2/2012

2

[SIC]-lehti on humanistisen tiedekunnan tiedekuntajärjestö Humanisticum RY:n julkaisema kaikkien humanistien yhteinen lehti. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa.Päätoimitus ja taitto: Janne SalminenToimituskunta: Mari Kyllönen, Lari P. Ahokas, Juha-Matti Granqvist, Liana Halpern, Noora Nissinen, Maija Kurjenluoma

SisällysluetteloPääkirjoitus 2

Puheenjohtaja piirtää 3

SuHol Kuulumisia 4

Suurempi kuin maapallo 5

Vanha pitsihuvila fasisti esittäytyy 6

Kieltenopiskelijan monet mahdollisuudet 10

Coach Cafe -tilaisuudesta potkua vastavalmistuneen maisterin työnhakuun 11

Mariannekarkki ei riitä, tarvitaan koko pusillinen 13

Fanitytön kuolema 14

PääkirjoitusHumanistien opinnot eivät aina mene selkeän ja ennustettavan kaavan mukaan, eikä työuraakaan löydy, jos ei ole valmis raivaamaan polkua itse. Selkeän ja varman tulevaisuuden puuttuminen voi olla ahdistavaa, mutta ennen kaikkea se on jännittävää. Päämäärättömältä tuntuva poukkoileminen kurssista toiseen, voikin jonkun toisen silmissä näyttää selkeältä ja päämäärähakuiselta kokonaisuudelta.

Tulevaisuus on meille ehkä avoimempi ja vapaampi kuin monille muille opiskelijoille, mutta vapaus tuo mukanaan omat kironsa. On hienoa, että mielikuvituksella ja oma-aloitteisuudella on äärimmäisen tärkeä rooli oman uran suhteen, mutta toisinaan voi tuntua, ettei yksinkertaisesti ole voimia tarpoa läpi pahimpien ryteikköjen. Siksi onkin tärkeää kuulla ja lukea muiden kokemuksia elämästä opiskelujen aikana ja niiden jälkeen.

Tämän lehden jutuissa on monia hyviä kommentteja siihen, mitä humanisteilta odotetaan ja mitä meidän tulisi odottaa tulevaisuudelta. Pitämällä keskustelun omista odotuksistamme käynnissä, haasteet eivät johda ahdistukseen.

Päätoimittaja

[SIC] 2#2012

[ ]

3

Puheenjohtaja p i i rtää. . .Tänä vuonna [sic]issä ei

julkaistakaan puheenjohtajan

palstaa vaan sarjakuva.

Siispä terveisiä Humanisticumilta!

Tiedekuntajärjestön vuosi on

alkanut oikein mukavasti ja

hallituksessa on jälleen joukko

humanistien parhaimmistoa.

Puheenjohtajana joukkoa

luotsaan minä, Mari.

Hallituksen tulikaste olivat Laskiaisbileet

21.2. Hauskaa oli ja hyvin sujui. Ja sama

voittaja meininki jatkuu!

Näin keväällä voikin, viimeisiin

tentteihin lukiessaan, jo

haaveilla vapusta.

Tervetuloa Vappuallianssi-

bileisiin vappuaattona!

4

Suomen Humanistiopiskelijoiden Liiton (SuHoL) vuosi on alkanut lupaavissa merkeissä. Alkuvuodesta liiton toimintaan tuli mukaan Åbo Akademin Humanistiska föreningen. Tämän seurauksena SuHoL:iin kuuluvat nyt kaikki maamme humanistiset tiedekuntajärjestöt, ja liiton jäsenkunta käsittää karkeasti arvioiden melkein kaksi kolmannesta kaikista humanistisen alan yliopisto-opiskelijoista. Helsinkiläiset opiskelijat ovat jäseniä luonnollisestikin Humanisticumin kautta. Kuluvana vuonna liiton jäsenpohjaa on tarkoitus edelleen vahvistaa rekrytoimalla mukaan ainejärjestöjä niistä yliopistoista, joissa ei ole omaa humanistista tiedekuntajärjestöä.

Helmikuun puolivälissä Turussa pidetyssä liittokokouksessa vedettiin suuntaviivoja alkavalle vuodelle sekä valittiin liitolle uusi ja aktiivinen hallitus. Puheenjohtajaksi valittiin Sonja Tanhua Oulun yliopiston Humanistisesta killasta. Hallitus valitsi maaliskuisessa järjestäytymiskokouksessaan varapuheenjohtajakseen Ina Biströmin Humanistiska föreningenistä. Humanisticumista hallitukseen valittiin allekirjoittaneen lisäksi Tapio Heiskari, Iivari Koutonen sekä Esa Tiusanen. Järjestäytymiskokouksessa Helsingin vastuulle tulivat tänäkin vuonna muun muassa koulutuspoliittiset asiat.

Koulutuspoliittisissa asioissa kuluvan vuoden merkittävimpiin tapahtumiin kuuluu jo perinteeksi muodostunut koulutuspoliittinen kevätseminaari, joka järjestetään Helsingissä toukokuun puolivälissä. Seminaarin ajankohta ja ohjelma tarkentuvat vielä, mutta yleisenä aiheena on liiton projektiksi viime vuonna otetun humanistisen alan strategian edistäminen. Strategian tavoitteena on yhteisten tavoitteiden asettaminen humanistisen alan kehittämiseksi ja profiilin nostamiseksi. Vastaavanlaisia, yleensä melko väljästi asetettuja tavoitteita on asetettu viime aikoina muillakin tieteenaloilla.

