Konteksti tutkimuksen avainsana?

o AI IISUUDEN-II MKIJAIN SI URAN

VI K )SIKIRJA 51 1998

Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 51 OsaI

Yearbook of Literary Research Society 51 Volume I

Konteksti - tutkimuksen avainsana? Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 51 OsaI

P Ä Ä T O I M I T T A J A P Ä I V I M O L A R I U S

T O I M I T U S S I H T E E R I J U H A N I S I P I L Ä

S U O M A L A I S E N K I R J A L L I S U U D E N S E U R A F I N N I S H L I T E R A T U R E S O C I E T Y H E L S I N K I

© KTS ja tekijät

Tekstinvalmistus ja taitto: Juhani Sipilä ISBN 9 5 1 - 7 4 6 - 0 5 6 - 2 ISSN 0355-0176

Ykkös-Offset Oy, Vaasa 1998

Sisällys

Lukijalle ( P Ä I V I M O L A R I U S ) 7

Artikkelit K A I M I K K O N E N : Tulkinnan kierteessä. Huomioita tekstiin viittaamisen ja

tulkintayhteisön käsitteistä 9 K L A U S B R A X : Todorovin fantastinen brittiläisessä postmodernissa

historiallisessa romaanissa: kolme esimerkkiä 30 M I N N A A A L T O : Orpotyttö modernisoituvassa maailmassa. Maila Talvion

Louhilinna naisen heräämisromaanina 50 SARI SALIN: Murheista muovailtu. Juha Mannerkorven melankolia 6 2

Katsauksia, keskustelua Puheenvuoroja kontekstuaalisesta tutkimuksesta 78

PERTTI K A R K A M A : Kontekstualismin haasteet 78 PIRJO LYYTIKÄINEN: Tekstin historialliset kontekstit 84 U R P O K O V A L A : Skylla ja Kharybdis? 89

A N N A HOLLSTEN: Sana ja kuva - poikkitieteellistä taiteentutkimusta 96 PÄIVI RANTANEN: Köyhä mutta paras. Topeliaaninen paradoksi Suomesta 102 K A I LAITINEN: Gulliverin viides matka 1 0 9

PÄIVI M E H T O N E N : Teoriasta, historiasta ja teorian historiasta 1 2 4

RAISA SIMOLA ja M A R J A - L E E N A HAKKARAINEN: Postkolonialismi paradigmana 138

Arvosteluja T U O M A S . M. S. LEHTONEN: Vanhan kirjan ja kirjallisuuden tutkimus

(Tuija Laine (toim.|: Kirjahistoria; Tuija Laine [toim.]: Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirja) 147

Y R J Ö VARPIO: Kysymysmerkkien seulontaa (Pertti Karkama - Hanne Koivisto [toim.]: Älymystön jäljillä) 150

PIA INGSTRÖM: Nainen ja murha (Ritva Hapuli ja Johanna Matero [toim.]: Murha pukee naista) 152

K A I LAITINEN: Ruohonjuuressa kielimaassa (Liisa Envvald: Kaiken liikkeessä lepo) 154

O L L I LÖYTTY: Johdatus afrikkalaisen "vastaankirjoittajan" tuotantoon (Raisa Simola: World Views in Chinua Achebe's Works) 158

A R T O JOKINEN: Suomalaisuuden suolattu historia (Päivi Rantanen: Suolatut säkeet) 161

MIISA JÄÄSKELÄINEN j a PETRI PIETILÄINEN:

Tarinaa lukemisen ja kirjastolaitoksen Suomen valloituksesta (Ilkka Mäkinen: "Nödvändighet af Lainakirjasto ") 162

PIRJO VAITTINEN: Kansankodin suomalaisia (Erkki Vallenius: Kansankodin kuokkavieraat) 165

O I V A KUISMA: Aristotelesta suomeksi (Aristoteles: Retoriikka ja Runousoppi) 166

JUHANI KOIVISTO: Mihin suuntaan Haanpää katsoi? (Kari Sallamaa: Kaksisuuntaiset silmät) 169

L E E N A KAUNONEN: Haavikkoa taskukoossa (Kari Tarkiainen: Paavo Haavikko - Modernisternasfurste) 172

JUHANI SIPILÄ: Tulkitseva kokonaisesitys Huovisen kerronnasta (Tero Liukkonen: Veikko Huovinen) 174

