Ilmainen lukunäyte

PIPER KERMANORANGE IS THE NEW BLACK

Vuosi vankilassa

Suomentanut Oona Timonen

H E L S I N G I S S Ä K U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö O TAVA

3

Larry ja minä saavuimme New Yorkiin vuonna 1998 – hän sai toimittajan paikan miesten aikakauslehdestä ja minä työskentelin freelance-tuottajana – ja asetuim-me asumaan hissittömään taloon West Villageen. Erää-nä lämpimänä toukokuisena iltapäivänä ovikello soi. Tein töitä kotona pyjama päällä.

”Kuka siellä?” kysyin sisäpuhelimella.”Neiti Kerman? Täällä ovat konstaapelit Maloney ja

Wong.””Niin?” Mietin, mitä asiaa poliiseilla voi olla mei-

dän taloomme.”Voisimmeko vaihtaa pari sanaa kanssanne?””Mitä asia koskee?” Epäluuloni alkoi herätä.”Neiti Kerman, meidän olisi varmasti paras puhua

asiasta kasvotusten.”Maloney ja Wong, kaksi isokokoista, siviilivaattei-

siin pukeutunutta miestä, kapusivat portaat viidenteen kerrokseen ja istuutuivat olohuoneeseeni. Maloney hoiti puhumisen ja Wong tuijotti minua ilmeettömästi. ”Neiti

4

Kerman, työskentelemme Yhdysvaltain tullissa. Tulim-me ilmoittamaan, että teidät on asetettu liitto valtion tuomioistuimessa Chicagossa syytteeseen huumaus-aineiden salakuljetuksesta ja rahanpesusta.” Hän ojen-si minulle paperiarkin. ”Teidän on tultava teille määrät-tynä aikana ilmoitettuun paikkaan oikeuden istuntoon. Jos ette tule paikalle, teidät voidaan pidättää ja asettaa tutkintavankeuteen.”

Katselin miestä vaiti silmiäni räpytellen, ja ohimo-suoneni alkoivat yhtäkkiä sykkiä kuin olisin juuri palan-nut pitkältä juoksulenkiltä. Tykytyksen ääni sai minut hermostumaan. Olin jättänyt menneisyyden taakseni ja onnistunut pitämään sen salassa käytännössä kaikil-ta, myös Larrylta. Nuo päivät olivat nyt ohi. Säikähdin sitä kuinka fyysisenä tuntemuksena pelko vyöryi ylleni.

Maloney veti esiin paperilehtiön ja kysyi epämuo-dollisesti: ”Haluaisitteko antaa lausunnon, neiti Ker-man?”

”Luulen, että minun on parasta puhua asianajajan kanssa, vai mitä, konstaapeli Maloney?”

Hoipertelin esikaupunkiin Larryn työpaikalle. Olin hädin tuskin muistanut vaihtaa pyjaman päältäni. Hö-pötin Larrylle hermostuneesti ja kiskoin hänet ulos West 22nd Streetille.

”Mikä hätänä? Oletko vihainen minulle?” hän kysyi.Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja sain hädin tus-

kin sylkäistyä sanat suustani. ”Olen saanut liittovaltion

5

tuomio istuimelta syytteen rahanpesusta ja huumeiden salakuljetuksesta.”

”Mitä?” Larry näytti huvittuneelta. Hän vilkuili ym-pärilleen siltä varalta että jonnekin olisi kätketty piilo-kamera.

”Tämä on ihan totta. En keksi tätä päästäni. Tulen suoraan kotoa. Poliisit kävivät siellä. Minun täytyy saa-da käyttää puhelinta. Tarvitsen asianajajan. Voinko soittaa täältä?”

Hetkinen, ehkä minä en voisikaan soittaa täältä. Ehkä kaikkia etäisestikin minuun liittyviä puhelimia, myös kaikkia puhelimia Larryn työpaikalla, salakuun-neltiin. Kaikki ne hullut ja vainoharhaiset asiat, joi-ta Nora oli joskus tolkuttanut minulle, kirkuivat pää-ni sisällä. Larry katsoi minua kuin olisin menettänyt järkeni.

”Minun täytyy soittaa jonkun muun kännykästä! Kenen puhelinta minä voisin lainata??”

Muutaman minuutin kuluttua istuin palotikkailla Larryn työpaikan ulkopuolella ja soitin Larryn työka-verin puhelimesta sanfranciscolaiselle ystävälleni, joka oli isoin isojen kihojen lakimies jonka tunsin. Hän vas-tasi puhelimeen.

”Hei Wallace, Piper täällä. Kaksi liittovaltion polii-sia kävi juuri luonani ja kertoi minulle että minua vas-taan on nostettu syyte rahanpesusta ja huumeiden sala-kuljetuksesta.”

6

Wallace purskahti nauruun. Tämä oli reaktio, jonka tottuisin tulevaisuudessa saamaan aina kun kerroin ti-lanteesta ensimmäistä kertaa ystävilleni.

”Wallace, olen ihan helvetin tosissani. En tiedä yh-tään, mitä minun pitäisi tehdä. Menetän kohta järkeni! Sinun täytyy auttaa minua.”

