukkoina on edelleen mukana

pari entistä oppilasta aivan ensimmäisiltä matkoilta asti: Leena

Rajala (ent. Hirsimäki) ja Merja Raumanni-Mäkynen. Merja

on myös lääkäri, joten tämäkin apu on hyvä matkalla tarvit-

taessa.

Uuteen SeelantiinTällä kertaa huiluryhmä päätyy ihan toiselle puolelle maa-

palloa 13.10.–22.10.2019. Matkaan liittyy work shop -yhteistyö

konsertteineen Dr. Kathryn Moorheadin1 oppilaiden kanssa

Aucklandissa, joten nuottimateriaaleja lähetellään jo etukäteen

harjoiteltavaksi. Wellingtonissa on luvassa koulukonsertteja.

Matkalla tavataan myös Aulin veljen luona vuoden vaihto-oppi-

laana asunut Rose, joka opiskeli ammattiinkin asti Suomessa,

mutta asuu jälleen tällä hetkellä Uudessa-Seelannissa. Rose on

luvannut olla apuna koulukonserttien osalta. Huiluryhmän mu-

kana matkustaa lisäksi viulistina Anri Tuohimäki sekä pianistina

Ari-Matti Tuomisto.

Uudessa-Seelannissa on varmasti paljon nähtävää muutenkin

kuin huilumaailman osalta. Kahden viikon matkaohjelmaan

Singaporen kautta kuuluu nähtävyyksiä ja kokemuksia pohjoi-

sella saarella mm. seuraavissa paikoissa: Auckland, Rotorua,

Taupo, Tongariro, Wellington, Napier, Coromandel. Matkalla

tullaan näkemään kuumia lähteitä ja tulivuoria sekä tekemään

mm. kanoottiretki, jonka aikana on sitten ehkä viisasta laittaa

pillit pussiin vähäksi aikaa.

Kuvassa takaa vasemmalta: Hanna Viljanmaa, Anri Tuo-

himäki, Emilia Myllyviita, Juulia Rajamäki, Inari Ruohoniemi,

Merja Raumanni-Mäkynen, Emmi Keski-Nikkola, Elle-Maija Ka-

hari, Leena Rajala, Maiju Rajala ja Susanna Yli-Peltola. Kuvasta

puuttuu Tiina-Kaisa Aro-Heinilä. Edessä: Auli Frigård ja pianisti

Ari-Matti Tuomisto.

[1] www.kathrynmoorhead.com

Huiluryhmä matkalla

lokakuussa 2019

J

Mikäli vastaanottajaa eitavoiteta, palautetaanosoitteeseen:Viertotien aukio 2 D 3700350 HELSINKI

HUILISTI! Liity Suomen Huiluseuraan!

Jäsenmaksu: 35 e / v. (yli 25-v.), 15 e / v. (alle 25-v.)

jäsensihteeri [email protected]

w w w . s u o m e n h u i l u s e u r a . f i

Documents

Suomen Huiluseuran julkaisu 2/2019 · Numerot 1/2010 ja 3/2011 vetivät muhkeina 68- ja 64-sivuisina[4] lukupaketteina vertoja vuoden 1986 viimeiselle, 72-sivuiselle mammuttijulkaisulle