Ilmainen lukunäyte

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Et ole lainkaan, kuten neidon tulee olla!Auri suoristi selkänsä. Sanat palasivat jälleen

mieleen, mutta hän työnsi ne pois ja antoi suo-maiseman täyttää ajatuksensa.

Sääksi kierteli hiljalleen lammen yllä. Kun lintu syöksyi tummaan veteen, vain lyhyt loiskah-dus kaikui hiljaisella suolla. Ylväs saalistaja nousi pintaan kala suussaan, ja Auri katseli sitä ihaillen. Voimakkaat siiveniskut nostivat linnun vaivatto-masti vedestä. Se lensi saaliineen kohti suonsaa-rekkeen korkeaa honkaa, ja pian hänen silmiensä edessä avautuva Torronsuo oli taas utuinen ja hil-jainen.

Pieni, mutta ei pelokas. Toisille pedoille oli annettu mittaa ja mahtia maan päällä, mutta

4

sääksellä oli voimaa vaaksojaan enemmän: sen silmät olivat tarkat ja viisaat. Se ei tarvinnut lin-tuparven suojaa, ei nokkinut toisten haaskoja. Auri sipaisi silmiltään palmikosta karanneet hius-suortuvat ja kumartui poimimaan ruskean sulan mättäältä.

Hän ei tahtonut välittää muiden sanoista, vaan halusi olla kuten tuo lintu, joka lensi muita kor-keammalla. Toiset naisen ikään varttuneet neidot etsivät paikkaansa äänekkäästi kaakattavien vesi-lintujen lailla, mutta Auri ei aikonut taistella hei-dän kanssaan. Sulka katosi vyölle sidottuun tas-kuun ja Auri katseli ympärilleen.

Suon väreissä vaihtelivat ruskean eri sävyt, oranssi, punainen ja vihreä. Sieltä täältä pisti esiin valkoisia suopursuja, punertuneita juolu-kanvarpuja ja keltaisia suomuuraimia. Mustia suonsilmäkkeitä reunustivat tuuheat saraheinä-mättäät ja pehmeä rahka sammal. Suo oli todel-linen aarreaitta syksyn tullen, sen huumaava tuoksu antoi voimaa ja hiljainen tunnelma rau-haa. Aamun usva pyörteili yhä lämpimän kostei-kon yllä. Näky kammotti monia, mutta hämä-

5

rässä vaeltavat henget eivät ilmestyneet Aurille. Ei edes se yksi, jonka kohtaamista hän salassa toivoi. Hän sulki silmänsä ja kuulosteli – mutta suo oli hiljaa. Aaveet ja henget, joista kyläläiset pelokkaina kuiskivat, uinuivat lämpöä hohkaa-vien rahkamättäiden alla. Pehmeä ja kutsuva tur-vepeite oli silti petollinen: joutuisa väylä Alisen puolelle.

Hiljaiset askeleet saivat Aurin käännähtämään nopeasti.

Aava? Pelästynyt vilulintu kohtasi hänen katseensa.

Kahlaaja päästi hätääntyneen huudon. Kun se kipitti karkuun, Aurin hartiat vajosivat petty-myksestä, mutta linnun meno nosti kohta katke-ran hymyn hänen huulilleen.

Pojan sanat palasivat jälleen. Ne kirpaisivat, kuten kylänneitojen kavahtavat katseet. Auri kur-kotti kohti tummaa vettä. Pohjaton lähde kuvasti hänen kalpeat piirteensä. Hän käänteli päätään.

Veden pinnalta heijastuvat kasvot oli veistetty samasta sit keästä katajasta kuin Tiera-muorinkin, sen näki nyt entistä selvemmin. Silmien väri oli

6

kuitenkin yhtä kalvakan sininen kuin aina: se ei antanut lupausta metsän jumalattaren suosiosta – ei, kuten Tieran väkevän vihreä katse. Eikä sini-nen, veden ja taivaan väri, tuonut mahtia, toisin kuin salaisuuksia kätkevä metsä.