M A R I A LAUKKA: Enempi kuin elämä (Ville Lukkarinen: Pois mielist' ei se päivä jää) 177

JYRKI N U M M I : Ranskalaista symbolismia ja tukkilaisdekadenssia (Pirjo Lyytikäinen: Narkissos ja sfinksi) 179

E V A M A R I A KORSISAARI: Feministisen kirjallisuudentutkimuksen aakkosia (Pam Morris: Kirjallisuus ja feminismi) 182

PIRJO LYYTIKÄINEN: Filosofista juttelua (Reijo Kupiainen: Heideggerin ja Nietzschen taidekäsitysten jäljillä).. 184

KRISTINA M A L M I O : Kuinka shoppailla paradigmapuodissa eli Teorioita teorioista (Lasse Koskela - Lea Rojola: Lukijan ABC-kirja) 185

M A R K K U SOIKKELI: Tekstikompleksin kummitustalossa (Ilkka Mäyrä: Kiehtova ja kauhea demoni) 187

EILA RANTONEN: Euroopan ruumassa (Olli Löytty: Valkoinen pimeys) 189 JUHANI SIPILÄ: Matkakirjat modernisaation ilmentäjinä ja edistäjinä

(Yrjö Varpio: Matkalla moderniin Suomeen) 191 NIKLAS BENGTSSON: Sarjakirjojen salat (Kaisu Rättyä: Ratsaille ja

seikkailuun/; Kaisu Rättyä: Mysteeri ratkaistavana) 194 RAINE KOSKIMAA: Olisin lähtenyt pidemmällekin

(Anna Makkonen: Lukija, lähdetkö mukaani?) 195 A I M O ROININEN: Suurten kertomusten suosikkikirjat

(Juhani Niemi: Suomalaisten suosikkikirjat) 198 TUULA H Ö K K Ä : Naiskirjan kritiikistä (Vastine Marjo Kylmäselle) 202

Lukijalle

Tämän vuosikirjan aloittaa tulkinnan ruuvikierteeseen joutunut Kai Mikko-nen, joka pureutuu lukijalähtöisten sekä tekstin ja lukijan vuorovaikutuk-

seen perustuvien mallien välisiin ristiriitoihin. Hän käy läpi mm. Fishin, Iserin ja Boothin näkemyksiä suhteuttaen samalla suomalaista keskustelua kansainvä-liseen dialogiin.

Klaus Brax pohtii fantastista eräänä kaksiselitteisen kerronnan muotona. Lähtökohtana on T. Todorovin fantastisen teoria; samalla Brax kuitenkin hyök-kää Todorovin näkemystä vastaan, jonka mukaan fantastinen lajina on mahdo-ton 1900-luvun loppupuolen kirjallisuudessa. Päinvastoin kyseinen kerronta-strategia esiintyy toistuvasti ja omaa merkittäviä temaattisia tehtäviä ainakin brittiläisissä, postmoderneissa historiallisissa romaaneissa.

Minna Aalto luotaa Maila Talvion Louhilinnan Kaarinan identiteetti-problematiikkaa. Hän tarkastelee romaania paitsi kehityskertomuksena ja nuo-ren naisen "heräämisenä" itsensä ja mahdollisuuksiensa tiedostamiseen myös kulttuurin modernisoitumisprosessin kuvauksena. Kaarinan ratkaisuissa torju-taan keskiluokkainen naiskuva vaimosta kodin hengettärenä. Tilalle tulee uusi nainen, joka ei kuitenkaan löydä toimintapiiriään modernista kaupunkielämästä, vaan sosiaalista yhteisyyttä ja luonnonläheisyyttä henkivästä maalaistorpasta, ylevöitetystä talonpoikaisidyllistä.

Sari Salin tutkii melankolian ja taiteellisen luomisen suhdetta Juha Manner-korven proosassa. Lähtökohtana on Julia Kristevan ajatus taideteoksen synty-misestä paitsi melankoliasta myös taistelusta sitä vastaan. Mannerkorven tuo-tannossa etsitään epätoivoisesti sanan ja tarkoitteen, kielen ja maailman yhteyt-tä. Kielen ja todellisuuden kohtaamattomuus merkitsee ihmisten mahdotto-muutta ymmärtää toisiaan. Vaikka luova kirjoittaminen olisikin vain sanoilla leikkimistä, se on samalla ilon ja nautinnon lähde.

