herneOmaja valitut

Aura Koivisto

Risto Sauso

pavut

tammi

herneOmaja valitut

Aura Koivisto

RistoSauso

pavut

tammi

sinäkin voit kehittää kotipuutarhassasi

ikioman kasvilajikkeen!

Kasvien jalostaminen tuo uuden kiehtovan ulottuvuuden

puutarhaharrastukseen ja on mahdollista jokaiselle. Samalla olet mukana

vaalimassa vanhoja viljelykasveja, luonnon monimuotoisuutta ja

paikallista siemenperintöä. Perustiedot ja paljon käytännön vinkkejä saat

tästä kirjasta. Kurkistus siementen, lajikkeiden ja

perinnöllisyyden maailmaan vie myös jännittäville nojatuolimatkoille

eri puolille maailmaa – seikkaile kasvien kanssa.

kl 67.3 isbn 978-951-31-7159-9 www.tammi.fi

päällys martti ruokonen

aura koivisto ja risto sauso ovat

hoitaneet puutarhaa ja niittyjä ensin

Pohjois-Karjalan vaaroilla, sitten Viron

saarella. Aura kirjoittaa ja Risto ottaa

kuvia. Milloin mikäkin eläin tai kasvi

tempaisee heidät mukaansa; niinpä

aiheet rönsyilevät pihapiiristä kauemmas

luontoon ja taas toisin päin.

© r

isto

sau

so

9 789513 171599

kustannusosakeyhtiö tammi • helsinki

Aura Koivisto – Risto Sauso

Oma herne ja valitut pavut

Teksti © Aura Koivisto ja Tammi 2013

Kuvat © Risto Sauso

Kuvat s. 14 ja 22 © Science Photo Library / SKOY ja

s. 87 © Library of Congress / Science Photo Library / SKOY

Graafinen suunnittelu Martti Ruokonen

isbn 978-951-31-7159-9

Painettu eu:ssa

Sisällys

Aluksi eli iduksi 007

I Historiaa ja nykypäivää: Unikko, herne ja maissi 011

II Sukuja ja siittoisuuksia: Siemenholismi 033

III Käytännön toimia: Puhdasta ja riihikuivaa siemenpankkiin 065

IV Perinnöllisyyden alkeita: Herneen ytimessä 087

V Käytännön vinkkejä: Kuinka herne tehdään 107

VI Luonnolliset ja keinotekoiset: Kaalikokeiluista villiin laukkaan 121

VII Puut, pensaat ja koristekasvit: Päärynästä päivänkakkaraan 139

Lopuksi: Näköalapaikka elämään 151

johdatus tavallisimpien vihannestenesten siementen keruuseen 153

kiitokset • luettavaa • nettilinkkejä 159

7

Aluksi eli iduksi

T änä päivänä kaupallisuus jyllää, niin myös puutarhassa. Usein kukat ja vi-hannekset ostetaan valmiina taimi-na – ja ainakin kylvösiemen ostetaan. Omien siementen kerääminen ja säi-

lyttäminen on unohtumassa. Se ei ole enää luonteva osa puutarhanhoitoa, vaan alue, joka jää enimmäkseen am-mattilaisille. Ja kun tietoja ja taitoja ei ole, sitä vaikeampi puuhaa on aloittaa: entä jos möhlin ja mikään ei idä? Pa-rempi varmuuden vuoksi ostaa siemen, on ainakin kun-nollista! Eikä se ole edes niin kallista, eihän? Ei ole kovin kauan siitä, kun siemeniä kerättiin yleisestikin itse: pel-lolla ja penkeissä saattoi olla kasveja erityisesti siemen-tuotantoa silmällä pitäen. Luonnon ja ihmisen yhdessä suorittaman karsinnan ja valinnan myötä kasveista kehit-tyi omia kantoja, jotka sopeutuivat juuri sikäläisiin ilmas-to-oloihin ja viljelymenetelmiin. Näin syntyi kulttuuri-kasviemme perintö, jonka vanhimmat muodot elävät yhä paikallisissa maatiaiskannoissa ja perheen piirissä suku-polvelta toiselle siirtyneissä siemenissä.

Kaupalliset siemenfirmat tarjoavat jatkuvasti uusia, »entistä parempia», lajikkeita, ihmeitä, joita ei ole aiemmin

nähty. Vaikka monet ovatkin hyviä, kauppiaan omakehui-hin on viisasta suhtautua hieman varauksellisesti. Vanhois-sa, perinteisissä lajikkeissa on paljon hyvää ja säilyttämisen arvoista, ja on sääli, että uutuuksista huolimatta viljelykas-vien monimuotoisuus on hupenemassa. Me kotipuutarhu-rit olemme jättäytymässä markkinoiden armoille.

Olen itse keskitien taapertaja, sekä-että-ihminen. Olen jo kauan ottanut talteen omia siemeniä, mutta har-rastukseni on ollut puuskittaista ja olen toiminut paljolti mutu-tuntumalla. Maatiaiset ovat aina kiehtoneet, mut-ta en ylenkatso kiehtovia ja jännittäviä uutuuksiakaan:

Härkäpavun itu.

Kuuruohon siemenlituja.

8

siemenluettelothan ovat vastustamattoman houkuttelevia!Vaikka vanhojen vaaliminen ja siementen keruu on

kuulunut puutarhurointiini, en silti ole kuvitellut, että ryhtyisin leikkimään kasvinjalostajaa. Ikioman lajikkeen kehittäminen on sentään tuntunut mahdottomalta. Kas-vinjalostushan on isojen firmojen, yliopistojen ja muiden instanssien työtä, missä suurilla koetiloilla asiaan vihkiy-tyneet ammattilaiset puurtavat vuosikymmeniä käyttö-kelpoisten lajikkeiden kehittelyssä... Ei siis mitään kal-taiselleni maallikolle, lyhytpinnaiselle huithapelille, joka koheltaa puolen hehtaarin pihallaan.

