Ilmainen lukunäyte

Helsingissä

Kustannusosakeyhtiö

Otava

PIR O HASSINEN

SAUNA PARADIS

3

Hän tunnistaisi miehen kymmenen minuutin kuluttua, mutta sitä ennen hän astui esiintymis­lavalle. Hän valitsi kahdesta tarjolla olevasta tuo­lista lähemmän, laski laukun maahan, veti tuolin kauemmas mikitetystä pöydästä ja istuutui. Saa­vuttuaan kirjaston parkkipaikalle, jossa valon ­ heittimet olivat värjänneet tiiliseinät tinan väri­siksi, hän oli pystynyt ajattelemaan enää naisten­huoneen vesihanaa. Nyt hän otti pöydältä raskaan vesikannun. Kun hän nosti lasin huulil­leen, hän ajatteli Marttia, joka oli saanut jää­dä noja tuoliin kuulokkeet korvillaan, aromilasi kämmen kupissa.

Kuulijoita oli iso kourallinen singottuna audi­torion jyrkästi kohoaville penkkiriveille. Nainen, joka toimisi illan juontajana, ei istuutunutkaan paikalleen viereiseen tuoliin vaan jäi seisomaan.

4

Vahtimestari oli säätänyt valot niin, että istujien otsat pistivät esiin hämärästä kuin kelmeät peli­kortit.

Hän tunsi odotuksen, jota yleisö itse piti hyvän tahtoisena uteliaisuutena. Olisi pitänyt olla helpottunut siitä, että kukaan oli vaivautunut pai­kalle tänä säkkipimeänä, märkänä iltana. Hänen pitäisi jo hakea yleisön joukosta avoimet kasvot, joille kohdistaa sanansa.

Se vain ei ollut mahdollista.Hän käsitti sen sillä hetkellä, kun oma jalka

tönäisi hänet kauemmas pöydänreunasta, nau­rettavasti niin etäälle ettei sitä kukaan erehtynyt pitämään asennonvaihdoksena. Oliko se tällä kertaa sairauskohtaus? Hätääntynyt kuoleman­potku ennen hirvittävää sähköiskua päässä? Äkkiä vain hän olisi voinut rääkäistä: Minulla on koneellani jo toista vuotta seissyt romaanin­raato… sen luona minun pitäisi olla eikä täällä! Ensi viikolla minä… täytän neljäkymmentäkolme vuotta…

Hän sai käännettyä olkalinjaansa niin että juontaja, jo hämmennyksissään, ymmärsi taipua lähemmäs.

Illan juontaja oli paljon yli kuudenkymmenen, ikänsä puolesta hänen äitinsä. Äideille sopi graa­finen hopeinen kampaus, 60­luvun twiggy puli­

5

songeiksi suippenevine sivuhiuksineen. Hän tie­si, että jos päästäisi suustaan äännähdyksenkään, se olisi sokeripalaa kerjäävän hevosen hirnahdus.

Äkkiä lämmin ja perhanan luja käsi laskeutui hänen olkapäälleen.

– Jätetään se meidän jutustelu väliin, annetaan yleisön kysellä, juontaja kuiskasi.

Kun hän kääntyi tuijottamaan mikrofonin ja­lustaa, häntä ei hävettänyt. Joissakin romaaneis­sa oli loistokkaita kuvauksia siitä, miten nolous nyhti hiusvilloja pystyyn. Todellisuudessa niin ei käynyt; nyt hän sitten tiesi senkin.

– Meillä on tänä iltana vieras, joka on ajanut pitkän matkan lapsuuskaupunkiinsa. Eiköhän anneta hänelle pienet aplodit…

Pauke alkoi korvanjuuresta ja levisi yleisöön niin nopeasti ja voimalla, että häntä alkoi hen­gästyksen sekaan naurattaa. Ensin etukehoa ravistelevalla hehetyksellä, sitten pyörteisenä huojennusnauruna. Hän veti tuolinsa pöydän ääreen, tarttui mikrofoniin ja katsoi yleisöön.

