�Nro. 114

Sosialistiliiton lehti l �,5 e l Tukihinta 2 e Nro ��4 ww

w.m

urr

os.

ne

t TäSSä NumeroSSa myöS:Terveydenhuollon yksityistäminen s. 2Miten Palestiina vapaaksi s. 6 Kattilavallankumous s. 3Ilmastonmuutos ja lama s. 7

mekö makSamme paNkkiirieN kriiSiN? ukompromissien sijaan tarvitaan kamppailua työpaikkojen puolesta lomautuksia ja irtisanomisia vastaan.uei veronalennuksia ja tukia suuryrityksille.

2 Nro. 114uuTiSeT

Markkinahenkisyys valtaa ter-veydenhuoltoa. Terveydenhuol-toa kilpailutetaan ja tuotteiste-taan. Teollisuudesta peräisin olevat käsitteet tuottavuuden tehostamisesta ovat tulleet tu-tuiksi myös terveydenhuollos-sa. Usein taustalla on ajatus julkisen terveydenhuollon työn tehostamisesta tuotantoteknisin muutoksin, ilman lisärahoitusta. Pääministeri Vanhanen toisti hiljattain tämän mantran, ilmoit-taessaan että terveyskeskusten toimintaa on tehostettava, mut-ta lisärahoitusta tähän tarkoi-tukseen ei anneta (Yle-uutiset 23.2.2009).

2000-luvun alussa oli muo-dikasta kutsua insinööri (jostain syystä usein teekkari) arvioi-maan terveyskeskuksen toimin-taa tuotantotalouden keinoin. Toiveena oli löytää toiminnan pullonkaulat ja siten taata et-tä jokainen potilas saa yhtey-den lääkäriin tai sairaanhoita-jaan mahdollisimman nopeas-ti. Unohdettiin, että tällainen tuotannon tehostaminen syntyi liukuhihnateollisuudessa, jossa pomot mittasivat sekuntikel-lo kädessä miten kauan mikin liukuhihnatyön osio kestää ly-hyimmillään eli miten saadaan X määrä esineitä syntymään mahdollisimman nopeasti. Työ muuttui pakkotahtiseksi puur-tamiseksi kellon määräämässä tahdissa ja työläiset vieraantui-vat entisestään työstään.

Terveyskeskus ei ole tehdas

Liukuhihnatuotannon toimin-tamallin vieminen terveyden-huoltoon on järjetöntä. Ter-veyskeskus tai sairaala ei toimi kuten tehdas. Terveydenhuollon tehokkuutta ei voida mitata suo-ritteiden määrällä. Terveyden-huollon päämääränä on lisätä niin yksittäisen potilaan kuin toisaalta koko yhteiskunnan terveyttä. Tuotettua terveyttä ei voida mitata sillä montako vastaanottoa terveyskeskuslää-käri pitää päivässä tai montako potilasta jollakin osastolla hoi-detaan vuodessa.

Terveydenhuollon sisällä on toki suoritekeskeisempiä aloja kuten kirurgia. Mutta kirurgi-ankaan toiminnan tehokkuutta ei voida arvioida leikattujen potilaiden määrässä. Päin vas-toin kirurgin tärkein taito on tietää milloin käyttää puukkoa, ja milloin ei. Kuopion seudulla halutaan yksityistää nivustyrä-leikkaukset. Usein verrattaessa yksityisen palveluntuottajan tarjousta julkiseen palveluntuot-tajan hintaan unohdetaan, että yksityinen tuottaja tekee kyllä temput (sata leikkausta hintaan X euroa), mutta ei useinkaan huolehdi komplikaatioista, vaan ne jäävät edelleen julkisen ter-veydenhuollon hoidettaviksi. Suurimmat kustannukset syn-tyvät kuitenkin leikkauskompli-kaatioiden hoidossa. Toisaalta

yksityinen tuotannontarjoaja on usein valmis tekemään vain rutiinitoimenpiteet, mutta kaik-kein haastavimmat riskipotilai-den toimenpiteet jäävät edelleen julkiselle. Nämä seikat eivät useinkaan kuvastu hintatarjo-uksissa.

Terveys ei ole tavaraa

Marxin näkemyksen mukaan tuotetut esineet muuttuvat ta-varoiksi vaihdon kautta. Joku myy ja toinen ostaa. Tuotteen vaihtaessa omistajaa määräy-tyy vaihdon kautta myös tava-ran vaihtoarvo (hinta). Mutta voidaanko tuotettua terveyttä vaihtaa? Voidaan ehkä ajatella että kuntayhtymä ostaa sairaan-hoitopiiriltä tai terveyskeskuk-selta tietynlaisia terveyspalve-luja, vaikkapa vuodepaikkoja sairaalassa, päivystystoimintaa ja poliklinikkavastaanottoja. Mutta tapahtuuko tällöin tava-ran vaihto? Muuttaako tietylle potilaalle tuotettu terveys omis-tajaa? Nähdäkseni ei.

Jos tulehtunut umpilisäkkee-ni poistetaan tai keuhkokuumee-ni parannetaan antibiootein, niin palveluja on tuotettu ja terve-yteni kohentunut. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen tava-ratuotanto. Etenkään kun muis-tetaan, että pääoman kannalta terveydenhuollon päämäärä on pitää työvoima työkykyisenä. Sairaudestaan parantunut työläi-nen palaa tuottamaan lisäarvoa. Voidaan laskea montako euroa umpilisäkkeeni poisto maksoi, mutta on paljon vaikeampaa arvioida mikä hyöty (tai haitta) parantumisestani on koko yh-teiskunnalle.

Kun julkisyhteisö kuten kun-ta ostaa jotakin, niin se on han-kintalain mukaisesti pääsään-töisesti kilpailutettava. Yksi

kilpailuttamisen säännöistä on julkinen ilmoittaminen tarjous-pyynnöistä. Terveydenhuollon kilpailuttamisessa törmätään kuitenkin samoihin ongelmiin kuin yrityksissä tuotteistaa ter-veydenhuolto. Tuotettu terveys ei ole tavaraa, sen arvo ei muo-dostu tavaranvaihdon ja kilpai-lun kautta. Terveydenhuollossa kilpailu ja kilpailutus ovat vain näennäisiä. Kilpailutus johtaa kuitenkin tilanteeseen, jossa palvelun tuottaja (myyjä) pyrkii tuottamaan palvelun mahdolli-simman pienin kustannuksin. Useimmiten pienet kustannuk-set tarkoittavat myös heikompia palveluja. On ilmeinen ristirii-ta, kun palvelun laadun pitäisi parantua, mutta kustannukset eivät saisi samanaikaisesti li-sääntyä.

Reppufirma tulee kalliiksi

Paljon terveydenhuollon toi-mintoja on jo siirretty yksityisil-

Yksityistäminen uhkaa terveydenhuoltoa

le firmoille. Tällaisia ovat mm. sairaaloiden ruokahuolto, usein myös väline- ja laitoshuolto. Myös osa lääkäreiden ja sai-raanhoitajien työstä on siirtynyt yksityisille firmoille, ns. reppu-firmoille. Erityisesti terveyskes-kusten päivystystoimintoja on siirretty yhä enenevässä mää-rin yksityisten firmojen huo-lehdittaviksi. Syitä on monia. Lääkärityövoimaa etsittäessä voidaan käyttää houkuttimena, ettei työhön kuulu ”päivystys-pakkoa” iltaisin ja öisin, vaan yksityinen firma hoitaa asian. Toisaalta virkalääkärit voivat silloin olla joka arkipäivä töis-sä ja potilaalla siten parempi mahdollisuus päästä tutun lää-kärin vastaanotolle hankalien sijaisjärjestelyjen sijaan. Rep-pufirmoista saatetaan palkata sairaanhoitajia osastoille paik-kaamaan esimerkiksi sairas-tumisten aiheuttamaa äkillistä työvoimavajausta.

Tietyissä tilanteissa yksityi-

set terveydenhuollon palvelu-jen tuottajat voivat siis paikata julkista terveydenhuoltoa. On-gelmallisempi on tilanne, jossa kokonaisia terveydenhuollon yksikköjä, kuten terveyskes-kuksia tai sairaaloita halutaan yksityistää. Yleensä tällaiseen tilanteeseen ajaudutaan, kun julkinen terveydenhuolto ei työvoimapulan takia enää pysty täyttämään velvollisuuksiaan. Tuntuu täysin järjettömältä, et-tä kunta on valmis maksamaan reppufirman kautta tulevista työläisille huimasti korkeampia palkkoja, kuin mitä on valmis muutoin vastaavaa työtä jul-kisella puolella tekeville mak-samaan.

Uskon, että myös pienten kuntien terveyskeskuksiin löy-tyisi työntekijöitä, kunhan työn-antajalta vain löytyisi neuvotte-lutahtoa palkoista ja työehdois-ta. On käsittämätöntä, miksi kunnissa ei olla valmiita oman julkisen terveydenhuollon li-särahoitukseen, mutta samassa ollaan kuitenkin valmiita osta-maan vastaavat palvelut vielä korkeammalla hinnalla yksityi-seltä puolelta. Palvelujen tuot-taminen yksityisellä tulee joka tapauksessa kalliimmaksi, kuin omien julkisten palveluiden säi-lyttäminen. Monissa tapauksis-sa yksityistäminen on myös hei-kentänyt palvelujen laatua.

Viime vuonna Forssan leh-dessä julkaistiin valtaosan Fors-san terveyskeskuslääkäreistä allekirjoittama avoin kirje, jossa he kertoivat viihtyvänsä julkisessa virassaan niin hyvin, etteivät koe saavuttavansa mi-tään uutta siirtymällä yksityisen työnantajan palvelukseen. Suu-rin osa julkisen terveydenhuol-lon työläisistä tuntee varmasti samoin.

murroSFakTaMuun muassa seuraavat terveydenhuollon palvelut ovat parhaillaan (23.2.2009) kilpailutuksessa eli tarjolla yksi-tyistettäviksi:

• Joensuu: Niinivaaran terveysaseman lääkäripalve-lut

• Tampere: Hervannan väestövastuulääkäripalvelut• Juupajoen terveyskeskuksen lääkäripalvelut • Nurmeksen ja Valtimon terveydenhuollon kuntayhty-

mä: Lääkärin päivä- ja ilta- ja yöpäivystys.• Porvoon kaupunki : Itä-Uudenmaan lääkäri- ja hoita-

japalvelut yhteispäivystykseen. • Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymä/

Seinäjoen sairaala : perusterveydenhuollon tasoinen lääkärin päivystysvastaanotto .

• Kärsämäen akuuttipotilaiden terveyskeskustasoinen vuodeosastohoito (5-8 vuodepaikkaa).

• Kuopion seudun hankintatoimi : Nivustyräleikkausten leikkaushoitopalvelu.