”Mistä sinä soitat?””Palotikkailta.””Etsi puhelinkoppi.”Palasin Larryn työhuoneeseen. ”Mun täytyy löytää

puhelinkoppi.””Kulta, mitä hittoa on meneillään?” hän kysyi. Hän

vaikutti äärimmäisen hermostuneelta, huolestuneelta ja hivenen ärsyyntyneeltä.

”En ihan oikeasti tiedä. Minun täytyy nyt mennä soittamaan. Tulen sitten takaisin ja etsin sinut käsiini.”

Kun annoin Larrylle myöhemmin tiivistetyn (ja luultavasti täysin epäjohdonmukaisen) selityksen tilan-teesta, hän meni todella hiljaiseksi, mikä ei ollut hänel-le lainkaan luonteenomaista. Hän ei raivonnut minulle siitä, etten ollut kertonut hänelle rikollisesta taustastani ennen kuin aloitimme yhteisen elämämme. Hän ei haukkunut minua holtittomaksi, ajattelemattomaksi ja itsekkääksi idiootiksi. Tyhjentäessäni säästötiliämme asianajajan palkkioita ja takuumaksuja varten hän ei vihjannut, että olin saattanut pilata koko elämäni ja hä-nen elämänsä siinä sivussa. Hän sanoi: ”Me selviämme

7

tästä.” Hän sanoi: ”Kaikki järjestyy kyllä. Koska minä rakastan sinua.”

Tuo aamu oli lähtölaukaus pitkälle ja kiduttavalle tut-kimusmatkalle Yhdysvaltain rikosoikeusjärjestelmän syövereihin. Wallace auttoi minua löytämään itselleni asianajajan. Joutuessani nyt kohtaamaan ajatuksen siitä, että tuttu ja turvallinen elämäni oli kääntymässä täysin päälaelleen, omaksuin uuden tavan käsitellä asioita, jot-ka pelottivat minua ja joille en voinut mitään: sulkeu-duin täysin ja muistutin itselleni että olin hankkiutunut tähän sotkuun ihan itse enkä voinut syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Minun olisi myös löydettävä ratkai-su omine nokkineni.

Tosiasiassa asia kosketti monia muitakin –  raaha-sin sukulaiseni ja pahaa-aavistamattoman poikaystä-väni mukaan todella epämiellyttävään kyytiin. Larry, vanhempani, veljeni, isovanhempani –  he kaikki sei-soivat järkähtämättä rinnallani, vaikka he olivat var-masti kauhistuneita ja häpeissään tähän asti salassa py-syneestä rikollisesta menneisyydestäni. Isäni tuli New Yorkiin, ja ajoimme piinallisen neljän tunnin matkan Uuteen- Englantiin, jossa isovanhempani viettivät tuol-loin kesänsä. En tuntenut olevani hip, cool, jännittävä tai kapinallinen vaihtoehto kulttuurin jäsen. Tunsin vain satuttaneeni tietoisesti kaikkia elämäni tärkeimpiä ih-misiä, tuottaneeni heille pettymyksen ja heittäneeni

8

oman elämäni täysin ajattelemattomasti hukkaan. Te-koni melkein ylitti heidän ymmärryksensä, ja istuin hä-peästä jäykkänä hätäsukukokouksessa isovanhempieni olohuoneessa heidän kuulustellessaan minua tuntikau-sia, yrittäen saada jonkinlaista tolkkua siihen, mitä oi-kein oli tapahtumassa. ”Mitä ihmettä sinä niillä rahoilla teit?” isoäitini kysyi lopulta hämmentyneenä.

”No tuota, en oikeastaan ryhtynyt siihen rahan ta-kia”, vastasin lyötynä.

”Taivaan tähden, Piper!” hän tiuskaisi. Olin paitsi pettymys ja häpeäpilkku, myös täydellinen idiootti.

Hän ei sanonut että olin idiootti. Kukaan ei itse asiassa myöskään sanonut että olin pettymys tai häpeä-pilkku. Heidän ei tarvinnut. Tiesin sen itse. Uskoma-tonta kyllä, äiti, isä ja isovanhempani – kaikki lähimmät sukulaiseni – sanoivat, että he rakastavat minua. He oli-vat huolissaan minusta. He auttaisivat minua. Kun läh-din, isoäitini kietoi pienet hauraat käsivartensa rintake-häni ympärille ja halasi minua lujaa.

Vaikka perheeni ja ne muutamat ystävät, joille ker-roin asiasta, ottivat tilanteeni vakavasti, he epäilivät että kaltaiseni ”mukava vaalea nainen” ei voisi kuuna päi-vänä päätyä vankilaan. Asianajajani sai minut kuiten-kin ymmärtämään, että nyt oli tosi kyseessä. Syyttee-ni heroiinin maahantuontiin liittyvästä salahankkeesta oli saanut alkunsa, kun entisen rakastajattareni huume-salakuljetusbisnes oli romahtanut. Nora, Jack ja kolme-

9

toista muuta (joista osan tunsin ja osaa en), afrikka-lainen huumeparoni Alaji mukaan lukien, olivat myös saaneet syytteet. Nora ja Jack olivat tutkintavankeudes-sa, ja joku lauloi nimiä viran omaisille.