Hän huomasi pitkän hoikan miehen viiden­nellä penkkirivillä, mutta antoi katseensa liukua naisiin. Viime kuukausina oli ollut vaikea pitää mielessä, että oli ihmisiä, jotka odottivat häneltä uutta lukemista.

Illan juontajan kehotuksesta ensimmäinen ky­

6

syjä kohottautui. Pehmustettu istuin takertui nai­sen tweedhameen helmoihin ja sai tämän esittä­mään kysymyksensä kireän no peasti.

Sali remahti nauruun. ”Käyttekö täällä usein…?”

Hän silitti kädellään pöydän pintaa. Ei, ei hän käynyt enää lapsuutensa maisemissa. Vanhem­mat olivat kuolleet, jäljellä oli pelkkiä hautoja. Joku toinen jatkoi kysymällä, miksei hän nimen­nyt rehdisti kirjojensa kaupunkia vaan venkoili ja pani lukijan arvailemaan.

Sitten ylös nousi mies. Miehellä oli musta pikkutakki, siner tävä kauluspaita – ja käsissään ruusu.

Ruusu ennusti pahaa. Mies roikotti kukkaa kuin jonkin kiusallisen pikkustipendin seuralaista. Mies esitteli itsensä Lauri joksikin.

– Sinun isälläsihän oli yleinen sauna Ruotsin­kadun ja Harju kadun risteyksessä vuosina 1962–69?

– Kyllä.– Minä kävin siellä oman isäni kanssa alle

koulu ikäisenä. Isäni nimi oli Mauno. Muistatko sinä minut?

Joku tirskahti. Koska oli yhdessä naurettu jo aika hersyvästi, välittömyys oli kuin ilmassa roikkuva, hyväntuoksuinen köynnös. Oven lähi­

7

paikoilta kuului hiljaista kommentointia ja sen päälle lisää naurua. Mies, joka oli esittänyt kysy­myksen, ei yhtynyt nauruun.

Hän aikoi jo sanoa, ettei muistanut eikä tun­tenut, kun mies istuutuikin heti alas aivan kuin odotettavissa olisi pitkä ja perusteellinen vastaus, jota ei kannattanut jäädä kuuntelemaan seisaal­taan. Valo lankesi nyt miehen kulmakarvoille, jotka olivat suorat ja vahvat, melkein valkoiset.

Äkkiä hän muisti.Kuva istuvasta nelikymppisestä miehestä sa­

keutui, ja hän muisti itseään nuoremman pojan kaivamassa tummanharmaiden, raskaiden mies­tenhousujen taskuja. Housuissa roikkui vyö, joka oli kärjestään käpristynyt ja liukas kuin iskevän kalkkarokäärmeen pää. Poika norkoili käytävässä miesten pukuhuoneen oven ulkopuolella yllään vain black horse ­alushousut, mutta se ei pöyris­tyttänyt vaan haju, joka miestenhousuista kohoili. Pojan alahuuli oli kuin heleä kirsikka, hölmisty­neesti lerpallaan.

Ilman sitä hajua muistoa ei olisi. Nyt hän muisti pojan esiin kaivaman, epäilyttävän kos­tean kahdenkymmenen pennin kolikonkin, jota tämä käänteli kourassaan.

– En taida muistaa, hän sanoi. Hän nykäisi kat­seensa pois miehestä, mutta aavisti että tämä tie­

8

si: he olivat tavanneet kasvokkain vuonna 1966 tai 1967, kun hän itse oli ollut alle kymmenvuotias ja poika korkeintaan kuuden.

Keskustelun jälkeen muutama kuulija toi hä­nelle kirjan signeerattavaksi. Hän joutui kysy­mään päivämäärää, sillä hän ei saanut ajatuk­siaan irti miehestä, joka istui yhä paikallaan. Muu yleisö valui kohti aulaa.