LÄHDE: HILMA julkiset hankinnat (www.hankintailmoi-tukset.fi, CVP-koodi 85000000-9)

�Nro. 114 uuTiSeT

Attac palkitsee

Paavo Lipposen

Suomen Attac palkitsee entisen pääministerin Paavo Lipposen Johtava anti-intellektuelli 2009 -tunnustuspalkinnolla. Palkin-non kirvoitti Lipposen kömpelö takinkääntö Turun Sanomissa. Lipponen syytti kolumnissaan hallitusta uusliberalismista ja useita henkilöitä uusliberalismi-sanan keveästä käytöstä.

Teoksessaan ”Järki voittaa” Lipponen esitti luokittelun suomalaisista intellektuelleista ja anti-intellektuelleista. Tuol-loin anti-intellektuellin tittelin sai esimerkiksi uusliberalismia avoimesti kritisoinut Attacin entinen puheenjohtaja Heikki Patomäki.

Attacin mielestä Lipposen ulostulossa on kuitenkin paljon positiivista. ”Pitää antaa tilaa uusille anti-intellektuelleille. On sääli, että keskustelu asi-asta tyrehtyi aikanaan seinään. Lipposen avaus oli rohkea ja luokittelu puolustaa paikkaansa tämän päivän yhteiskunnallises-sa keskustelussa,” sanoo Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli.

”On pöyristyttävää, että ny-kyistä hallitusta moittii uuslibe-raaliksi juuri Lipponen, jonka hallitusten aikana uusliberalismi tietoisesti otettiin maamme joh-tavaksi poliittiseksi ideologiak-si”, moittii Attacin hallituksen jäsen Sanna Salo.

” Vuoden anti-intellektuelli Lipposen meriittilistan kärjessä onkin älyllinen epärehellisyys,” Salo valottaa palkinnon myön-tämisperusteita.

Johtava anti-intellektuelli -palkinto on sarjassaan ensim-mäinen, eikä Attac suunnittele siitä vuotuista traditiota. ”Toi-vomme, että kerta riittää, mut-ta olemme jatkossakin valmiita jakamaan tunnustusta uuslibe-ralismin edistämiseksi tehdystä työstä,” Salo päättää.

”Meidän onnistui kaataa hallitus käyt-tämällä parhaita vä-kivallattomia mielen-osoituksia, kansalais-tottelemattomuutta ja poliittista satiiria,” tiivistää 24-vuotias vastaanottovirkailija Guðjón heiðar Val-garðsson sen, miltä monista mielenosoit-tajista tuntui 26. tam-mikuuta, kun päämi-nisteri Geir Hilmar Haarde ilmoitti halli-tuksensa erosta.

”Kasarivallankumous”, ku-ten sitä kutsuttiin mielenosoitta-jien mukanaan tuomien pannu-jen ja kattiloiden mukaan, teki Haardesta ensimmäisen johta-jan, joka on eronnut maailman talouskriisin vuoksi.

Haarden oikeistolainen Itse-näisyyspuolue oli ollut vallassa miltei kaksi vuosikymmentä ja ohjannut Islannin taloutta pois-päin kalastuksesta ja maaläm-möstä kohti rahoitusta purka-malla pankkisektorin säätelyn 90-luvun lopussa.

Syksyllä 2008 Islanti tunsi kuitenkin kriisin täyden vai-kutuksen. Sen valuutta, kruu-nu, romahti. Pankkien velat ovat kymmenen kertaa Islan-nin bruttokansantuote ja ihmi-set, joita oli yllytetty ottamaan matalakorkoisia asuntolainoja

ulkomaan valuutassa, ovat nyt kykenemättömiä maksamaan lyhennyksiään. Inflaatio on nyt yli 20 prosenttia ja työttömyys kasvaa jyrkästi.

Kriisin inhimillisen hinnan paljastavat jotkut kirkot, jotka tarjoavat ruokaa pientä kor-vausta vastaan ja alakanttiin ilmoitettu itsemurhien määrän lisääntyminen. Valgarðssonin isoisä kertoi kahdesta ystäväs-tään, jotka olivat menneet hir-teen, koska ”olivat joutuneet velkoihin”. Eräs mies jopa pyy-si mielenosoituksen järjestäjää rakentamaan hirsipuun parla-mentin eteen, niin että hänen perheenjäsenensä voisi hirttäy-tyä julkisesti.

Yksi keskeinen henkilö Islan-nin siirtymisessä rahoitukseen on Davíð Oddsson. Oddsson oli Islannin pitkäaikaisin pää-ministeri, ennen kuin hänestä tuli Islannin keskuspankin pää-johtaja. Pääministerikaudellaan hän ajoi uusliberalismia Islan-tiin ohjelmalla, jossa leikattiin veroja, yksityistettiin laajassa mitassa ja ”uudistettiin” pank-kisektoria.

Tämän ansiosta tuli kouralli-sesta ihmisiä miljonäärejä. Isä ja poika Jóhannes Jónsson ja Jón Ásgeir Jóhannesson muuttivat pienen kauppaketjunsa, Bónuk-sen, miltei monopoliksi (miksi selittää, miksi yksi mielen-osoittajista kiipesi parlamentin katolle ja vaihtoi Islannin lipun Bónuksen säästöpossulogoon). He ottivat haltuunsa myös monia johtavia jälleenmyyjiä haltuunsa investointiyhtiönsä, Baugurin, kautta.

Kriisin laajuus iski väestöön, kun Haarde ilmoitti, että maa

oli vararikon partaalla. Kansan raivo hallitusta kohtaan ei kauan odottanut ilmaisuaan. Ihmiset alkoivat kerääntyä pienen par-lamentin luokse osoittamaan mieltään hallituksen vastuutto-muutta kohtaan. ”Olin raivois-sani naurettavista palkoista, bonuksista ja erikoissopimuk-sista, joilla pieni osa kansasta palkittiin samalla, kun Islanti pysyi yhtenä elinkustannuksil-taan kalleimpana maana maa-ilmassa,” sanoi Valgarðsson. Viikkomielenosoituksista tuli suurimpia, joita Islannissa oli ollut maan liittymistä Natoon vastustaneiden jälkeen vuonna 1949. Suurimmillaan mielen-osoituksiin osallistui 10 000 ihmistä kaupungissa, jossa on 120 000 asukasta.

Haarden hallituksen kaadut-tua virkaan astui uusi vähem-mistö hallitus, jota johtavat Sosialidemokraattinen liitto ja radikaali Vasemmistolainen vihreä liike. Se teki sosialide-mokraatti Jóhanna Sigurðardót-tirista maailman ensimmäisen avoimesti lesbolaisen hallituk-sen päämiehen. Heidän pääteh-tävänään on valmistaa perustaa 25. huhtikuuta pidettäville uu-sille vaaleille.

Kahden puolueen välillä on kuitenkin erimielisyyksiä, eten-kin kahdesta kysymyksestä. Islanti on saanut 10 miljardin dollarin avustuspaketin Kan-sainväliseltä valuuttarahastolta (IMF) ja se oli ensimmäinen länsimaa, joka on pyytänyt IMF:n apua sitten Britannian vuonna 1976. Vaikka sosialidemokraatit hyväksyvät lainan ehdot, ovat vasemmistovihreät varovaisem-pia. ”Tottakai me olemme huo-

lissamme ehdoista,” sanoi Drífa Snædal, vasemmistovihreiden sihteeri Socialist Workerille, ”mutta hyvä uutinen on, että toistaiseksi IMF ei vaadi ankaria valtionmenojen leikkauksia, ku-ten se on tehnyt aiemmin muissa maissa.” Toinen erimielisyyden aihe on Islannin liittyminen EU:hun, jota vasemmistovihreät vastustavat avoimesti.

Mielipidetiedustelut kerto-vat, että vasemmistovihreistä saattaa tulla suurin poliittinen puolue ja he johtaisivat uutta koalitiota. Tämä heijastaa mie-lenosoittajien toivetta siirtymis-tä pois uusliberalismista. ”Juuri nyt meillä on tilaisuus rakentaa todella vallankumouksellinen yhteiskunta, joka pyrkii hyö-dyttämään kaikkia siinä, ei vain etuoikeutettuja harvoja,” sanoo Valgarðsson. Tämän mielipiteen jakavat myös vasemmistovih-reät. ”Uskon, että Islannin ti-lanne on vain alku sille, mitä tulee tapahtumaan kaikkialla maailmassa,” sanoi Snædal, ”ja toivot, että tämä on puh-taan kapitalismin loppu ja että näemme inhimillisemmän poli-tiikan nousevan.” Ihmiset ovat kiinnostuneempia politiikasta ja haluavat enemmän vaikutusval-taa yhteiskunnassaan.”

Mutta oli seuraavien vaali-en tulos tai IMF:n ehdot mitä hyvänsä, Islannin kansan on syytä pitää kasarit valmiina, mi-käli he haluavat ”ohjata tämän maan pois menneisyyden ab-surdiuksista”, kuten Valgarðs-son sanoo.

ChrisTophe ChaTaiGne, socialist Worker

Kattila-vallankumous

4 Nro. 114

Sosialistiliiton kuukausilehti. Numero 114 (01/2009). 13. vuosikerta. ISSN 1239-1425. Päätoimittaja: Kaj Henriksson.Tilaukset: Vuositilaus 22 e, Puoli vuotta 14 e. Tilaukset tilille 800016-70441204 osoitetietojen kanssa. Tilaukset onnistuvat myös puhelimitse tai sähköpostitse. Yhteystiedot: MURROS, PL 288, 00171 Helsinki. Puhelin: 09-278 2244. toimitus@murros.net www.murros.net

pääkirjoiTukSeT

Afganistaniin

EDUSKUNTA päätti maaliskuun alussa suurella enemmistöllä, että Afganistaniin on lähetettävä sata suo-malaista sotilasta lisää. Rauhaa tur-vaamaan. Vaaleja turvaamaan. Vaiko

sittenkin Natoa ja amerikkalaisten sotilaallisen läsnäolon painopisteen Irakista muuttanutta pre-sidentti Obamaa kyhnyttämään.

Maan turvallisuutta ei suinkaan olla pystytty parantamaan lähettämällä lisää joukkoja, tus-kinpa suomalaisuus tässä asiassa muuttaa yh-tään mitään. Kun amerikkalaisten hyökkäyksen jälkeen maata aiemmin hallinnut Taliban oli joutunut vetäytymään syrjäseuduille, sen arvi-oidaan hallitsevan nyt puolta maasta. Loppua maasta hallitsevat melko itsenäiset sotapäälliköt ja heimojohtajat, joita rauhanturvaajat eivät saa riisuttua aseista.

Afganistanissa ei ole kysymys rauhanturva-operaatiosta, vaan miehityksestä. Tällä kertaa

joukkoja lähetetään turvaamaan vaaleja, joiden ajankohtaa ei tiedetä, mutta joiden selkeä tarkoi-tus on saada jatkoaikaa miehittäjän asettaman epäsuositun nukkehallitsijan, Hamid Karzain, kaudelle. Ja nykyiselle menolle.