Zacharias Topeliuksen kuoleman 100- ja syntymän 180-vuotismuiston kun-niaksi vuosikirjaan on pyydetty mm. Topeliusta äskettäin ilmestyneessä väitös-kirjassaan käsittelevän Päivi Rantasen katsaus Maamme-kirjaan. Rantanen pur-kaa yhä vieläkin hallitsevaa Maamme-kirjan Suomi-kuvan paradoksaalisuutta: isänmaamme on köyhä ja karu, mutta meille paras. Rantanen liittää ratkaise-mattomalta tuntuvan yhtälön kansalliseen rakennustyöhön, jossa suomalaiset uutteralla työpanoksellaan tekevät maasta arvokkaan, mutta laiskuus sekä muut mielihyvän muodot tuottavat rappion.

7

Päivi Rantanen

Köyhä mutta paras Topeliaaninen paradoksi Suomesta

Suomi on köyhä ja karu, mutta suomalaisille paras maa maailmassa. Niini totesi Zacharias Topelius Maamme-kirjassa (1875), jonka käsitykset hai

litsevat Suomi-kuvaa vielä tänäkin päivänä. Topelius laati Maamme-kirjan alempien luokkien lukukirjaksi. Kirjaa käytct

tiin kouluissa lähes sadan vuoden ajan ja se onkin opettanut usealle sukupolvcl le, mitä on olla suomalainen. Topeliuksen tarkoituksena oli luonnehtia maan M kansan koko kuva ja herättää nuorissa lukijoissa isänmaanrakkautta. Tehtävii ci ollut helppo, sillä Suomen asema muiden kansojen joukossa oli kuin rahvaan yhteiskunnan säätyhierarkiassa.

Topeliuksen kuvaus Suomen vienti- ja tuontikaupasta paljastaa maan oilis kehittymättömäksi raaka-aineen viejäksi ja henkisen pääoman tuojaksi. Tiialla lähetetään ulkomaille "tervaa, lankkuja, lautoja, halkoja, voita, kalaa ja muita tavaroita". Kotimaahan päin taas tuotetaan mm. kirjoja ja hyödyllisiä keksintö jä, joita suomalaisilla ei ole juurikaan omasta takaa. (1875/1981: 15-16.)

"Ankea on maamme täällä pohjoisessa" (1875/1981: 69), Topelius toteaakin Suomalaiset ovat hänen mukaansa kovan onnen lapsia, jotka Jumala on asettu-nut tänne maailman ääriin kiviä vääntämään (1875/1981: 409) ja elämiiiui luonnonvoimien armoilla. Luontoäiti tuo milloin sadon, milloin kadon ilmnn, että ihmiset kykenevät vaikuttamaan siihen toiminnallaan. Väite todentuu ku vauksessa hallayöstä, jolloin viljelijät virittelevät turhaan tulia peltojensa reu noilla estääkseen tähkiä paleltumasta (1875/1981: 93).

Suomalaisilla ei siis ole millä mällätä, mutta Topelius kirvoittaa kuitenkin näiden huulilta rakkaudentunnustuksen isänmaalle.

Niin jylhä, niin kylmä, niin köyhä, niin etäinen ja niin piilossa oleva ja unohiloihi se on, ja kuitenkin meille ihanin, parhain, rikkain ja iloisin maa! (1875/1 ' '81 407.)

102

Topelius perustaa Suomen arvon paradoksaalisesti arvon kieltämiseen. Ky-M*ssä on radikaali suunnanmuutos mm. valistuksen ajan teksteissä ylläpidettyyn isiinmaakäsitykseen. Jälkimmäisten mukaan maassa oli oltava jotakin ylistet-lllvää, jotta sitä voitiin rakastaa.

Topeliuksen suomalaisille ratkottavaksi antaman, lähes mahdottoman, yhtälön ratkaisun avaimena on pronomini "meille". Se vihjaa, että Suomea tarkastel-luin kahdesta keskenään väittelevästä näkökulmasta käsin. Negatiivissävytteinen Suomi-kuva projisoidaan muiden näkökulmasta tuotetuksi, kun taas myöntei-nen näkökanta esitetään meidän näkökulmastamme.

Topelius perustelee näkökulmien välistä eroa sillä, että Suomessa pätevät loiset luonnonlait kuin muualla Euroopassa. Näin ollen myös arvostusperusteet käännetään nurin:

Minä kyllästyn kesän helteeseen sekä ruokahan herkkuisahanki. Paremp' on kodin kannikka kaunainen, vaikk' oiskin pöytänä hanki. (1875/1981: 16.)