Tieteenalan sisäistä keskustelua tarvitaan, jotta humanistinen ala säilyisi ja vahvistuisi. Strategialle onkin nykyisessä koulutuspoliittisessa ilmapiirissä ilmeinen tarve, kun opetusministeriö kannustaa yliopistoja tarkentamaan omia profiilejaan ja valtion indeksien jäädytykset luovat paineita säästöihin. Yliopistojen yhteistyöjärjesto UNIFI julkisti viime lokakuussa raportit koulutusalojen rakenteellisesta kehittämisestä, mutta keskustelu tästä aiheesta on jäänyt vaisuksi ainakin humanistisen alan osalta.

SuHoL on korostanut humanistisen alan kehittämistä tulevaisuuden osaamistarpeista käsin. Esimerkiksi helmikuisen liittokokouksen hyväksymässä kannanotossa peräänkuulutettiin aloituspaikkamäärien uudelleen tarkastelua sekä koulutuksen ja tutkimuksen laadun parantamista. Strategialla saavutettava yhdenmukainen näkemys humanistisen alan tulevista osaamistarpeista antaisi myös humanisteille tukevamman selkänojan alansa voimavarojen turvaamiseksi kiristyvässä kilpailussa korkeakoulutuksen rahoituksesta.

Lopuksi on syytä muistuttaa, ettei liiton toiminta ole vain jäyhää ja totista koulutuspolitiikkaa, vaan tarjoaa myös oivallisia mahdollisuuksia tutustua muiden yliopistojen humanistiaktiivien ja järjestöjen toimintaan. Syksyn tullen liiton ohjelmassa on odotettavissa suurta suosiota nauttinut jäsentapahtuma Huumaava Humanistiristeily, joka lähtee tällä kertaa Turusta. Risteilyllä on perinteisesti ollut tarjolla myös järjestöasiaa seminaarin muodossa. Myös Helsingistä on todennäköisesti lähdössä risteilylle Humanisticumin luotsaama retkikunta. Lisää tietoa tästä tapahtumasta on odotettavissa syksyyn mennessä.

SuHol-kuulumisia

Lari P. J. Ahokas

5

Kulman pojat, Suomi, 2012. Komedia. Ohjaus

Teppo Airaksinen. Rooleissa Eero Ritala,

Joonas Saartamo, Jussi Vatanen, Lotta Kaihua.

Kuvittele, että tahdot alkaa harrastaa jääkiekkoa. Looginen

aloitus harrastukselle on mennä ostamaan luistimet, mutta

kun astelet urheilukauppaan, myyjä tekee kaikkensa

saadakseen sinut ymmärtämään, että jääkiekko on turhaa ja

että jalkapallo on se oikea laji. Ei kovin todennäköistä vai?

Kulman pojissa on.

Teppo Airaksisen ohjaama Kulmat pojat on kertomus

kaveriporukasta, jonka elämä pyörii jalkapallokentän

ympärillä. Komentajan (Joonas Saartamo) johdolla miehet

kannustavat intohimoisesti Kulman palloa,

tunnuslauseenaan ”Kulman pallo, suurempi kuin

maapallo!” – ja niin se heille onkin. Kulman poikien päivät

kuluvat jalkapalloa pelatessa (pelikonsolilla) tai kaupungin

toista futisjoukkuetta, Unitedia, herjatessa. Komentajan

taloremontti on ollut kesken kymmenen vuotta, ja silti hän

on ryhmän eniten aikaan saava.

Sitten tapahtuu jotain. Petri (loistava Eero Ritala)

rakastuu jalkapallokentällä (missäs muuallakaan)

tapaamaansa Emmiin (Lotta Kaihua). Asiaa vaikeuttaa

kuitenkin Emmin kämppis ja entinen poikaystävä,

Unitedin tähtipelaaja Tuukka Tiensuu, joka vielä sattuu

olemaan Petrin vanha luokkakaveri.

Suurempi kuin maapallo

Kovin omaperäisistä juonenkäänteistä Kulman poikia

ei voi syyttää, mutta kun juoneen lisätään elokuvan kaikki

mainiot yksityiskohdat, on tulos omanlaisensa. Elokuva

etenee melko rauhallisesti: koska lopun voi arvata, ei sitä

tarvitse kiirehtiä. Pitkästymisen vaaraa ei kuitenkaan ole,

siitä pitävät huolen mielenkiintoiset ja yksityiskohtaiset

hahmot. Painokelvotonta tekstiä sisältävät dialogit ja

välillä jopa kauniisiin maisemiin keskittyvä kuvaus ovat

elokuvan parhaimpia puolia.

Kulman poikien vahvuus on juurikin se helppous, jolla

asiat soljuvat eteenpäin. Ennalta arvattavuus ei tee

elokuvaa tylsäksi, vaan antaa toivoa kun ihastuttavilla (no,

ainakin kaukaa) hahmoilla on vaikeat hetkensä. Kaikki

sujuu sulavasti, ja se on erittäin virkistävää: suomalaisia

elokuvia, joissa joka ikinen asia menee pieleen (ja juuri

kun luulit, etteivät asiat voisi olla huonommin, niin koira

kuolee) on riittämiin. Liikaa. Ei sen koiran aina tarvitsisi

kuolla.

Eikä se Kulman pojissa kuolekaan, koska sellaista

epätoivon koiraa ei elokuvasta löydy. Kulman pojat ei

ehkä ole kovin syvällinen tai elämää suurempi elokuva,

mutta se on sopivan kokoinen saadakseen

teatterisalillisen ihmisiä nauramaan. Melkein suurempi

kuin maapallo, siis.