Uutisissa Afganistan esiintyy usein, sillä mie-hittäjän käymässä sodassa pommituskohteissa menehtyy toistuvasti siviilejä. Jopa hääjuhlia on pommitettu. Joko maailman johtavan maan sihti on huono tai vainoharhaisuus kehittynyttä.

Eduskunta on varmasti punninnut joukkojen lähettämisen etuja ja haittoja. Etu, jatkuvia sivii-liuhreja aikaansaavan miehittäjävallan haviteltu suosio, painaa enemmän, kuin se, että rauhan-turvaaminen alkaa näyttää ihmisten silmissä yhä enemmän imperialismin sotimisrauhan turvaa-miselta. Suomi ei ole tässä sodan ja rauhan ky-symyksessä ole tuomari, mutta ei lääkärikään. Bändäri tulee eniten mieleen.

HALLITUS yritti nostaa eläkeikää ja löysi vahingossa työväenluokan. Rasvanahkaduunareista akavalai-siin asti löytyi yhdistävä tekijä, palkkatyö. Ja kaikille kirkastui,

että työntekijöistä ja palkkatyöstä vauraus on syntynyt, ei nokkelista bisnesmiehistä. Etevin-kään äärivasemmisto ei olisi voinut tähän kuvi-tella yltävänsä.

Eläkeikää yritettiin siis nostaa hallituksen sa-neluna. Vastassa olivat kaikki ammattijärjestöt, ja eduskunnassa sosialidemokraatit saivat vuo-sikymmenen tilaisuuden.

Ikärajan nostossa oli kysymyksessä kahdesta vuodesta työläisen elämää. Työuraansa aloittele-valle neljänkymmenen vuoden päästä koittava on kaukainen asia, mutta tosiasia on, että kapitalis-ti haluaa riistää meitä nyt kauemmin. Kysymys olisi voinut olla myös työpäivän pidentämisestä tai lomien vähentämisestä.

Eläkeiän nosto on yksi niistä tempuista, joihin hallitseva luokka turvautuu laman oloissa, kun kaikki konstit kelpaavat ja menevät läpi. Kun taloudessa menee huonosti, halutaan kaikkien työläisten olevan käytettävissä työvoimana. Yhtäältä on pitkän päivän tehneitä eläkkeelle lähtijöitä, jotka ehkä vielä vähän jaksaisivat, jos pakotettaisiin. Toisaalta ovat nuoret, jotka työhön valmistautuessaan oppilaitoksissa eivät tuota kapitalistille lisäarvoa.

Perusteluina käytettyyn keskimääräiseen tilas-tolliseen eläkkeellejäämisikään sisältyvät myös ne, jotka työkyvyttömyyden vuoksi, eivät omas-ta halustaan, joutuvat jäämään työelämästä. Ja samaa keskimääräistä eläkeikää toki alentavat suuryritysten johtajat, jotka eri sopimuksin voi-vat halutessaan jäädä hyvissä ajoin eläkkeelle, ansaitusti tai ei.

Mutta todellisuudessa eläkkeet ovat kakun-jakamiskysymys. Työn tuottavuus on jatkuvas-ti noussut, joten jakamalla työn tuottoa uusiksi pystyttäisiin varsin hyvin takaamaan kunnon eläkkeet.

Tuloksen jakaminen pitäisi ulottaa myös nii-hin, jotka vasta ovat valmistautumassa työelä-mään. Kapitalistien logiikkaa on se, että kun opiskelijat eivät tuota mitään, pitkät opiskeluajat olisi korvattava nostetulla eläkeikärajalla. Työn-antaja kuitenkin korjaa hyödyn hyvin koulute-tusta työvoimasta. Mutta tarjotaanko vastaavasti koulusta suoraan työhön menijöille varhaisempaa eläkkeellelähtöä?

Eläkeiään noston seurauksena syntyisi entistä suurempi työläisten vara-armeija, jonka avulla kapitalisti pystyy pitämään työläisten palkka-vaatimuksia kurissa. Ja arvata voi, kuinka hyvät mahdollisuudet työttömällä 60-vuotiaalla on to-dellisuudessa saada uusi työpaikka. Työnantaja-han mielellään on vähentänyt siitä päästä, jonka koulutus on vanhentunut, vaikka kokemus sen hyvinkin korvaisi.

Mikäli porvarihallituksen tahto olisi mennyt läpi, olisi voitu unohtaa kaikki työuran piden-tämiseen tähtäävät työelämän parantamiset. Pakottaminen on halvempaa, mihinkään työssä viihtyvyyteen ei sen jälkeen olisi tarvinnut rahaa ja vaivaa laittaa.

Tällaisissa kamppailuissa on muistettava vält-tää kuin ruttoa työläisten keskinäistä vastakkain-asettelua: vanhat nuoria, koulutetut vähemmän koulutettuja, paremmin palkatut huonommin palkattuja, naiset miehiä ja syntyperäiset uu-dempia tulokkaita vastaan. Tässä on kysymys työväenluokan selkeän yhteisestä edusta.

Tämä työelämän huononnus saatiin torjuttua, mutta on syytä olla todella valppaana jatkossa.

Eläkekiista

Uuden antikapitalistisen puo-lueen synty Ranskassa on tervetullut tapahtuma uusli-beralismin vastustajille. Puo-lueeseen on liittynyt yli 9000 ihmistä erilaisista poliittisista taustoista. Jim Wolfrey rapor-toi puolueen perustamisko-kouksesta ja tarkastelee sen näkymiä ja haasteita.

Nouveau Parti Anticapitalisten (NPA, Uusi antikapitalistinen puolue) perustaminen Ranskas-sa viime kuussa merkitsee uutta vaihetta välineiden hakemises-sa siihen, että uusliberalismiin kohdistuva kapina saataisiin käännetyksi kestävään ja tehok-kaaseen poliittiseen muotoon. Perustaminen tapahtuu samaan aikaan, into taistella presidentti Nicolas Sarkozyn julkisiin pal-veluihin ja työehtoihin kohdis-tuvia hyökkäyksiä vastaan on saanut uutta voimaa, liittyihän kaksi ja puoli miljoonaa ihmistä lakkoihin ja mielenosoituksiin 29. tammikuuta vastustamaan sitä, miten hallitus toimii taan-tuman suhteen. Eräs äskettäin mielipidetiedustelu osoitti, että yli puolet väestöstä oli valmis ryhtymään jatkossa samanlai-seen toimintaan.

Vasemmistossa on tapahtu-nut kuluneiden kahden vuosi-kymmenen aikana historialli-nen muutos – työväenliikkeen perinteinen poliittinen koti, sosialidemokraatit, ei enää ole polttopiste niille, jotka haluavat taistella kapitalismin tuottamaa epätasavertaisuutta vastaan. Yritykset saada aikaan vaihto-ehto ovat tavallisesti ryhmit-täneet radikaalivasemmiston aineksia sellaisen lipun alle, joka on ottanut esille sosialide-mokraattisen tradition ydinky-symyksiä. Joillakin – Portugalin Bloco de Esquerdalla ja Saksan Die Linkellä – on tähän asti ollut tiettyä menestystä. Itali-assa Rifondazione Comunista, kapitalisminvastaisen liikkeen keihäänkärki vuosikymmenen alussa, alleviivasi sitä vaiku-tusta, joka reformismilla yhä on, ajautui italialaisen sosiali-demokratian kiertoradalle ja menetti maineensa monien akti-vistien silmissä. Rifondazionen myöhemmin edustajakokouk-sessaan tekemä käänne vasem-malle osoittaa, kuin Euroopan vasemmiston nykytilanne on dynaamisessa liikkeessä.

Britanniassa taas ovat sekä Skotlannin sosialistinen puolue että Respect hajautuneet. NPA eroaa mainituista kokemuksista, koska se yhdistää laajan kirjon Ranskan radikaalivasemmistoa päättäväisen antikapitalistisen ohjelman ympärille, joka va-kuuttaa, ettei minkäänlainen sisällökäs muutos ole mahdol-

linen ilman, että kapitalistisiin instituutioihin tehdään vallan-kumouksellinen irtiotto.

90-luvun lopulta lähtien Ranskassa on koottu useita muodostelmia täyttämään sitä tilaa, jonka Ranskan sosialis-tipuolueen (PS) sopeutuminen markkinoihin jätti. Attac kokosi kymmeniä tuhansia aktivisteja ja sen syrjäyttivät vasta vuon-na 2005 kollektiivit, jotka oli muodostettu käymään menes-tyksekästä kampanjaa EU:n uusliberaalia perustuslakiehdo-tusta vastaan. Monet toivoivat, että näissä komiteoissa olleet ainekset yhdistyisivät radikaa-lin ehdokkaan taakse vuoden 2007 presidentinvaaleissa. Lo-puksi vasemmistoehdokkaita oli useita, mutta menestyksek-käimmäksi osoittautui Ligue Communiste Révolutionnairen (LCR) Olivier Besancenot, joka sai yli 4 prosenttia kaikista ää-nistä. LCR:n vastaus oli kutsu muodostaa uusi puolue. NPA-komiteat käynnistettiin, 9000 ihmistä liittyi niihin ja puo-lueen perustamisen alla LCR sulautti itsensä tähän uuteen järjestöön.

Alain Krivine, LCR:n perusta-jajäsen, selitti ajattelua NPA:n muodostamisen takana:

”Käsillä on poikkeukselli-nen poliittinen tilaisuus. Tähän on kolme syytä. Ensiksikin, on kiertelemättä sanoen kapitalis-min kriisi hirvittävine seurauk-sineen; toiseksi, on noussut uusi sukupolvi, joka haluaa käydä vastarintaan. Olemme nähneet sen kaikissa taisteluissa Rans-kassa kuluneina viitenä vuon-na ja näimme sen jälleen 29. tammikuuta tänä vuonna. Kol-manneksi, reformistinen vasem-misto menettää yhä enemmän luottamusta niiden parissa, jotka haluavat vastarintaa – lyhyesti tiivistettynä, sosialidemokraat-tien sosiaaliberalisoituminen ja kommunistinen puolue, joka murenee ja seuraa sosialistien perässä.

”Siispä olosuhteet olivat suosiolliset, ja lisäksi meillä oli suosittu äänitorvi. Besancenotin menestys presidentinvaaleissa, puolitoista miljoonaa ääntä, osoitti sen. Tämän perusteel-la käyttämämme menetelmä on olla enää neuvottelematta kenenkään kanssa ylhäältä; se ei palvele mitään tarkoitusta. Viime presidentinvaaleissa me emme päässeet sopimukseen. Sosialistipuolueesta vasemmal-le olevissa pienissä, hajanaisis-sa suuntauksissa oli harhakuva, että yhtenäisyys, jonka olimme saavuttaneet EU-kansanäänes-tyskampanjassa saattaisi toistua presidentinvaaleissa tai jopa tä-nään. Me selitimme alusta alka-

Uusi puolue yhdistämään

Ranskan vasemmistoa

5Nro. 114

en, että ei ollut sama asia sanoa ”ei” uusliberaalille perustuslail-le kansanäänestyksessä ja sanoa ”kyllä” kapitalisminvastaiselle ohjelmalle.

