2 / 2 0 0 5

I L M A I L U L A I T O K S E N A S I A K A S L E H T I

K

���������������

iitotie���������������������������������

���������������������

�����������������������������������

������������������������������

����������

Teksti: Nina Pinjola • Valokuvat: Marja Helander

Taiteilija Tuula Lehtinen &

Taidegraafi kko Tuula Lehtinen uskaltaa kysyä oleellisia, kuten miksi taide muuttuu oikeaksi vasta, kun se on todennettu tie-teellisesti? Tai miksi taide ei enää tutki maailmaa vaan itseään?

Taiteilija Tuula Lehtinen avaa Tampereen keskustassa si-

jaitsevan vanhan tiilimakasiinitalon oven ja pyytää vieraat

sisään. Hän on pyyhältänyt koko päivän kiireissään. Päi-

visin taiteilijaa työllistää tilausmosaiikkityö, iltaisin ja vii-

konloppuisin Lehtinen valmistaa töitä Göteborgissa pidet-

tävään yksityisnäyttelyynsä sekä valmistautuu tanskalaisen

graafi kkojärjestön 30-vuotisjuhlanäyttelykiertueelle, johon

mukaan ovat lähdössä myös Jim Dinen ja George Base-

litzin kaltaiset huippunimet. Kiireestä huolimatta taiteilija

näyttää vain nauttivan kaikesta tohinasta ympärillään.

– Taiteilijan ammatin valitseminen ei ole helppo tie

ja töitä saa tehdä paljon, mutta en ole koskaan kuvitel-

lutkaan että taide ja vapaus kuuluisivat yhteen, Lehtinen

sanoo realistisesti.

Tuula Lehtinen ei sovi perinteisen suomalaisen naistai-

teilijan muottiin monessakaan mielessä. Jo ensi silmäyk-

sellä huomaa, että hänen ateljeensa toiminta muistuttaa

taidetehdasta. Yksi avustaja vedostaa grafi ikkatöitä, toi-

nen pienii suojalasit päässä mosaiikkeja sopivankokoi-

siksi. Kaikkiaan työntekijöitä on tällä hetkellä neljä, eikä

Lehtinen näe mitään outoa siinä, ettei esimerkiksi vedosta

itse omia töitään.

– Kun ensimmäinen vedos on valmis, oma osuuteni on

tehty. Loppuhan on pelkkää toistoa, hän selittää. Vaikka

Lehtinen on koulutukseltaan metalligraafi kko, hän käyttää

töissään rohkeasti eri tekniikoita. – Jos en osaa tehdä jota-

kin itse, etsin jonkun, joka osaa.

Yrittäjähenkisyys on peruja vanhemmilta. Tuulan äiti piti

Tampereella leninkiliike Aino Lehtistä, jossa myytiin äidin

tekemiä omia mallistoja. Myös isällä oli oma yritys.

– Taiteilijan odotetaan edelleen olevan mieluummin

vähän boheemi ja menninkäinen. Monia varmaan ärsyt-

tää, ettei minua voi kategorisoida, mutta minun on teh-

tävä niin kuin koen itselleni sopivaksi, Lehtinen toteaa ja

esittelee ohimennen asunnon yläkerrasta alakertaan poi-

kenneen aviomiehensä, ruotsalaisen kuvataiteilija Tomas

Byströmin.

ONKO RUMUUDEN NÄKEMINEN ÄLYKKYYTTÄ?

Uran valinta oli selvä siitä lähtien, kun Tuula-tyttö tajusi

13-vuotiaana, että hän osaa piirtää.

– Minulla ei ole ollut muita vaihtoehtoja. Tein jo kou-

lussa opettajille muotokuvia ja pidin näyttelyitä.

Vuonna 1976 Lehtinen pääsi Suomen Taideakatemian

Kouluun, mutta huomasi yllätyksekseen eroavansa muis-

ta taideopiskelijoista, sillä hän piti esittävästä taiteesta ja

kaikesta kauniista.