Sitten luin Carol Deppen kirjan Breed Your Own Ve-

getable Varieties ja innostuin. »Jokainen puutarhuri voi olla kasvinjalostaja», Deppe kirjoittaa. »Uusien vihan-nesten kehittäminen ei vaadi erityistä koulutusta, suurta maa-alaa eikä edes paljon aikaa. Sitä voi tehdä monessa mittakaavassa. Se on hauskaa ja palkitsevaa. Hyödyllisiä lajikkeita voi onnistua saamaan paljon nopeammin kuin uskoisi. Ja epäonnistumiset voi aina syödä.»

Deppen antaman innoituksen myötä oma työkalu-pakkini on nyt täynnä pieniä minigrip-pusseja, joissa eri-laiset herne-, tomaatti- ja kurpitsalajikkeiden risteytykset uinuvat siemeninä ja odottavat kevättä. Nyt todellakin leikin kasvinjalostajaa!

9

Käytännöllinen opas on ollut myös Suzanne Ash-worthin Seed to Seed, jossa neuvotaan perusteellises-ti omien siementen keräämistä, ja vaikkei siinä varsinai-siin risteytyspuuhiin paneudutakaan, kirjassa on tietoa eri kasvien lisääntymisominaisuuksista, kuten miten pi-tää eri lajikkeet toisistaan erillään.

Aihepiiristä on tietysti paljon luettavaa netissä. Eri-tyisesti minua ovat inspiroineet englantilaisen folklaula-jan Rebsie Fairholmin kotisivut, joissa hän viehättävällä tavalla kertoo omista tomaatti-, peruna- ja hernekokei-luistaan. Rebsien koetila on rivitalon puutarha Chelten-hamin kaupungissa, joten mitään teollista farmia ei to-dellakaan tarvita!

Olen risteytyspuuhissani vasta noviisi, mutta jo alku on ollut niin hauskaa, että malttamattomana odotan jat-koa. Syventyminen siementen, kasvilajikkeiden ja perin-nöllisyyden maailmaan on ollut muutenkin kiehtovaa. Se on vienyt jännittäville mielikuvamatkoille Afganis-tanista Chileen ja Meksikosta Etiopiaan, Brnon luosta-rin puutarhasta Pietarin kaupunkiin ja Etelä-Amerikan intiaanikyliin; se on upottanut koisokasvien omitui-suuksiin, papujen kauneuteen ja kurpitsoiden runsau-densarveen – ja samalla antanut yhä enemmän iloa puu-tarhastani.

Tämä ei ole perusteellinen oppikirja, vaan kurkistus harrastajalle avautuviin mahdollisuuksiin. Hyötykasvit saavat pääpainon, mutta kannattaa muistaa, että yleen-sä samat asiat pätevät myös koristekasveihin. Suosittelen lukemista kiltisti järjestyksessä, jotta kokonaisuus hah-mottuisi paremmin.

Aluksi, ensimmäisessä luvussa, käsitellään viljelykas-vien jalostuksen historiaa, johon kuuluu myös värikkäitä

hahmoja ja mielenkiintoisia elämänkohtaloita. Tärkeänä teemana on kulttuurikasvien monimuotoisuus.

Toisessa luvussa mietitään, miksi omia siemeniä kan-nattaa kerätä sekä selvitellään siemeniin ja kasvien li-sääntymiseen liittyviä asioita yleisemmin. Kolmannes-sa luvussa annetaan käytännön ohjeistusta siihen, kuinka saada toivottuja, terveitä ja hyvin säilyviä siemeniä.

Neljäs luku tarjoaa näkökulman kotikutoiseen kas-vinjalostukseen ja selvittää perinnöllisyyden perusteita, ja viidennessä luvussa seuraa taas käytännön vinkkejä ja esi-merkkejä.

Kuudennessa luvussa tutkaillaan viljelykasvien kum-majaisia ja villejä sukulaisia sekä jätetään ajatuksia muhi-maan. Seitsemännessä luvussa käsitellään vielä erikseen puita ja pensaita sekä koristekasveja.

Jos lukion biologia on jäänyt heikoille, perinnöllisyyteen liittyvät osuudet voivat ensi alkuun tuntua hankalilta. Niihin ei tarvitse pysähtyä, vaan sopii jatkaa eteenpäin. Mikäli innostuu omiin risteytyskokeiluihin, perinnöl-lisyyden yhtälöihin voi tarpeen mukaan palata uudes-taan. Käytännön puuhastelun myötä syntyy varmasti ky-symyksiä ja toisaalta pääsee tekemään havaintoja, jolloin asiat avautuvat paremmin.

Ennen kaikkea haluaisin tartuttaa innostusta muihin-kin ja välittää ajatusta eteenpäin! Vaikkei pohjoisen Suo-men oloissa kannata piiskata itseään täydelliseen siemen-omavaraisuuteen eikä se ole muutenkaan tarpeen, omia siemeniä kannattaa silti kerätä. Samalla jokainen voi olla kokeileva puutarhuri ja ikioman lajikkeensa tekijä. Jokai-nen voi osaltaan olla mukana viljelykasvien monimuotoi-suuden ja paikallisen siemenperinnön vaalijana.

11

IHistoriaa ja nykypäivää:Unikko, herne ja maissi Pastorin puutarhassa

On vuosi 1880 Englannissa Surreyn kreivikunnassa. Pastori William Wilks viettää kesäpäivää pappilan puutarhassa. Hän katselee villiinty-neessä nurkkauksessa pellon reunassa kukkivia tulipunaisia silkkiuni-koita ja huomaa niiden joukossa yhden poikkeavan yksilön: sen terä-lehdissä on kapea valkoinen reunus. Wilks merkitsee kasvin ja ottaa

myöhemmin siemenet talteen. Seuraavana vuonna siemenistä kasvaneista paristasadasta yksilöstä enimmät ovat tavallisia silkkiunikoita, mutta joukossa on neljä tai viisi kukkaa, joiden terälehtien reunukset ovat valkeat. Wilks merkitsee ne ja kerää jälleen siemenet.