”17.10.2000 Anne Horni”. Jokaiseen kirjaan sama nopea omistuskirjoitus. Kun auditorio oli melkein tyhjentynyt ja juontaja penkoi palkkio lomakkeita laukustaan, Anne vilkaisi miestä. Tämä istui yhä kädet polvillaan kuin jokin tilaamaton treffiseura. Anne arvasi, että heti kun hän itse nousisi pöydän äärestä, mies astelisi portaat alas.

Juontaja hääräsi heidän välissään, mutta vaik­ka Anne koetti katsoa vain tämän silmiin, hän näki miehen lähestyvän. Lopulta oli pakko katsoa juontajan olan yli. Tämäkin kääntyi tuijottamaan miestä, joka viivyskeli ovella.

Juontaja ilmehti kahden vaiheilla: pitikö hä­nen suojella kirjailijaa vaiko hiipiä mahdollisim­man nopeasti pois tieltä. Anne otti lomakkeen ja alkoi täyttää sitä pöydällä.

Mies odotti alakerrassa Annen syystakin vierellä. Nostellessaan hiuksiaan takinkauluksen yli Anne

9

näki vahtimestarin tuulikaapissa ulko­oven tietä­millä.

– Oletko sinä hotellissa yötä? mies kysyi. Anne vastasi ajavansa kotiin.

– Pitkä ajomatka.– Kun lähden nyt niin olen perillä yhdeltätoista. Vahtimestari avasi jo ulommaisen oven ja an­

toi illan kos tean kylmyyden huuhtoa kasvojaan.– Minä ihmettelen sinun muistiasi, mies sanoi.

– Miten tarkasti sinä muistat lapsuutesi. Minä ka­dehdin sinua.

Anne siirtyi kauemmas naulakosta napitta­maan takkiaan. Hän ei pitänyt tunteesta, joka ui kaukaa jostakin samankaltaisesta ahdistelutilan­teesta.

– Minä itse en muista juuri mitään, mies sanoi. – Siksi minä tulin kysymään, voisitko sinä auttaa minua.

Astuttuaan autoon Anne ei päässyt miehen röyh­keyden yli. Oli hänelle ennenkin tehty ehdotuksia, pyydetty haamukirjoittajaksi petoksista syytetyn johtajan elämänkertaan.

Lapsuuskaupungin kadut tuntuivat jatkuvan ikuisuuksiin. Risteyksissä nakuttivat punaisten valojen kämmenet, jotka kehottivat malttamaan ja miettimään vielä. Lauri Kovanen oli miehen

10

nimi. Lauri kykeni vaikuttamaan liikennevaloi­hin eikä päästäisi häntä ulos kaupungista ikinä!

Anne ja kirjaston vahtimestari olivat joutuneet viivästyttämään lähtöään Laurin takia, joka päi­visin suunnitteli kaupungin liikennejärjestelyjä ja iltaisin poti pahaksi päässyttä lapsuustrau­maansa. Naulakon teräskoukkujen keskellä Anne oli tajunnut, että vahtimestarin pitkämielisyys johtui siitä, että Lauri Kovanen oli paikallises­ti tunnettu henkilö. Koska Lauri oli kaupungin liikenne suunnittelun päällikkö, Annelle tukalan tilanteen annettiin jatkua.

– Minä muistan jokaisen talon ja pihan mei­dän kadullamme, Lauri oli sanonut naulakolla. – Mutta ihmisiä en, enkä syitä enkä seurauksia. Siksi minä pyydän sinulta apua. Muistamisessa.

Anne oli sinnikkäästi hivuttautunut lähemmäs ulko­ovea.

– Isäni ruumis nostettiin järvestä viisitoista vuotta sitten. Hän katosi 60­luvun lopulla. Minä uskon että minä olen syyllinen hänen kuole­maansa.

Kun valo vaihtui vihreäksi, Anne käänsi rattia oikealle, alamäkeen. Hän ajoi rautatiesillan ali ja katsoi pian lehdettömien puiden alla erottuvaa linja­autoasemaa. Hän muisti sen odotushallin, lopulta pienen mutta lapsena niin virtaviivaiselta

11

ja isolta vaikuttaneen. Lehtikioskissa oli myyty il­mavasti lehtiä ja tupakkaa, ja karkkeja, tai vielä su­loisemmin: makeisia. Hän oli istunut siellä monta kertaa äidin kanssa laukussaan metalli rasiaan pa­kattuja ananaskaramelleja ja tetra mehu: matka ­ eväät.

