Viimeinen tuomio on Michelangelon vuosina 1537–1541 maalaama fresko Sikstuksen kappelissa, Vatikaanissa. Freskon keskellä Kristus istuu valtaistuimellaan apostolien ja muiden pyhimysten ympäröimänä. Hänen tuomionsa on niin kauhistuttava, että hänen oikealla puolella istuva Maria kääntää katseensa muualle. Kristuksen vasemmalla puolella autuaat nousevat taivaaseen, kun taas oikealla puolella kadotukseen tuomitut putoavat syvyyksiin, missä alamaailman lautturi Kharon soutaa heitä Haadekseen.[2]

Aiheen kuvausVuonna 1533 paavi Klemens VII pyysi Michelangeloa koristamaan Sikstuksen kappelin suurta alttariseinää. Viisi vuotta aikaisemmin Rooma oli joutunut Kaarle V:n joukkojen ryöstämäksi. Elettiin myös aikaa, milloin Lutherin uskonpuhdistus  alkoi levittäytyä. Paavi halusi muistuttaa maalauksella Jumalan rangaistusta ihmisten synneistä.[3]Michelango aloitti työnsä vasta paavi Paavali III käskystä vuonna 1535.[4] Töiden alta jouduttiin hävittämään vanhempia freskoja sekä muuraamaan umpeen kaksi alttarin yläpuolella ollutta ikkunaa. Seinää kallistettiin sisäänpäin, ettei pöly voisi laskeutua siihen.[4] Michelangelo työskenteli freskon parissa seitsemän vuotta. Jo töiden alkuvaiheessa hän sai kritiikkiä alastomista ihmishahmoista. Yksi kritiikin esittäjistä oli paavin seremoniamestarina toiminut Biagio Da Cesena. Michelangelo maalasi oikeaan alakulmaan Minoksen, Helvetintuomarin. Lihava, aasinkorvainen hahmo, jota käärme puree nivusista, kuvasi aikalaisten mielestä juuri Cesenaa. Kerrotaankin, että Cesena oli kannellut asiasta paaville, joka oli vastannut toimivaltansa päättyvän helvetin porteille.[3]

Freskon keskellä Jeesuksen vasemmalla puolella apostoli Bartolomeus kannattelee nyljetyn ihmishahmon nahkaa. Väitetäänkin, että tämä on Michelangelon omakuva.[1]

Alastomuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeinen tuomio esiteltiin 31. lokakuuta vuonna 1541 ja se aiheutti heti närää kirkonmiehissä alastomilla ihmishahmoillaan.[3] Michelangelon kuoleman jälkeen vuonna 1564 paavi Pius IV määräsi Daniele da Volterran peittämään Trentonin kirkolliskokouksen määräyksiä mukaillen freskon alastomat mieshahmot.[3][2] Freskon entisöintivalmistui vuonna 1993. Entisöinnissä kävi ilmi, että muun muassa Jeesuksen lannevaate on itse Michelangelon maalaama. Entisöinnin aikana poistettiin osa lannevaatteista.[1][5]

Giovanni Arnolfini ja hänen vaimonsa on varhaisen hollantilaisen maalarin Jan van Eyckin öljyvärimaalauspuulle vuodelta 1434. Muotokuva tunnetaan useilla nimillä, kuten Arnolfinin häät. Maalaus on nykyisin National Galleryssa Lontoossa, jonne se ostettiin vuonna 1842. Teos on länsimaisen taidehistorian tunnetuimpia maalauksia.

Maalauksen arvellaan olevan muotokuva Giovanni Arnolfinista ja hänen vaimostaan, mahdollisesti kuvattuna heidän kotonaan Bruggessa. Arnolfinin puoliso maalauksessa olisi parikymmenvuotiaana 1433 kuollut Costanza Trenta, tai Arnolfinin mahdollinen toinen vaimo, jota asiakirjat eivät kuitenkaan vahvista. Edellisessä tapauksessa kaksoismuotokuvassa olisi kyse vuotta aiemmin kuolleen vaimon muistoksi tehdystä maalauksesta.