”Siitä todistaa se, että suurin osa kampanjan aikaisista liit-tolaisistamme on nyt samassa leirissä niiden kanssa, jotka ajoi-vat perustuslain hyväksymistä. Tunnetuin on Jose Bové, silloin Ranskan vasemmistoradikalis-min ruumiillistuma, joka nyt, eurovaaleihin mentäessä, on samalla Vihreiden listalla Dany Cohn-Benditin kanssa, joka on täysi uusliberaali. Niinpä me käynnistimme vetoomuksen alhaalta pyytäen ihmisiä liitty-mään meihin ja tulos on tässä tänään.”

NPA ei ole ainoa tulos vuoden 2005 EU-kansanäänestyksen jäljiltä. Kampanjan johtaviin Sosialistipuolueesta tulleisiin osanottajiin kuulunut Jean-Luc Mélenchon on irtautunut puolueestaan muodostaakseen Parti de Gauchen, Vasemmisto-puolueen, Die Linken esikuvan mukaisesti. Eräs avainkysy-myksistä NPA:n konferenssin

keskusteluissa oli, pitäisikö Mélenchonin ja kommunisti-puolueen kanssa muodostaa yh-teinen vaalilista tämän kesän eu-rovaaleissa. Konferenssi päätti pitää oven auki yhtenäisyydel-le muiden suuntausten kanssa, mutta kieltäytyi hyväksymästä osallistumista hallitukseen so-siaaliliberaalien kanssa. Kaksi perustavaa kysymystä tukee keskusteluja uuden puolueen ympärillä: kuinka ensinnäkin tarjota poliittinen koti niille, jotka irtautuvat reformismista, mutta välttää sellaisia kompro-misseja, jotka heikensivät Ri-fondazionen; ja toiseksi, kuin-ka avata vallankumoukselliset suuntaukset uusille voimille il-man, että menetetään kyky puo-lustaa riippumatonta marxilaista näkökulmaa. Krivinen mielestä päätös hajottaa LCR on luonut uusia mahdollisuuksia:

”Puolet kokouksen edustajis-ta ei ole LCR:stä. Liittyneissä on paljon ammattiyhdistysväkeä, erityisesti alueilta, joissa meillä on ollut hyvin vähän jalansijaa, kuten yksityissektorilta. On pie-niä, mutta merkittäviä merkkejä vaikutusvallasta köyhtyneiden

kaupunkialueiden (banlieut tai quartiers populaites) nuorison keskuudessa, pohjoisafrikka-laistaustaisen nuorison keskuu-dessa, joilla on kaikua omilla alueillaan, ja jotka eivät koskaan olisi liittyneet LCR:ään tai mi-hinkään muuhun puolueeseen, ja heille tämä on ensimmäinen kokemus poliittisesta puolu-eesta. Tämä on laajentumisen seurauksena tullut todellinen onnistuminen.”

Historiallisesti vallankumo-uksellisella vasemmistolla on Ranskassa ollut rajallinen vai-kutus köyhissä esikaupungeis-sa. Näiden alueiden poliittista eristystä pahensi se, että va-semmistossa syntyi hämmen-nystä kysymyksessä rodusta ja luokasta, ja abstraktit käsitykset uskonnottomuudesta ajoivat joskus ohi rasisminvastaisen vaiston puolustaa päähuivin vuoksi leimattuja muslimi-naisia. Että edes pieni joukko muslimeja voisi tuntea voivansa liittyä NPA:han tarjoaa toivoa, että tuollaiset asenteet painavat vähemmän puolueessa, jolla on tiettyä vaikutusvaltaa, kuinka-kin rajoitettua, köyhissä esikau-

vihata, mutta että häntä rakastettiin maailman vähemmän etuoikeute-tuissa osissa, kuten Intiassa. Tähän väitteeseen innoittivat epäilemättä Intian pääministeri Manmohan Singhin ylenpalttiset sanat hänen viime USA:n vierailullaan; ”Intian kansa rakastaa teitä syvästi, herra Bush.” Aikana, jolloin Obamankin oli tunnustettava virkaanastujaispu-heessaan, että USA:n uskottavuus on ennennäkemättömän alhaalla, on intialaisille todella katkeraa ko-lonialisminvastaisine perintöineen katsoa oman hallitsevan luokkansa tuhlaavan rakkauttaan USA:n par-jatuimmalle johtajalle ja antavan tälle oikeutusta.

Amerikkalaisäänestäjät antoivat äskettäin murskatuomion Bushin hallitukselle; parlamenttivaalien lähestyessä Intiaa on toivottava, että intialaiset antavat yhtä päättäväisen iskun hallitsijoilleen USA:n kans-sa solmitun tuhoisan ”strategisen kumppanuuden” takia. K av i t a K r i s h n a n o n t o i m i t t a j a L i b e r a t i o n i s s a , C p i ( M L ) : n kuukausilehdessä.

Kirje IntiastaIntian hallitseva luokka lähes-tyy yhä enemmän USA:n im-perialismia, kirjoittaa Kavita Krishnan.

Intian tiedotusvälineet eivät hu-kanneet aikaa ristiessään Mumbain terrori-iskun nimellä ”26/11 ” tai ”Intian 9/11) ja näyttäen sopima-tonta ylpeyttä Intian nousseesta ”statuksesta” USA:n liittolaise-na ja maailmanlaajuisen terrorin kohteena.

Erona tuollaiseen käsitykseen tuhannet työläiset ja maatyöläi-set, nuoret ja opiskelijat marssivat parlamentin luokse Intian pääkau-pungissa, Delhissä, 12. joulukuu-ta 2008, kaksi viikkoa Mumbain hyökkäyksen jälkeen, tunnuksin ja kyltein, joissa Intian hallitusta kehotettiin lopettamaan terrorin ja talouskriisin tuonti USA:sta.

Marssille puhunut CPI(ML):n pääsihteeri Dipankar sanoi, että ”jotkut osat tiedotusvälineistä ja poliitikoista yrittävät kaupitella diktatuuria, armeijan valtaa, so-taa Pakistania vastaan ja kumppa-nuutta USA:n kanssa ratkaisuina Intian turvallisuudelle. Pakistanin oma kokemus on todiste, että se

on tuhon resepti. Intian hallitseva luokka, niin Kongressipuolue kuin BJP:kin, on päättänyt lujasti kah-lehtia Intian maailmanlaajuisesti vihattuun USA:n imperialistiseen linjaan, ja siten tuoda USA:n ta-louskriisin sekä terrorismin Intian maaperälle.”

Terrorismilaki

Mumbain hyökkäyksen jälkeen Intian parlamentti on hyväksynyt muutoksen ”Laittoman toiminnan (ehkäisemisen) lakiin”, joka pa-

lauttaa miltei kaikki ankarat toimet, jotka olivat johtaneet joitakin vuo-sia sitten Terrorisminvastaisen lain perumiseen. Samassa parlamentin istunnossa hyväksyttiin myös laki Kansallisesta tiedusteluvirastosta (NIA), näennäisesti tehostamaan valtion turvallisuuselinten työtä näiden välisten väärinkäsitysten vuoksi.

Eräs kommentaattori epäilee, että NIA:n perustaminen, ”suora yhteys USA:n kanssa sinetöityyn strategiseen liittoon” viittaa siihen, että ”FBI on todella yrittänyt kah-den viime vuosikymmenen ajan avata etuvartiostoja Intiaan”.

Tämä epäily saattaa tuntua kau-kaa haetulta, elleivät sitä vahvistaisi tietyt erikoiset tapahtumat. Kalas-taja Anita Udaiyyan sanotaan ole-van silminnäkijä terroristien mai-hinnousulle Mumbain rannikolle. Hänen kerrottiin ”kadonneen” pariksi päiväksi ja myöhemmin hän väitti, että hänet oli salaa viety USA:han FBI:n kuulusteltavaksi. Vaikka viranomaiset torjuvat hä-nen väitteensä, hänen naapurinsa vahvistavat hänen kertomuksen-sa. Olivat hänen väitteensä totta tai ei, Intian viranomaiset eivät kiistä, että tutkimukset Mumbain hyökkäyksestä ovat käytännössä

siirtyneet FBI:lle. Intian hallitsevissa piireissä on

jonkin verran hermostuneisuut-ta Barack Obaman lausunnoista Kashmirista (joita provokatiivi-semmin toisi Britannian ulkomi-nisteri David Miliband äskettäisellä Intian-vierailullaan). Vaikka Intian hallitsijat saattavat olla varovaisia USA:n välittämän Kashmirin rat-kaisun suhteen, he tekevät kuiten-kin kaikkensa helpottaakseen USA:n kasvavaa läsnäoloa alueella.

intia Usa:n tueksi

USA on voimistanut pyrkimyk-siään kietoa Intia yhä enemmän huonoon sotilaalliseen onneensa. Hiljattain Intian armeijan komen-taja jopa vihjaisi, että Intian pitäi-si lähettää joukkoja Afganistaniin strategiseksi vastapainoksi Pakis-tanilla, viitaten siihen, että Intia antaa jo ”pehmeätä apua” siellä. Intian hallitus ei nuhdellut näin vastuuttomista ulkopoliittisista lausunnoista.

George W. Bushilta kysyttiin hä-nen jäähyväislehdistötilaisuudes-saan, eikö hän ollut himmentänyt USA:n moraalista arvovaltaa. Hän vastasi, että ”eliitin” keskuudessa (osissa Eurooppaa) häntä saatettiin

pungeissa.Tässä on kysymys monimut-

kaisesta dynamiikasta eikä sitä voida supistaa pelkästään ky-symykseen reformin ja vallan-kumouksen vastakkaisuudesta. Krivinestä puolueen perusperi-aatteet, jotka hyväksyttiin mil-tei yksimielisesti, ovat erittäin tärkeitä:

”Reformisminvastaisuus – me emme voi uudistaa kapita-lismia. Me haluamme vallan-kumouksellistaa yhteiskunnan, internationalismin, maahan-muuton, naiset, ekologian. Mitä trotskilaiseen perintöön tulee, useimmat ihmiset eivät oikeas-taan tiedä, mitä se on – he eivät ole puolesta eivätkä vastaan. Se ei ole ongelma. Me trotskilaiset pysymme Neljännessä inter-nationaalissa, me noin 3000. Puolue itse ei kuulu Neljänteen internationaaliin. Se on suljettu pois.”

kiinnostava kehitys

Yksi konferenssin avainkysy-myksiä oli päättää uuden puo-lueen nimi. Edustajat äänestivät melko niukasti sen puolesta, et-tei siihen sisältyisi sanaa ”val-lankumouksellinen” sillä perus-teella, että se rajoittaisi puolueen vetovoimaa. NPA:n perusperi-aatteet ovat kuitenkin selkeän vallankumoukselliset, vaikka järjestö on kapitalisminvastai-nen eikä vallankumouksellinen puolue leniniläisessä mieles-sä. Tämä heijastaa suuntausta vähentää klassista marxilaista perintöä, mistä oli jo merkkinä Besancenotin samaistuminen Che Guevaraan innoituksen lähteenä. Kun ihmisiä tulee järjestöön eri elämänkaarista ja traditioista, miten sitten kä-sitellä kysymystä poliittisesta kasvatuksesta?