Auri nosti katseensa. Pyörteilevä usva oli häl-venemässä.

Hän tähysi aamun pehmeässä valossa taivaalle ja kosketti sulkaa taskussaan – mutta lintu oli jo poissa. Tee työsi ja lennä pois.

Hän käänsi katseensa mättäiden poikki muo-rin pirtille, suon laitaan. Oli korkea aika kääntyä takaisin kotiin päin – sen tunsi vettyvistä maja-vannahkasaapikkaista. Hänen jalkansa upposivat pehmeään rahkasammaleeseen, ja vaikka käsi-varrella lepäävä vasu oli käynyt raskaaksi pidellä, Auri oli ajatuksissaan jäänyt seisomaan samalle mättäällä liian kauaksi aikaa. Kylmät jalat vauh-dittivat askellusta, kun hän kokosi helmansa ja suuntasi tuuheiden saratupsujen viitoittamalle tielle.

Matkallaan kohti etäällä pilkottavaa suonsaare-ketta hän hyppeli mättäältä toiselle ja unohti

7

hetkeksi niin odottamansa usvahengen kuin muorinsa opit ja suon linnutkin. Aamun hil-jaisuudessa ei ollut haitaksi, että hänen köm-pelö kulkunsa houkutteli kateeksi vain uteliaana pyrstöään heiluttelevan keltaisen västäräkin. Suon keskellä Auri saattoi yhä hengittää ja kulkea vapaasti: kahlata ulkomuotoaan murehtimatta, aivan kuten mättäitä nokkiva vilulintu. Kukaan ei nähnyt häntä nyt. Ei kuiskutellut tai osoitellut salavihkaa. Rehevänä levittyvä suo ja sen hyllyvä Tuonelan keidas olivat hänen todellinen kotinsa – oma salattu lintukoto taivaan ja maan rajalla.

Etäämpänä suonsaarekkeessa, vetisten silmäk-keiden keskellä, kohosi pieni harmaa pirtti. Kun Auri lähestyi metsänlaitaa, hän erotti kitukasvuis-ten mäntyjen lomasta tuvan katon, sillä tiesi etsiä kevyesti kohoavaa savuvanaa havujen keskeltä.

Jalat tavoittivat tukevaa maata. Puiden var-jossa Auri seisahtui ja päästi villamekkonsa hel-man putoamaan alas. Punertavat havunneulaset ja harmaat juurakot johdattivat matalan pirtin ovelle.

Hämyisessä tuvassa leijui pehmeä koivun,

8

puolukan ja kanervan tuoksu. Kun silmät tot-tuivat hämärään, Auri näki Tieran. Muori istui keittotulen ääressä ja hämmensi mustaa rauta-pataa. Savu leijui hiljalleen katonrajaan ja tup-rusi pikkuisesta savuluukusta ulos. Muori vilkaisi häntä, mutta ei laskenut irti kauhasta. Tiera oli jopa omassa seurassaan arvonsa tunteva – vaan tällä kertaa vanhuksen äänessä kuulsi lähes peit-telemätön helpotus.

– Luulin jo hetken sinun jääneen suonsilmään ja Vellamon tyttöjen houkutelleen hukuksiin. Laitahan hauteeni tulolleen – tunnen taas kolo-tuksen jäytävän jalkaterääni.

Auri laski vasunsa tulisijan viereen. Se oli kerätty ääriään myöten täyteen rohdoskasveja: kihokkia, suopursua ja raatteen siemeniä. Salat-tuja apuja, joilla saattoi vaikuttaa ja vahvistaa.

Vanhus liikutteli varovasti nilkkaansa ja hie-roi sitä ohimennen: hänen kipunsa oli palannut syyskoleuden myötä.

– Toki, muoriseni. Löysin suolta hauteeseesi erityisen vahvoja pursuja.