Maija Kurjenluoma

6

Otsikko on mukailtu vapaasti eräästä Charlie Christensenin Aarne Ankka –sarjakuvan episodista. Aarnen pahimpiin lapsuudentraumoihin kuului luokkaretki Tukholman Nationalmuseumiin ja ”Carl Larssonin ummehtuneesta pitsi-huvilafasismista” paasaava opettaja. Tämä heitto kuvaa hyvin Carl Larssonin asemaa ruotsalaisessa kulttuurissa. Kanonisoitu kansallistaiteilija, periruotsalaisuuden kuvaaja, skandinaavisen muotoilun innoittaja – joka yhtä kaikki on ollut poikkeuksellisen ilkeän kritiikin, vähättelyn ja psykoanalysointiyritysten kohteena.

Vanha pitsihuvilafasisti esittäytyy

Työläispojan taiteilijatie

Carl Larssonin lapsuus oli ankea. Perhe asui likaisessa työläismurjussa Tukholman laitakaupungilla. Isä, sekatyömies Olof Larsson, juopotteli ja tyrannisoi perhettään. Carl-poika näki nälkää ja hakkasi halkoja perheen elatukseksi.

Köyhäinkoulun opettaja havaitsi Carlin taiteilijanlahjat ja järjesti tämän oppilaaksi Kuninkaalliseen taideakatemiaan. Larssonista tuli lupaava nuori taidemaalari. Hän asui vuosia Pariisissa pohjoismaisessa taiteilijayhteisössä ja sai palkintoja ranskalaisen maalaiselämän naturalistisista kuvauksista.

Vuonna 1888 Larsson vaimoineen ja lapsineen asettui asumaan Sundbornin kylään Taalainmaalle. Lilla Hyttnäs –niminen pieni maatila oli vaimo Karin Larssonin perintötalo. Carl Larsson laajensi ja sisusti taloa, ja alkoi maalata akvarelleja suurperheensä elämästä. Tarkoitukseen hän kehitti omaperäisen, paksuihin ääriviivoihin ja kirkkaisiin väreihin perustuvan maalaustekniikan.

Albumeina levinneet maalaussarjat saavuttivat valtavan suosion. Larssonin akvarellit iskivät oskariaanisen keskiluokan taidemakuun ja elämänasenteeseen. Ne kuvasivat pikkuporvarillisen perheen idyllistä huvilaelämää, onkimista, huviretkiä, puutarhanhoitoa, talon askareita. Ympäristönä oli Taalainmaa, ”Ruotsin ruotsalaisin maakunta”. Kansallispuvut ja Ruotsin liput kuuluvat maalausten vakiorekvisiittaan.

Carl Larsson: Omakuva uudessa ateljeessa (1912) , Malmö Konstmuseum, kuva: Andreas Nilsson, Malmö Konstmuseum

7

Kodinsisustajina Larssonit olivat suorastaan kapinallisia. 1800-luvun porvaristo suosi tummia, täyteen ahdettuja huoneita. Lilla Hyttnäsissä huoneet olivat väljiä ja valoisia, seinät valkeita, huonekalut kirkkain värein maalattuja. Larssonin sisustusideat levisivät akvarellien välityksellä. Myöhemmin hänet on kruunattu jopa skandinaavisen designin ja ”Ikea-ideologian” esi-isäksi.

Kulissien edessä ja takana

Larssonin koti näytti olevan niin rikkeettömän idyllinen, että jo monet aikalaiset epäilivät sitä kulissiksi. Kirjailija August Strindberg, tunnettu ilkimys, syytti Larssonia teeskentelijäksi ja kirjoitti tämän kodin olevan ”yhtä aito kuin kirjan väliin liiskattu kukka”. Larsson tulistui niin että ravasi päiväkausia pitkin Tukholmaa puukko taskussaan. Strindbergiä ei kuitenkaan löytynyt, ja taiteilijan murhanhimo laantui.

Kuohahduksen taustalla oli vanha ystävyys. Strindberg ja Larsson olivat nuoruudessaan pyörineet Tukholman radikaaleissa taidepiireissä, joissa oli vannottu boheemielämän ja vapaan rakkauden nimiin. Strindberg pysyi radikaalina koko ikänsä, ja häntä kismitti, että Larsson oli hylännyt nuoruutensa ihanteet ja muuttunut laiskanpulleaksi perheenisäksi.

Myöhemmin 1960-luvun tiedostava sukupolvi otti Larssonin silmätikukseen. Hänen maalauksistaan etsittiin suurennuslasilla salaisia merkkejä porvarillisen elämäntavan mädännäisyydestä. Mikä tahansa yksityiskohta kelpasi puolivillaisen psykoanalyysin kohteeksi: alaston pikkutyttö lastenhuonemaalauksessa riitti todisteeksi siitä että Larsson oli kaappipedofiili.

Avain Larssonin taiteeseen on kuitenkin yksinkertainen. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että kurjan lapsuuden viettänyt taiteilija halusi maalata omista lapsistaan ja omasta kodistaan vain onnellisia kuvia. Maalauksissa on paljon lavastuksen ja poseerauksen makua, mutta mitään synkkiä salaisuuksia sen takana ei piile. Larssonit elivät varsin tavallista ja harmitonta porvarisperheen elämää.

Lilla Hyttnäsin malliperheen mielenkiintoisin jäsen on isoisä. Carl Larsson hankki leskeksi jääneelle isälleen oman talon Sundsbornista. Maalauksissa tämä entinen juoppo satamajätkä on kuvattu lempeäkatseisena isoisänä joka leikkii lastenlastensa kanssa ja lusikoi riisipuuroa joulupöydässä.

Larssonin perimmäisiä motiiveja voi arvailla. Pitikö hän velvollisuutenaan huolehtia vanhasta isästään, vai halusiko hän vain höystää maalaustensa perheidylliä isoisähahmolla? Isä-poika-suhde ei koskaan muuttunut ongelmattomaksi: vielä Olof Larssonin kuoleman jälkeenkin Carl Larsson kertoi saavansa kylmiä väreitä kulkiessaan isänsä muotokuvan ohi.

