Upload
others
View
3
Download
0
Embed Size (px)
Citation preview
Kertojan
epäluotettavuus
Sisäistekijän kritiikki
20.9.2016
Sari Salin
Tom Kindt ja Hans-Harald Müller: The Implied Author (2006):
- teos kritisoi Boothin sisäistekijän käsitettä
- se on hämärä, koska se on
1) kompromissiin perustuva: Booth ei voinut sivuuttaa uuskritiikin oppeja tekstin autonomiasta, vaikka oli kiinnostunut tekijän intentiosta
2) kaksijakoinen: viittaa yhtä aikaa sekä abstraktiin konstruktioon (jonka lukija luo) että kirjailijaan
Kaksijakoisuus: sisäistekijä on Boothin määritelmässä yhtä aikaa sekä
- tekstuaalinen, suoraan tekstistä pääteltävä tekstin kokonaisuus tai tekstin kokonaismerkitys että
- epämääräinen, vaikeasti käsitettävä ihmisenkaltainen abstraktio
Booth ei koskaan selventänyt tätä kaksijakoisuutta
Kindt ja Müller: edelleen käsitteen tekee hämäräksi se, että
- vaikka Booth korosti, että sisäistekijä on erotettava tekijästä, hän ei koskaan selventänyt sisäistekijän ja tekijän suhdetta tai sitä, miten ne erotetaan toisistaan?
- Booth huojui kahden vaiheilla: toisaalta sisäistekijä oli kirjailijan luoma kuva itsestään, toisaalta lukijan luoma kuva tekstin kirjoittajasta
- Booth ei koskaan määritellyt, miten lukija rekonstruoi sisäistekijän tekstissä, miten lukija havaitsee epäluotettavuuden ja miten hahmottaa sisäistekijän ”normit ja arvot”
Kindt & Müller: Booth erotti kaksi intentiota:
• Mahdollisen intention, jonka voi päätellä
kirjailijan kirjeistä, päiväkirjoista yms.
• Todellisen intention, jonka lukija voi päätellä
tekstin pohjalta
Huom. Booth antoi tärkeämmän merkityksen
lukijan päättelylle kuin biografiselle aineistolle
The Rhetoric of Fiction vs narratologia
• Sisäistekijän käsite on herättänyt paljon kiihkeitä
kannanottoja puolesta ja vastaan
• Klassisen narratologian edustajat Gérard
Genette ja Mieke Bal torjuvat sisäistekijän
• Genette: sisäistekijän käsite ei kuulu
narratologian piiriin vaan yleisemmin poetiikkaan
(Narrative Structure Revisited, 1988: 37)
• Narratologia ei usko ”äänettömään ääneen”
• Huojuntaa Rimmon-Kenanin Kertomuksen
poetiikassa: kieltää ensin (s. 112-113)
sisäistekijän tarpeellisuuden, mutta ironisen
romaanin yhteydessä turvautuu siihen (s. 128) ja
esittää myös pätevän määritelmän:
”[- -] sisäistekijä on syytä hahmottaa
konstruktioksi, jonka lukija päättelee ja kokoaa
kaikista tekstin aineksista” (s. 111).
- Rimmon-Kenanin määritelmä kieltäytyy
vetoamasta tekijän intentioon ja korostaa lukijan
tulkitsevaa panosta
• Seymour Chatman on puolustanut sisäistekijää ja
luonut kaunokirjallisen kerronnan
kommunikaatiota kuvaavan mallin, joka
tunnetaan nimellä ”Boothin-Chatmanin malli”
(Story and Discourse, 1978):
RA> [ I author> (Narrator)>(Narratee)> I reader ] > RR
(RA= real author, I= Implied, RR= real reader)
• Wolfgang Iser loi sisäislukijan (käsitteen (The
Implied Reader, 1974)
• Eniten sisäistekijän käsitettä on (n. vuosina
1997–2000) kritisoinut Ansgar Nünning:
sisäistekijä on hämärä, sekava, vaikeaselkoinen
käsite, ”antropomorfinen aave”
• Määritellyt epäluotettavan kertojan
turvautumatta sisäistekijän käsitteeseen
>
Nünning: epäluotettavan kertojan
määritelmä
”Unreliable narrators are thus those whose
perspective is in contradiction to the value and
norm system of the whole text as well as to that
of the reader" (Nünning 1997: 107.)
Epäluotettavia ovat ne kertojat, joiden
perspektiivi on ristiriidassa koko tekstin sekä
lukijan arvojen ja normien kanssa.
• Nünning: kognitiivinen lähestymistapa
• opastaa lukijaa epäl. kertojan havaitsemisessa ja tulkitsemisessa
> Epäluotettavuuden tekstuaaliset ja kontekstuaaliset signaalit
Tekstuaaliset signaalit kertovat ristiriidasta kertojan ja muun teoksen antaman informaation välillä (teoksen normit)
Kontekstuaaliset signaalit kertovat ristiriidasta lukijan ja kertojan arvojen ja normien välillä (moraali, tieto maailmasta)
Nünning: Ristiriita epäluotettavuuden
signaalina
Toisin sanoin: jotta kertojan voisi tulkita epäluotettavaksi, vaaditaan jokin ristiriita
– tekstuaalisella tasolla: tekstuaalinen signaali tai
– kontekstuaalisella (tekstin ulkoinen konteksti) tasolla, lukijan ja kertojan arvojen ja normien välillä: kontekstuaalinen signaali (käsitellään tarkemmin 27.9.)