Vuosien myötä pastorin kasvatit saavat erilaisia värejä: valkean osuus lisääntyy ja tu-lipunaisen sijaan tulee pehmeitä pastellisävyjä. Terälehdissä on vaaleanpunaista, hennon violettia ja oranssia, kellertävää, valkoista… Poikkeavaa unikoissa on myös niiden vaalea pohjus sekä vaaleat tai keltaiset heteet.

Pastori Wilks jatkaa työtään puutarhassaan vuosikausia, ja sitkeän valinnan ja kar-sinnan jälkeen hän lopulta tarjoaa maailmalle uuden silkkiunikkolajikkeen. Se saa pap-pilan mukaan nimekseen ’Shirley’.

Tämä yhdestä ainoasta emokasvista syntynyt unikkolajike jatkaa yhä elämäänsä ja on suosittu nykypäivänkin puutarhoissa. Kaikki siemenfirmojen kauppaamat muun-nokset eivät välttämättä täytä perinteisen ’Shirleyn’ määritelmää, sillä pastori Wilks oli

’Golden Sweet’, vanha keltapalkoinen hernelajike.

12

unikkonsa suhteen vaativa: hänen ’Shirleynsä’ kuului olla yksinkertainen, ei kerrottu, kukassa piti olla aina vaa-lea pohja ilman ainoatakaan mustaa pilkkua eikä mustia heteitä suvaittu. Ja vaikka yleensä ihmisten mielikuvis-sa unikot hehkuvat nimenomaan tulipunaisina, Wilksin ’Shirleyllä’ on oma, monimuotoinen värikirjonsa.

Parikymmentä vuotta aiemmin, tarkemmin sanottu-na vuonna 1866, toinen Jumalan palvelija, augustinolais-munkki Gregor Mendel oli julkaissut tutkimuksensa herneiden risteytyksistä ja niissä ilmenevistä perinnölli-syyden laeista, mutta tästä kaikesta pastori Wilks ei arva-

’Shirleyn’ unikolle kuuluvat piirteet syntyvät väistyvien eli resessiivisten geenien myötä, joten jos pölytykseen pujahtaa myös muiden lajikkeiden siitepölyä, siemenistä syntyy sellaisiakin kasvatteja, jotka pastori Wilks olisi diskannut. Kun itse tein kylvöksen ’Shirleyn’ nimellä kaupitellusta pussista, sekaan ilmestyi myös mustaheteisiä ja kerrottuja kukkia. En kuitenkaan raaskinut seurata pastori Wilksin esimerkkiä ja karsia »epäpuhtaita» yksilöitä pois: mehiläiset keräsivät unikoista siitepölyä niin vimmatusti, että jokainen kukka tuntui olevan niille tarpeen…

13

tenkaan tiennyt mitään. Jos Wilks olisi osannut hyödyn-tää Mendelin tutkimusta, hän olisi päässyt puhtaaseen lajikkeeseensa nopeammin risteyttämällä vain toivottu-ja geenejä ilmentäviä kasveja ja estämällä ei-toivotut pö-lytykset. Mutta tuohon aikaan eivät edes tiedemiehet osanneet pitää Mendelin havaintoja merkittävinä.

Wilksin unikko on vain yksi esimerkki siitä, kuin-ka pelkällä pitkäjänteisellä valinnalla saadaan ihmeitä aikaan. Viljelykasviemme alkuhistoria perustuukin ni-menomaan siihen. Esivanhempamme, jotka olivat am-matiltaan metsästäjä-keräilijöitä, eivät lukeneet genetii-kan oppikirjoja, mutta varmasti ainakin jotkut seurasivat huolella luonnon ilmiöitä, tekivät kokeiluja ja oivalluksia. Kun ruoan valmistuksen ja nauttimisen yhteydessä ra-vintokasvien siemeniä jäi leirin ympäristöön, jotkut niis-tä itivät, lähtivät kasvamaan ja kiinnittivät tarkkasilmäis-ten yksilöiden huomion. Ekologi Jared Diamond onkin todennut, että tunkiot, käymälät ja sylkypaikat ovat ol-leet ihmiskunnan ensimmäisiä kasvinjalostuslaitoksia! Näin vähitellen opittiin keräämään ja säilyttämään sie-meniä seuraavaa kylvökautta varten, ja puutarhat ja pel-lot saivat alkunsa.

Koska entisaikojen viljelijät eivät tienneet perinnölli-syyden laeista, he eivät osanneet puuttua kasvien välisiin pölytyksiin. Epäilemättä he kuitenkin huomasivat, että jälkeläiset usein muistuttivat vanhempiaan, oli kyse sitten ihmisistä itsestään, lehmistä tai kurpitsoista. Viljelijän oli siis järkevää karsia epäkelvot taimet pois tai vähintäänkin olla ottamatta niistä siemeniä.

Siementen keruu on jo sinällään valintaa. Se voi ta-pahtua intuitiivisesti, sen kummemmin asiaa pohtimat-ta, mutta myös huolellisesti tiettyjä ominaisuuksia etsien.

Voidaan kerätä siemeniä kasveista, jotka ovat muita suu-rempia ja komeampia ja joiden siemenetkin ovat muita suurempia ja komeampia. Jos kerätään vain yhtenä päivä-nä, kerätään vain ne siemenet, jotka juuri silloin sattuvat olemaan kypsiä – kuivina krapisevia ja näppärästi irtoa-via. Valinta voi tapahtua helppouden perusteella, mut-ta toisaalta myös erikoiset ja huomiota herättävät kasvit, kuten tavallista suuremmat, hienon väriset tai superma-koisat yksilöt ovat olleet haluttuja ja niiden siemenet on ymmärretty ottaa talteen.