– Eihän se käynyt, kun vallalla oli modernistinen suun-

taus. Taidepiireissä kaunista pidettiin valheellisena ja väi-

Ilmassa oleellisia kysymyksiä

26

tettiin, että maailma on pohjimmiltaan ruma ja siksi ruman

kuvaaminen on älykkäämpää kuin kauneuden. Opiske-

lusta tuli minulle vaikeaa aikaa, sillä minusta maailma oli

sekä kaunis että ruma, eikä rumuus ollut aina realismia.

Huolimatta koulun painostuksesta kauneus ja erilaisuus

olivat ja pysyivät Lehtisessä. Hänen uusimman näyttelynsä

nimi Pretty Things kertoo kauneudesta, ja kauniita hänen

työnsä ovatkin.

Lehtinen on menestynyt kulkemalla omaa tietään ja saa-

nut muun muassa Valtion taidepalkinnon vuonna 1984 ja

Taidegraafi kot-palkinnon vuonna 1996. Hän on pitänyt

lukuisia näyttelyitä Suomessa ja ulkomailla.

MITEN TAIDE LIITTYY LENTÄMISEEN?Taiteilijaksi Lehtinen matkustaa paljon, sillä näyttelyiden

lisäksi hän opettaa Norjan Bergenissä sijaitsevassa taide-

koulussa grafi ikan opiskelijoita kerran vuodessa, muuta-

man viikon kerrallaan. Lentämisestä on tullut arkea, joten

matkojensa aikana Lehtinen pääasiassa nukkuu tai lukee.

Mutta on lentäminen hänelle muutakin: Vuonna 1989 Leh-

tinen teki Ilmailulaitokselle Lentokenttä-nimisen taidete-

oksen, ja nyt taiteen tekeminen lentämisestä pyörii jälleen

hänen mielessään.

– Ostin isälleni 80-vuotislahjaksi lennon pienkoneella.

Kurvatessamme lentoasemalle isäni sanoi, että tuonne ette

kyllä häntä saa. Mutta kun äitini kiipesi edeltä nelipaikkai-

seen koneeseen, isän ei auttanut muu kuin mennä perässä,

Lehtinen kertoo huvittuneena.

– Lentokokemus osoittautui lopulta ikimuistoiseksi. Sa-

malla tavoin kuin polkupyörällä ajaessaan tuntee jokaisen

kadussa olevan töyssyn ja autolla ajettaessa taas ei, pien-

koneella lentäminenkin on ihan toista kuin matka isolla

lentokoneella. Kokemus oli upea, taiteilija kuvaa.

Lehtinen otti pienkoneen ikkunasta käsin valokuvia ja

ne ovat odottamassa sitä hetkeä, jolloin taiteilijalla on ai-

kaa työstää niistä jotakin taiteeseensa.

– Vielä en tiedä, mitä tuosta kokemuksesta syntyy, mutta

jotakin ihan varmasti.

PITÄÄKÖ TAITEILIJAN OLLA MEDIASEKSIKÄS?

Ennen kuin paneutuu jälleen lentämiseen, Lehtinen tekee

luvatut tilaustyöt. Viimeisen vuoden aikana taiteilija on

alkanut nähdä luonnossa, esimerkiksi pilvien reunoissa

mosaiikin väriskaaloja. Syykin selviää: Tampereen Finlay-

sonin pikkupalatsin uima-allasalueen päätyseinää ja nel-

jää pilaria kiertävät taidokkaat mosaiikkityöt. Eksoottinen

puutarha kukkineen ja lintuineen on herännyt eloon.

– Työn nimi on Leilan puutarha talon omistaja ja työn

tilaaja Leila Parhankankaan mukaan, Lehtinen kertoo ja

ohjeistaa samalla kahta mosaiikkityötä tekevää työnteki-

jäänsä. Heille piti opettaa kaikki alusta asti. Kauneuden

ja kädentaitojen aika ei ole vieläkään tullut. Lehtinen pa-

hoittelee, että nykyajan taidekouluista valmistuvat osaavat

hädin tuskin enää piirtää.

– Kaikki häärivät kameran ja videon kanssa. Esimerkiksi

muutama vuosi sitten Norjan Bergenissä kukaan oppilais-

ta ei maalannut. Taidelehdetkin ovat muuttuneet rumiksi,

koska visuaalisesti kaunis tuomittaisiin populistiseksi, ko-

siskelevaksi ja helpoksi.