Suomalaisten osaksi määritellään karun ja köyhän maan kuokkiminen ja kaunistaminen. Topelius kehottaa kansalaisia tyytymään tähän elämän-Irhläväänsä ja kehuu nöyrtyviä miehuullisiksi ja vastuuntuntoisiksi. Maansa hylänneet onnenonkijat hän leimaa mammanpojiksi.

— ne, jotka hädän hetkinä ovat maansa jättäneet, nuo uskollisen äidin pelkurit, laiskat ja petolliset lapset, eivät ole saaneet koko elinaikanaan nauttia iloa ja rauhaa. Heidän maanmiestensä ylenkatse, heidän oma häpeänsä ja heidän oman-tuntonsa soimaukset eivät ole heille lepoa antaneet. He ovat karttaneet taistelua ja saaneet taistelun omaan sydämeensä. (1875/1981: 13.)

Topeliuksen kuvausta ohjaa hyöty peri aate. Suomi tarvitsi 1870-luvulla kyvy-kästä työvoimaa kehittyäkseen, sillä elettiin voimakasta taloudellisen kasvun i.ivoittelun aikaa. Kansainvälinen nousukausi ei ollut vielä ehtinyt saada mu-kaansa jälkijunaista Suomea, jota rasitti mm. nälkävuosien 1867-68 perintö.

Topelius sitoo suomalaiset kollektiivisella kansakäsityksellään yhteisiin kasvu-luvoitteisiin. Hän ehdottaa eräänlaista rousseaulaista yhteiskuntasopimusta, jossa kansalaiset alistuvat yleistahtoon. Topelius ei edes anna yksittäiselle kansalai-selle arvoa, ettei tämä pyrkisi irtaantumaan kansasta ja tavoittelemaan omaa hyötyään. Hän osoittaa isänmaan olevan kaikki kaikessa ja antaa suomalaisille eräänlaisen matkustus-ja maastamuuttokiellon.

103

Jos meistä joku matkustaa vieraaseen maahan ja saavuttaa siellä onnea, rikkauliu ja kaikkea hyvää, ei hän siellä kuitenkaan kauan menesty. Jonkun ajan kulullu.i hän alkaa ikävöidä tähän köyhään maahan, ja hän käsittää, että täällä on sent.i.in paljon hyvää, jota ei ole muissa maissa. (1875/1981: 16.)

Se hyvä, jota suomalaiset eivät Topeliuksen mukaan löydä muista maista, on maan karuus, sillä se vaatii, että suomalaiset tekevät maasta omalla (yö panoksellaan arvokkaan. Näin yhtälö karun maan ja isänmaanrakkauden yhteen liittämiseksi täydentyy. Suomi on suomalaisten "Toinen", kääntöpuoli, joi.i vasten kansan hyveet tulevat näkyviin.

Suomalaiset rinnastuvat Aleksanteri Suureen, jonka hyveitä ja aikaansaapuuli.i elämäkerturi Plutarkhos korosti valaisemalla tämän vaikeuksiin ja ponnistelin hin hakeutuvaista luonnettaan: "hän toivoi kiihkeästi perivänsä valtaistuimen sellaisena, ettei se tarjoaisi rikkautta ja nautintoja eikä mukavaa elämää, vanu taisteluja, sotia ja kunniakkaita ponnisteluja". Aleksanteri Suuren tavoin T o p lius lait(aa suomalaiset haikailemaan maasta itselleen vastusta.

Mihin sellaisesta maasta on, jossa ihminen alituisen kesän keskellä saa ravintonsii luonnon valmiiksi kattamasta ruokapöydästä? Se tarjoaa kaiken hänelle, mutia cl tarjoa iloa eikä tilaisuutta luoda jotakin uu t ta ja parempaa, ei arvokasta kokcmuM.i kärsiä puutetta, ei tuota vapauden tunnetta, ettei ole kenenkään orja. Tahdon niin luonnon herra, en sen kuokkavieras. (1875/1981: 408-409. )

Antiikin ylevät ihanteet yhdistyvät käsitykseen suomalaisuudesta arkisena kamppailuna. Suomalaisten osa on kärsiä puutetta, ylenkatsoa omaa hyvinvointi aan ja tehdä uutterasti työtä.