Siitä huolimatta kuinka rumasti kaikki päättyi mi-nun ja Noran välillä en olisi ikimaailmassa uskonut, että Nora olisi kääntynyt minua vastaan pelastaakseen oman nahkansa. Mutta kun asianajajani lähetti minul-le syyttäjän tutkinta-aineiston – valtion minua vastaan keräämät todisteet – siihen sisältyi Noran antama yksi-tyiskohtainen lausunto siitä, kuinka minä kuljetin kä-teistä rajan yli Euroopassa. Olin astunut aivan uuteen maailmaan, sellaiseen, jossa ”syyte salahankkeesta” ja ”vähimmäistuomio” määrittelivät minun kohtaloni.

Opin, että salahankesyytteessä ei niinkään eritel-ty yksittäisiä rikoksia vaan syytettiin joukkoa ihmisiä rikollisen toiminnan järjestäytyneestä suunnittelusta. Sala hankesyytteen perusteena on usein pelkkä todistaja-lausunto, jonka antaa joku rikoskumppaneista tai, vie-lä pahempaa, ”luottamuksellinen tiedonantaja” eli joku, joka suostuu vasikoimaan tovereistaan saadakseen sii-tä itselleen hyötyä. Syyttäjät rakastavat salahankesyyt-teitä, koska niiden avulla on helppo saada suuria tuo-mioistuimia asettamaan ihmisiä syytteeseen ja ihmisiä tunnustamaan syyllisyytensä: kun yksi salahankesyyt-teen saaneista antaa periksi viranomaisille, on melko helppo vakuuttaa loput liittolaisista siitä, että heillä ei

10

ole pienintäkään selviytymisen mahdollisuutta avoi-messa oikeudenkäynnissä. Salahankesyytteessä tuomi-oni määräytyi koko operaation huumemäärän perus-teella riippumatta siitä, kuinka pieni oma roolini koko sopassa oli ollut.

Vähimmäistuomiokäytäntö oli tärkeä osa huumei-denvastaista sotaa, jota Yhdysvalloissa käytiin vuositu-hannen vaihteessa. Kongressin 1980-luvulla laatimien suositusten mukaan liittovaltion tuomareiden oli pakko langettaa huumausainerikoksista tietyt tuomiot tapauk-sen lieventäviä asianhaaroja huomioimatta ja tuomitta-vaa henkilöä sen kummemmin arvioimatta. Liittovaltion lakeja toisinnettiin myös useiden osavaltioiden lainsää-dännössä. Tuomioiden pituus sai minut täysin suunnil-tani: kymmenen, kaksitoista, kaksikymmentä vuotta. Huumerikoksista annettavat pitkät pakolliset vähim-mäistuomiot ovat suurin syy siihen, että yhdysvaltalais-ten vankiloiden vankimäärä on käytännössä räjähtänyt käsiin. Vankeja on yli 2,5 miljoonaa eli lähes kolmin-kertainen määrä 1980-lukuun verrattuna. Valtio lukit-see telkien taakse yhden sadasta aikuisesta, mikä on pal-jon enemmän kuin missään muussa maailman maassa.

Asianajajani selitti minulle lempeästi mutta jämäkästi, että jos halusin viedä asian oikeuteen, olisin yksi par-haimmista vastaajista, joiden kanssa hän oli työskennellyt – miellyttävä ihminen, jolla oli uskottava tarina takanaan – mutta jos häviäisin, saattaisin saada enimmäistuomion,

11

luultavasti yli kymmenen vuotta telkien takana. Jos tun-nustaisin syyllisyyteni suoraan, joutuisin takuuvarmasti vankilaan, mutta huomattavasti lyhyemmäksi ajaksi.

Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Kävin tuskal-lisia keskusteluja Larryn ja edelleen kuin puulla pää-hän lyödyn perheeni kanssa. Mutta päätös minun oli tehtävä itse. Asianajajani neuvotteli puolestani sinnik-käästi ja viisaasti, ja lopulta liittovaltion syyttäjänviras-to salli minun tunnustaa syyllisyyteni salahankkeen si-jaan rahanpesuun, josta langetettava vähimmäistuomio oli 30 kuukautta liittovaltion vankilassa.

Pyhäinpäivänä 1998 Larry ja minä matkustimme Chicagoon teineiksi pukeutuneina – hulvattoman hal-loween-asun oli kaiketi tarkoitus naamioida surkeuteni. Illalla menimme kaupungille kavereidemme Gabin ja Edin kanssa, jotka eivät tienneet mitään tukalasta tilan-teestani vaan luulivat että olin Chicagossa työasioissa. Seuraavana aamuna kävelin suoraselkäisenä, joskin hy-vin kalpeana, parhaassa puvussani liittovaltion hallinto-rakennukseen, jossa tuomioistuin sijaitsi. Larryn kat-sellessa sivusta kakistin suustani sanat, jotka sinetöivät kohtaloni: ”Arvoisa tuomari, olen syyllinen.”