Auri nosti kasvin ja veti napakasti. Kovapintai-

9

set lehdet upposivat tummaan, kuplivaan veteen. Hän viivytteli vielä hetken hiilloksen lämmössä, mutta kävi sitten laverilleen istumaan. Oli syytä vetää nihkeät majavannahkasaapikkaat pois jaloista. Onneksi kauniit jalkineet eivät men-neet kuivuessaan pilalle. Niiden nahka oli par-kittu paksulla rasvalla – tiesihän Leino, missä hän tapasi kulkea. Muori sen sijaan vältteli nyt hänen katsettaan, oli huolissaan. Kiukku välkähti Aurin mielessä. Miksi Tiera pelkäsi? Eihän Hämeen parantajan sopinut pelätä suota – usvahenkiä ja aaveita – saati Tapiolan tahtoa. Tiesihän muori sen parhaiten, koska oli itse tullut valituksi.

Auri oli kuullut tarinan useasti talven pitkinä iltoina. Nuorena parantajana Tiera oli kuullut karhujumalan kutsun – sekä morsioksi että kar-hun lapsen äidiksi. Tiera oli kasvattanut karhun tyttären Aavan yksin, työskennellen kylän paran-tajana. Vaan vuosia myöhemmin Otso oli kutsu-nut Aavan takaisin metsänpeittoon, syntymäpe-sään ja sumuun, henkien ja jumalten käytäville. Sitä ei kuitenkaan sopinut murehtia. Parempi oli Aurin kulkea pystypäin ja ylpeänä suvustaan.

10

Hänet itsensä karhu oli antanut Tieralle vaih-dossa: lapsena lapsesta. Auri, kylänsä outolintu, oli heikompi veressään – syntyisin vain puolu-kasta, jonka Aava oli poiminut mättäältä ja josta oli tullut raskaaksi. Mutta äitinsä kautta oli Auri-kin Tieran ja Tapiolan sukua. Siksi Auri, metsän lapsi, oli päättänyt oppia hallitsemaan paranta-misen taidon, joka asui hänenkin sisällään.

Auri kurkotti saapikkaat pirtin seinustalle nau-laan ja suoristi vihreän päällysmekkonsa. Hän sitoi vyötäröään kiertävän nyörin uudelleen, napakammin. Karkea kude puri ihoa, mutta hetkeksi hymy valtasi kasvot. Posket hehkuivat muutenkin kuin aamun viileydestä.

Pelätköön kylänväki, jopa muori itsekin, Tapio lan tahtoa. Aava oli karhun lapsi, tietäjän sylissä syntynyt – jumalten lehtolapsi ja kauan odotettu tietäjä – mutta kyllä Aurikin oli paljon muuta kuin vain pahainen, hapan puolukka.

Hämärässä Auri laski kätensä salavihkaa lan-tionsa kaarelle. Kulunut kesä oli tuonut muka-naan kauan odotetun muutoksen: hänen vaa-lea neidonpalmikkonsa ulottui nyt naiselliselle

11

uumalle. Sen pyöreä muoto oli aikuisuuden merkki. Portti kivuttomalle tielle – toisin kuin kuun kutsuma veri. Vaan olisi Auri ottanut vielä mieluusti vaaksan verran lisää mittaakin. Hän ei ollut neidoista lyhyin, mutta pitkää naista ei kukaan katsoisi nenänvarttaan pitkin, ei mittailisi tämän mahtia epäilevin silmin. Mutta jo uudet muodotkin tekivät tytöstä naisen. Ajatus herätti suuria odotuksia ja sai perhoset lepattamaan vat-sassa: eihän silmin nähtävää kukaan saattaisi kiis-tää, eivät edes muori ja Leino.

Jos oli päättänyt olla kelvollinen – aivan kuten karhun lapsi, joka oli taannut Tieran mahdin, Hämeen parantajan hopeat ja vasket – piti luo-pua lämpimistä vällyistään.