Topelius vahvistaa kuvan raskaan työn raatajista tarinassaan kahdesin palvelijasta, Autiosta, jolle annetaan hedelmällinen maa ja Päiviöstä, joka sitk karun maan. Autio identifioituu vauraisiin ulkomaalaisiin, joilla on aik.u nautiskeluun, Päiviö köyhiin suomalaisiin. Autio nimensä mukaisesti autioiduit oman maansa laiskuudellaan, kun taas Päiviö työstää omansa hedelmällisiä M

Päiviö ajatteli: tämä maa on karua ja hedelmätöntä , tahdon tehdä sen hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat. perkasi metsät ja hoiti kalavetensä N» oli pitkällistä, vaivalloista, monien kärsimysten ja puutteiden alaista työtä, nmii.i viimein siitä tuli kuitenkin palkinto. (1875/1981: 9.)

Tarina Autiosta ja Päiviöstä on kuin konkretisoituma Sigmund Freudin mieli hyvä- ja todellisuusperiaatteesta. Ulkomaalaiset ruumiillistavat hetkellisen mielihyvän tavoittelijoita, kun taas suomalaiset katsovat rohkeasti todellisuulin

104

silmiin eivätkä kuihda kärsimyksiä tai vaivoja maansa arvon lisäämiseksi. Koska heidän on jatkuvasti ponnisteltava ja vuodatettava hikeä, he eivät lankea sumalle mielihyvän tavoittelun polulle kuin ulkomaalaiset veljensä, vaan pysy-vät moraaliselta selkärangaltaan moitteettomina.

On ainoastaan yksi vihollinen, joka voi viedä siltä [kansalta] elämän, turmella sen sydämen, ja se on velttous. Mutta katso, silloin on taas ympärillä tuo kova, kylmä ja köyhä maa, joka kehottaa ja sanoo: tee työtä! (1875/1981: 409.)

Topeliuksen työteliäisyyttä ihannoivassa Suomi-kuvassa on kuitenkin perustavanlaatuisia ristiriitoja. Kun Suomen kansa kuvataan ahkeraksi ja tehtä-vässään kunnostautuneeksi - se on "yhtämittaa tuhat vuotta ponnistellut tämän maan raivaamiseksi ja viljelemiseksi" (1875/1981: 126) - luulisi maan jo kukoistavan. Raadannan tuloksia ei kuitenkaan näy, sillä Topelius sanoo Suo-mea aina vain köyhäksi ja karuksi.

Ristiriita ahkeruuden ja ikuisen karuuden välillä juontuu Suomi-kuvan risti-riitaisista funktioista. Maan kuvataan vaativan työstämistä, jotta suomalaiset saataisiin ahertamaan. Kansan ahkeruuden korostamisella taas luodaan motivoivia visioita siitä, miltä Suomi voisi hyvin hoidettuna näyttää.

Topelius maalaa näin Suomesta kahta erilaista kuvaa, lihavaa ja laihaa. Laiha kuva dominoi, mutta siellä täällä pilkahtaa esiin myös kannustava kuva Suo-mesta suurena varastona. Se täyttää kansalaistensa tarpeet, antaa näille "vaatet-ta ja leipää, työtä ja palkkaa, ystäviä ja turvaa" (1875/1981: 6). Leipä erotetaan työnteosta kuin se olisi kansalaisuuteen kuuluva perusturva, jonka eteen ei larvitse rehkiä.

Suomen runsaita antimia vahvistaa myös maakuntien kuvaus, jossa Suomea on lihavoitettu niin, että sen luulisi syöpötelleen Trimalkion pidoissa. Pohjan-maa, Uusimaa ja Häme ovat viljavia vainioita, Varsinais-Suomessa kypsyvät Omenat ja kirsikat, Savon pelloilla käyskentelee lihaista karjaa ja Karjalan heinihaoissa laukkaavat virmat hevoset (1875/1981: 27-32).

Sekä kurjuuksilla uhkailua että vauraudella visiointia tarvitaan, koska näyttää siltä, että suomalaiset eivät ole niin ihanteellisen työteliäitä kuin Topelius 1'äiviö-tarinallaan osoittaa, vaan pikemminkin nautinnonhaluisia Autioita. Tai-pumus pankollamakailuun tulee ilmi Matin, perussuomalaisen kuvauksessa. I ttmä ei viitsi kurottautua mukavasta asennostaan edes sen verran, että poimisi k ultaläjiä jalkainsa juuresta (1875/1981: 129).