Pian sen jälkeen kun olin tunnustanut syyllisyyteni, ta-pahtui jotain hyvin yllättävää. ”Alaji”, länsiafrikkalainen huumeruhtinas, pidätettiin Lontoossa Yhdysvaltain pi-dätysmääräyksellä. Treffejäni tiilenpäiden kanssa lykät-

12

tiin yhtäkkiä – määrittämättömällä ajalla – siksi kunnes Britannia luovuttaisi hänet Yhdysvaltoihin oikeuden eteen. He halusivat, että todistaisin miestä vastaan nor-maaleissa vaatteissa oranssin haalarin sijaan.

Loppua ei ollut näkyvissä. Vietin lähes kuusi vuotta liittovaltion valvonnan alaisena. Minun piti ilmoittau-tua kuukausittain ”esitutkinnan aikaiselle valvojalleni”, nuivalle nuorelle naiselle, jolla oli yltiöpäisen kiharai-nen takatukka ja työhuone liittovaltion oikeustalossa Manhattanin Pearl Streetillä. Kerran kuussa kävelin ra-kennuksen turvatarkastuksen läpi hissiin ja nousin ylös esitutkintapalveluihin, ilmoittauduin vastaanottoon ja odotin nuhruisessa huoneessa, jonka seiniä koristivat erilaiset kannustus- ja varoitusjulisteet: ”Sinnikkyys pal-kitaan!” ”Muista kondomi!” Olin usein yksin odotus-huoneessa. Joskus seuraani liittyi nuoria mustaihoisia miehiä tai latinomiehiä, jotka joko tarkastelivat minua hiljaa päästä varpaisiin tai tuijottivat ilmeettöminä suo-raan eteensä. Joskus paikalle sattui vanhempi valkoinen mies, jonka paksussa kaulassa roikkui liuta kultakoruja – ja hän katsoi minua aina peittelemättömän kummas-tuneena. Silloin tällöin huoneessa oli toinenkin nainen, ei koskaan valkoihoinen, joskus lasten kanssa. He eivät koskaan olleet huomaavinaankaan minua. Kun valvoja-ni, neiti Finnegan, lopulta tuli esiin ja viittoi minut mu-kaansa, seurasin häntä hänen työhuoneeseensa, jossa is-tuimme vaivautuneina muutaman minuutin ajan.

13

”No… onko jutustasi kuulunut mitään?””Ei.””No… tämäpä onkin pitkä juttu.”Aina silloin tällöin hän teki minulle anteeksipyy-

televän oloisena huumetestin. Lopulta neiti Finnegan lähti talosta lukemaan lakia, ja minut siirrettiin yhtä lailla tasa paksun luonteiselle neiti Sanchezille. Hänel-lä oli älyttömän pitkät barbipinkit rakennekynnet. ”Sä olet mun helpoin tapaukseni!” hän sanoi hilpeästi joka kuukausi.

Odotusaika kesti yli viisi vuotta, ja ehdin sen aikana miettiä vankilaa kaikilta mahdollisilta kanteilta. Pidin tilanteen salassa lähes kaikilta tuttaviltani. Asia oli jo itsessään niin kaamea, hämmentävä ja epävarma, ettei siitä oikein voinut kertoa kenellekään. Ja kun juttu vii-västyi Alajin luovutuspyynnön takia, tilanne muuttui niin merkilliseksi, ettei sitä voinut mitenkään ottaa pu-heeksi ihmisten kanssa, jotka eivät vielä tienneet siitä: ”Minä joudun vankilaan… ainakin jossain vaiheessa?” Minusta tuntui että minun oli vain purtava hammasta ja hyväksyttävä kohtaloni kaikessa hiljaisuudessa. Ne, jotka tiesivät, vaikenivat asiasta armeliaasti vuosien ku-luessa tuskastuttavan hitaasti, aivan kuin Jumala olisi unohtanut minut elämän vaihtopenkille.

Yritin parhaani mukaan unohtaa, mikä minua odot-ti, kohdistamalla energiani verkkoyhtiöiden luovana johtajana toimimiseen ja New Yorkin kantakaupunkiin

14

tutustumiseen Larryn ja ystäviemme kanssa. Tarvitsin rahaa jatkuvien valtavien oikeuskulujeni maksamiseen, joten otin nekin asiakkaat, jotka olivat hipsterikollego-jeni mielestä epäseksikkäitä ja epämiellyttäviä – suuria teleoperaattoreita, suuria petrokemian yrityksiä ja suu-ria, epämääräisiä sijoitusalan yrityksiä.

Kaikkien muiden paitsi Larryn seurassa olin vain puoliksi läsnä. Vain hän tiesi, kuinka peloissani ja häpeis-säni olin. Sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät tien-neet mitään rikollisesta salaisuudestani ja edessä hää-möttävästä vankilatuomiosta, en ollut aivan oma itseni – ystävällinen, joskus hurmaavakin, mutta varautunut, etäinen, ehkä jopa hieman välinpitämätön. Myös niiden lähimpien ystävieni seurassa, jotka tiesivät mitä oli me-neillään, en ollut täysin mukana menossa – tarkkailin ti-lannetta ääneen lausumattoman muurin läpi ikään kuin luovuttaen ja tiedostaen, että millään ei ollut mitään vä-liä, kun otti huomioon sen, mitä oli tulossa. Onnetto-muus oli jo vyörymässä minua kohti, kasakoiden tai vi-hamielisten intiaanien huudot raikuivat horisontissa.