Auri veti kuivat tuohikkaat jalkoihinsa ja nousi seisomaan. Ehkäpä tänään oli viimein tullut aika? Hän puristi mekkoa nyrkissään ja kääntyi koh-taamaan vanhuksen, joka oli kumartunut jälleen patansa ääreen. Tiera hyräili hiljaa.

– Muori, tänään on hyvä päivä lähteä kuppi-kivelle. Vien Mielikille tyttärineen kiitoksemme syyssadosta – he odottavat sitä jo varmasti.

12

Vanha nainen nosti viheriät silmänsä ja tarkas-teli tovin kasvattiaan. Kun Tieran käskevä ääni kajahti, Auri saattoi tuntea, kuinka varjoissa alati värjyvät kateet karkasivat hänen edeltään, taidos-saan ylivoimaisen parantajan tieltä.

– Ei ole hyvä kulkea varomatta Tapion mailla: syksy tuo levottomuutta metsään. Pyydä Leino mukaasi, tai Kuulas kerallesi, pitämään vahtia. Äläkä puhuttele minua muoriksi – kuin olisin jo vanha ja raihnainen.

Kun muori käänsi taas huomionsa hiljalleen kuplivaan pataan, Aurin hymy palasi. Viimeiset-kin kaiut nuorten ilkeistä puheista kaikkosivat, ja syrjivät katseet väistyivät mielestä kuin varpu-set haukan lähestyessä: Tiera oli mahtava, ja pian olisi Aurikin. Hän sipaisi nenänvarttaan – se oli yhtä suora kuin isoäidillä, jonka kasvot eivät kos-kaan kavahtaneet. Kun Auri kääntyi ovelle, pal-mikko heilahti selässä notkeasti kuin pajunvitsa. Vahva luonto oli palannut. Metsän veri nosti hänen mielensä maasta kuin kevään vehreän ver-son pitkän talven jälkeen.

– Toki muoriseni. Käyn kylän poikki kysele-

13

mässä saattajaa ja toimitan kiitoksemme Tapiolan hoviin. Vaikka kyllähän sinä tiedät, etten minä ole kyvytön metsän teillä. Jos Tapiolan petojen kanssa pitää ryhtyä kilpasille, on Leino, luotettu ansankävijä, opettanut minua siinä missä sinäkin.

Tiera käännähti, katsoi hetken hehkuvia pos-kia ja tuhahti.

– Suuret ovat luulot nuorella, mutta vielä suurempi on tieto vanhalla. Pyydä metsämies mukaasi, ja tottelehan.

Muori kääntyi, kohensi napakasti tulta jän-tevällä kädellään ja nosti vesipadan kolmijalalle. Auri tarttui katajaiseen kädensijaan. Hän kat-sahti mennessään Tieran selkää. Harmaa tukka oli kierretty luisella piikillä kireälle kerälle nis-kaan, ja muorin pellavainen mekko oli koris-teltu monin kirjailuin ja luisin koruin. Vaikka Tiera oli jo käynyt häntä lyhyemmäksi varrel-taan, Aurin silmät näkivät yhä villahuivin ver-hoamissa hartioissa voimaa. Taipumaton ryhti kertoi ilman erehdyksen vaaraa, että oli turha taistella vanhuksen tahtoa vastaan. Auri antoi

14

hyvillään muorille viimeisen sanan. Hän astui ulos pirtistä kevein askelin. Tiera oli vanha, vaan ei raihnainen.

Suonsaareketta ympäröivä susiveräjä jäi taakse, kun Auri käveli kohti metsänreunaa, mistä alkoi kylää ympäröivä kor keampi hakoaita. Vain sepän pirtti sijaitsi suojaavan aidan ulkopuolella, kuten Tieran tupa hetteikön reunalla.