Carl Larsson: Silta (1912), yksityiskokoelma, kuva: Per Myrehed

8

Porvarillinen luokkaretki

Larssonia on pidetty ruotsalaisen ”luokkaretkeilijän” arkkityyppinä, joka kohosi yhteiskunnassa omien kykyjensä ja koulutuksen avulla. Nälkää kärsineestä köyhälistöperheen pojasta tuli hyvin toimeentulevan keskiluokan jäsen, jonka elämä ja taide muodostuivat pikkuporvarillisuuden ylistykseksi.

Vaimo Karin Larsson, lahjakas taiteilija hänkin, sai vaihtaa uransa perheenäitiyteen. Taiteellista kunnianhimoaan hän toteutti sisustamalla Lilla Hyttnäsiä. Lapsia kannustettiin pysymään kaukana taidemaailmasta ja hankkimaan kunnialliset ammatit.

Iän karttuessa ja yhteiskunnallisen aseman vahvistuessa Larssonin näkemykset jyrkkenivät. Nuoruudessaan sosialismin kanssa flirttailleesta taiteilijasta tuli jyrkkä monarkisti ja armeijan ihailija. Realismin ja ääriviivan mestari halveksi modernia taidetta ja kirjoitti herjakirjoituksia ”perversseistä ranskalaisista” ja näiden impressionismista. Jos hän olisi elänyt kauemmin, hän olisi varmasti kuulunut siihen sivistysporvaristoon joka ilahtui Hitlerin valtaannoususta.

Keskitalven uhrin uhri

Monia vanhan maailman käyttötaiteilijoita riivasi halu todistaa että he pystyvät tekemään myös ns. vakavaa taidetta. Carl Larssonkaan ei pitänyt päätyönään Lilla Hyttnäs –akvarellejaan vaan julkisiin rakennuksiin tekemiään seinämaalauksia.

Tukholman Nationalmuseumin aulafreskojen maalaaminen oli Larssonin uran kohokohta – ja samalla kirvelevin takaisku. Hän maalasi kepeitä henkilökuvia Ruotsin suurista kuninkaista: Kustaa Vaasa ratsastaa juhlakulkueessa, Kaarle XI poseeraa muotokuvamaalarille, Kustaa III ihailee antiikin veistoksia. Larssonin kevyt, värikäs tyyli soveltui hyvin näihin aiheisiin.

Mutta kun Larsson halusi huipentaa freskosarjan suureen dramaattiseen aiheeseen, hän iski kirveensä kiveen. Jättimäinen Midvinterblot-maalaus perustuu keskiaikaiseen legendaan kuningas Domaldesta joka uhrasi itsensä Upsalan temppelissä. Lilla Hyttnäs –tyylin ja wagneriaanisen dramatiikan yhdistelmä oli taiteellinen mahalasku: kriitikot haukkuivat maalauksen, tiedemiehet löysivät siitä tusinoittain anakronismeja, ja museo kieltäytyi ripustamasta sitä seinälleen.

Carl Larsson: Brita, kissa ja voileipä (1898) Börjesonska samlingen, Tällberg Kuva: Lars Dahlström

9

Larsson kantoi maalauksen takaisin ateljeehensa ja mutisi jälkipolvien tunnustavan hänen neroutensa. Näin tavallaan kävikin. Kun yksityiskokoelmaan päätynyt Midvinterblot oli 1990-luvulla esillä Nationalmuseumissa, yleisön reaktio oli niin innostunut että museo keräsi rahat maalauksen ostamiseen.

Kansalliskuvastoja katsastamassa

Kuka suomalainen taitelija vastaisi tuotantonsa, suosionsa ja asemansa puolesta Carl Larssonia? Oma valintani osuu Akseli Gallen-Kallelaan.

Vertaus ei ole niin mieletön miltä se kuulostaa. Molemmat ovat Pariisissa koulutettuja kosmopoliitteja jotka vetäytyivät keski-iässä maaseudulle kansallisromantiikan, omaperäisen tyylin ja paksun ääriviivan pariin. Gallen-Kallelan Kalevala-kuvilla on Suomessa sama kansalliskuvaston asema kuin Larssonin Lilla Hyttnäs –akvarelleilla Ruotsissa. Hän etsi Karjalan korvista samaa mitä Larsson Taalainmaan hyvin hoidetuista peltomaisemista: kansallisen olemuksen ydintä.

Ja tietenkin: molemmat taiteilijat ovat saaneet koristaa oman maansa kansallismuseon aulan. Jos käytte Tukholmassa, piipahtakaa Nationalmuseumin aulassa katsomassa Larssonin heleitä kuningaskuvia, ja kotiin palattuanne verratkaa niitä Kansallismuseon jykeviin Kalevala-freskoihin. Niihin tiivistyy jotakin oleellista kansanluonteidemme eroista.

Juha-Matti Granqvist

Carl Larsson: Karin rannalla (1908), Malmö Konstmuseum, kuva: Johanna Rylander, Malmö Konstmuseum

Carl Larsson: Singoalla purolla (1894), Göteborgs konstmuseum, Kuva: Göteborgs konstmuseum

10

”Nii joo, et susta tulee sit maikka, vai?” Siinä ensimmäinen kysymys, joka minulta lähes poikkeuksetta kysytään, kun kerron opiskelevani ranskan kieltä ja kulttuuria. Miksi se tuleekaan ensimmäisenä mieleen? Miksi kieltenopiskelijoiden oikein oletetaan valmistuvan ja haluavan yksinomaan opettajiksi?