Bulevardimaisen kadun toisella puolella ko­hosi jyrkkä rinne, jonka takaa alkoi hautausmaa. Martti oli kysynyt ruokapöydässä, kävisikö Anne matineamatkallaan vanhempiensa haudalla.

– Pilkkopimeälläkö minä sinne hautausmaalle menen?

– Onhan siellä valot.Anne oli tiennyt, että Martti oli sen sanoessaan

ollut jo kuulokkeissa odottavan sinfonian sisällä. Työpäivästään juuri irrottautuneena, puolion­nellisessa välitilassa, jossa häneltä kyllä tuli sa­noja suusta, mutta ne olivat hajamielisiä ja lyhyt­tavuisia.

Hautausmaan viertä ajaessaan Anne ajatteli takapenkillä lojuvaa ruusua. Lauri Kovanen oli antanut sen hänelle kirjaston ulkopuolella sa­malla ojennuksella kuin käyntikorttinsa, jossa oli kaupungin vaakunan alla yhteystiedot.

Anne jättäytyi punaisiin valoihin, jotka tuuli­lasinpyyhkimien hidas rytmi päästi hehkumaan epätodellisina tulipalloina. Jos kääntyisi seuraa­

12

vasta risteyksestä vasemmalle, pääsisi kappeliin vievälle tielle.

– Minä en usko hautoihin, hän oli kerran ju­listanut. Hän oli sanonut, että kuollut ihminen suli muistelijoidensa mieleen samalla hetkellä kun elämä erkani vainajasta. Siksi sillä, mitä oli haudattu mullan alle, ei ollut lopulta merkitystä ”edes halpahallin muistokynttilän vertaa”.

Yleisö oli pysytellyt ääneti.Anne muisti harmistuksen, jota oli tuntenut

puhuttuaan tyhjistä haudoista. Silti oli totta, että arkunkokoisella maa pläntillä ei ollut mitään te­kemistä isän ja äidin kanssa.

Mutta ruusu kuihtuisi, jos se ei pääsisi veteen. Mikään tässä illassa ei ollut ruusun vika. Siksi Anne valitsi viime tipassa vasemman kaistan.

Kappelin edustalla lamppujen valo ei karannut taivaalle vaan laskeutui maan pinnalle niin, että jokaisen märkänä kiiltävän asfaltinnypyn erotti. Anne nousi autosta, poimi takapenkiltä kukan ja sateenvarjonsa ja lähti laskeutumaan laakeita portaita hiekkatielle.

Jokin hänen aivoissaan koetti keppostella ja saada hänet pikkuisen pelkäämään. Hautakivien pinnat kiilsivät märkinä, punaiset vastasiivutetun balkaninmakkaran näköisinä. Havupuut olivat tyvestä kohotessaan pikimustia ja pensaat lamp­

13

pujen alla ruosteenruskeita. Äidin hautajaisten jälkeen Anne oli käynyt hautausmaalla vain pari kertaa, mutta koska isän nimi oli ollut hakattuna erääseen kiveen jo kolmekymmentä vuotta, hän osasi reitin vaikka silmät kiinni.

Äiti oli aikoinaan kertonut hautausmaalla joka kerta samat jutut, niin kuin senkin, mitä tapahtui äidin ystävälle eräänä kuumana kesäkuun alun päivänä, kun naiset olivat istuttaneet orvokkeja. Äidin ystävä tarvitsi lapiota. Äiti neuvoi työkalujen sijainnin: entisessä ruumiskellarissa. Ystävä lähti sinne rauhoittelujen ja naurunkin saattelemana: eihän siellä ruumiita ollut säilytetty kymmeniin vuosiin! Ystävä astui kirkkaasta auringonpaistees­ta hämärään huoneeseen, jonka reunoja kiertä­vältä lavitsalta kohahti äkkiä pystyyn tumma hah­mo. Nainen huusi ovella ja työmies – ruoka levolta kirkunan herättämänä – huoneen perällä.