Vuosien vieriessä perheeni alkoi jo melkein uskoa, että kohdalleni osuisi jonkinlainen ihmepelastumi-nen. Äitini vietti paljon aikaa kirkossa. En kuitenkaan antanut itseni hairahtua sekunniksikaan tuohon toive-ajatteluun – tiesin että olin menossa vankilaan. Välill ä olin helvetin masentunut. Ratkaisevaa oli kuitenkin se, että sukulaiseni ja Larry eivät lakanneet rakastamasta

15

minua älyttömän törttöilyni takia, se, että ne ystävät, jotka tiesivät tilanteesta, eivät kääntäneet minulle sel-käänsä ja se, että pystyin yhä toimimaan osana yhteis-kuntaa – tekemään töitä ja tapaamaan ihmisiä – vaik-ka olin mitä ilmeisimmin tuhonnut koko elämäni. Ajan kuluessa pelkoni tulevaisuutta ja jopa vankilaa kohtaan alkoivat pikku hiljaa hälvetä. Aloin uskoa, että minulla-kin oli vielä mahdollisuus onneen.

Suurin syy tähän oli Larry. Kun sain syytteen, olim-me korviamme myöten rakastuneita mutta vasta kaksi-kymmetäkahdeksanvuotiaita ja juuri muuttaneet New Yorkiin. Emme olleet suunnitelleet tulevaisuutta oi-keastaan sen pidemmälle kuin mihin muuttaisimme, kun tyyppi, jonka alivuokralaisina asuimme, palaisi ko-tiin Lontoosta. Kun rikollinen menneisyyteni paljastui, olisi ollut täysin ymmärrettävää ja oikeutettua, jos Larry olisi pyytänyt minua istumaan alas ja sanonut: ”Minä en pyytänyt päästä mukaan tällaiseen hevonpaskaan. Luu-lin että sinä olet hullu hyvällä tavalla, et helvetin pelot-tavalla tavalla.” Kuka olisi osannut ennustaa, miten kiva newjerseyläinen juutalaispoika käsittelisi ajatusta siitä että hänen ex-lesbo, boheemi keskiluokkainen valkoi-nen tyttöystävänsä olisi pian myös tuomittu rikollinen?

Kukapa olisi osannut arvata, että minun ulospäin suuntautunut, ailahtelevainen, kofeiinihöyryinen poika - ystäväni voisi olla niin kärsivällinen, niin kunnollinen ja niin neuvokas? Että kun itkin kunnes henki ei enää

16

kulkenut, hän silittäisi päätäni ja lohduttaisi minua? Että hän vaalisi salaisuuttani kuin se olisi hänen oman-sa? Että kun ryvin itsesäälissä ja annoin sen vetää minut nilkoistani todella syviin ja pelottaviin syövereihinsä, hän repisi minut väen vängällä takaisin maan pinnal-le, vaikka tuloksena olisi hirveitä riitoja ja vaikeita päi-viä ja öitä kotona?

Heinäkuussa 2003 lomailimme Massachusettsissa su-kuni ranta mökillä. Eräänä kauniina, aurinkoisena päivänä Larry ja minä meloimme Pea Islandille, pienelle hiekkai-selle kallioluodolle, joka työntyi esiin pienestä lahden-poukamasta Buzzard’s Bayn edustalla. Saari oli autio ja hiljainen. Kävimme uimassa ja istuskelimme sitten kal-liolla poukamaa tuijottaen. Larry kopeloi uima housujaan. Katselin häntä sivusilmällä ja ihmettelin, miksi hän käyt-täytyi niin omituisesti. Hän veti uimahousuistaan pienen muovipussin ja siitä metallirasian. ”P, ostin sinulle nämä sormukset, koska rakastan sinua ja haluan antaa ne sinul-le, koska merkitset mulle niin paljon. Niitä on seitsemän, yksi kutakin vuotta kohti jonka olemme olleet yhdessä. Meidän ei tarvitse mennä naimisiin jos et halua. Mutta haluan kuitenkin että otat nämä vastaan…”

En tietenkään muista sanaakaan siitä mitä hän sanoi tämän jälkeen, koska olin niin yllättynyt ja hämmästy-nyt ja liikuttunut ja innoissani etten enää kuullut hänen puhettaan. Huusin vain: ”Kyllä!” Rasiassa oli seitsemän taottua, silkkipaperinohutta kultasormusta, joita oli tar-

17

koitus pitää päällekkäin pinottuina. Larry oli ostanut it-selleenkin sormuksen, ohuen hopearenkaan, jota hän pyöritteli hermostuneena sormessaan.