Kapea polku kulki ohi pajapirtin, jota lähes-tyessään Auri saattoi kuulla raudan taonnan kumean äänen. Pihamaalla hän näki sepän riskit pojat, jotka täyttivät pihaan kaivettua tulimont-tua. Se oli jo puolillaan suosta nostettua malmia ja puuhiiltä. He aikoivat polttaa mahdollisim-man paljon malmia raudaksi, ennen kuin suo jää-tyisi kiinni. Talven kuluessa raudasta muovautuisi sepän käsissä nuolen- ja keihäänkärkiä sekä sara- noita ja muita tarve kaluja. Takomisen taito oli totisesti ihmeellinen – sitä ei saattanut kiistää – vaan ei se silti Tieran taitoa voittanut. Kun Auri ohitti montun, hän tavoitti hetkeksi sepän kodan vierellä odottavan tytön silmät: Lemmikki, kalas-tajan nuorempi tytär, oli kateellista sisartaan

15

arempi. Tyttö laski nopeasti katseensa oviaukon pieleen kuin tarkastellakseen siihen iskettyjä, vas-tataottuja ongenkoukkuja.

Auri ohitti pihamaan hiljaa, kuin näkymä-tön aave jona häntä jo pidettiin. Hän kulki kylää kiertävän aidan harmaantuneesta veräjästä. Polku nousi kallionrinnettä, joka erotti metsän suosta. Hän kiipesi nopeasti, juurakoiden yli hypellen, ja katsahti käkkäräisen hongan kupeessa tottumuk-sesta vasemmalle, missä suo levittäytyi. Korkealta se näkyi kaikessa mahtavuudessaan. Aurin sydä-messä välkähti ylpeys.

Suo saattoi kantaa Torron nimeä, mutta se oli hänen suonsa. Olivathan itse jumalat antaneet maan ihmisille: metsät metsänkävijöille, vedet kalastajille ja suot parantajille, jotka ymmärsivät niiden salatun arvon.

Auri seisahtui uudelleen vasta kylän reunalla ja veti henkeä. Ei kiipeämisen tähden, vaan tulevaan valmistautuen. Käsi pyyhkäisi kurittoman hius-suortuvan otsalta ja ryhti suoristui. Hän jatkoi matkaansa rauhallisesti astellen, mutta vapautu-nut hymy muuttui harkituksi ja vienoksi. Jossakin

16

tulusrauta kalahti vasten piikiveä. Se löi kipinää, kuten Auri toisten nuorten joukossa.

Kyläläisille hän ei ollut koskaan ollut kuten muut, tavalliset lapset. Kun Tiera oli ensi ker-taa ottanut Aurin rinnalleen parantajan oppiin, oli kaikki muuttunut. Jokainen ympärillä oli samassa tiennyt, että Auri saattoi olla hän: seu-raava Hämeen parantaja, tietäjä ja loitsun lau-laja – metsän jumalattaren valittu. Lapsuuden jo ennestään vastahakoiset leikkikaverit olivat kai-konneet, ja aikuisten katseet olivat muuttuneet välinpitämättömistä varovaisiksi. Oli kulunut vielä pitkän aikaa, ennen kuin hän oli ymmärtä-nyt ja hyväksynyt uuden asemansa. Jo parantajan oppilaanakin Auri oli tavallisille ihmisille kuten Tiera – jumalattaren välikappale, Ylisen ja Alisen ymmärtäjä ja Keskisen maan käskijä. Ja se hänestä oikeasti tulisi, ellei nyt naisen ikään vartuttuaan valitsisi toista tietä – ryhtyisi vaimoksi miehelle.

Ohikiitävä ajatus katosi nopeasti. Epäilykset ja luulottelut kuuluivat muille: Auri oli parantaja, eikä tahtonut muuta. Vapaus, josta muut saattoi-vat vain haaveilla, kuuluisi hänelle.