Valinnan avulla villeistä kasveista saatiin aikaa myö-ten edeltäjiään parempia versioita: tuottoisampia, mauk-kaampia tai viljelyn käytäntöön sopivampia. Valittiin kasveja, joiden siemenet pysyivät palossa tai tähkässä riit-tävän pitkään eivätkä varisseet omia aikojaan, niin että sadonkorjuu oli helppoa. Kasvien »paranteluun» on kulu-nut joskus enemmän, joskus vähemmän aikaa, mutta kun

Kulttuurikurpitsat tarjoavat toinen toistaan makeampia lajikkeita.

14

viljelijäsukupolvi toisensa jälkeen on kantanut kortensa kekoon, saavutukset ovat olleet huimia.

Kulttuurikasvien villit esivanhemmat saattoivat olla tuotoksiltaan surkean vähäisiä, pahanmakuisia tai jopa myrkyllisiä. Esimerkiksi maissi on ihmisen hoteissa eriy-tynyt kantamuodostaan teosintistä niin paljon, että sen alkuperän jäljittäminen oli tutkijoille vaikeaa, ja asias-ta kiisteltiin vuosikymmeniä. Villien kurpitsoiden mal-to oli niin kitkerää, että ilmeisesti niitä viljeltiin aluk-si siementen vuoksi – kunnes mutaatio puuttui peliin, taltutti kurpitsan kemiallisen puolustuksen ja antoi sil-le lempeämmän maun. Usein tällainen kasvissa tapahtu-

nut geneettinen muutos olisi turmioksi luonnon kasville, mutta ihmisen kannalta se on edullinen, ja kun ihminen ottaa kasvin erityissuojelukseensa, kasvi alkaa elää ja ku-koistaa kulttuuriympäristössä.

Geneettiset muutokset ovat mahdollisuuksia, joihin tarkkasilmäiset viljelijät ovat kautta aikojen tarttuneet. Jos kasvi on itsesiittoinen tai jos sitä voi lisätä kasvulli-sesti vaikkapa rönsyistä, juurenpätkistä tai versoista, py-syviä saavutuksia saadaan nopeasti. Sen sijaan ristisiit-toiset kasvit sekoittavat perintötekijänsä yhä uudelleen, joten niillä valinta on melko verkkainen menetelmä – ainakin verrattuna siihen, jos valintaan yhdistetään suun-nitelmalliset risteytykset ja ei-toivottujen risteytymien estäminen. Niinpä viljelykasvien jalostus ja uusien, me-nestyksellisten lajikkeiden kehittäminen pääsi vauhtiin 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, kun perin-nöllisyyden mysteeriot alkoivat vähitellen selvitä.

Kahdeksan vuoden hernesopat

Jokainen lukion biologian tunneilla istunut on kuullut munkki Gregor Mendelistä ja hänen herneistään. Perin-nöllisyystieteen isänä kunnioitettu munkki Gregor Men-del (1822–1884) teki uraauurtavat hernetutkimuksensa jo 1860-luvulla, mutta kului lähes kolmekymmentäviisi vuotta, ennen kuin hänen työnsä merkitys oivallettiin ja tutkimustuloksia osattiin käyttää hyödyksi. Mendel itse oli silloin jo haudassa.

Itävalta-Unkarissa elänyt Mendel oli köyhien maanvil-jelijöiden poika, joka lahjakkuutensa vuoksi pääsi kouluun

Gregor Mendel osasi ottaa paljon irti herneistä.

15

ja opiskeli matematiikkaa ja luonnontieteitä Wienin yli-opistossa. Mendelin isä harrasti hedelmäpuiden kasvatusta ja jalostusta, joten puutarhanhoitoon oli saatu oppia jo var-hain. Köyhyys ja suoranainen nälkä vaikeuttivat Mendelin opintoja niin raskaasti, että jotakin oli keksittävä. Men-del hakeutui Brünnin (nykyään Brno TŠekissä) luostariin, mikä ei tuohon aikaan ollutkaan huono idea, sillä munkit harjoittivat yleisesti myös tieteellistä toimintaa.

Mendel oli ensimmäinen, joka sovelsi biologiseen tutkimukseen tilastollista laskentaa. Hän perehtyi perin-nöllisyysteemaan sitkeän systemaattisesti ja käytti valta-vaa aineistoa: kahdeksan vuoden ajan hän kasvatti kym-meniätuhansia herneitä, risteytti ja kasvatti risteytyksistä uusia sukupolvia, vertaili kasvattiensa ominaisuuksia ja

laati tilastoja. Pitkiä ja lyhyitä varsia, violetti- ja valko-kukkaisia, keltaisia ja vihreitä palkoja, sileitä ja ryppyi-siä siemeniä... Joku onkin todennut, että noina vuosina Brünnin luostarissa hernekeitto oli varmasti kyllästyttä-vän yleinen ruokalaji.

Mendel havaitsi, että perinnöllisyydessä piili jotakin muuta kuin siihen asti oli kuviteltu. Ominaisuudet eivät sekoitu veressä tai missään muussakaan nesteessä, vaan niihin vaikuttavat jotkut näkymättömät, pysyvät hiukka-set – elementit, kuten Mendel niitä kutsui – jotka kulke-vat sukupolvelta toiselle sellaisenaan. Tänä päivänä tie-dämme, että nuo salaperäiset elementit ovat geenejä.

Herneilläkin on eroja.