Äidin kanssa kävellessään he olivat lukeneet nimiä ja kuolinvuosia puoliääneen. Jos joku par­ka oli saanut elää hyvin lyhyen elämän, toinen kutsuttiin vaimealla käsiliikkeellä katsomaan. Äiti painoi käden suunsa päälle ja pudisti pää­tään, ja huokaisu siivitti askeleita seuraavaan kohteeseen ja sitä seuraavaan.

Äiti oli joka kerta jäänyt seisomaan isän hau­dalle ennen kuin taipui alas nyppiäkseen kuivu­

14

neet kukat kiven edestä. Anne oli ensin ajatellut että äiti kunnioitti isää ja sitä aikaa, jonka he oli­vat olleet yhdessä ja erossa, kunnes hän tajusi, ettei äiti milloinkaan tottunut tyhjään alueeseen isän nimen alla. Aukko odotti äidin omia etu­nimiä ja kuolinpäivää.

Hautausmaa teki ihmisestä syntymävanhan; siellä kadotti tehokkaasti itsensä. Siellä asteltiin kantapäillä, hymyiltiin kyynelten läpi ja silmäil­tiin vastaantulijoita samalla jäy källä kunnioituk­sella, jolla ihmiset ennen katselivat ylempiään – jopa annettiin tietä siirtymällä itse nöyrästi po­lun sivuun, vaikka kohta parkkipaikalta lähdettyä tuuppauduttaisiin röyh keästi liikennevirtaan.

Anne otti puiselta kaivonkannelta maahan upotettavan vaasin ja täytti sen vedellä. Siperian­männyt ropisuttivat pisaroita hänen selkäänsä, kun hän kyykistyi kiven eteen.

15

Anne avasi työhuoneensa oven ja poimi lat­tialle lennelleet mainoslehtiset. Hän vei eväsra­sian keittiöön ja takkinsa liukuovikaappiin. Sul­jettuaan oven hän pysähtyi katsomaan itseään kokovartalopeilistä.

Hän ajatteli Siljaa, romaanikäsikirjoituksensa päähenkilöä. Silja oli nuorempi kuin hän itse – kirjojen henkilöt olivat tätä nykyä aina häntä nuorempia. Tuntui että nuoruus oli valinnanva­pautta, raikasta ilmaa, tuuletusta, kiihkoa… Anne haki vaistomaisesti kasvoilleen ilmettä, jollainen naamionaan äiti oli loppuajat maannut sairaa­lassa. Alahuuli lyhentyneenä ja ylähuulen alle piiloutuneena, niin että neuvottomuus oli val­koinen sokeainkeppi, jolla tunnustella maailmaa ja varoittaa samalla muita vanhuuden vaaroista. Anne oli katsonut äitiä ja halunnut kääntyä pois,

16

juosta sen äidin syliin, jolla oli vielä paksut hiuk­set. Kun Anne taivutti niskaansa taaksepäin, hän näki häivähdyksen äidistä omilla kasvoillaan. Hän piti ilmettä yllä niin kauan että muistamisen suruun sekoittui iloa: äiti eli.

Napsautettuaan tietokoneen päälle Anne ajatteli, että lapsuuskaupungin Lauri oli saanut katsella eilisiltaista paniikkikohtausta kuin huvi­näytelmää. Tai ehkäpä kaikki olivat luulleet, että esiintyjä oli vain muistanut jotain, että auto oli jäänyt lukitsematta tai tärkeä puhelu soittamatta. Änkyttäjätkin toivoivat, että heidän kauhea alku­takeltelunsa unohtui muiden mielestä, kun vain puheen edetessä puhua pulputti sen minkä en­nätti. Ei, kyllä yleisö tiesi mitä katseli.