• Nünning korostaa lukijan panosta: ristiriita saa lukijan epäilemään kertojan näkemystä
• Esimerkkejä tekstuaalisista signaaleista >
Tekstuaalisia signaaleja
• Ristiriita kertojan raportoinnin ja henkilön repliikin antaman informaation välillä – Esim. Pitkän päivän ilta: Stevens ei kuvaa tunteitaan
lainkaan, mutta toinen henkilö huomauttaa, että Stevens itkee
• Ristiriita kahden eri kertojan antaman infon välillä – Esim. Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän,
Kontio: Uumen
• Kertojan tekstin sisältämät epäloogisuudet ja lipsahdukset – Esim. Korpelan väite-negaatio: >
Korpela: väite-negaatio kertojan
epäluotettavuuden signaalina
Tohtori Finckelman, 1952
Ja niin minä alan, kirjoitan elämäni tarinan, teen
sen varoitukseksi muille kuten rehellinen mies
tekee. Tulen kertomaan kaiken kaunistelematta,
tarkalleen niin kuin todellisuudessa tapahtunut
on, kerronpa jos itseni tunnen monet seikat
todellisuutta tarkemminkin vain osoittaakseni,
miten rehellinen olen. (S. 6.)
Jorma Korpela: Tohtori Finckelman
Moni on kakku päältä kaunis... Noin ajattelin hänet
nähdessäni ensi kertaa. Erehdys! Hän oli kaunis
sisältäkin, kuten tulin myöhemmin huomaamaan.
Ja sitäpaitsi: ei hän päältäpäin kaunis ollutkaan,
jos nyt ei rumakaan, ei, sitä hänestä ei voinut sanoa
missään tapauksessa kukaan muu kuin kilpaileva
kanssasisar. "Eihän tuo nyt ole paljon minkään
näköinen", olisi näet joku sellainen hänestä hyvinkin
voinut sanoa. Mutta se olisi ollut mielekästä,
tuollainen puhe, perin naisten tapaista kyllä. Sillä
vilpitön käsitykseni on vieläkin, että hän oli
ennemminkin kaunis kuin ruma. (S. 113–114.)
Epäl. kertoja: luokitteluja
Perusjaottelu: faktuaalinen ja moraalinen
epäluotettavuus (Cohn)
- vrt. Nünning: epistemologinen ja moraalinen
- faktuaalisesti epäl. kertoja voi olla tietämätön
tai sitten vääristellä tahallaan (valehdella)
- ongelma: moraalinen vajavuus johtaa
faktuaaliseen epäluotettavuuteen
Kuusi epäluotettavan kerronnan tyyppiä
Phelan, James 2005: Living to Tell
about It. A Rhetoric and Ethics of
Character Narration. Ithaca and
London: Cornell University Press.
Kolme akselia, kaksi tapaa (3x2=6)
Phelanin mukaan kertojan epäluotettavuutta esiintyy kolmella akselilla:
1. Eettisellä (axis of values/ethics; regard)
2. Faktuaalisella (axis of facts/events; report)
3. Havaintoa ja tietoa koskevalla akselilla (axis of knowledge/perception; read)
Epäluotettava kertoja voi toimia kuhunkin akseliin nähden kahdella tavalla, eli kertoja voi arvostaa (regard), raportoida (report) tai havaita (read) asioita: >
1. Puutteellisesti (under-) tai
2. Väärin tai ei lainkaan (miss-)
Kertoja voi siis
1. Arvostaa puutteellisesti (underregard)
2. Raportoida puutteellisesti (underreport)
3. Havainnoida puutteellisesti (underread)
4. Olla arvostamatta (missregard)
5. Olla raportoimatta (missreport)
6. Olla havainnoimatta (missread)
Phelanin typologian hyödyt?
• Ei luokittele kertojia, vaan erilaisia kerronnan
tapoja, jotka voivat vaihdella saman kertojan
kerronnassa
• Sopii erityisesti psykologisesti monimutkaisen,
jakautuneen ja ristiriitaisen kertojan tuottaman
kerronnan kuvaamiseen
• Antaa tilaa henkilön muutokselle ja kehitykselle
kerronnan aikana; esim. Stevensin ja Humbertin
asenteet vaihtelevat koko ajan ja muuttuvat
loppua kohti
Martens, Gunther 2008: Entä yliraportointi?
(overreporting)
• Bret Easton Ellisin Amerikan psykossa
minäkertoja Bateman luettelee loputtomasti
omistamiaan luksusesineitä > epäluotettavuus
(Martensin artikkeli teoksessa Narrative
Unreliability in Twentieth-Century First- Person
Novel)
Epäluotettavuuden tematisoituminen
• Kun kertoja on tietoinen omasta
epäluotettavuudestaan ja kommentoi sitä,
voidaan puhua tiedostetusta tai tematisoidusta
epäluotettavuudesta
• Esim. Sissiluutnantti: ”hermojen menettäminen”
eli mielenterveyden järkkyminen
• Holapan tunnustaja-minäkertoja nimeltään
”Pentti Holappa” tunnustaa heti alussa
valehtelevansa:
Pentti Holappa: Ystävän muotokuva (1998)
Kirjoittaessani aion tehdä sekä tunnustuksia että valehdella. En tarkoita, että tunnustukset olisivat vilpittömiä. Monta kertaa kätken niihin pahimmat valheet, mutta valheissa piilee aina jokin totuus, jos ei muuta niin totuuden peilikuva, tai kääntöpuoli, tai vastakohta. (S. 6.)
Myös niin sanottujen elämäkertojen kirjoittajat valehtelevat, ja he tietävät sen, vaikka vannoisivat käsi Raamatulla, että he kertovat totuuden, mitään lisäämättä ja mitään unohtamatta. Samanlaisia ovat omien muistelmiensa sepittäjät. Valehtelijoita! (S. 7.)