Krivinen mukaan puolueessa on olemassa laajalle levinnyt halu saada tähän kouluja. ”Mi-nusta – mutta tästä käydään kes-kustelu – kysymys on, millaista koulutusta? Se ei välttämättä ole samanlaista kuin se oli 20 tai 30 vuotta sitten. En usko, että voimme järjestää kouluja Venä-jän vallankumouksesta, Saksan

vallankumouksesta jne – se pit-kästyttäisi kaikkia perinpohjin. Luulen, että lähtökohtamme on oltava nuorten ja ei niin nuorten politiikkaan tulevien tuntemien huolten.

”Meidän ei siis pidä ylenkat-soa koulutusta, se olisi absurdia. Meidän on tarjottava todellista poliittista kasvatusta, joka on sopeutettu politiikkaan tulevan uuden polven tarpeisiin. Se on korvaamatonta, muuten meillä on järjestö, joka voisi revetä ensimmäisen poliittisen vaike-uden tullessa. Mutta se on tär-keätä myös sisäisen demokra-tian kannalta. LCR:ssä meillä oli tapana sanoa, että ihmisillä oli oltava vähimmäistaso poliit-tista koulutusta, että heillä olisi ainekset, joita vaadittiin johdon haastamiseksi.

NPA:n perustaminen on kiin-nostava tapahtuma vasemmis-tolle kansainvälisesti. Sen pe-rustamiskokouksesta kävi sel-väksi, että puolue ei aio keskittää suuntautumistaan pelkästään vaaleihin. Se ei myöskään ole uusi yritys järjestää uudelleen reformistista suuntausta tilaan, jonka suuret sosialidemokraat-tiset puolueet ovat jättäneet. Projekti on syntynyt muutamien viime vuosien taisteluista, tais-teluista, jotka ovat synnyttäneet uusia muotoja, joissa aktivistit ovat yrittäneet taistella uuslibe-ralismin hyökkäystä vastaan.

Se merkittävä yleisö, jonka NPA on vetänyt mukaan radi-kaaliin poliittiseen näkemyk-seen, antaa sille potentiaalia vaikuttaa näihin taisteluihin. On vielä monia kysymyksiä, joista uudessa järjestössä on keskusteltava. LCR on tarttu-nut tilaisuuteen muuttaa roh-keat aiejulistukset poliittiseksi todellisuudeksi ja sillä on ti-laisuus tehdä marxilaisuudes-ta merkityksellinen ja tehokas väline uudelle sukupolvelle. Marxilaisuuden ja sen perinnön selkeyden puolustaminen laa-jemman vallankumouksellisen kulttuurin sisällä vaatiikin kek-seliäisyyttä ja luovuutta.

� Nro. 114

litauolle Hamasin ja Israelin vä-lillä. Kuten Ammanissa toimiva politiikan asiantuntija Mouin Rabbani toteaa, tuo tulitauko oli ”yhtä paljon poliittinen isku, kuin vuoden 1981 tulitauko – jonka vä-littivät USA ja YK – sen entisen palestiinalaisen arkkivihollisen, PLO:n, kanssa. Taaskin se teki sopimuksia vihollisen kanssa, jota se oli väsymättä yrittänyt saattaa pannaan ja tilanteeseen, jossa muut eivät saisi sen kanssa olla tekemisissä. Avaintekijöitä tässä läpimurrossa olivat Isra-elin Hizbollahille Libanonissa kärsimä tappio vuonna 2006, Hamasin jatkuva kieltäytyminen antautumasta ja Mubarakin hal-lituksen pelko, että Gazan rajan tapahtumat käynnistäisivät Egyp-tissä räjähdysherkkien protestien ketjureaktion.

egyptin joukkoliike

Mubarakin pelot perustuvat sii-hen, että kuluneen vuosikym-menen aikana alhaalta on nous-sut kasvava, muutosta vaativa joukkoliike. Tuon liikkeen eri suuntaukset ovat tuoneet satoja-tuhansia katumielenosoituksiin vuoden 2000 jälkeen. Mielen-osoitusaalto alkoi koululaisten ja opiskelijoiden protesteista solidaarisuuden osoituksena Pa-lestiinan intifadalla vuosina 2000 ja 2002, mitä seurasivat valtavat

israelin Gazan-sota on saanut aikaan laajoja protesteja eri puolilla maailmaa. Ihmiset kysyvät, mikä olisi ratkaisu palestiinassa. ratkaisu on alueen työväenluokassa, sanoo anne alexander. egyptissä hiljan käydyt taistelut näyttävät, että tie vapautukseen kulkee kairon katujen kautta.Äskettäinen hyökkäys Gazaan on miljoonille eri puolilla maa-ilmaa paljastanut Israelin valtion raa’an luonteen. Gaza on edel-leen palestiinalaisten vastarin-nan väkevä vertauskuva. Alue on ahdettu täyteen vuonna 1948 sionistimiliisin etnisiä puhdistuk-

sia paenneita ja näiden pakolais-ten jälkeläisiä.<0} He kärsivät vuosikymmenet Israelin suoraa miehitystä ja sitä, kuinka isra-elilaissiirtokuntalaiset varastivat heidän maansa ja vetensä. He ovat nähneet heidän jo muutenkin hei-kon ja kitukasvuisen taloutensa joutuvan Israelin ”sulkuun”, jo-ka on muuttunut miltei täydeksi saarroksi vuodesta 2005. Mutta sen sijaan että antautuisivat, yhä laajemmat joukot palestiinalaisia kääntyivät Gazassa Hamasin kan-nalle ja torjuivat yhteistyölinjan sortajiensa kanssa.

Gazan kärsimys osoittaa myös, että ”kahden valtion ratkaisu” on sekä epäoikeudenmukainen että toimimaton. Se on epäoikeuden-mukainen, koska se tekisi lailli-seksi etnisen puhdistuksen, joka alun perin muutti Gazan valta-vaksi pakolaisleiriksi. ja tuomit-sisi sen asukkaiden tulevat su-kupolvet jatkuvaan köyhyyteen, riippuvuuteen ja eristykseen. Se on toimimaton, koska hyökkäys Hamasia vastaan tekee selväksi, etteivät Israel ja sen tukijat USA:ssa halua sallia Palestiinan valtion olemassaoloa, elleivät sen johta-jat suostu etukäteen luopumaan vaatimuksistaan.

Hamasin vaalikamppailu Pa-lestiinan vaaleissa vuonna 2006 osoitti, että islamistiliike oli vakavissaan palestiinalaisvalti-on luomisesta Israelin rinnalle,

vaikka se edelleen katsoikin, et-tä kyseessä oli vain askel kohti koko Palestiinan vapauttamista. Hamasin vaalivoitto teki selväksi, että palestiinalaisten enemmistö oli samaa mieltä tästä. Lisäksi Hamas tarjosi selkeästi pitkää tulitaukoa, jos Israel vetäytyisi vuotta 1967 edeltäviin rajoihin-sa. Israelin vastaus on kuitenkin ollut saartaa Gaza ja sitten hyö-kätä sinne, anastaa lisää maata Länsirannalla ja yrittää tuhota Hamas. Eikä Israel lisäksi ole toi-minut yksin, vaan sille on täyden tukensa antanut USA ja tämän suojattivaltio Egypti, joka vahtii Gazan etelärajaa.

Mutta jos toivoa palestiinalais-ten vaikeassa tilanteessa on, se johtuu siitä, että Gaza on myös sillanpääasema palestiinalaisten vastarinnan ja arabihallituksia vastaan käydyn kamppailun vä-lillä. Tämä yhteys kävi selväksi tammikuussa 2008, kun kymme-net tuhannet palestiinalaiset sysä-sivät syrjään Egyptin rajavartijat ja tulvivat Pohjois-Siinaille. Kun mielenosoitukset Kairon kaduil-la moninkertaistuivat, Egyptin presidentti Hosni Mubarak kes-keytti saarron ja kutsui Hamasin neuvotteluihin, rikkoen Israelin ja USA:n asettaman boikotin is-lamistijärjestöä kohtaan.

Nämä neuvottelut kattoivat tietä kesäkuussa 2008 sovitulla kuusi kuukautta kestäneelle tu-

Miten Palestiinasta voi tulla vapaa?

Tarvitaan koko arabimaailman kattavaa intifadaa."

�Nro. 114

sodanvastaiset marssit Irakin-so-taa vastaan vuonna 2003. Joulu-kuussa 2004 syntyi Kifaya, en-simmäinen kansanliike kolmeen sukupolveen, joka on ylittänyt ”punaisen viivan” ja haastanut suoraan presidentin legitimitee-tin. Kifaya muodosti yhteyksiä demokratia-aktivisteihin, oppo-sitioryhmiin, opiskelijoihin ja jo-pa uudistusmielisiin tuomareihin mobilisoidakseen mielenosoituk-sia diktatuuria ja sortoa vastaan Egyptissä vuonna 2005.

Vieläkin merkittävämpää on ollut uuden työväenliikkeen nousu, minkä panivat liikkeelle joukkolakot tekstiiliteollisuu-dessa joulukuusta 2006 alkaen. Egyptin talouden jokaista sekto-ria ovat ravistelleet työläispro-

testit, lakot ja tehdasvaltaukset. Tekstiilityöläiset, rautatieläiset, opettajat ja virkamiehet ovat saa-neet palkankorotuksia, parempia työehtoja ja onnistuneet saamaan korruptoituneita ja väärinkäy-töksiin syyllistyneitä johtajia erotetuiksi. Työläisliikkeellä on taloudelliset herätteet: jatkuvasti nousevat elinkustannukset ovat tärkein tekijä työläisten toimin-nassa. Laajempi poliittinen tie-toisuus on kuitenkin kasvamassa nopeasti liikkeen kehittyneim-missä ryhmissä.