Ensimmäinen paniikkikohtaus oli tullut sai­raalan käytävällä, kun äiti oli juuri kuollut. Saat­taessaan lakanalla peitettyä ruumista Anne oli tuntenut, kuinka kuolema tarttui häneenkin. Se tuli jostain kuin piru, joka ei sallinut sitä että ih­minen vain suri ja itki; se halusi että kaikki huo­mio kiinnittyi vainajan muistelusta kuolemaan itseensä, miten sillä oli valta valita haluamansa liha ja asettua siihen. Oman äidin kasvojen tilalle tulivatkin omat aivoverisuonet ja oma sydän, jonka jokainen kammio ja pumppausliike olivat äkkiä kaikkein kriittisintä maailmassa. Kuolema­

17

piru halusi muuntaa kaipauksen rumaksi narsis­tiseksi pelkokitinäksi; sitä oli paniikki.

Hautajaiskahveilla kohtauksia tuli jo sarjas­sa. Surujuhlassa pääosassa olivat kahvikuppi ja kakku lautanen: ne eivät pysyneet hyppysissä vaan rimpuilivat otteesta. Martti puristi Annen polvea pöytäliinan alla, mutta mikään kosketus ja tapu­tus ei auttanut. Pelko oli syntynyt ja se roihusi.

Anne luki käsikirjoitustaan näytöltä muuta­man kappaleen, korjasi joitakin sanoja toisiksi, lyhenteli sieltä täältä ja nousi sitten levottomana ikkunan ääreen.

Yöllä, kun Martti oli nukkunut pitkin rauhalli­sin vedoin, Anne oli ajatellut Lauri Kovasta. Heillä oli geografisesti yhteinen lapsuus: he olivat asu­neet saman kadun eri päissä. Ympärillä oli ollut sama maitokauppa, sama apteekki, kemikalio, kivijalan kukkakauppa. Samat lapset ja aikuiset, samat hullutkin. Sama hevonen oli lönkötellyt kadun päästä päähän ja tiputellut jälkeensä hai­sevia, kiinnostavia kasoja.

Anne otti laukustaan puhelimen ja Laurin käyntikortin. Sitten hän näppäili numeron niin nopeasti, ettei epäröinti ehtisi mukaan.

– Mikäpäs sinun on ollessa, kun saat päiväkau­det vehdata satujesi kanssa, eräs sukulainen oli

18

kerran sanonut, kun lehdessä oli ollut pikku­uutinen Annelle myönnetystä apurahasta. Suku­lainen itse oli tehnyt pitkän päivätyön sano­malehtipainossa ja pilannut työssä molemmat olkapäänsä.

– Mikäpäs minun, Anne oli vastannut. Hän oli tiennyt vastauksellaan ärsyttävänsä sukulais­ta. Toinen tämän kahdesta lapsesta oli tappa­nut itsensä istuttuaan sitä ennen pitkiä huume­tuomioita vankilassa.

– Kaikilla on mukulana mielikuvitus, sukulai­nen oli jatkanut. – Joidenkin vain pitää unohtaa semmoiset ja käydä taisteluun jokapäiväisestä leivästä. Se oli isälläsikin kova työmaa pitää sitä saunaa, ei siellä tarinoimalla pärjätty…

– Sillä nimenomaan pärjättiin, Anne oli sano­nut.

– Ja paskalenkki!Sen samaisen sukulaisen olisi pitänyt olla

seuraamassa, kuinka vaivattomasti päivittäinen vehtaus satuhahmojen kanssa sujui. Anne istutti mielessään sukulaisen työtuoliin ja rullasi tuolin tietokoneen ääreen. Koneen näytöllä kulki tekstiä – ei kuvia eikä viihdyttäviä videoita, ja vilkkuvan kursorin perästä alkoi ammottava tyhjyys.