Vastaus minua jo hiljalleen ärsyttävään kysymykseen on muuten: ”Ei, ei tule.” Opiskelen ranskalaista filologiaa, koska ranskalaisessa kulttuurissa on sitä jotain – jotain, joka kiehtoo minua ja joka kovasti kutsuu luokseen. Se on ajatuksissani arkku, jonka aarteista tunnen vain osan, mutta jonka salaisuudet haluaisin tuntea läpikotaisin. Ranskan kieli on valloittava ja intohimoinen, sitä on upeaa puhua. Sen sanoja lausuessa herää eloon ihan eri lailla kuin sopertaessa suomea. Ranska tuntuu huokuvan arvokkuutta ja itsearvostusta, vaikkakin myös ylimielisyyttä riittänee. Vaihtovuosi Pariisissa varmasti näyttää, mitä kaikkea viinin, patongin ja baskerin maalla on tarjota. Ja opiskelu, tietysti. Kulttuuriin heittäytyminen onnistuu myös täältä Helsingistä asti.

Mitä sitten teen isona, jos en kerran mieli opettajaksi eikä kielitieteilijän urakaan houkuta? Siinä onkin ihmettelemistä. Ja pureskeltavaa. Ajateltavaa. Kyllähän se välillä ahdistaa, kun ei tiedä mihin on tarkalleen menossa ja mihin tähtäämässä. Lääketieteen opiskelijoilla luulisi tässä suhteessa olevan verrattain helppoa – lääkärin ura on melko varma nakki, toki erikoistumisvaiheessa saa jokainen varmasti pohdintansa tehdä. Ajoittaisen tietämättömyydestä kumpuavan ahdistuksen lisäksi tunnen kuitenkin vapautta. Vapautta valita elämässäni niitä asioita, jotka tarjoavat minulle kaikkein parastaan. Vapautta kulkea sekä opinnoissani että työelämässä sitä polkua, joka tuntuu

Kieltenopiskelijan monet mahdollisuudet

Ymmärrän, että ”Tuleeko susta sit maikka?” -kommenteilla on alkuperänsä: tilastot. Tilastot, joissa todetaan suurimman osan kielten opiskelijoista valmistuvan opettajan ammattiin. Tutkijan työ loistaa tutkimustuloksissa toisena. Näiden kahden jälkeen tuleekin sitten paljon epämääräistä ja määrittelemätöntä: on kieliasiantuntijaa, toimittajaa, projektipäällikköä, järjestö- tai kulttuuritoimijaa. Meidän kieltenopiskelijoiden tehtävänä ei ole tutkia noita tilastoja ja yrittää sovittaa itsemme johonkin tiettyyn ammattinimikkeeseen. Eihän siitä tulisi mitään – syntyisi ainoastaan ahdistuneisuutta, tarpeetonta sellaista. Meidän on rohkeasti kuljettava jokainen omia teitämme, pidettävä silmät avoinna ja korvat höröllä kaikenlaisille mahdollisuuksille ja tilanteen tullessa tartuttava omiin tilaisuuksiimme. Meiltä tulevaisuuden ammattia utelevien olisi myös hyvä avartaa katsetta ja tiedostaa, ettemme kaikki suinkaan tule hallitsemaan koululuokkia. Meistä voi tulla vaikka mitä – vaikka mitä, kunhan sen tiedämme itse!

Liana Halpern

11

Coach Cafe-tilaisuudesta potkua vastavalmistuneen maisterin työnhakuun

Työnhaku – vastavalmistuneen filosofian maisterin odotukset ovat korkealla ja tunne unelmatyöpaikan löytymisestä lähiaikoina tuntuu realistiselta. Jossain vaiheessa tämä idealistinen tuore humanisti kohtaa kuitenkin työelämän ja työnhaun realiteetit, jolloin toive opinahjon avusta työpaikan haussa kuulostaa paremmalta kuin hyvältä. Niinpä kun itse vastavalmistuneena maisterina sain kutsun Helsingin yliopiston ensimmäiseen alumni- ja yhteiskuntasuhteet-yksikön järjestämään Coach Cafe-tilaisuuteen, en epäröinyt hetkeäkään, vaan ilmoittauduin heti mukaan. Tilaisuuteen otti osaa 13 vuosina 2011 ja 2012 valmistunutta filosofian maisteria ja tapahtuma järjestettiin yhdessä urapalveluiden ja h u m a n i s t i s e n t i e d e k u n n a n k a n s s a 1 5 . 3 . 2 0 1 2 Tiedekulmassa.

Entä mikä sitten on Coach Cafe? Tilaisuuteen oli otettu mallia USA:sta, jossa coaching-toimintaa on harjoitettu jo pidempään. Helsingin yliopistossa idea Coach Cafesta syntyi alunperin alumnien palautteesta, jonka innoittamana tämä kolmetuntinen tilaisuus järjestettiin. Coach Cafe-tilaisuuden koordinaattorina toimi alumnikoordinaattori Riitta Hurmerinta, jonka mukaan Coach Cafen idea perustuu siihen, että maisterit ja työurallaan jo edenneet alumnit yhdistävät voimansa. Tällöin saadaan luotua suhdeverkostoja sekä välitettyä eteenpäin tietoa "todellisen elämän" urapoluista.