Työläiset voivat nähdä yhte-yden, joka on heidän lapsensa nälkiinnyttävällä ja mellakkapo-liisin heitä kaduille pieksemään lähettävällä hallituksella ja pa-lestiinalaisten sorrolla. Niinpä

niissä työläisliikkeen osissa, jotka ovat edenneet pisimmälle taloudellisessa taistelussa, ku-ten Mahallan tekstiilityöläiset ja verovirkailijat, on vaatimus so-lidaarisuudesta palestiinalaisille saanut voimakkainta vastakaikua. Yksi lakkoilevista verovirkaili-joista, jota elokuvaohjaaja Nora Younis haastatteli joulukuus-sa 2007, totesi asian näin: ”Me olemme menossa päin helvettiä, mutta maamme tukee Israelia ja USA:ta.” Egyptiläistyöläiset ovat kauan kuiskailleet tätä yksityises-ti ja katselleet olkansa yli peläten Mubarakin salaista poliisia. Julki-sesti puhuttuna, 55 000 verovir-kailijan lakon keskellä, kymme-nen päivää kestäneen kadunval-tauksen aikana keskellä Kairoa kadunkulman päässä hallituksen virastoista nuo sanat edustavat sellaista potentiaalia, jota ei olla nähty Egyptissä sitten 40-luvun: imperialisminvastaisen protes-tiliikkeen yhdistymistä Egyptin työväenluokan yhteiskunnallisen voiman kanssa.

Vuoden 2008 tapahtumat ovat väläyksiä siitä, kuinka liike saat-taa kehittyä voimaksi, joka pystyy ravistelemaan Egyptin hallitusta ytimiä myöten, ja siten murtaa sen heikon lenkin ketjussa, jo-ka palestiinalaisia sitoo. Huhti-kuussa 2008 Mahalla al-Kubran kaupunki nousi kapinaan, kun turvallisuusjoukot tukahdutti-vat Misr-kutomon työläisten lakon.<0} Kymmenet tuhannet ottivat yhteen mellakkapoliisin kanssa ja katkaisivat rautatien, mikä esti vahvistusten saami-sen. Vaikka protestit lopulta vai-

ennettiin, liikkeet olivat kiinni ja työläiset pysyivät kotonaan kautta Egyptin solidaarisuudesta tekstiilityöläisten vaatimuksille valtakunnallisen minimipalkan korottamisesta.

Näin laaja liike asettaa Egyp-tin hallituksen vaikeiden kysy-mysten eteen. Voiko se lähettää mellakkapoliisin Gazaan pitä-mään palestiinalaisia saarrossa samaan aikaan, kun se tukah-duttaa työläisten lakkoja ja ka-tumielenosoituksia? Miten se reagoisi, jos työläiset alkaisivat vaatia Gazan rajan avaamista tai aseiden lähettämistä Hamasille, ja tukisivat puheitaan toimin, jotka sulkisivat Suezin kanavan, Ma-hallan tekstiilitehtaat, rautatiet ja verojenkeruun? Jos Egyptin his-toriasta jotain tietävät, Mubarakin neuvonantajien pitäisi tajuta, että tässä ei ole kyse pelkästään kuvi-telmasta. 50-luvun alussa Egyptin monarkian kuolinpäivinä nähtiin kamppailujen elinkustannuksista liittyvän joukkomittaiseen impe-rialisminvastaiseen liikkeeseen Britannian sotilaallista miehitystä vastaan. Työläiset saivat Suezin kanavavyöhykkeen pysähdyksiin ja marssivat Kairoon vaatien lei-pää, työtä ja aseita vapautustaiste-lulle. Poliisi hylkäsi hallituksen ja liittyi sissisotaan brittejä vastaan samalla kun upseerit järjestivät kaappausta, joka kaatoi monarkia heinäkuussa 1952.

On turha esittää, että tuollai-nen tulevaisuus olisi väistämätön. Mutta se on varmasti mahdol-linen. Egyptin sisällä se vaatii, että aktivistit, jotka ovat päättä-neet luoda yhteyden hallituksen

vastaisen taistelun ja Palestiinan vapautuksen puolesta käydyn kamppailun välillä, puuttuvat tietoisesti asiaan valjastamalla lakkoliikkeen voima molempien asioiden palvelukseen. Egyptin sosialistit ovat parhaassa ase-massa luomaan nuo yhteydet, mutta he voivat löytää miljoo-nien kuulijakunnan, jota ovat in-noittaneet lakkoaalto ja joka on suutuksissaan Gazan kohtalosta. Muslimiveljeskunta on Egyptin pääoppositioliike ja sillä on his-toriallisia yhteyksiä Hamasiin. Vaikka Veljeskunnan johto on usein ollut haluton muuttamaan puheita tuesta palestiinalaisille joukkomielenosoituksiksi Egyp-tissä, sen omasta kannattajakun-nasta tulee yhä enemmän painetta tällaiseen.

Palestiinalaispuolella se mer-kitsisi siitä ajatuksesta luopu-mista, että palestiinalaiset yksin voisivat saavuttaa vapauden. Ir-vokas näytelmä, jossa maailman neljänneksi suurin sotilasmahti kylvää fosforipommeja täynnä pakolaisia oleviin YK:n koului-hin osoittaa, kuinka epätasaver-tainen sotilaallinen kamppailu on. Se vaatii kuitenkin luopumista myös ”sekaantumattomuusperi-aatteesta” arabihallitusten sisäi-siin asioihin.

Toisin sanoen, tarvitaan vetoa-mista yli korruptoituneiden ara-bijohtajien rajattoman intifadan puolesta, ei vain Egyptissä, vaan kaikkialla arabimaailmassa.

EU:sta Obamaan luvataan ”vihreälle agendalle” etusijaa. Todellisuudessa taantumaa käytetään päinvastaiseen.Eräässä hiljattain esitetyssä huo-nossa televisio-ohjelmassa otet-tiin esillä kiinnostava seikka – et-tä tuhoisat ilmastossa tapahtuvat muutokset näennäisen hitaasti ke-rääntyvien kasvihuonekaasujen seurauksena vaikuttavat ihmisiin jossain vaiheessa yhtä äkillisesti kuin talouskriisi, joka nyt pyyh-kii maailmaa.

Sen heikko väittämä oli, että vasta viime vuosina kaaos- ja kompleksisuusteorioiden kehit-tymisen myötä on tullut mahdol-liseksi ymmärtää, miksi markki-nataloudet äkkiä joutuvat kriisiin. Siitä huolimatta Karl Marx, jonka matematiikka ei juuri ylittänyt laskennan pääkäsitteitä, tajusi syyt 1840-luvun lopulla.

Ympäristökriisi

Marx selitti taloudellisissa kir-joituksissaan, kuinka kapitalis-tien mieletön pyrkimys kasata pääomaa kilpailussa toistensa kautta, mitä hän kutsui ”pääomi-en itselaajenemiseksi, ” johtaa kriiseihin. Marx ei kuitenkaan rajoittanut kapitalismin hylkää-mistään siihen, että se aiheuttaa lamoja. Pääomassa hän myös osoitti, kuinka se uhkaa juuri

sitä, mistä ihmiselämä riippuu – aineenvaihduntaamme muun luonnon kanssa.

Marx sai tämän oivalluksen analyysistä kapitalistisen maan-viljelyksen tuhoisasta vaikutuk-sesta maaperän hedelmällisyy-teen. Se oli oivallus, joka usein unohdettiin sadan vuoden ajan hänen kuolemansa jälkeen, kun täysin kehittynyt kapitalismi oli olemassa vain pienellä osalla maapalloa, eikä ekologinen tu-hoisuus ollut läheskään niin nä-kyvää kuin kapitalismin lamat ja sodat.

Globaali ympäristötuho

Tänään kapitalismi hallitsee ko-ko maapalloa, ja ekologisen tu-hon paikalliset muodot ovat nyt globaaleja. Ilmastonmuutos on selkeästi vakavin.

Kaikki merkittävät hallituk-set tunnustavat sen aiheuttaman vaaran. Useimmat ajavat pelas-tuspaketteja kriisin kouriin jou-tuneille kapitalisteille keinona parantaa energiatehokkuutta ja pelastaa ilmasto. Yhdenlaisesta kapitalismin kriisistä, lamasta, on ilmeisesti tulossa vastaus toi-senlaiseen kapitalismin kriisiin, ekologiseen tuhoon.

Puheet ovat kuitenkin vain puheita. ”Vihreä agenda” oli hy-vin voimakkaasti läsnä Barack Obaman lupauksissa virkaanas-tumisen alla. Mutta se on läsnä hyvin kevyesti siinä elvytys-paketissa, josta hän on sopinut kongressin kanssa. Siinä vesi ja energia saavat vain 7 prosenttia

kokonaismäärästä. EU sitoutui vuonna 2007

leikkaamaan kasvihuonekaasu-päästöjään 20 prosentilla, mutta liike-elämän erityiset vetoomuk-set johtivat toteutettavissa olevan tavoitteen putoamiseen niinkin alas kuin 4 prosenttiin.

Joka puolella annetaan tuki-aisia autoteollisuuden monikan-sallisille jäteille. Miksi? Että ne pystyisivät tekemään yhtä paljon autoja kuin ennen siinä toivossa, että markkinat piristyisivät, vaik-ka jos ne piristyisivät, ei kasvi-huonekaasupäästöihin tulisi juuri mitään vähennystä, etenkin siksi, että biopolttoaineet, suosituin vaihtoehto bensiinille ja dieselil-le, ovat ainakin yhtä vahingollisia ilmastolle.

Radikaalit muutokset

Ilmastonmuutoksen uhkaa ei voi-da hoitaa vähittäisin muutoksin vallitseviin tuotanto- ja kulutus-malleihin. Se vaatii niiden radi-kaalia muuttamista.

Se mitä tarvitaan, ei ole niiden teollisuudenalojen elpyminen, jotka luonnostaankin lisäävät kasvihuonekaasuja, vaan näiden teollisuusalojen osaamisen käyt-tämistä tuottamaan kuljetusjär-jestelmiä, joilla saadaan ihmiset kuljetettua työ- ja vapaa-ajan paikkojen välillä niin, että tuol-laisia kaasuja syntyisi mahdolli-simman vähän.

Samalla tavoin se valtava määrä energiaa, joka käytetään asuntojen, toimistojen ja tehtai-den lämmittämiseen, voitaisiin

vähentää ilmaisella pikaeristys-ohjelmalla joka asunnolle. Tämä antaisi työtä työttömille raken-nustyöläisille ja kouluttaisi satoja tuhansia muita.

Ympäristöinvestoinnit kilpailun haittana

Tällaiset muutokset eivät vaadi, niin kuin monet vihreässä liik-keessä kuvittelevat, leikkauksia ihmisten reaaliseen elintasoon. Ne kuitenkin vaativat investoin-teja. Tuollaiset investoinnit ovat yksi asia, josta johtavat ryhmät kapitalismissa eivät ole kiinnos-tuneita maailmantalouden ajau-tuessa lamaan.