Maalauksessa on tarkasti kuvattuja yksityiskohtia, kuten kuusihaarainen kynttiläkruunu ja koristeltu peili. Peilin yläpuolella on kirjoitus ”Johannes de Eyck fuit hic” (Jan van Eyck oli täällä) ja vuosiluku 1434.

Vertauskuvia Taiteilija on kuvannut maalauksessa erilaisia esineitä, joilla on vertauskuvallinen merkitys. Esimerkiksi tuolin selkämyksen Pyhän Margareetan muotokuva on raskauden ja synnytyksen suojelija. Puolisoiden jaloissa oleva pieni koira kuvaa eri tulkintojen mukaan joko uskollisuutta, onnellista avioliittoa tai intohimoa, joka osoittaa pariskunnan halua saada lapsi. Naisen valkea päähine on puhtauden vertauskuva. Joidenkin tulkintojen mukaansandaalit lattialla kuvaavat tilanteen arvokkuutta: jalkineiden ottaminen pois on merkinnyt paikan kunnioittamista.

Pariskunnan asema maalauksessa näyttää heijastavan aikansa sukupuolirooleja. Vaimo on kuvattu maalauksen kodinpuoleisella sivustalla ja mies lähellä ulkopuoliseen maailmaan avautuvaa ikkunaa. Giovanni katsoo eteenpäin ja hänen vaimonsa kuuliaisesti miestään.

Tulkintoja Joidenkin mielestä kyseessä on kihlaus. Arnolfini nostaa kättään, mahdollisesti vannoakseen kihlavalaa tai tervehtiäkseen ovesta tulevia vieraita, jotka heijastuvat peilistä. On myös esitetty, että kyseessä oli lahja Arnolfinin perheelle Italiaan, joka osoittaisi lahjan antajan vaurautta. Tämän vuoksi maalauksen pariskunta olisi pukeutunut kalliisiin talvivaatteisiin. Taidehistorioitsija Erwin Panofsky esitti 1934, että kyseessä oli salainen avioliitto. Todistajana olisi ollut taustan peilistä heijastuva taiteilija, jota ei ole kuvattu maalaamassa. Siksi taiteilijan signeeraus olisi juuri taulun keskellä.

Muistomaalaus Margaret Koster on esittänyt, että kyseessä on muistomaalaus kuolleesta vaimosta, joka on mahdollisesti menehtynyt lapsivuoteeseen. Hän on esittänyt seuraavia perusteluja.

Ajan hautamuistomerkeissä on kuvattuna vastaavanlaisia pariskuntia elämänsä tärkeimmässä tilanteessa.

Ajalta tunnetaan naisten hautamuistomerkkejä, joissa on kohteen kokonaisuudessaan esittävä muotokuva ja hänen jaloissaan koira ikään kuin seuralaisena ikuisuudessa.

Giovanni on mustassa suruasussa ilman koristeita, kun taas hänen vaimonsa on kuvattu valossa.

Kruunussa on yksi palava kynttilä ja sitä vastapäätä oikealla yksi sammunut kynttilä. Yhden kynttilän sytyttämisen päivällä on katsottu olleen häätapa, kun taas Koster tulkitsee sen kuoleman vertauskuvaksi.

Monissa muissa aikakauden häämaalauksissa morsiamen hiukset ovat olleet vapaana kuvaten neitoutta. Täten kyse olisi jo solmitun liiton vahvistuksesta eikä hääkuvauksesta.

Puulattia on koruton, vaikka muissa ajan maalauksissa lattia esitetään esimerkiksi kaakelein koristeltuina.

Vuodetta kuvattiin hollantilaisissa maalauksissa synnyttäneen äidin tai kuolleen yhteydessä.

Raskautta suojeleva pyhä Margareeta on kuvattu harvinaisesti lohikäärmeen uhkaamana.