– Mitäs kirjoitetaan? Anne kuvitteli sanovansa sukulaiselle. Tämä oli saanut taustatiedot: Sil­

19

ja, 32, naimisissa Panun, 33, kanssa. Avioliittoa varjosti Siljasta johtuva lapsettomuus. Silja jat­koi isänsä kanssa elintarvikealan yritystä, jonka hän saisi vanhemmiltaan sukupolvenvaihdoksen kautta. Hänellä oli sisar, Sonja, 37, josta kukaan ei milloinkaan puhunut. Sonja oli lähtenyt perhees­tä ja suvusta ja Suomesta jo 19 vuotta aiemmin saatuaan sitä ennen ennakkoperintöosuutensa. Ja synnytettyään lapsen, jonka oli antanut adop­toitavaksi.

Sonjasta oli erinäisten vaiheiden kautta tullut pornonäyttelijä ”Sonya”. Hän ei ollut iso tähti, mutta tuottelias. Hänen uraansa USA:ssa oli esi­telty suomalaisissa alan lehdissä, oikeaa nimeä kuitenkaan mainitsematta, ja erääseen niistä leh­distä Panukin oli törmännyt – omien sanojensa mukaan työpaikalla, sattumalta. Panu oli kiin­nittänyt huomiota perhe valokuvista tuttuihin kasvonpiirteisiin. Näyttäessään kuvaa vaimol­leen hän oli sitä ennen huomaavaisesti saksinut kuvasta vartalon pois. Silja oli saanut mieheltään tomaatin kokoiseksi leikatun naisenpään, joka silmät viiruina, suu ontosti auki ähki nautin­toaan. Leukalinjan sisäpuolelle oli kuvaan jäänyt pala olkapäätä. Silja oli tuijottanut kuvaa (se oli ilmiselvästi hänen sisarensa), mutta ei kertonut siitä vanhemmille.

20

Yksin ollessaan hän otti kuvan esiin. Enem­män kuin sisarensa viiltomaisiksi kiristyneitä silmiä hän huomasi tuijottavansa tämän täydel­lisen pyöreää, hiestä kiiltelevää olkapäätä. Näky aiheutti hänessä salaisia, sekalaisia myllerryksiä. Hän tunsi vihaa (ei ihme), halveksuntaa (ihme­kös tuo), häpeää (no varmasti!).

Mutta hän oli myös kiihottunut (mitä?). Ja ka­dehtinut sitä, että sisar levittäytyi pitkin maail­man lehtiä ja filmejä samalla kuin hän itse asettui sermin suojassa gynekologin pöydälle. Siinä mis­sä toinen levitti itsensä vapaaehtoisesti rahasta, toinen tunsi miten polvien avaaminen ahdisti kerta kerralta enemmän, sillä hänen sisällään oli pelkkää pettymystä ja kipeää tyhjyyttä.

– Miten sinä jatkaisit satua? Anne kysyisi suku­laiselta. Sukulainen irvisteli: hän ei pitänyt aihe­piiristä, ei sitten yhtään!

– Tarina tulee Raamatusta, Anne sanoisi. – Luuk­kaan evankeliumista. Se on tuhlaajapojan tarina.

Anne kuvitteli, miten sukulainen katsoisi hä­neen hitaasti.

– Sonjako palaa kotiin…?Nyt sukulaisen silmiin syttyisivät uteliaisuu­

den pikkuruiset tähdet.– Mutta miten hän tulee takaisin, ja miksi?

Anne jatkaisi. – Ehdotapa seuraava lause.

21

Sen ongelman edessä hän itse istui kolme päi­vää ennen viikonloppua ja Laurin tapaamista. Hän kävi läpi kaikki edeltä mietityt motiivit aina sisarusten kotiväen kuolemasta Sonjan sairastu­miseen asti. Tulisiko Sonja Suomeen etsimään lastaan? Olisiko Sonja tavannut pornobisnek­sessä jonkun toisen suomalaisen, jonka kanssa lentäisi Suomeen lomalle? Jou luksi? Vai alkaisiko Silja itse etsiä sisartaan?

Tällaisen poltteen kanssako Lauri eli? Kun jo kuvitteellisten ihmisten tarina vispasi mieltä ja valvotti, niin miltä tuntui kun kyseessä oli oma elämä?