Urakonkarien mietteitä humanistien työelämästä

Alumnivalmentajina tilaisuudessa toimivat Janne Hopsu (ulkomaantoimittaja, MTV3), Anne Ala- Honkola (kirjastonjohtaja, Töölön kirjasto), Leena Peltomaa (asiakaspalvelujohtaja, AAC Global), Mikko Rask (erikoistutkija, Kuluttajatutkimuskeskus) sekä Tuija Talvitie (toiminnanjohtaja, Crisis Management Initiative). Viimeksi mainittu Talvitien edustama Crisis Management Initiative-järjestö tunnetaan parhaiten Nobelin rauhanpalkinnon saaneesta perustajastaan, presidentti Martti Ahtisaaresta, joka perusti järjestön vuonna 2000. Lisäksi paikalla olivat Helsingin yliopiston edustajina Urapalvelut-yksiköstä Leena Itkonen ja Eric Carver sekä Maailman kulttuurien laitoksen tiedottaja Pirkko Hautamäki ja HYY:n työelämä- ja alumnivastaava Sanna Supponen.

Coach Cafe alkoi kahvitilaisuudella, jonka aikana tutustuttiin pienryhmiin jakautuneisiin maistereihin ja alumneihin. Jokaisessa pöydässä istui vähintään yksi alumnivalmentaja, joiden koulutus- ja uraesittelyillä tilaisuus alkoi. Alumnivalmentajien esittelyistä ja urakokemuksista nousivat esille humanististen alojen muutokset, kuten tietotekniikan mukanaan tuomat haasteet ja mahdollisuudet sekä projektien päällekkäisyys työelämässä. Näihin haasteisiin olisi hyvä saada paremmat eväät jo opintojen yhteydessä. Lisäksi alumnivalmentajien mukaan humanistien opinnoissa olisi syytä painottaa enemmän kielitaidon merkitystä, talousosaamista, projektinhallintaa ja johtajuuden taitoja.

Alumnivalmentajien esittelyissä nousivat esille myös k i r j a s t o a l a n o n g e l m a t , j o t k a a i h e u t u v a t pääkaupunkiseudun opiskelijoiden kannalta siitä, että lähin yliopisto, jossa on mahdollista suorittaa kirjastoalan pakolliset informaatiotieteen opinnot si jaitsee Tampereella. Tämä on ristiriitaista, koska useat kir jastoalan työpaikat s i ja i tsevat nimenomaan pääkaupunkiseudulla. Lisäksi alumnivalmentajat korostivat humanistisen koulutuksen tärkeyttä työmarkkinoilla, koska humanistin koulutus mahdollistaa kriittisyyden ja tiedonhakutaidon kehittymisen, jotka eivät ole kaikilla aloilla itsestäänselvyyksiä.

12

Työnhaun tärpit

Alumnivalmentajien uraesittelyiden jälkeen olivat vuorossa pienryhmissä käydyt keskustelut, jotka noudattivat tilaisuuteen ilmottautumisen yhteydessä esiin nousseita teemoja. Näitä teemoja olivat muun muassa tehokas työnhaku, työssäjaksaminen sekä urakehitys. T y ö n h a u n o s a l t a r y h m i s s ä k o e t t i i n t ä r k e ä k s i peruskohteliaisuus, joka alumnivalmentajien mukaan unohtuu monelta työnhakijalta esimerkiksi sähköpostin käytön yhteydessä. Kohteliaisuuden ohella painotettiin avoimien hakemuksien tärkeyttä, koska ne osoittavat t y ö n h a k i j a n o l e v a n k i i n n o s t u n u t k y s e i s e s t ä organisaatiosta. Lisäksi mielenkiintoiset yksityiskohdat ansioluettelossa ja rohkeus heittäytyä yksityisyrittäjäksi koettiin tärkeiksi ominaisuuksiksi työnhaussa. Eräs alumnivalmentajista tiivisti työnhaussa tärkeäksi rohkeuden, mikä näkyy “oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemisenä”. Internethakemusten osalta korostettiin omien vahvuuksien analysoimisen ja esiintuomisen taitoja, jotta hakija erottuu muista paikan hakijoista. Työnhakijan ei tulisi myöskään unohtaa vanhojen työpaikkojen mahdollisuutta työnantajana.

Strutsikäyttäytyminen työssäjaksamisen apuna

Työnhaun välineiden pohtimisen jälkeen oli vuorossa aiheena työssäjaksaminen. Tärkeimmiksi jaksamisen edellytyksiksi koettiin oma intressi työtä kohtaan, positiivinen asenne ja fyysisen kunnon ylläpitäminen urheilemalla ja rentoutumalla. Toisaalta työssäjaksaminen nähtiin negatiivisena terminä, koska työssä ei tule “jaksaa”, vaan työn tulee olla sellaista, että sitä tekee mielellään. Samoin työilmapiirin tulee olla sellainen, että töihin menee aamulla hyvällä mielellä. Alumnivalmentajien johdolla pohdittiinkin onko työstä innostuminen sallittua ja saako työpaikalla nauraa. Näinkin yksinkertaiselta vaikuttavat asiat mietityttivät samoin kuin se, ketä on lupa tervehtiä aamulla töihin mennessä. Samalla todettiin, että henkilökemiat eivät aina voi toimia työpaikalla, joten yksittäisen työntekijän on nähtävä sen yli niin sanottuna strutsikäyttäytymisenä. Tällöin ympärillä kuohuvasta työympäristöstä huolimatta on mentävä oman työpisteen ääreen ja keskityttävä työntekoon. Työssäjaksaminen nosti esiin myös työelämän realiteetit, kuten pätkätyöt. Työsuhteet ovat epävarmoja ja silti niihin sitoutumista edellytetään työntekijältä, mikä saattaa tuntua etenkin vastavalmistuneesta maisterista turhauttavalta.