Kun Topelius pistää suomalaisiin pankolla makaajiin vauhtia. Suomi ei ole enää rehevä, kansalaistensa tarpeet täyttävä runsaudensarvi, vaan vaatelias

105

elinalusta, joka potkii työnantajan tavoin velttouteen taipuvaisia kansalaisiaan.

Joko maata kynnät tai merillä purjehdit tai käsilläsi työtäsi teet tai taloutta hoidat tai tiedoillasi hyödytät (ai jollakin muulla kunniallisella tavalla leipäsi ansaitscl — . Ei mikään työ ole niin vähäarvoista, ettei se Jumalalle kelpaisi tai isänmaata hyödyttäisi. (1875/1981: 11.)

Suomalainen hevonen pärjää työnteossa huomattavasti paremmin kuin isiin tänsä Matti. Hevoset esiintyvätkin Maamme-kirjassa kansan esikuvina, joisin Topelius vihjaa ottamaan oppia. Tavoitteen saavutettavuutta Topelius tähden tää rinnastamalla Matin ja suomenhevosen ulkoisten ominaisuuksien perusteel la. Matti on "keskikokoinen, harteikas ja jäntevä" (1875/1981: 142), suomalai nen hevonen puolestaan on "tanakka, lyhytkaulainen, lyhytselkäinen ja sen jalat ovat vankat ja keskikorkuiset" (1875/1981: 100).

Kummankin kuvauksessa korostuu voimakas, kovaan työntekoon soveltuva ruumiinrakenne. Matti valjastetaan hevosensa aisapariksi: hänen tehtävänään on vääntää kiviä ja hevonen on erinomaisena apuna raskaiden kuormii n vetämisessä. Vaikka Matti rinnastetaan työjuhtaan, tekstistä käy ilmi, ellei kaikkia koululaisia ohjattu täyttämään isänmaallista velvollisuuttaan samall.i tavoin. Suomalaisissa on myös työjuhtaa "ylempiä" olentoja, jotka Topeliu • kuvaa "Matin paremminkäyttäyty viksi ja siistimmiksi veljiksi ja sisariksi" (187 V 1981: 129). Ilmauksella tehdään selväksi, että nämä ylemmät olennot civ .tl suinkaan tahraa käsiään maatöissä. Tekstissä muodostuukin kuva työjuhdista rahvaan edustajina ja "Matin paremminkäyttäytyvistä ja siistimmistä veljistä |a sisarista" sivistyneistön edustajina.

Matin veljistä ja sisarista Topelius "ei huoli kertoa sen enempää" ( I87V 1981: 129). Rahvas on maata raivaavana työvoimana topeliaanisen kansa käsityksen keskipiste ja se asetetaankin tarkan luonnontieteellisen analyysin kohteeksi. Topelius kuvaa sen ruokailu-ja seurustelutapoja, työntekoa, käveh tapaa, puheenparsia ja mieliaskareita.

Rahvaasta puhutaan yksikkömuodossa, joko Mattina tai suomalaiseni! hevosena. Se saadaan näin näyttämään homogeeniselta massalta, joka on yhlc näinen niin ulkoisen olemuksen, luonteen kuin käyttäytymisenkin osalta. Malisin havaittujen käyttäytymismallien oletetaan myös olevan pysyviä ja toistuvia Kyseessä on tyypillinen representoimisen efekti: kohde ymmärretään yksinki > täiseksi, lainalaisuuksia noudattavaksi, kun taas representoija itse on ristiriii" jen repimä ja moniulotteinen subjekti.

Matin kuvataan käyvän tasaisesti ja varmasti kuin kello. Hänen keskeisenä toimintaperiaatteenaan on mekaaninen syy-seuraus-suhde: jos Matti saa rahaa 106

hiin tuhlaa; jos Matti syö liikaa, häntä laiskottaa. Tämän annetaan ymmärtää olevan seurausta siitä, että Matti elää luonnonlakien armoilla.

Sielunelämältään vaikeaselkoisempi sivistyneistö taas kääntää luonnon jär-i s tyksen nurin. Jälkimmäisen kansanosan vaikeaselkoista elämäntapaa Topeli-us konkretisoi sanomalla, että kesäöinä ylemmät säädyt vetäytyvät luonnonvalolta verhojen suojaan ja talvella he käyttävät lamppuja (1875/1981: 72, 97 ja 99).