17

Mendel itse ei tiennyt pääsevänsä historiaan perinnöl-lisyystieteen isänä; elinaikanaan häntä taidettiin kunnioit-taa enemmänkin puutarhurina ja mehiläishoitajana sekä myös luostarin hallintoa hoitavana apottina. Mendelin tutkimustulokset, joista hän esitelmöi Brünnin luonnon-historiallisen yhdistyksen kahdessa kokouksessa vuonna 1865 ja jotka seuraavana vuonna painettiin yhdistyksen melko vähälevikkisessä julkaisusarjassa, eivät herättäneet huomiota. Ei syntynyt kiihkeätä tieteellistä keskustelua, saati sitten sellaista julkista kohua, jonka Charles Dar-win (1809–1882) oli saanut aikaan hieman aikaisemmin, vuonna 1859, julkaistessaan teoksensa Lajien synty.

Olisiko Darwin osannut nostaa Mendelin tutki-mukset niille kuuluvaan arvoonsa, jos hän olisi lukenut ne? (Saksa ei ollut Darwinin vahva kieli.) Evoluutiobio- logi Richard Dawkins on sitä mieltä, että jos Darwin olisi tiennyt Mendelistä, biologian historia olisi erilainen kuin nyt. »Voidaan perustellusti väittää, että edes Mendel itse ei ymmärtänänyt löydöstensä täyttä merkitystä. Jos hän olisi, hän olisi ehkä kirjoittanut Darwinille», Dawkins to-teaa. Brnon luostarissa vieraillessaan Dawkins piteli käsis-sään Mendelin kirjastoon kuuluvaa, saksaksi käännettyä Lajien syntyä ja näki reunahuomautukset, jotka osoittivat Mendelin lukeneen teoksen.

Ehkäpä yksi ongelma oli, ettei kromosomien olemas-saolosta Mendelin aikana vielä tiedetty, joten johtopää-tökset jäivät perustaa vaille. Lisäksi matemaattinen ja abstrakti esitystapa olivat 1800-luvun biologiassa uutta ja ilmeisesti useimmille liian outoa.

Toisaalta ainakin jonkinlaista aavistelua herneiden-sä mahdista Mendelillä oli, sillä eräässä omaelämäker-rallisessa kirjoituksessaan hän on todennut: »Tieteelli-nen työ on antanut minulle runsaasti tyydytystä, ja olen vakuuttunut, ettei kestä kauan, kun koko maailma tun-nustaa tuon työn saavutukset.» Erään silminnäkijän – tai korvinkuulijan – todistus kertoo myös, että Mendel oli-si luostarin puutarhassa keltano- ja ohdakeviljelmiensä keskellä julistanut profeetallisesti: »Aikani on tuleva.»

Aika tuli 35 vuoden kuluttua, 1900-luvun alussa. Kol-me tutkijaa oli Mendelistä riippumatta tehnyt samanlai-sia havaintoja perinnöllisyyden säännönmukaisuuksista; nämä herrat ymmärsivät havaintojensa merkityksen, jos-kin ikäväkseen joutuivat toteamaan, etteivät olleet alal-la ensimmäisiä eivätkä siten saaneet kunniaa itselleen. Koska he joutuvat aina Mendelin varjoon, kerrotaan hei-dänkin nimensä ja annetaan myötätuntoiset aplodit: hol-lantilainen Hugo de Vries, saksalainen Carl Correns ja itävaltalainen Erik von Tschermark.

Hollantilainen kasvitieteilijä Hugo de Vries esiintyi aktiivisesti mendelistisen perinnöllisyyden puolestapu-hujana ja askaroi itse erityisesti helokki-suvun kasvien kanssa, joiden periytymisessä on aika omalaatuisia kou-keroita. De Vries saikin päähänsä, että evoluutio etenee mutaatioiden myötä vain isoin harppauksin; hänen mie-lestään Darwinin esittämällä luonnonvalinnalla ja pienil-lä, kasautuvilla muutoksilla ei ollut todellista merkitystä.

Mutaatiot ovat toki oleellisia, tuovathan ne aivan uut-ta aineistoa geenipakkaan, mutta kyllä valinta niidenkin kohtaloon puuttuu – ja pienillä, kasautuvilla muutoksilla vuosimiljoonien kuluessa on toden totta merkitystä!’Golden Sweet’ oli yksi Mendelin koekenttien hernelajikkeista.

18

Aika ennen Mendeliä

Vaikka perinnöllisyystieteen myötä viljelykasvien jalos-tus sai uutta vauhtia, jo paljon ennen sitä ihmiset olivat määrätietoisesti paneutuneet eri lajien ja lajikkeiden ke-hittämiseen. Löytöretket, tutkimusmatkat ja kolonialis-tinen toimeliaisuus toivat Eurooppaan uusia ja ihmeelli-siä kasveja, joita Afrikassa, Aasiassa ja Amerikassa kasvoi villinä tai joita kaukomaiden alkuperäisasukkaat olivat jo sukupolvien ajan viljelleet. Maailma alkoi kansainvälis-tyä, ja sen myötä ihmisen kesyttämät kasvit valloittivat uusia alueita.

Jo 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla taimi- ja sie-menkaupan käynnistyessä heräsi kiinnostus viljelyvar-mojen ja kaupallisesti menestyvien lajikkeiden kehitte-lyyn. Syntyi alueita, joissa erikoistuttiin tiettyjen lajien ja lajikkeiden viljelyyn. Esimerkiksi Englannissa Lon-too tunnettiin purjon siemenistään ja Windsor pavuis-taan ja herneistään – mistä muistona on yhä olemassa ’Windsor’-niminen härkäpapulajike.