Penkin koristekaiverruksena on irvistävä hirviöhahmo tavanomaisen leijonanpää-koristeen sijasta.

Peili on ajan maalauksissa usein kuoleman vertauskuva.

Peilin koristekuvat esittävät kuolemaa edeltävää ja kuoleman jälkeistä aikaa, ja edelliset on kuvattuna Arnolfinin puolella maalausta ja jälkimmäiset Trentan.

Maalausta tutkittaessa on havaittu, että koiralle ei ole pohjahahmottelua. Peili on ollut alun perin pienempi ja kahdeksankulmainen eikä kymmenkulmainen. Koster ehdottaa, että Trenta kuoli maalauksen teon aikana tai kyse on ollut tavallisista muutoksista suunnitelmiin. Pienempänä kuvattu peili olisi tehnyt tilaa taiteilijan signeeraukselle.

Arnolfinin käsi on Kosterin mielestä suunnattu enemmän hänen vaimoaan kuin mahdollista valaa todistavaa silminnäkijää kohti.

Arnolfini oli alun perin kuvattu pitämässä vahvempaa otetta vaimonsa kädestä. Toteutuneessa maalauksessa puolison käsi näyttää Kosterin mielestä valuvan pois hänen miehensä ulottuvilta.

Yövartio (maalaus)Yövartio (holl. De Nachtwacht) on Rembrandt Harmenszoon van Rijnin tunnetuimpiin kuuluvan maalauksen tavallinen nimi. Maalauksen oikeampi nimi olisi Frans Banning Cocqin ja Willem van Ruytenburchin seurue taiKapteeni Coqin ja hänen seurueensa ryhmämuotokuva. Maalaus on esillä Hollannin RijksmuseumissaAmsterdamissa, ja se on museon maineikkain maalaus. Maalaus on valmistunut 1642, ja sen koko on 363 × 437 cm.

Maalauksessa olevien henkilöiden nimet on selvitetty ja pystytty yhdistämään luetteloon, joka tehtiin 1715 maalausta valmisteltaessa.[1]

Keskeisiä tekijöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maalauksen maineen taustalla on kolme tekijää: sen valtava koko (363 × 437 cm), valon ja varjon vaikuttava käyttö sekä liikkeen ilmentäminen perinteisesti staattisessa sotilaallisessa muotokuvassa.

Maalaus valmistui 1642, Hollannin maalaustaiteen kultakauden huippuvaiheessa. Se kuvaa eponyymiä seuruetta, Amsterdamin kaartilaisia, joiden tehtävänä oli suojella kaupunkia espanjalaisilta. Seurue on lähdössä liikkeelle kapteeni Frans Banning Cocqin (yllään musta asu ja punainen vyö) ja hänen luutnanttinsa Willem van Ruytenburchin johtamana. Rembrandt käyttää valoa hyvin tehokkaasti ja johtaa katseen ryhmässä oleviin kolmeen keskeisimpään hahmoon, jotka ovat kaksi miestä keskellä (joista maalaus on saanut alkueräisen nimensä) ja pieni tyttö keskellä vasemmalla taustalla. Heidän takanaan seurueen lipunkantaja Jan Visscher Cornelissen.

Rembrandt on esittänyt maalauksessa musketöörien perinteistä symboliikkaa hyvin luontevasti: keltapukuinen tyttö taustalla on tärkein symboli. Hän on itse eräänlainen symboli: kuolleen kanan koivet hänen vyössään edustavat musketöörejä, kanan takana oleva pistooli viittaa 'apilaan' ja hänellä on kädessään sotilaiden malja. Hänen edessään olevalla miehellä on kypärä, jossa on tammenlehti, perinteinen musketööriaihe. Kuollut kana on myös tarkoitettu edustamaan voitettua vihollista. Keltainen väri yhdistetään usein voittoon.

Ohjaamassaan dokumenttielokuvassa Rembrandtin syytös Peter Greenaway analysoi niin itse maalausta kuin sen taustalla olevia tapahtumiakin.[2]