17

Hevoset havahtuivat höristen, kun hän asteli mäen laella seisovan pitkän tuvan pihaan. Kivi-sellä pihamaalla käyskenteli kaksi liekaan kytket-tyä harmaata uuhta, jotka nyhtivät kivien raoista pilkottavia ruohotuppoja. Kahdesta eläimestä tukevamman puoleen oli kumartunut niin ikään tukeva nainen. Auri tunnisti Liekon leveät har-tiat. Hän heilautti kättään kylän päällikön vai-molle, joka suoristautui selkäänsä hieroen. Kun emäntä tervehti takaisin, Auri käveli vastaan.

Liekko oli asemastaan huolimatta uuttera työntekijä, ja häntä arvostettiin sen tähden. Varautuneisiin katseisiin tottunut Auri tunsi Lie-kon seurassa olonsa usein tavalliseksi neidoksi, samanlaiseksi kuin tämän omat tyttäret. Het-keksi aito hymy karkasi Aurin kasvoille. Arvonsa tunteva emäntä ei kavahtanut toisten tapaan – ei edes Tieraa. Kaksi naista määräsivät kylässä, kun miehet jättivät Suolammen taakseen ja lähtivät kylvön jälkeen kauas metsälle: Liekko piti kurissa oman väen, Tiera luonnon.

Hän nosti korinsa naisen nähtäväksi. – Lähden kuppikivelle syksyn sadosta kiittä-

18

mään, ja Tiera käski kysellä saattajaa mukaan. Mahtaako metsämiehiä olla kotona, tai onko Lei-noa näkynyt?

Roteva nainen pyyhkäisi itikan otsaltaan ja osoitti hevoshakaa, joka laski kohti metsän suojaa.

– Okko on Leinon opissa hukanhaudalla. Muut ovat korjaamassa hevoshakaa: joku heistä voi lähteä sinua saattamaan, sillä työn pitäisi olla pian valmis. Mutta otathan meiltäkin Tapiolaan vietävää ja palan peurapaistia puoliseksi?

Auri ehti vain nyökätä, kun Liekko jo nousi. Nainen asteli komeaan varpukattoiseen asumuk-seen, jonka takana erottuivat kylän muut har-maanruskeat pirtit. Ne nojasivat rinteen kyl-kiin kuin vähäpätöisyyttään kyyristellen: suosta nostettu turve ja sammal vihersivät tuohikatto-jen päällä. Auri tukahdutti huvittuneen hymäh-dyksen. Jopa rakka piti asukkaita alempinaan. Vaan mitäpä kylä olisikaan ollut ilman suota. Sen sylistä niitettiin saraheinää eläimille ja kui-vattiin pehkua talveksi. Lannan joukkoon sekoi-tettu turve ravitsi nauriskasken, jotta se antoi

19

yhä uudelleen satoa pellosta. Ilman suota ei ollut eloa, ei syksyn satoa.

Kun Liekko palasi säämiskäinen nyytti kädes-sään, Auri otti tuoksuvan käärön kiitollisena vas-taan, laski sen vasuunsa ja kääntyi hevoshaan suuntaan.

Uteliaat eläimet seurasivat aidan vierellä. Molemmat olivat karvaltaan vaaleanruskeita – toisen harjakset olivat vaaleat kuin heinä, toisen harmaata puunkuoren sävyä. Auri pysähtyi, rap-sutti ystävällisiä hevosia ja tarjosi niille tupon yhä vihertävää heinää. Hevosen karva tuntui lämpi-mältä käteen ja turvan sipaisu oli pehmeämpi kuin tupasvillan valkea tupsu.

– Voin opettaa sinua ratsastamaan Ruskolla, jos tahdot. Se kantaisi sinua mielellään.

Auri hätkähti. Hänen vierellään seisoi nuoru-kainen, jonka siniset silmät pilkahtelivat leikki-sästi.