Munasta kuoriutuminen

Urakehityksen kannalta pienryhmissä koettiin palautteen antaminen ja sen vastaanottaminen tärkeäksi, tosin todettiin etenkin palautteen vastaanottamisen olevan usein hankalaa. Erikoista oli, että moni työntekijä koki myös positiivisen palautteen saamisen vaivaannuttavana. Alumnivalmentajien mukaan palautteen saajan olisi muistet tava, et tei työssä saatava palaute ole henkilökohtaista, vaan työsuoritukseen liittyvää. Urakehityksen kannalta nähtiin tärkeänä se, että työntekijän tulee olla valmis tekemään töitä mikäli haluaa edetä urallaan. Urakehityksen kannalta tärkeä itsensäkehittäminen on mahdollista opintovapaiden muodossa, joihin tarttumista suositeltiin. Tämä itsensä kehittäminen vaatii toki kriittistä suhtautumista omaa osaamista kohtaan. Toisaalta alumnivalmentajat muistuttivat, ettei vastavalmistuneen humanistin tarvitse osata vielä kaikkea, eikä sitä työpaikoilla edes odoteta. Lisäksi alumnivalmentajat totesivat ensimmäisen maisterin tutkinnon jälkeisen työpaikan olevan koko uran ajan t ä r k e ä j a s i t ä m u i s t e l l a a n y l e e n s ä l ä m m ö l l ä . Vastavalmistuneen maisterin ensimmäinen oman alan työpaikka vertautuu tällöin linnunpoikasen munasta kuoriutumiseen, jonka jälkeen poikanen suunnistaa lähimmän lintuemon luokse turvaan. Tässä tapauksessa emo on vain ensimmäinen oman alan työpaikka.

Pienryhmätyöskentelyn jälkeen Coach Cafe päättyi rentoon keskusteluun. Kokonaisuutena tilaisuus antoi itselleni loistavia eväitä työnhakua varten. Vanha, mutta osuva omaa aktiivisuutta työnhaussa korostava sanonta ”Saat työn, kun teet työnhausta työn” pitää paikkansa, mutta yliopiston tuki työnhaussa tällaisia tapahtumia järjestämällä on myös tärkeää. Toivottavasti kyseisiä tapahtumia järjestetäänkin tulevaisuudessa säännöllisesti.

Noora Nissinen

13

Vaikka oheinen katkelma ironisoisikin AHOT-k e s k u s t e l u a , s i i t ä o n p o i m i t t a v a s s a m y ö s ammattijärjestön toinen keskeinen palvelutehtävä. Ammattijärjestöt ovat jäsentensä edustamien alojen ammatillisia ja koulutuksellisia edunvalvojia, identiteetin rakentajia ja yhteisöllisyyden luojia. E s i m e r k i k s i h u m a n i s t i s e n k o u l u t u s a l a n generalistiopiskelijat soittavat meille kysyäkseen, mitä henkilöstötyöntekijä tekee tai mistä järjestöosaajan työpäivä rakentuu. Toisaalta he osallistuvat ammattijärjestöjen kehittämis- ja koulutuspäiviin tavatakseen jo valmistuneita, alumnejakin, keskustellakseen työelämästä konkreettisine mahdoll isuuksineen. He etsivät Pulkkisen mainitsemaa hiljaista tietoa työmarkkinoilta.

Minua pyydettiin kirjoittamaan lehteen lyhyesti opiskelijan ammattijärjestöstä palveluineen, saatoinpa jopa tarjota tekstiä itsekin. Kiitän Suvi Pulkkista innostavasta ja inspiroivasta alustuksesta ja siitä, että sain puolet merkkimäärästäni sattumalta ja vaivatta. Vitsi vitsi, haittaaks se? Vakavasti puhuen, toivon a l u s t u k s e n i o l e v a n e s i m e r k k i k a i v a t u s t a vuoropuhelusta ja jo olemassa olevan tiedon kehystämisestä ja kokoamisesta. Toisaalta toivon sen kannustan teitä ottamaan rohkeasti yhteyttä. Me k e r r o m m e a m m a t t i j ä r j e s t ö i s s ä t y ö k s e m m e kaipaamistanne asioista. Yleisökommenttikin on osuva, Marianne-karkki ei riitä. Generalistiopiskelija, joka kysyy ensimmäisenä, mitä kätkeytyy käytännössä jokaisen yliopiston ja ainejärjestön verkkosivuilla mainittujen suunnittelun, hallinnon ja kehittämisen asiantuntijatehtävien taa, saa koko pussillisen.

Mikko Lehtonen

K i r j o i t t a j a t y ö s k e n t e l e e a s i a n t u n t i j a n a ammattijärjestö SPECIAssa, joka on profiloitunut humanistisen ja kasvatustieteellisen koulutusalan g e n e r a l i s t i o p i s k e l i j o i d e n j a - m a i s t e r e i d e n e d u n v a l v o n t a a n j a n e u v o n t a a n |

Marianne-karkki ei riitä, tarvitaan koko pussillinen

O s a l l i s t u i n T i e d e k u l m a n a a m u s e m i n a a r i i n Yliopistosta työelämään maaliskuisen aurinkoisena keskiviikkona. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan h a l l i t u k s e n j ä s e n S u v i P u l k k i n e n p u h u i paneelialustuksessaan suoraan ammattijärjestöille ja niiden tehtävästä. Pulkkinen totesi työelämä- ja työllistymistietoa olevan saatavilla, mutta haastoi samanaikaisesti pohtimaan, osaavatko opiskelijat arvioida sitä tai löytävätkö he sen oikeaan aikaan. Pohdin, onko tiedon kokoamis- ja koordinointivastuu m e i l l ä a m m a t t i j ä r j e s t ö i l l ä , y l i o p i s t o i l l a urapalveluineen, ylioppilaskunnilla vai opiskelijoilla itsellään? Pulkkinen kuvasi osuvasti, kuinka työelämätiedon tarjonta ei kohtaa kysyntää, ja siitä kirjoitan lyhyesti seuraavassa.