Anne oli jo ehtinyt odottaa pöydässä, kun Lauri tuli. Mies oli pitkä, ainakin satayhdeksänkymmentä­senttinen, ja hänellä oli samat tai samanlaiset vaatteet kuin kirjastossa. Anne viivytteli ennen kuin kohottautui tuolissaan ja tarttui Laurin ojen­nettuun käteen.

Lauri istuutui ja alkoi tutkia ruokalistaa. Eivät­kö he näyttäneetkin aivan pariskunnalta: varhais ­ keski­ikäinen mies ja nainen kivassa ravintolassa sunnuntaina iltapäivällä? Miehen kynnet olivat putipuhtaat, kellon ympärillä kasvoi asianmu­kainen määrä vaaleaa säyseää karvaa. Anne ajat­teli että hän varastaa ne kädet, istuttaa tohtori

22

Frankensteinina jollekin miehelle Sonjan työym­pyröissä. Sille, joka piteli Sonyaa takaapäin vyö­täisiltä kuvassa, jonka Panu oli saksinut ja sensu­roinut Siljalta.

– Oletko sinä koskaan kokeillut terapeuttia?Annen suora kysymys tyrmäsi Laurin. Anne

katsoi miehen kulmakarvoja: ne näyttivät siltä kuin pikkupojan kulmia olisi venytetty naaman kasvun mukaiseksi. Lauri nosti porno kätensä nyrkkiin leuan alle ja silmäili ulos. Ikkunan ta­kana oli pelkkä syksy, keltaisia lehtiä enemmän ilmassa ja maassa kuin puissa. Auringonpaiste hoputti kävelylle tai juoksutos sujen päälle, mutta tässä oltiin ja odotettiin mädillä ja lohella täytet­tyjä saaristolaisnappeja.

– Terapiasta ei ole apua, Lauri sanoi. – Kukaan muu kuin sinä ei voi auttaa minua.

– Miksi minä? En minä ollut paikalla kun isäsi katosi.

– Syy onkin syvemmällä…– Sinussa, pikkupojassa?– Isässä. Ja äidissä. Sinussakin.– Minussa?– Sinä olit osa sitä seutua. Sinä näit minun isäni.

Minä muistan kuinka sinä aina kuljit miesten puolen saunassa tuomassa vastoja ja limsapullo­ja. Sinä muistat kaiken.

23

Anne tunsi, miten Laurin puheen aikana pos­kia ja nenänjuuria alkoi poltella.

– Minun romaanini ovat fiktiota.Lauri vetäytyi kauemmas pöydästä, oikaisi

hartiansa ja tuijotti häpeämättä kohti.– Kirjoissasi sinä kuvaat kaiken täsmälleen.

Jokainen puu ja pensas ja talo on omalla paikal­laan, minä tarkistin valokuvista. Tunnistin jopa joitakin sinun kirjojesi miehiä saunalta. Kun ky­syin äidiltäni, ovatko ne henkilöt totta, äiti sanoi että ovat.

– Ei pidä paikkaansa. Osa on, ehkä, mutta suu­rimman osan minä olen keksinyt omasta päästäni.

– Äiti ehti lukea sinulta kaksi ensimmäistä kir­jaa. Hän kuoli vasta muutama vuosi sitten.

– Minä käytän isäni saunaa vain raaka­ainee­na. Tarinat luon yhdeksänkymmentäprosentti­sesti itse.

– Rautiaisenkin?Anne muisti isän apulaisen, jonka tehtävänä

oli työnnellä halkoja valtavaan keskusuuniin. Hänet Anne oli siirtänyt kirjoihin niin kuin puus­ta pudonnut linnunpesä kiivetään nostamaan hellävaroen paikalleen, korteenkaan kajoamat­ta. Kuinka hän olisi raaskinut muunnella Rauti­aista?

– Sinä et taida ymmärtää mitään kirjailijan

24

työstä, Anne sanoi. Tarjoilija laski heidän eteensä alkupalat. Lauri katsoi annoksen ja pöydän läpi ja kohautti olkapäitään.

– Saanko sanoa alkajaisiksi sinulle jotain hen­kilökohtaista?