Lehtisen mukaan nykyajan nuorille taideopiskelijoille

korostetaan ennen kaikkea imagon luomista.

– Sanotaan, että sinun on oltava mediaseksikäs ja valmis

tekemään mitä tahansa, koska pinnalle halajavia on niin

paljon. Siksi taiteesta tulee kikkailua, jolla ei ole syvem-

pää merkitystä. Uran edistäminen on itsetarkoitus, jonka

rinnalla taiteen syvin olemus ja sisältö unohtuvat.

UNOHTIKO TAIDE TARKOITUKSENSA?Lehtinen ei toden totta kuulu niihin tuppisuisiin taiteili-

joihin, jotka jättävät töidensä ja taiteen tilan analysoinnin

suosiolla väliin. Yrittäjän ja taiteilijan lisäksi Lehtisestä

löytyy opettaja, jonka on selvästi täytynyt pohtia asioita

voidakseen myös opettaa niitä.

– 1800-luvulla ja sitä ennen taiteilijat kuvasivat maa-

ilmaa. Nyt taiteen tekeminen on muuttunut taiteen ana-

lysoinniksi. Taiteen avulla siis tutkitaan taidetta eikä maa-

ilmaa.

Mitä järkeä siinä sitten on? Eikö taiteen lähtökohtana

ole kautta aikojen ollut nimenomaan se, että taiteilija kri-

tisoi ja näkee asiat toisin, eikä mene valtavirran mukana?

Siinäpä se, Lehtinen innostuu ja jatkaa:

– Nykyään taiteilijat ovat todella kilttejä, eivätkä protes-

toi yhtään. Protesteja, esimerkiksi ulostetaidetta, julkaise-

vat Kiasman kaltaiset auktoriteetit. Eikö se olekin hassua,

että protesti tehdään tilauksesta, auktoriteetin hoteissa,

palkkaa vastaan? Onko taiteilijoista tullut palkkatyöläisiä

ja kuraattorien sylikoiria? Lehtinen kysyy rohkeasti ja jat-

kaa taiteen nykytilan analyysiä:

– Postmoderni vanhoista töistä lainaaminen tuli val-

litsevaksi ilmiöksi maailmalla 1960-luvulla ja Suomessa

1980-luvulta lähtien. Alun perin lainaaminen oli protesti

modernismia vastaan, mutta nyt lainaaminen on vain de-

koratiivista ilottelua, jossa vanhoista töistä tuttuja element-

tejä liitetään omiin töihin visuaalisista syistä, eikä ideo-

logian takia. Kapinallisesta postmodernismista on jäänyt

jäljelle pelkkä tyhjä kuori.

Lehtisen mukaan osasyynä taiteen kriisiin on myös hen-

kilökultin vahva nousu.

– Taiteilijan päämääränä on nykyään luoda jotain

kummallista, ja taide on irtautunut inhimillisistä ilmiöis-

tä ja elämästä. Siitä on tullut oma kuplansa, jolla ei ole

luontevaa suhdetta ympäristöönsä. Jotta taide ei jäisi vain

omassa maailmassaan toimivaksi ilmiöksi, taiteen hank-

kiminen julkisiin tiloihin, ihmisten keskelle, onkin äärim-

mäisen tärkeää.28

MIKSI TAITEESTA TEHDÄÄN TIEDETTÄ?Viime aikoina otsikoihin ovat nousseet taiteen tohtorit.

Lehtinenkin on mukana TaiKin tohtorikoulutusohjelmassa,

mutta kertoo yllättäen menettäneensä uskonsa tutkimus-

työhön. Hän ei sinänsä vastusta tutkimusta ja myöntää,

että on olemassa monia asioita, joita voi tutkia järkevästi

– mutta:

– Monissa tutkimuksissa taiteilija tutkii itse itseään. Mitä

muuta hyötyä siitä on kuin että taiteilija saa tohtorin arvon-

sa? Miksi taiteen pitää olla tiedettä ollakseen hyväksyttyä

ja uskottavaa? Onko taiteilija taiteilijana parempi, jos hän

on tohtori? Miksi visuaalisuus ei ole enää itsessään uskot-

tavaa vaan kaikkeen pitää sotkea tiede?