Pulkkinen listasi oikeita asioita. Opiskelijat toivovat hänen mukaansa tietoa velvollisuuksistaan työssä. Heitä kiinnostaa palkkakeskustelu ja verotukselliset asiat . Apua kaivataan myös s i ihen, mistä työsopimuksella kannattaa sopia. Kuuntelin toiveita miettien, että nämä ovat juuri niitä asioita, joihin me ammatt i jär jestöissä vastaamme. Emme ole onnistuneet ammattijärjestöissä markkinoimaan tarpeeksi hyvin työoikeudellisen neuvonnan palveluitamme, mitä alleviivasi yleisökommentti ammattijärjestöistä: ”Marianne-karkit yliopiston aulassa eivät riitä.”

Olen työskennellyt akavalaisessa ammattijärjestössä p a r i n v u o d e n a j a n s e u r a t e n e s i m e r k i k s i generalistiopiskelijoiden ja -maistereiden työhön sijoittumista ja ansiotason kehitystä. Humanistisen koulutusalan opiskelu ja työmarkkinat muodostavat kaksi eri toimintakulttuuria, joiden yhteisen kielen puute todentuu pakonomaisena osaamispuheena – osaamisen markkinoinnin kaltaisina vaatimuksina s e k ä p e l k o n a e s i m e r k i k s i a k a t e e m i s e s t a työttömyydestä. Pulkkinen muotoili asian suurin piirtein näin: ”Työnantajat eivät tunnista yliopistossa opittua, eikä yliopistot työssä tai työstä oppimista. Opiskelijat eivät tunnista omaa, eikä toistensa osaamista.”

14

Lukioikäisenä oli täysin rakastunut erääseen herra

Holopaiseen. Sanayhdistelmät kuten ”Dead boy’s poem”,

eskapismi ja jonkinasteinen Mikämikä-maa –obsessio

vetosivat syvästi 16-vuotiaaseen versiooni. Kaikki tuo alkoi

erehdyksestä, väärin muistetusta joululahjatoiveesta

(terveisiä vaan kotiväelle), ja johti siihen, että jonotin yli 12

tuntia melkoisen kirpakassa tammikuisessa säässä

päästäkseni kiljuvien ja itkevien ihmisten tönittäväksi. Jee.

Minussa virtasi lähemmäs 5 litraa fanityttöverta. Olin

taatusti sietämätön.

Viime viikolla, käydessäni elämäni ensimmäistä kertaa

Tavastialla, pääsin keskusteluetäisyydelle ihmisestä, jonka

tekemää musiikkia kuuntelen erään musiikkipalvelun

mukaan – no, aika paljon. En pyörtynyt tai punastunut,

eikä kukaan lähistöllä kiljunut, itkenyt tai töninyt. ”Anna,

du var fantastisk! Kan du signera det här?” sanoin

melkoisen sujuvasti, joskaan en ehkä kovin omaperäisesti.

Mutta kun kotona laitoin nimmaroitua levyn kansilehtistä

takaisin paikoilleen, aloin miettiä, että mitä hittoa teen

jonkun toisen ihmisen nimikirjoituksella. Mitä hyötyä

minulle on jonkun täysin tuntemattoman ihmisen

epäselvästä nimikirjoituksesta? Ei mitään. Lähinnä kai

elättelen toivoa, että lastenlapseni voivat myydä

signeeratun levyn kalliilla joku päivä.

Surullinen johtopäätös: en ole enää fanaattinen. Sisäinen

fanityttöni on kuollut, tai ainakin kaivautunut jonnekin

hyvin syvälle. Kymmentuntiset jonotukset eivät enää

kiehdo, eikä istumapaikka tunnu kovin mahdottomalta

ajatukselta. Minusta on tullut hillitty parikymppinen

(apua), joka ei enää tunne musiikista yhtä vahvasti kuin

aiemmin. Pian varmaan alan kuunnella aikuisrockia. Tai

jotain superälykkömusiikkia, tylsää ja analyyttista ja

kikkailevaa.

Mutta niin se vain on. Kentin Stoppa mig juni ei enää

riivi sieluani kappaleiksi. Dead boy’s poem ei ole tehnyt

sitä moneen vuoteen. Ehkä olen saavuttanut jonkin

rajan; ehkä tarpeeksi moni laulu on jo koskettanut

minua, kiintiö on täyttynyt eikä kosketuspintaa enää ole.

Ehkä olen kuunnellut niin monta laulua, että ne ovat

muodostaneet suojakerroksen, eikä yksikään uusi enää

pääse sisälle. Ehkä kuuntelen nykyään enemmän aivoilla

kuin sydämellä (katoa Pikku prinssi –assosiaatio!),

enemmän analyyttisesti kuin tunteella.

Todennäköisesti tämä on aivan tavallista ja

välttämätöntäkin. Ehkä on hölmöä olettaa, että samat

laulut pysyisivät tärkeimpinä läpi elämän.

Irtipäästäminen sattuu kuitenkin melkoisesti; se kun

huomaat, ettet muuttaessasi edes viitsi pakata mukaan

levyjä, joita ilman et kerran voinut kuvitella eläväsi. Kun

et enää kykene näkemään sitä hienoutta laulunsanoissa,

joita kirjoitit mantranomaisesti jokaisen kouluvihon

reunaan. Tai että kun näet teinivuosiesi rakkauden

raitiovaunun ikkunasta, ainoa ajatuksesi on ”hngh,

rumat viikset”. Melko rumat ne nimittäin olivat.

Fanitytön kuolema

Maija Kurjenluoma