Kuulas, Oivan vanhin poika, oli jo melkein isänsä mittainen ja Auria päätä pitempi. Hänen auringon vaalentamat hiuksensa olivat samaa sävyä kuin Aurilla, ja ne valuivat nuorukaisen

20

silmille. Tuuli leikitteli hiusten latvoilla, kun nuorukainen laski katseensa häneen pelotto-mana – lähes yhtä varmana kuin äitinsä Liekko.

– Ehkä joku toinen kerta, olen nyt kiireinen. On vietävä kiitokset kuppikivelle.

Harmikseen Auri puhui kiirehtien. Hän näki, että Kuulas uskoi kutsunsa tehoon. Poika otti askeleen lähemmäs. Auri kääntyi vaistomaisesti takaisin Ruskon ja Kaarnan puoleen ja kirosi karannutta luontoaan.

Entisestä leikkikaverista oli kasvanut mies. Nuorukainen oli pukeutunut työtään varten löy-sään pellavapaitaan, kaula-aukosta näkyi lihak-sikas rinta. Iho kimmelsi hikisenä. Auri puri hampaansa yhteen ja pakottautui kohtaamaan nuorukaisen hymyilevän katseen. Oli parempi hyökätä kuin perääntyä – niin sanoi Leino, joka tunsi pedot. Mutta Kuulas ei nähnyt Aurissa uhkaa: poika vastasi katseeseen vaanien kuin metsämies konsanaan.

– Ratsastaminen on hyödyllinen taito oppia. Vai haluatko loputtomiin patikoida Leinon rin-nalla?

21

Vaivoin peitetty turhautuminen kuulsi pojan äänessä. Se kuitenkin katosi, kun hän laski kat-seensa Aurin käsivarrella lepäävään vasuun.

– Et ole suinkaan matkalla yksin kuppikivelle? Haen jouseni ja tulen mukaan!

Kun Kuulas harppoi pitkin askelin tuvan suun-taan, Auri tukahdutti kirosanan. Hän olisi huo-linut seurakseen ennemmin kenet tahansa muun metsänkävijän. Vanhempien miesten keralla hän olisi saattanut kulkea rauhassa – kuunnellen met-sän hiljaista kuisketta – mutta nyt oli liian myö-häistä.

Kuulas palasi hetken päästä, hevoset kääntyi-vät tarkkailemaan häntä. Hänellä oli pitkä jousi olallaan ja nuoliviini selässään, ja hän viittasi Aurin edelleen.

Kylän tyttöjen kuiskuttelu ei horjuttanut Auria, mutta pojan katse oli väkevämpi. Se oli seurannut Auria pitkin kesää ja oli nyt päässyt liian lähelle. Kavahtaviin katseisiin tottunut ei sietänyt tuijotusta.

22

Puuskainen tuuli puhalsi pitkin rannikkoa. Se vauhditti pitkä laivan kulkua entisestään, vaikka kymmenen paria soutajia riitti jo saamaan purren liitämään aallonharjalta toiselle. Kokassa komei-leva käärmeen pää näytti ärjyvän nälkäisenä, kun punavalko purjeinen laiva lähestyi knarria, ras-kaassa lastissa uivaa leveämpää kauppa-alusta, joka ei saattanut kilpailla vauhdissa pitkälai-van kanssa. Knarrin miehistö tarttui hermostu-neesti aseisiinsa, mutta airoissa istuvat orjat seu-rasivat tapahtumia ilmeettömästi – heidän osansa oli samanlainen niin nykyisten kuin uusien isän-tien käsissä. Käärmelaiva iskeytyi kiinni kauppa- aluksen kylkeen, eivätkä hyökkääjät piitanneet muutamista puolustajien heittämistä keihäistä.