Lehtisen mukaan 1970-luvulla taide oli työtä, 1980-lu-

vulla tuotemerkkejä tehtaillutta bisnestä ja 1990-luvulla

taiteesta tuli lopulta tutkimustyötä ja tiedettä.

– Miksei taide voisi yksinkertaisesti olla vain taidetta?

Miksi se muuttuu oikeaksi vasta, kun se on todennettu

tieteellisesti? Taide on itsetuntokriisissä, jos emme enää

osaa nähdä ilman tulkkia ja meidän on pakko tukeutua

tieteeseen.

Lehtinen suhtautuu kriittisesti myös taide-eliittiin, joka

määrittelee ja kertoo suurelle yleisölle, mitä on nykytaide,

mikä on arvostettavaa ja hienoa.

– Silloin taiteesta tulee helposti tylsää ja kirjallista, eli-

tistisen älykästä pienten piirien hupia. Taiteilijoilla pitäisi

olla enemmän valtaa, jotta taidemaailmalle ei kävisi niin

kuin yksipuolistuneelle tv-bisnekselle. Ruotsissa monipuo-

lisuus toteutuu Suomea huomattavasti paremmin, toritaide

kukoistaa korkeataiteen rinnalla. Meillä yritetään tehdä

kaikki yhdellä ja samalla tavalla.

Lehtisen mielenkiinto kohdistuu myös siihen rajaan, jol-

la erotetaan toisistaan korkeataide ja populaaritaide.

– Miksi tietynlainen estetiikka on parempaa kuin joku

toinen? Minkä yhteiskuntaluokan tai kenen taideihanteis-

ta on kyse?

MITÄ TAITEILIJAN TULEE TAI EI TULE TEHDÄ?

Lehtiselle itselleen taide on ennen kaikkea tutkimusmat-

ka itseen.

– Tarkkailen sitä, mitä odotan itseltäni.

Ensimmäinen, vuonna 1997 valmistunut kukkamaalaus,

oli käänteentekevä työ.

– Rikoin ensimmäisessä kukkamaalauksessani kahta

tabua: paitsi että maalasin kauniita kukkia, kopioin nii-

den yksityiskohdan hollantilaisesta maalauksesta. Eihän

sellaista voi tehdä, koska taiteen tulee olla uniikkia! Mutta

minä koin lopultakin olevani tarpeeksi vanha, jotta voin

tehdä mitä haluan.

Lehtinen odotti haukkuja, mutta yllättäen hänen maa-

lauksiaan pidettiin piristävinä.

– Etsin omia rajojani, sitä kohtaa, jossa jokin pieni ääni

pääni sisällä sanoo, että noin ei voi eikä saa tehdä – ja

sitten rikon tuon rajan. En halua alistua päässäni oleviin

esteisiin siitä, mitä taiteilijan tulee tai ei tule tehdä.

Lehtinen sanoo, että vasta vapauduttuaan auktoritee-

teista, hän kokee näkevänsä todellisuutta.

– Esimerkiksi henkilöpalvonta estää näkemästä maail-

maa sellaisena kuin se on. On rehellistä kyetä näkemään

Rembrandtin kaltainen mestarikin vain ihmisenä. Jos ei ole

itselleen rehellinen, ei ikinä pysty tekemään mitään, joka

puhuttelee myös muita.

Lehtisen töissä posliiniastioista tutut

kukat ovat löytäneet tiensä isoille

tyynymäisille pinnoille ja fl aamilaisten

mestarimaalareiden maisemat nousevat esiin

pulleista kukkakuviollisista raameista, jotka

näyttävät kipsiltä, mutta ovatkin topattuja

kangastyynyjä. Taiteilija selvästi leikkii

erilaisilla mielikuvilla ja ihmisten päässä

olevalla visuaalisella kartalla – joka johtaa

katsojan harhaan.

– Lainaan elementtejä sisustuksesta.

Venytän taiteen ja arjen estetiikan välille

luotuja rajoja.

29