1830-luvulla erilaisten viljelykasvilajikkeiden nime-äminen ja kauppa alkoivat toden teolla kukoistaa. En-simmäisiä siemenluettelon julkaisijoita ja pussitettujen siementen kauppaajia olivat Amerikassa kveekarien us-konlahkosta erkautuneet shakerit, joiden siemenluette-lossa annettiin kasvien nimien ja hintojen lisäksi vilje-lyohjeita. (Nyt jo lähes unohtuneet shakerit tunnettiin hurmoksellisuudestaan ja »transsitansseistaan», minkä vuoksi viljelypuuhiin paneutuminen kuulostaa ehkä yl-lättävältä. Mutta ovathan myös amishit, toiset amerik-kalaiset lahkolaiset, ahkeria viljelijöitä, joiden vanhan-aikaisissa agraariyhteisöissä kieltäydytään kaikenlaisesta

nykytekniikasta. Amisheilta onkin peräisin monia hyviä hyötykasvilajikkeita.)

1800-luvun menestyneimpiä – ja yhä toimintaansa jatkavia – siemenkauppiaita olivat Carter ja Sutton Eng-lannissa, Amerikassa Burpee sekä Ranskassa maineikas Vilmorinin perheyritys, joka perustettiin jo vuonna 1743. Kaikki nämä, kuten monet muutkin siemen- ja taimi-kauppiaat paneutuivat tiiviisti kasvinjalostukseen.

Viljeltävien parantelu ja uutuuksien luominen inspi-roivat myös alan harrastajia, ja erityisen panoksensa tä-hän toimintaan antoivat varakkaat tilanomistajat, karta-nonherrat ja muu ylhäisö. Heillä oli käytettävissään niin vapaa-aikaa, viljelymaata kuin myös alan kirjallisuut-ta, toisilla myös työvoimaa ammattimaisia puutarhurei-ta myöten. Ennen mendelismin ja tieteellisen kasvinja-lostuksen alkua tavallisten talonpoikien ohella tärkeitä toimijoita olivatkin usein hieman omalaatuiset herras-miehet, joiden intohimona oli vaikkapa neilikoiden ris-teyttäminen, perunan kasvatus tai uusien, tuottoisampien viljalaatujen kehittäminen.

Hybridit – eri lajien ja lajikkeiden väliset risteytykset – tarjosivat kasvinjalostajille uusia, kiinnostavia ominai-suuksia. Pioneerina mainitaan englantilainen taimitar-huri Thomas Fairchild (1667–1729), jonka vaaleanpu-nainen neilikka oli ensimmäinen puutarhureille esitelty hybridi: osapuolina olivat meilläkin tutut koristekas-vit harjaneilikka (Dianthus barbatus) ja tarhaneilikka (Dianthus caryophullus). Ei kylläkään ole varmuutta, oliko kyseinen hybridi Fairchildin tarkoituksella käsin pölyttämä vai kukkapenkistä löytynyt sattuman taimi; neilikat kun tekevät melko helposti lajien välisiä syrjä-hyppyjä.

19

Emoyksilöiden ja niiden jälkeläisten vertailu oli puu-haa, johon uppoutuivat niin amatöörit kuin ammattilai-setkin, ja varmasti useat tällä saralla työskennelleet saat-toivat tulla lähelle Mendelin päätelmiä, mutta syystä tai toisesta lopullinen oivallus jäi tekemättä. Mendelin eduiksi on tarjottu sekä hänen tilastomatematiikan opin-tojaan että luostarin rauhaa. Kasvinjalostajat sen sijaan olivat käytännön ihmisiä, joita lantut, vehnät tai tomaatit säväyttivät valmiina tuotteina, eivät niinkään luonnontie-teellisten periaatteiden ilmentäjinä. He askaroivat kau-pallisia menestyksiä tavoitellen, joskus myös ankarien ta-loudellisten paineiden alla.

Yksi tunnetuimpia käytännön puurtajista ja eräänlai-sista viittävaille-mendeleistä oli englantilainen Thomas Andrew Knight (1759–1838). Hänen isänsä oli pappi ja hänestä itsestäänkin piti tulla pappi, mutta opinnot Ox-fordissa riittivät; nuori mies asettui tiluksilleen Here-fordshireen ja ryhtyi töihin viljelykasvien parissa. Aluksi Knight syventyi karjanjalostukseen, mutta kiinnostui sit-ten hedelmäpuista ja muistakin viljelykasveista – ja eri-tyisesti herneistä. Knight kiinnitti huomiota siihen, että kurttusiemeniset herneet olivat yleensä makeampia kuin sileäpintaiset. Tämä johtuu siitä, että sokeripitoiset sie-menet kuivuvat enemmän kokoon kuin tärkkelyspitoiset. Sokeristen, kurttusiemenisten herneiden taustalla ovat resessiiviset eli väistyvät geenit. Knight ei kuitenkaan jää-nyt pohtimaan siementen syntyjen syitä, vaan heittäytyi kehittelemään erilaisia makeita, tuoreeltaan syötäviä la-jikkeita. Yhä vieläkin englantilaisissa perinnelajikkeissa on häneltä lähtöisin olevia herneitä.

Thomas Andrew Knight oli aikansa arvostetuim-pia kasvinjalostajia. Vuonna 1804 hän oli perustamassa

Ipomoean suvussa on meilläkin suosittuja köynnöskasve-ja, aitoelämänlanka (Ipomoea purpurea) ja päivänsini (Ipomoea tricolor) sekä keisarinelämänlanka (Ipomoea nil), jonka kasva-tukseen Tokugawa-kauden (1600–1868) Japanissa suorastaan hullaannuttiin. Erikoisen muotoiset lehdet ja kukat periyty-vät resessiivisten geenien myötä, ja uusia kummajaisia kehi-tellessään japanilaiset puutarhurit perehtyivät syvällisesti – ja ainakin käytännöllisesti – perinnöllisyyden sääntöihin.