23

Kun taistelukirvein ja miekoin aseistautuneet miehet hyppäsivät kannelle, heidän ylivoimansa oli selvä: knarrin miehistö piti hetken pintansa, kunnes he saivat surmansa pohjanmiesten iskuista tai hyppäsivät laidan yli meren syliin. Turkisvaat-teisiin pukeutuneet hyökkääjät nostivat aseensa kohti taivasta ja huusivat kunniaa jumalalleen Thorille. Kun soturit kalisuttivat aseitaan, suurin pohjanmiehistä nosti leveän miekkansa ja iski sen läpi kauppalaivan päällikön kurkusta.

Haakon katseli mielissään saalista – knarrin ruu-massa oli oivallinen määrä turkiksia, komeita hopeisia astioita sekä joitakin kiiltäviä koru-esineitä, joissa näkyi rusien, Itämaan takana Laatokan kaukaisilla rannoilla asuvan kansan, koristeellinen kädenjälki. Koruja enemmän vaa-lean viikinkipäällikön silmää miellytti silti ruu-massa seisova jykevä musta hevonen. Se kuopi alustaansa korvat luimussa ja latasi napakan pot-kun toisensa jälkeen pilttuun takaseinään. Eläin ei tuntunut hermostuneen taistelun metelistä, mutta se yritti purra liian lähelle ajautunutta

24

miestä puhtaasti ilkeyttään. Valkeiden hampai-den välähdys lupasi, että eläimestä tulisi oivalli-nen sotahevonen. Kun ahavoitunut sotakonkari väisti ratsun vihaa, Haakon nauroi ja nosti hoh-tavan rautamiekkansa kohti taivasta.

– Tänään Thor on puolellamme! Souta-kaamme knarri rantaan, jotta voimme siirtää saa-liin Ormvråkiin. Laskemme täällä maihin, sillä olemme jo tarpeeksi lähellä määränpäätä. Ja tuon hevosen otan myös mukaani – se on yhtä musta kuin Svadilfari, Asgårdin ori, ja sai jopa Gren-marrin pedon hyppäämään.

Miehistö paukutti aseitaan kilpiään vasten, huusi Haakonin sanoja todeksi ja nauroi kirvestä kantavalle vanhukselle, joka heristi hevoselle nyrkkiään. Haakon katseli, kuinka Trygve pysyi kavahtamattomana uuden nimensä mukaisesti.

Kun vastustajien ruumiit oli käännetty reelin-gin yli, suurin osa miehistä palasi pitkään sota-laivaansa, drakkariin. Loput jäivät knarriin ja komensivat orjat soutamaan kauppalaivan kohti etäällä siintävää poukamaa. Airoissa istuvat mie-het tottelivat uusia isäntiään empimättä, ja pian

25

leveä kauppalaiva lipui vakaasti eteenpäin, samalla kun ketterä drakkar jo ennätti kallioi selle rannalle.

Noustessaan miestensä edeltä maihin Haakon tähysi metsäisiä kukkuloita. Puut kohosivat kohti taivasta, kuten maailmanpuun, Yggdrasilin, leh-tevät oksat. Hän hymyili tyytyväisenä. He oli-vat viimein saapuneet suuren jättiläisen, vanhan Jotunin, maille, missä tarujen aarteet odottivat noutajaansa. Hiljaiset kalliot ja humiseva metsä varoittivat astumasta syvemmälle, mutta noitien ja jääjättien taika ei pelottanut häntä, toisin kuin monia muita. Miksi hän olisi pelännyt suomaan kavalaa noitakansaa? He saattoivat suojella kivis-ten kuninkaittensa aarteita taioin, mutta Haakon oli vahvaa jättiläisten sukua itsekin: noidat kaa-tuisivat miekkaan, kuten tavallisetkin miehet.

Hän viittoi perässään kapuaville sotureille. Kun he laskivat jalkansa kuivista havunneula-sista punoittavalle maaperälle ympärilleen pälyil-len, Haakon työnsi aseen vyölleen. Oli tullut aika hakea pois rikkaudet, jotka kuuluivat tai-kavoimille antautuneiden heikkomielisten sijaan heille: kunnollisille ja rohkeille miehille.