Perheeni oli onnesta soikeana. Niin olivat Larrynkin vanhemmat, mutta vaikka olimme olleet Larryn kanssa pitkään yhdessä, oli yhtä sun toista mitä he eivät tien-neet tulevasta miniästään. He olivat aina kohdelleet mi-nua ystävällisesti ja sydämellisesti, mutta minua pelotti hirvittävästi, kuinka he suhtautuisivat synkkään salai-suuteeni. Carol ja Lou olivat aivan erilaisia kuin minun hippinuoruuden viettäneet vanhempani: he olivat ta-vanneet lukiossa 1950-luvulla, aikaan jolloin minkään-laista vaihtoehtokulttuuria ei ollut vielä keksittykään. He asuivat edelleen samassa maaseutupitäjässä kuin lap-sina, kävivät katsomassa amerikkalaista jalkapalloa ja näyttäytymässä asianajaja liiton päivälliskutsuilla. Ajat-telin, että he eivät varmastikaan ymmärtäisi nuoruuden viehtymystäni yhteiskunnan nurjaan puoleen, sekaan-tumistani kansainväliseen huumeiden salakuljetusbis-nekseen tai vääjäämättä lähestyvää vankilatuomiotani.

Syytteen nostamisesta oli kulunut jo viisi vuot-ta. Larryn mielestä meidän oli kerrottava hänen van-hemmilleen, mitä oli meneillään. Päätimme harjoitel-la muutamilla muilla ihmisillä taktiikkaa, jota Larry kutsui ”kerro totuus ja pakene” -taktiikaksi. Reakti-ot noudattivat hyvin pitkälti samaa kaavaa – ystäväm-me nauroivat ensin katketakseen, kunnes he pitkän va-

18

kuuttelun jälkeen uskoivat, että olimme tosissamme, ja olivat sitten kauhuissaan ja huolissaan minun puolesta-ni. Ystäviltä saamistamme kannustavista kokemuksista huolimatta pelkäsin pahoin, että onni kääntyisi tulevien appivanhempieni kohdalla.

Larry soitti vanhemmilleen ja kertoi heille, että halu-simme puhua heidän kanssaan kasvotusten eräästä tär-keästä asiasta. Ajoimme paikalle eräänä elokuisena ilta-na, saavuimme perille myöhään ja söimme perinteisen kesäisen aterian – pihvejä, grillattua maissia, suuria me-hukkaita Jerseyn tomaatteja, herkullista persikka piirasta. Larry ja minä istuimme keittiönpöydässä toisiamme vas-tapäätä. Carol ja Lou näyttivät hyvin hermostuneilta mutteivät kuitenkaan pelokkailta. Luulen, että he arve-livat asian liittyvän minuun eikä Larryyn. Lopulta Larry sanoi: ”Meillä on huonoja uutisia, mutta se ei ole syöpä.”

Kakaisin tarinan ulos kurkustani. Larry keskeytti kertomukseni silloin tällöin, enkä saanut sitä kerrottua täysin johdonmukaisesti, mutta nyt se oli ainakin saatu puserrettua ulos, aivan kuin ikävä tikku sormesta.

Carol istui vieressäni. Hän tarttui käteeni, puristi sitä lujaa ja sanoi: ”Sinä olit vielä niin kovin nuori!”

Lou yritti järjestellä uutta, yllättävää tietoa päässään vaihtamalla lakimiesvaihteen päälle. Hän kyseli yksi-tyiskohtia syytteestä, asianajajastani, tuomioistuimesta ja siitä, mitä hän voisi tehdä hyväkseni. Ja että olinko koukussa heroiiniin.

19

Larryn perhe oli sillä lailla hyvällä tavalla nurin-kurinen, että kun jokin pieni asia oli vinossa, meno oli kuin uppoavan Titanicin kannella, mutta todellisen ka-tastrofin iskiessä nämä olivat juuri sellaisia ihmisiä, jot-ka jokainen haluaisi pelastuslautalleen. Olin odottanut katkeria syytöksiä ja hyljeksintää ja sainkin sen sijaan lämpimän halauksen.

Britannia kieltäytyi lopulta luovuttamasta pääpiru Alajia Yhdysvaltoihin ja päästi hänet vapaaksi. Asian-ajajani selitti, että koska Alaji oli nigerialainen, hän oli myös Brittiläisen kansainyhteisön kansalainen ja nautti tietynlaista brittiläisen lainsäädännön mukaista oikeus-suojaa. Nettiä koluamalla selvisi, että hänet tunnettiin Afrikassa varakkaana ja vaikutusvaltaisena liike mies-gangsterina, ja pystyin hyvin kuvittelemaan että hänellä oli varmasti suhteita, joiden avulla hän sai sellaiset epä-miellyttävät pikku kiusat kuin kansainväliset luovutus-sopimukset vaipumaan unholaan.