20

Lontoon puutarhaseuraa, joka nykyään tunnetaan Royal Horticultural Societyn nimellä. Ehkä mielenkiintoi-sempi on kuitenkin tieto, että hänen vuonna 1799 jul-kaisemansa saksaksi käännetty artikkeli herneiden kas-vatuksesta ja jalostuksesta oli myös Brünnin luostarin kirjastossa. On aika todennäköistä, että munkki Mendel oli siihen tutustunut ja saanut siitä hyviä ajatuksia. Kuka-pa ei olisi saanut toisilta vinkkejä ja vaikutteita!

Hybriditutkimuksiin hurahtaneista mainitaan myös tavallisesti kaksi saksalaista herraa: professori Joseph Gottlieb Kölreuter (1733–1806), joka risteytystensä pa-rissa ahkeroidessaan havaitsi ensimmäisen polven yksi-löissä usein esiintyvän elinvoimaisuuden – josta nykyään käytetään nimitystä heteroosi – sekä Karl Friedrich von Gärtner (1772–1850), joka neljännesvuosisadan aikana teki tuhansia risteytyskokeita käyttäen niihin satoja lajeja kymmenistä eri kasvisuvuista. Kölreuter ja Gärtner pyr-kivät osoittamaan lajien pysyvyyden ja todistelivat, että vaikka kaksi eri lajia saataisiinkin keinotekoisesti ristey-tymään, hybridit olivat suurimmaksi osaksi steriilejä tai heikosti hedelmällisiä eikä niistä kehittynyt omia, lisään-tyviä kantoja. Johtopäätös oli siis se, että pitkällä aikavä-lillä lajit säilyvät toisistaan erillään – sellaisina kuin Ju-mala oli ne luonut.

Uuden lajin syntyminen risteytysten kautta – toisin sanoen lajin syntyminen omia aikojaan, Luojan vaiku-tuspiiristä karanneena – oli vielä 1800-luvulla levotto-muutta herättävä ajatus. Niinpä eri lajien risteyttäminen saattoi aiheuttaa suoranaista uskonnollista närkästystä. »Sekasikiöiden» tuottaminen katsottiin pyhäinhäväis-tykseksi ja Luojan luoman maailmanjärjestyksen sotke-miseksi. Toisaalta monet hartaat kristityt ja jopa pap-pismiehet olivat usein sekä innokkaita puutarhureita että innokkaita risteytyspuuhastelijoita, ja eräässä pu-heenvuorossa todettiinkin, kuinka kerettiläisyyssyytök-set kumosi parhaiten Englannin kirkon tuomiorovas-ti William Herbert itse. Tuomiorovasti Herbert kun oli menestyksekäs narsissihybridien luoja, jonka hengelli-syyttä ja oikeaoppisuutta ei missään tapauksessa voinut asettaa kyseenalaiseksi!

Koristekasveina suosituissa kurjenmiekoissa on paljon risteytyksiä.

21

Tuomiorovasti Herbertin rakastamien narsissien li-säksi mm. esikot, ruusut, alppiruusut ja pelargoniat ovat hyvinkin sekaantuvaa seurakuntaa, ja eri lajien väliset ris-teytykset tarjosivat jo tuon ajan puutarhureille ja kasvin-jalostajille runsaasti innostavaa aineistoa juuri siksi, kos-ka risteymät olivat hedelmällisiä. Lajien erillisyyden ja pysyvyyden teoriaa näyttivätkin kiusaavan turhan monet poikkeukset. Tällaisissa tapauksissa pysyvyyden kannat-tajien ei oikein auttanut muu kuin selittää kantavanhem-mat saman lajin eri muunnoksiksi.

Ajatus, että lajit syntyivät ja kehittyivät omia aiko-jaan, evoluution myötä, sai perusteellisen selityksensä vuonna 1859 ilmestyneessä Charles Darwinin (1809–1882) monumenttiteoksessa Lajien synty. Darwin aloit-taa kertomalla kotieläinten ja viljelykasvien muuntelusta ja siitä, kuinka lyhyessä ajassa niistä on ihmisen ohjauk-sessa kehittynyt mitä erilaisimpia muotoja. Risteytymiä käsittelevässä luvussaan Darwin pyrkii osoittamaan la-jien välisten rajojen olevan toisinaan hyvinkin häily-viä – mikä puolestaan johtuu juuri siitä, että lajit eivät ole pysyviä: yksilöt muuntelevat ja sen myötä myös la-jit muuttuvat.

Darwinin tieteellinen sanoma mullisti ihmisten mieliä monellakin tavalla, mutta se avarsi ja selvensi myös kas-vinjalostuksen periaatteita. Darwinilla itsellään oli suu-ri puutarha ja useita kasvihuoneita, joissa hän vuosia ja vuosikymmeniä perehtyi kasvien pölytysmekanismeihin, teki risteytyksiä ja kokeita julkaisten tältäkin luonnontie-teen saralta useita tutkimuksia. Periytymisen lainalaisuu-det jäivät Darwinille silti epäselviksi – vaikka uupumatto-mana kokeellisten tutkimusten puurtajana ja teoreettisena nerona hänkin saattoi hipoa lopullista välähdystä.

Vuonna 1899, vuotta ennen Mendelin hernetutki-musten uudelleen löytymistä, Lontoossa pidettiin Royal Horticultural Societyn järjestämä ensimmäinen kansain-välinen hybridisaatiota käsittelevä konferenssi. Juuri tääl-lä esitettiin tuo aiemmin mainittu tuomiorovasti William Herbertiin ja hänen narsisseihinsa vetoava kasvinjalosta-jien puolustuspuheenvuoro. Kolmannessa Lontoon kon-ferenssissa vuonna 1906 puhuttiinkin sitten jo genetii-kasta ja perinnöllisyyden perusteista. Korostettiin, ettei perinnöllisyys ollut hämärä viidakko tai mysteerio, vaan siinä oli oma järjestyksensä. Kasvinjalostuksen uusi aika-kausi, tieteen voittokulku, oli alkanut, ja parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneissä siemenluetteloissa ei ollut enää kuvia vain puutarhoista värikkäine kukkineen ja muhkeine vihanneksineen, vaan myös valkotakkisista tutkijoista laboratorioissaan.