Ne katsovat olkansa yli maail-manlaajuista kilpailua, jonka ne kohtaavat, ja valitsevat yrityksen saada mahdollisimman paljon irti vanhoista laitoksista ja teknologi-asta, piittaamatta ympäristöseu-rauksista. Jopa Uuden Labourin ilmastonmuutosneuvonantaja lordi Stern myöntää, että taantu-ma tekee investoijista ”herkkiä kustannusten lisääntymiselle”.

Sellaiset ”vihreän energian yhtiöt” kuten Siemens, Clipper Windpower ja BP leikkaavat vaihtoehtoisen energian projek-tejaan.

kenen jälkeen vedenpaisumus?

Marx kuvasi, kuinka sokeata on kapitalistien pyrkimys pysyä toinen toistaan edellä. ”Osake-huijauksissa jokainen tietää, että rajuilman kerran täytyy puhjeta,

mutta jokainen toivoo, että se sattuu hänen lähimmäiseensä sen jälkeen, kun hän itse on jo kor-jannut kultasateen ja vienyt sen varmaan talteen. Après moi le de-luge! [Minun jälkeeni vedenpai-sumus!] on jokaisen kapitalistin ja jokaisen kapitalistisen kansan mielilause.”

Mikä koskee taloutta koskee ympäristöäkin. Hallitukset ja yk-sittäiset kapitalistit saattavat pys-tyä näkemään, mihin kasvihuo-nekaasujen pumppaaminen on johtamassa, mutta kukaan heistä ei aio uhrata omaa kilpailukyky-ään ryhtyäkseen välttämättömiin vastatoimiin, vaikka se mitä sen jälkeen tulee, kirjaimellisesti hu-kuttaa Bangladeshin, Niilin suis-ton ja lopulta Lontoon.

Sanoa, että vihreissä inves-toinneissa taantuman aikana on järkeä, on oikein, mutta se ei ole kapitalistista järkeä. Kansa voi nähdä paremmin julkiset liiken-nevälineet vaihtoehtona autoille. He voivat nähdä laajat eristys-ohjelmat loogisina silloin, kun lämmityskulut nousevat nopeasti. Ja työpaikat eristysohjelmissa ja vaihtoehtoisen energian ohjel-missa tarjoavat enemmän työttö-myysuhan alla oleville rakennus-työläisille kuin saman kohtalon edessä olevien ulkomaalaisten työläisten syyttäminen. Mutta ei kapitalismi tule tekemään noista vaihtoehdoista todellisuutta, vaan taistelu kapitalismia vastaan.

Chris harMan, socialist Worker

Lama, nousukausi ja ilmastonmuutos

� Nro. 114kuLTTuuri

kirJa. Jouluna avasin tavalli-seen tapaan lahjapaketteja josta yksi oli selkeästi pocket-kirja. Olin varma että kyse olisi mo-nista toivomistani Englannissa toimivan Bookmarks vasemis-tolaisen julkaisijan kirja. Yllä-tys oli valtava kun kirja olikin Mark Simpsonin kirjoittama kirja ”Pyhä Morrissey”. Kuun-telen mielelläni Morrisseytä ja kävin myös viimeiksi katso-massa keikkaa kun mies kävi laulamassa Kaapelitehtaassa. Koska yleensä jaottelen melko tarkkaan musiikkini vasemisto-laiseen, neutraaliin ja oikeisto-laiseen josta suurin osa hyvästä musiikista tietenkin on ainakin jolla tavalla vasemmistolaista ja se jako pätee muutenkin melko hyvin, hyvä musiikki on vase-mistolaista, eikö. Morrissey kui-tenkin heittäytyy laidasta laitaan sekä lyriikan että esiintymisensä puolesta, monet ovat laimanneet häntä natsisympatiseerajaksi mutta samalla oikeisto on hyö-kännyt tätä teiniangstin sieluk-kaaseen tulkitsijaa vastaan mm. koska hn on ”häpäissyt englan-nin lippua”, mitä sekin tarkoit-taa. Kirja kuitenkin teki minulle syvällisen vaikutuksen ja siksi ajattelin jakaa vähän ajatuksia kirjasta, paljastamatt liikaa, Murroksen lukijoille.

Pohjoinen englanti on ehkä se seutu joka kansainvälisesti on saannut edustaa kansainvä-listä kuvaa teollisuuden työ-väenluokan sielunmaisemasta. Manchesteristä kirja lähtee myös liikenteeseen kun kuvaa siitä että mistä Morrissey sai en-simmäiset vaikutuksensa. Kuten niin monet hyvät bändit kuten esim. Joy Division ja Stone Ro-ses Morrissey sai myös angstin-sa ja läpitunkevan melankooli-sen tyylinsä Pohjois-Englannin ränsistyneestä teollisuusmaise-masta. Joy Division muuten on yksi yhtye joka on melko hyvä vaikka ainakin keulahahmo oli konservatiivien tukija. Ironia on kuitenkin iso teema kirjas-sa ja ironisesti tämä selkeästi työväenluokkainen Englanti on juuri se mikä on ainoa asia mitä Morrissey mahdollisest, ei kuitenkaan ehdottomasti nousi-si ylös puolustamaan. Juuri sen takia Thatcher ja Konservatiivi-nen puolue tulee olemaan yksi Mozzerin suurimpia vihollisia,

koska he aloittivat ja saatoivat loppuun tämän Englannin ha-jottamisen. Ironista on myös se että Morrissey samalla piti nämä kovanaamat ja kaatokännissä viihtyvät ihmiset jotka täyttivät tehtaat ja joutuivat kärsimään eniten Thatcherin takia, työttö-myyden ja voitetuksi tulemisen nöyrytyksen muodossa parhaa-na yleisönä. Tämä on ironista siksi että tämä nuorena niin hauras ja herkkä Morrissey ha-lusi samastua ja viihdyttää juu-ri päinvastaista yleisöä. Tämä on vedetty äärimmäisyyksiin kun Mozzer vanhempana on Englantilaisten tyyliin paisunut raameikaaksi ja ”komeaksi” äi-jäksi itse, jolloin hän myös kasaa bändiksi rujon näköisiä tatuoi-tuja rasvaapinoita.

Kirja ottaa sen tosiasian esiin kuten Mark Simpson kirjoittaa: ”Koko 1990-luvun ironia oli siinä, että kun työväenluokka ei enää ollut olemassa poliitti-sena voimana, omana itsenäi-senä yhteiskuntaluokkanaan, kaikki diggasivat siitä.” Tämä siis tarkoittaa niin syvästi juuri jalkapalloon juurtunut ”lad”-kulttuuri, eli kulttuuri ja oikeas-taan laajemminkin ilmiö missä suuri enemistö alkaa ottamaan 1960-1980-luvun juuri eng-lannin työväenluokan elkeitä, tietysti vähän muuntelemalla niittä. Lad-kulttuuri on kuiten-kin pieni alakulttuuri, mutta se että joku kirjoittaa siitä ihan kirjassa ja vielä hyvässä kir-jassa on melko käsittämätöntä. Se herättää myös eskarpismin niittä lukuisissa anglofiilisissä vasemistolaisissa jotka juuri kuvittelevat olevansa mukana niisä lukuisissa lakkokamppai-luissa ja kampanjoissa jotka myllersivät Englannissa kun uusliberalismi nousu valtaan, tietysti kuvitelmissa lopputulos on jotain ihan muutta. Samalla kun tämä työväenluokan uu-delleen nouseminen lapsellisen alakulttuurin mukana se antaa kuitenkin toivon siitä että ih-miset näkisivät yhteyden tähän päivään ja se miten yhtenäisiä luokkia on vielä olemassa ja että työväenluokka voi taas nousta uudelleen siihen asemaan mikä sille kuuluu, eli johtoon.

Samalla on ihana miten kir-jassa otetaan esiin se miten Morrissey leikkii sukupuolella

ja seksualisuudella, Mozzerhan oli pitkään ja on mahdollisesti vieläkin selibaatissa. Tämä he-rättä myös toiveen että samalla kun työväenluokka nousee taas suosituksi tyylistään ansiosta niin ehkä Morrissey voi pienillä leikillään kasvatta ymmärrystä siitä että tiedostava työväen-luokka hyväksyymoniuotoi-suuden ja siis ottaa askeleen vasemmalle ja hylkää rasismin ja suvaitsemattomuuden mikä on leimannut, useimmiten pai-suteltuna sitä. Juuri barbaareiksi Thatcherkin leimasi työväen-luokan uskomattoman tehok-kaasti. Morrissey joka kuitenkin tietyllä tavalla sekä samaistuu että ”jumaloi” työväenluokan sen puhtaimassa muodossaan ei näytä piittaavan oletko mikä-kin homo. Itse asiassa kirjassa avautuu myös se puoli mitä ei minulle ole auennut ennen että Morrissey monesti laulaa ”rat-topojista” ja käyttää jopa heidän slanggia. Rattopojat olivat siis nuoria miespuolisia prostitu-oituja. Samalla kuitenkin jot-kut ovat leimanneet Mozzeria rasistiksi, mikä pitääkin paik-kansa siinä määrin että hän ei usko että valkoiset ja mustat koskaan ihan kitkattomasti voi elää vierekkäin.

Kuten useimmat varmaan ymmärtävät niin tämä kirjoitus varmaan ylitulkitsee hieman kirjaa, mutta toivon että ainakin tämä avaa uusia ulottuvuuksia miettiä sekä työväenluokkaa että mahdollisesti miten popu-laarikulttuuri voi antaa jotain meidän kamppailussamme pa-remman ”työväenluokkaisen” maailman hyväksi. Eli joskus kannattaa lukea muutakin kuin sosialistien höpinöitä ja teoriaa mutta tietenkin sitäkin pitää lu-kea, jotta voi ylitulkata muitakin tekstejä. Vielä jotta Morrisseys-tä ei jäisi liian ruusuinen kuva niin lopaten siteeraamalla kir-jaa joka siteeraa Mozzeria The Irish Timesissa, 1999 kun hän puhuu tuomarista joka tuomit-si häntä maksamaan julkaisu-maksuja Smitshin muusikolle: ”Edustin työväenluokkaa, ja minua kohdeltiin kuin mitäkin moukkaa.”

Morrissey ja työväenluokka

TeaTTeri. Venäjä taitaa olla jokaisella omansa, mikä on. Helsingin kaupunginteatterin Studio Elsassa laulettiin lyhy-en kokoelmaa lauluja, joiden punaisena lankana oli eräs toi-nen Venäjä, alamaailman laulut ja järjestelmää, sitä eilistä ja tätä nykyistä kritisoivat teks-tit. Pyhä Venäjänmaa teki tilaa Neuvostoliitolle, Neuvostoliitto jonkinlaiselle demokratiapyr-kimykselle ja lopulta näemme Pyhän Venäjänmaan tulleen takaisin.