Topelius ihannoi rahvaan elämän yksinkertaisuutta ja luonnonoloihin mu-kautumista ja säälittelee ylempien säätyjen elämänmuotoa: "On vahinko me-nettää se, mikä luonnossa on kauneinta" (1875/1981: 72). Rahvaan ihannointi saa kuitenkin humoristisia sävyjä sen myötä, että ylistys ulottuu myös näiden henkiseen autiuteen. Topelius ihannoi nimittäin rahvaassa sellaisia ominai-suuksia, jotka nämä jakavat satujen hölmöläisten kanssa. Molemmat ovat varo-vaisia ja miettivät tarkkaan ennen kuin ryhtyvät mihinkään (1875/1981: 138), mutta sitten kun jotain on päätetty, se myös tehdään: nälkäiset hölmöläiset inlottivat itsepäisesti talven tuloa, että saisivat keittää puuronsa avannossa ja Matin veli hukuttautui ämpäriin.

Topeliuksen mukaan sekä varovaisuus että itsepäisyys ovat kuitenkin kään-teisessä muodossaan positiivisia ominaisuuksia. Varovaisuus takaa mm., että suomalaiset eivät ryhdy kapinayrityksiin.

Kun se [Suomen kansa | on kerran asettunut toisen tahi oman maan hallituksen alaiseksi, se ei ole koskaan nostanut kapinaa tätä esivaltaa vastaan, ei koskaan hyväksynyt pettureita, eikä koskaan myynyt isänmaatansa: - se on siis uskollinen kansa. Se on usein laiminlyönyt käyttää oikeuttaan ja voimaansa silloin, kun siihen olisi ollut erityistä tarvetta - ( T o p e l i u s 1875/1981: 126.)

Topeliuksen kuvaus suomalaisista toimii samalla eräänlaisena käyttöohjeena, l<mka avulla sivistyneistö voi ottaa rahvaasta parhaan hyödyn irti mahdollisim-man vähällä vaivalla ja pienillä kustannuksilla. Matilla on hevosensa tavoin tiilissä ohjeissa arvoa vain halpakäyttöisenä kauramoottorina.

Mielenkiintoista on, että nykysuomalaisiakin asetetaan yhä näihin topeliaanisiin valjaisiin. Silloin kun kansa ei ole yltänyt korkeisiin tavoitteisiinsa, •.»Ilo on jouduttu topeliaaniseen tapaan etsimään esikuvia eläinkunnasta. Mauri Kunnas on julkaissut Koirien Kalevalan, Helsingin Sanomissa on haastateltu pystykorvaa "Supisuomalaisia"-palstalla ja Aamulehdessä on esitelty eurokun-loisia suomalaisrotuja. Näistä muun muassa maatiaissiat röhkivät sinikansallisissa villeissä Eurooppaan isäntiään ja emäntiään paremmin pelkästään tehokkaan nioansulatusjärjestelmänsä avulla.

Topeliaaniset porkkanat, kehut ahkeruudesta ja tottelevaisuudesta ovat olleet

107

tehokkaita. Maan burn out -tilastot voisivat kuitenkin kaunistua huomattavasii, jos emme enää antaisi pettää itseämme näillä ovelilla työhönusuttamiskeinoill.i. jotka ajavat toisinaan ponnistelemaan sietokyvyn äärirajoille asti. Miksi emnto siis viimein myöntäisi myös pankolla makaajaa itsessämme?

108

KAI MIKKONEN Tulkinnan kierteessä

KLAUS BRAX Todorovin fantastinen brittiläisessä postmodernissa historiallisessa romaanissa

MINNA AALTO Orpotyttö modernisoituvassa maailmassa

SARI SALIN Murheista muovailtu

PERTTI KARKAMA, PIRJO LYYTIKÄINEN ja URPO KOVALA Puheenvuoroja kontekstuanlisouin tutkimuksesta

ANNA HOLLSTEN Sana ja kuva - poikkitieteolllHtn taiteentutkimusta

PÄIVI RANTANEN Köyhä mutta paras

KAI LAITINEN Gulliverin viides matka

PÄIVI MEHTONEN Teoriasta, historiasta ja toorlnn historiasta

RAISA SIMOLA ja MARJA-LEENA HAKKAHAINI N Postkolonialismi paradlfimnnu

ARVOSTELUJA

Kansi Mika Launis

ISBN 951-746-056-? ISSN 0355-0176

9 789S 17 *6(mV