Lontoon kolmas konferenssi kuulutti siis uuden ajan alkua. Entä kukapa toimi tilaisuuden sihteerinä? Kuin elävänä siteenä menneeseen – herrasmiesjalostajien ja in-nokkaiden harrastajien kulta-aikaan – vielä kerran esiin-tyy vanha tuttumme: pastori William Wilks, ’Shirley’-unikon isä.

Herneestä maissiin

Mendelin havaitsemat perinnöllisyyden säännöt eivät ai-van yhdellä paukauksella iskeytyneet kasvinjalostuksen käytäntöön. Uusien ajatusten juurtuminen vie toki aina aikansa, mutta Mendelin vastaanottoa hidasti myös se, että hyviä tuloksia saatiin ilman perinpohjaista teoreet-tista ymmärrystäkin. Ei ollut ehkä helppo nähdä, että teoria olisi nopeuttanut tuloksiin pääsemistä ja antanut

22

mahdollisuuksia tehokkaampaan suunnitteluun. Ongelmana oli tietysti myös se, että periytyminen on

todellisuudessa hyvinkin monimutkainen ilmiö. Kaiken-laiset kytkökset, säätelygeenit ja geenien väliset vuoro-vaikutukset aiheuttavat niin paljon yllätyksiä, että selviä sääntöjä ja ennustettavia tuloksia hakeneet tutkijat jou-tuivat monesti hämmennyksiin. Pitkään kiisteltiin eten-kin siitä, olisiko ainakin määrällisten (esim. pituus ja koko) ominaisuuksien takana jonkinlainen »sekoittumi-nen», ei yksittäisten geenien ilmeneminen. 1920-luvulla ruotsalainen Herman Nilson-Ehlen ja yhdysvaltalainen Edward M. East kuitenkin osoittivat, että myös määräl-liset ominaisuudet periytyvät mendelistisesti; niitä vain säätelevät useat eri geenit.

Tieteellinen kasvinjalostus sai nopeimmin jalansijaa Yhdysvalloissa, missä valtio osallistui työhön rahoittamalla hövelisti alan tutkimuslaitoksia. Suuren maan suuret pel-lot haluttiin nopeasti tehokkaaseen tuotantoon, ja uusia, eri kasvillisuusvyöhykkeille soveltuvia lajikkeita etsittiin kuumeisesti. Euroopassa ei pidetty samanlaista kiirettä; siellä oli ehditty askaroida viljelykasvien parissa pitkään ja hartaasti, ja ehkäpä vanhojen aristokraattien maanosa yk-sinkertaisesti luotti jo hyviksi havaittuihin menetelmiin. Niinpä modernin kasvinjalostuksen räjähdys tapahtui-kin juuri Yhdysvalloissa, missä kaupalliset hybridimais-sit ilmestyivät markkinoille 1920-luvun lopulla. Samalla tavoin etunenässä ja laukkaavalla innolla suurvalta jatkaa edelleen, nyt geenimuunneltujen viljelykasvien parissa: va-paassa maassa ainakin bisneksen on oltava vapaata.

Nikolain arkki

Samaan aikaan kun Yhdysvalloissa kehiteltiin hybridi-vallankumousta, Neuvostoliitto kamppaili oman vallan-kumouksensa jälkeisessä sekasorron tilassa. Kaaoksesta ja puutteesta huolimatta bolŠevikkien maassa tehtiin myös ansiokasta työtä viljelykasvien monimuotoisuuden säilyt-tämiseksi: sinne syntyi aikansa merkittävin geenipankki. Tämä aikaansa edellä oleva projekti oli paljolti yhden ih-misen, Nikolai Vavilovin, saavutus.

Koska kirjoissa tulee olla sankareita ja koska tämän kirjan punaisena lankana on kulttuurikasviemme moni-muotoisuus ja sen säilyttäminen, pysähdymme Vavilo-vin tarinaan hieman pitempään. (Kaikille kiinnostuneille suosittelen Peter Pringlen hienoa, joskin surullista elä-mäkertaa The Murder of Nikolai Vavilov.)

Nikolai Vavilov, seikkaileva tiedemies.

herneOmaja valitut

Aura Koivisto

Risto Sauso

pavut

tammi

herneOmaja valitut

Aura Koivisto

RistoSauso

pavut

tammi

sinäkin voit kehittää kotipuutarhassasi

ikioman kasvilajikkeen!

Kasvien jalostaminen tuo uuden kiehtovan ulottuvuuden

puutarhaharrastukseen ja on mahdollista jokaiselle. Samalla olet mukana

vaalimassa vanhoja viljelykasveja, luonnon monimuotoisuutta ja

paikallista siemenperintöä. Perustiedot ja paljon käytännön vinkkejä saat

tästä kirjasta. Kurkistus siementen, lajikkeiden ja

perinnöllisyyden maailmaan vie myös jännittäville nojatuolimatkoille

eri puolille maailmaa – seikkaile kasvien kanssa.

kl 67.3 isbn 978-951-31-7159-9 www.tammi.fi

päällys martti ruokonen

aura koivisto ja risto sauso ovat

hoitaneet puutarhaa ja niittyjä ensin

Pohjois-Karjalan vaaroilla, sitten Viron

saarella. Aura kirjoittaa ja Risto ottaa

kuvia. Milloin mikäkin eläin tai kasvi

tempaisee heidät mukaansa; niinpä

aiheet rönsyilevät pihapiiristä kauemmas

luontoon ja taas toisin päin.

© r

isto

sau

so

9 789513 171599