Lopulta liittovaltion syyttäjänvirasto Chicagossa oli valmis laittamaan tapaukseni eteenpäin. Valmistauduin käsittelyyn kirjoittamalla lausunnon tuomioistuimel-le. Lisäksi avasin sydämeni yhä useammalle ystävälle ja työtoverille ja vetosin heihin, jotta he kirjoittaisivat kir-jeitä, joissa he kertoisivat kuinka kunnollinen ihminen olin ja pyytäisivät tuomaria lieventämään rangaistusta. Pitkään tuntemieni ihmisten lähestyminen, tilanteen

20

tunnustaminen ja avun pyytäminen oli vaikea ja nöy-räksi tekevä kokemus. Saamani vastakaiku sulatti mi-nut täysin: olin kovettanut itseni ottamaan vastaan hyl-jeksintää tiedostaen, että pyynnöstäni kieltäytymiseen oli lukuisia täysin päteviä syitä. Sen sijaan sain vastaa-ni ylitsevuotavaa ystävällisyyttä ja huolenpitoa, ja itkin joka ikistä kirjettä lukiessani, kuvailtiinpa niissä sitten lapsuuttani, ystävyyssuhteitani tai työmoraaliani. Kaik-ki halusivat vaivojaan säästelemättä muotoilla sanoiksi sen, mikä oli heidän mielestään tärkeää ja hyvää minus-sa. Tämä oli täydellinen vastakohta sille, millaisena pi-din itseäni: perin juurin arvottomana.

Yksi parhaista opiskelukavereistani, Kate, kirjoitti tuomarille näin:

Uskon, että hänen päätöksensä sekaantua rikol-liseen toimintaan johtui osittain siitä että hän tunsi olevansa yksin maailmassa ja joutuvansa huolehtimaan itse itsestään. Hänen suhteensa muihin ihmisiin ovat muuttuneet ja syventyneet noista ajoista. Uskon että hän tietää nyt että hä-nen elämänsä kietoutuu yhteen niiden ihmisten elämän kanssa, jotka rakastavat häntä…

Tuomion julistamisen päivä alkoi olla jo käsillä. Kli-see ”se mikä ei tapa, vahvistaa” oli pyörinyt päässäni melkein kuusi vuotta kestäneen odotuksen ajan, mutta

21

nyt jouduin miettimään sanojen takana piilevää to-tuutta –  totuutta, joka useimpiin latteisiin ja kulunei-siin ajatuksiin sisältyy. Olin jakanut itselleni petoksen, paljastumisen, häpeän, taloudellisen ahdingon ja itse aiheutetun eristäytymisen kortit. Tällä kädellä oli aika pirun vaikea voittaa. Kuin ihmeen kaupalla en kuiten-kaan joutunut pelaamaan yksin. Sukulaiseni, ystävä-ni, työtoverini – kaikki nämä hyvät ihmiset olivat kiel-täytyneet hylkäämästä minua huolimatta siitä, kuinka moraalittomasti, holtittomasti ja piittaamattomasti olin käyttäytynyt vuosia sitten ja kuinka uppiniskaisen eris-täytyneenä olin halunnut ongelmaani käsitellä. Ehkä kaikkien näiden ihmisten rakkaus ja pyyteetön halu auttaa todistivat, etten ollutkaan aivan niin toivoton ta-paus kuin minä itseäni pidin. Ehkä jokin osa minusta oli heidän rakkautensa arvoinen.

Lensin jälleen Larryn kanssa Chicagoon ja tapasin asianajajani, Pat Cotterin, päivää ennen tuomion ju-listamista. Toivoimme että tuomio olisi lyhyempi kuin kolmekymmentä kuukautta, ja syyttäjä olikin myötä-mielinen pitkän odotuksen vuoksi. Esittelin Patille asuvaihtoehtoja, jotka olin ottanut mukaani oikeuden istuntoa varten: yksi siisteistä ”luovan johtajan” hou-supuvuistani, sotilaallinen laivastonsininen takkimek-ko, joka oli varmasti konservatiivisin omistamani vaate, ja villi kortti, 50-luvun jakkupuku jonka olin huutanut eBaysta – lämpimän kermansävyinen, golfklubilaisuut-

22

ta henkivä puku jossa oli hillitty sininen ruutukuvio. ”Tämä”, sanoi Pat ja osoitti jakkupukua. ”Haluam-me että muistutat tuomaria hänen omasta tyttäres-tään, siskon tyttärestään tai naapurintytöstä.” En saanut unta tuona yönä. Larry surffaili hotellihuoneen televi-siokanavilla ja päätyi joogakanavalle, jossa mairean ja komean näköinen joogi veteli jalkojaan niskan taakse hypnoottisen kauniilla havaijilaisella rannalla. Olisin antanut mitä tahansa jos olisin saanut olla siellä senhet-kisen olinpaikkani sijaan.

Joulukuun 8. päivänä vuonna 2003 seisoin tuomari Charles Norglen edessä oikeussalissa takanani pieni joukko sukulaisiani ja ystäviäni. Ennen kuin hän julisti tuomion, pidin vielä oman puheenvuoroni.

”Herra tuomari, on kulunut lähes kymmenen vuotta siitä kun tein sekä käytännöllisesti että moraalisesti kat-soen huonoja valintoja. Käyttäydyin täysin itsekkäästi ja ajattelemattomasti, rikoin tietoisesti lakia, valehtelin rakkaille perheenjäsenilleni ja etäännytin itseni oikeista ystävistäni.

Olen valmis ottamaan vastuun teoistani ja hyväk-syn sen rangaistuksen, jonka tuomioistuin katsoo asi-alliseksi minulle langettaa. Olen vilpittömän pahoillani aiheuttamastani harmista ja tiedän, että kohtelette mi-nua oikeudenmukaisesti.

Haluan käyttää tämän tilaisuuden hyväkseni ja kiit-tää vanhempiani, kihlattuani, ystäviäni ja työtovereita-

23

ni, jotka ovat saapuneet tänne tänään ja jotka ovat ra-kastaneet ja tukeneet minua, ja haluan pyytää heiltä anteeksi kaikkea sitä tuskaa, huolta ja häpeää jonka olen heille aiheuttanut.

Herra tuomari, kiitos että huomioitte lausuntoni ja käsittelette tapaukseni.”

Minut tuomittiin viideksitoista kuukaudeksi liitto-valtion vankilaan. Kuulin, kuinka Larry, vanhempani ja ystäväni Kristen nyyhkivät selkäni takana. Minusta oli ihme, että tuomio ei ollut pidempi, ja olin niin uupu-nut kaikesta odottamisesta, että halusin saada asian pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti. Silti van-hempieni tuska tuntui pahemmalta kuin mikään rasi-tus, väsymys tai masennus jonka pitkä odotus oli mi-nulle koko tänä aikana aiheuttanut.

Odotus ei kuitenkaan päättynyt tähän. En vielä tien-nyt, mihin vankilaan minut sijoitettaisiin. Minulla oli vähän samanlainen olo kuin yliopiston hyväksymis-kirjettä odottaessa – voi kunpa pääsisin Connecticutin Danburyyn! Mikä tahansa muu sijainti olisi tehnyt Lar-ryn ja muiden sukulaisten tiheät vierailut täysin mah-dottomiksi. Seuraavaksi lähin liittovaltion naistenvan-kila oli 800 kilometrin päässä Länsi-Virginiassa. Kun liitto valtion šeriffiltä saapui ohut kirje, jossa minun käskettiin ilmoittautua 4. helmikuuta 2004 liittovalti-on rangaistuslaitoksessa, Federal Correctional Institute (FCI) Danburyssa, olin todella helpottunut.

24

Yritin saada asiani kuntoon vuoden poissaoloa var-ten. Olin jo lukenut kaikki Amazonin kirjat vankilas-sa selviytymisestä, mutta ne oli kirjoitettu miehille. Kävin isovanhempieni luona ja yritin olla ajattelemat-ta, että tämä saattoi olla viimeinen kerta kun näin hei-dät. Noin viikkoa ennen kuin minun oli määrä ilmoit-tautua, Larry ja minä tapasimme pienen joukon ystäviä Sixth Streetin Joe’s Barissa East Villagessa ex tempore -läksiäis juhlassa. Paikalla oli kaupungissa asuvia hy-viä ystäviämme, jotka olivat tienneet salaisuudestani ja tehneet kaikkensa auttaakseen minua. Meillä oli haus-kaa – pelasimme biljardia, kerroimme hauskoja juttuja ja joimme tequilaa. Ilta jatkui jatkumistaan – en halun-nut ottaa rauhallisesti, en halunnut rajoittaa juomista-ni, en halunnut olla ilonpilaaja. Ilta vaihtui aamuyöksi ja lopulta joku teki lähtöä. Ja halatessani lähtijöitä juuri niin lujaa ja niin heltymättömästi kuin vain tequilapäis-sään oleva tyttö pystyy, tajusin yhtäkkiä että nämä to-siaan olivat hyvästit. En tiennyt, milloin näkisin ystävä-ni seuraavan kerran tai millainen minä olisin sitten kun tuo aika koittaisi. Aloin itkeä.

En ollut koskaan itkenyt kenenkään muun kuin Larryn edessä. Mutta nyt itkin, ja ystävänikin alkoivat itkeä. Meidän on täytynyt näyttää aivan sekopäisiltä, kymmenkunta ihmistä parkumassa baarissa East Villa-gessa kolmen aikaan aamulla. En pystynyt lopettamaan. Itkin itkemistäni ystäviä hyvästellessäni. Se kesti ikui-

25

suuden. Rauhoituin hetkeksi ja käännyin sitten toisen ystävän puoleen ja aloitin nyyhkimisen uudelleen. En osannut tuntea häpeää, olin vain aivan hirveän surul-linen.

Seuraavana päivänä pystyin hädin tuskin näkemään itseäni peilistä punaisiksi pingispalloiksi muuttuneilla silmilläni. Näytin hirveämmältä kuin koskaan. Mutta oloni oli hiukan parempi.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun asianajajani Pat Cotter lähetti valkokaulustyöläisen vankilaan. Hän antoi minulle seuraavat neuvot: ”Piper, luulen että si-nulle tulee olemaan vankilassa vaikeinta paskantärke-ät säännöt, joiden toteuttamista valvovat paskantärkeät ihmiset. Soita minulle jos joudut hankaluuksiin, äläkä hanki sieltä ystäviä.”