Taannoin esitettiin doku-menttia Solovetskin saaris-ta Vienanmerellä. Saarilla on vanha ortodoksiluostari, ja vallankumouksen jälkeen siel-lä pidettiin poliittisia vankeja vaikeissa oloissa. Nykyvallan aikana munkit ovat palanneet eikä vankeja enää ole, ja haas-tateltu munkki kertoi saarten historiasta, kuinka rakennukset olivat joutuneet rappiolle ja pa-pit karkotettu ja kuinka raakaa ja mielivaltaista oli syyttömien vankien kohtelu neuvostoval-lan aikana. Ääni haastatellun kellossa muuttui silti oudosti, kun puhuttiin vallankumousta edeltäneistä luostarisaaren van-geista. Silloin oli kyse täysin puolustettavissa olevasta uu-delleenkasvatuksesta. Siihen sa-maan ”uudelleenkasvatukseen” uskoi varmasti myös entinen pappiskokelas Neuvostoliiton johdossa.

Pirkko Saision ohjaama teat-teriesitys toi esille diktatuurin alle hävinneiden ääntä välillä läkähdyttävällä vauhdilla, välil-lä herkästi kuin, no rukous, jos sana tässä yhteydessä voidaan sallitaan. Lavalla oli kolme näyt-telijää – Saision itsensä lisäksi yllättävä Janne Marja-Aho ja järisyttävä Jonna Järnefelt – ja kolme muusikkoa. Pari auton-

raatoa eikä paljon muuta. Sanat olivat pääosassa.

Osa lauluista oli vanhoja traditionaaleja, eivätkä kaikki toki tarkkaan ottaen kielletty-jä. Muutama lauluista on tuttu neuvostoelokuvasta, osa näytte-lijä-laulaja Vladimir Vysotskin kaunistelemattomasta, mutta siedetystä, tuotannosta. Osa sitten vankileireiltä, rikollisten ja poliittisten vankien parista. Muutama oli Bulat Okudzhavan hienoja runoja. Olipa Pugatsho-vaakin. Mutta oikeastaan sillä, mikä niiden tarkka alkuperä on, ei ole suurta merkitystä tässä yh-teydessä. Ne sulautuivat yhdeksi kertomukseksi.

Kielletyt laulut tekee itse asi-assa tärkeän palveluksen näyt-tämällä, että paljon ei tsarismin, stalinismin ja putinismin vaih-dellessa välttämättä muuttunut-kaan. Nyt eivät arvostelijat ka-toa sentään täysin jäljettömiin, mutta syyllisiä ei edelleenkään ole. Kiellettyjen laulujen vielä pyöriessä teatterissa Politkovs-kaja-oikeudenkäynti oli kesken. Myöhemmin saatiin oikeuden päätös, jolla kaikki syytetyt va-pautettiin kaikista syytteistä.

Ei Saision ja kumppaneiden Venäjä silti ole toivoton, sillä jo laulujen olemassa olo kertoo, että toivo on aina ollut. Sillä ta-valla se on huikea kannanotto, paljon stubbeja ja muita reaali-poliitikkoja vaikuttavampi.

Kielletyt laulut. Ohjaus Pirkko Saisio, Helsingin Kau-

punginteatteri, poistunut oh-jelmistosta

Jokaisella on Venäjänsä

�Nro. 114

eLokUVa. Che Guevaran myyt-tinen tarina jaksaa kiehtoa su-kupolvesta toiseen. Eihän siinä mitään, turhemmistakin tyy-peistä on tehty elokuvia. Oike-astaan on aika yllättävää, että vasta vuonna 2009 valmistuu suuren budjetin elokuva, joka käsittelee Che Guevaran elämän mekittävimpiä vaiheita. Steven Soderbergh on tehnyt miehestä kaksiosaisen elämänkertaelo-kuvan. Jälkimmäinen osa; Che – Kapinallinen, saa Suomen en-si-iltansa huhtikuun loppupuo-lella. Filmiä on yhteensä lähes neljä ja puoli tuntia. Tästä huo-

limatta kyse ei ole perinteisestä elämänkerrasta vaan tapahtumat alkavat vuodesta 1955, Chen ja Castron tapaamisesta Mexi-cossa. Tässä vaiheessa kolme-kymppinen lääkäri Guevara oli jo tiensä valinnut. Kyse oli enää siitä mistä vallankumoukselli-sen toiminnan aloittaisi. Vastaus tähän tuli tietysti Fideliltä.

Oikeastaan lopullisen tuomi-onsa Che –elokuville voi antaa vasta kakkososan nähtyään. Che - Sankari nimittäin on do-kumentaariseen tyyliin tehty kuvaus Fidel Castron johtaman sissijoukkion Sierra Maestran

kukkuloilta käsin käymästä taistelusta diktaattori Batistan armeijaa vastaan. Pääosassa on lääkärin hommat sotimiseen vaihtava Che Guevara, mutta itse henkilöön ei edes yritetä pureutua. Puheet ovat silkkaa vallankumousretoriikkaa ja sis-sisotilaan testosteronilla höys-tettyjä lausuntoja. Tapahtumat siirtyvät silloin tällöin vuoteen 1964, Guevaran kuuluisaan USA:n vierailuun. Tuolloin hän mm. piti legendaarisen puheen YK:n yleiskokoukselle New Yorkissa ja antoi tv-haastatte-lun toimittaja Lisa Howardille. Nämä mustavalkoisena näytetyt osiot ovat toimintakohtausten ohella elokuvan nautittavinta antia.

Elokuvassa ei sinänsä ole erityistä moitittavaa; Benicio del Toro on eleettömyydessään todella vakuuttava Che ja muut-kin keskeiset henkilöt hoitavat roolinsa mallikaasti. Toimintaa on runsaasti ja se on todella au-tenttisen oloisesti kuvattua. Täs-tä huolimatta leffa jättää katso-jaan vähän tyhjän olon. Saattaa johtua juuri tästä päähenkilön persoonan täydellisestä pii-lottamisesta tapahtumien alle. Elokuva on kuvaus sissisodasta, jota katsellaan Che Guevaran hahmon kautta.

ei senttiäkään amerikkalaista rahaa

Jotain Yhdysvaltain Kuuba –fobiasta kertoo se, ettei Che –elokuviin jenkkilästä löytynyt lainkaan rahoitusta. Teattereihin leffat on Yhdysvalloissa sentään päästetty. Toisaalta ihmekös tuo, kun Kuuban järjetön ta-loussaartokin on jatkunut pian 50 vuotta.

Suurimmat tukiaiset tekijät ovat kuulemma saaneet Rans-kasta. Ehkä juuri tämän rahoi-tuskuvion ansiosta elokuvan kielenä on säilynyt se oikea eli espanja. Englantia espan-jalaisaksentilla höpöttävä Che Guevara olisikin ollut pelottava ilmestys.

Kuten viime vuonna ensi-iltansa saanut mainio Baader/Meinhof -komplex -leffa, myös Che - Sankari vaatii katsojal-taan taustatietoa aiheesta jotta näkemästään saa kaiken irti. Chen omista taustoista ei ker-rota juuri mitään ja Kuubankin tilanne ennen vallankumousta kuitataan parilla Fidelin lau-seella maan epätasa-arvosta ja ongelmista. On tosiaan hyvä muistaa, että Batistan diktatuu-rin aikainen Kuuba oli todelli-nen kelluva bordelli. Läpeensä korruptoitunut saarivaltio oli täysin suuryhtiöiden, mafioso-

jen ja kaiken maailman mulk-kujen hallinnassa ja valtaosa kansasta eli nälkärajoilla vailla mahdollisuuksia koulutukseen tai parempaan elintasoon. On melko varmaa, että tuolloinen diktatuuri olisi ennemmin tai myöhemmin romahtanut omaan porsasteluunsa. Vain läpimädäs-sä ja koko kansan vihaamassa valtiossa pienen sissiporukan on ollut mahdollista ottaa valta hal-tuunsa. Che Guevaran oma toi-minta Kuubasta lähdön jälkeen osoitti, että guerilla -taktiikalla ei joka paikassa pääse puusta pitkälle vaikka olisi miten kova sosialisti. Näistä kysymyksistä enemmän toisen Che -elokuvan arviossa.

Che - Sankari on puutteistaan huolimatta katsomisen arvoinen elokuva. Parempaa lähtölauka-usta Kuuba/Che -aiheiselle, huurteisen ääressä käydylle turi-natuokiolle tuskin voi kuvitella. Eli ei kun kaivamaan se vanha paskainen Che -paita komerosta ja mars elokuviin, el comandan-te odottaa!

MaTTi MaMiaOhjaus: Steven Soderbergh

Käsikirjoitus: Peter Buchman Pääosissa: Benicio Del Toro, Demián Bichir, Santiago Ca-brera, Jorge Perugorria, Rod-rigo Santoro, Catalina Sandino Moreno.

Che – Sankari (Che – Part One)

kirJa. Ulla Aatsingin tuore väi-töskirja Tukkiliikkeestä kommu-nismiin: Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918 selvittelee poh-joissuomalaisen työväenliik-keen luonnetta ja pohtii, miksi radikalismi kukoisti erityisesti Lapissa. Lähtökohtana on ha-vainto siitä, että Suomen So-sialidemokraattiselle puolueelle muodostui ydinkannatusalueita Lappiin jo autonomian aikana, ja kansalaissodan jälkeen La-pin työväenliike omaksui lähes kauttaaltaan kommunistisen suuntauksen.

Aatsinki suhtautuu kriittisesti lappilaista työväenliikettä kos-keviin yleisiin käsityksiin ja on valmis haastamaan vakiintuneet tulkinnat työläisradikalismin syistä ja taustoista. Yksi täl-lainen on alun perin sosiologi Erik Allardtin ajatuksista läh-tenyt korpikommunismi-tulkin-ta, jonka mukaan lappilaisten työläisten liikehdintä oli lyhy-en aikavälin taloudellisia etuja tavoittelevaa toimintaa vailla poliittista osaamista ja orga-nisatorista historiaa. Syrjäisen sijainnin luonnollisina johdan-naisina on pidetty agraarisuutta, jälkeenjääneisyyttä, ”takaperoi-suutta”, jopa autoritaarisuutta – tekijöitä, joiden on ajateltu olevan esteenä modernin (lue: parlamentaarisen, ei-kumouk-sellisen) kansalaisyhteiskunnan synnylle. Perifeerisyyden on si-ten itsessään ajateltu selittävän radikalismin ja kommunismin

saamaa suosiota. Aatsinki etsii radikalismin ja

kommunismin ilmenemiselle muita kuin alueellisia selityksiä. Hän osoittaa, että kommunismin syntymekanismit ja juuret olivat samankaltaiset niin pohjoisessa kuin etelässäkin. Siellä missä oli taloudellista ja sosiaalista syrjäytyneisyyttä mutta myös työläisten aktiivista ja omaeh-toista toimintaa, oli myös ra-dikalismia, ts. ihmisten poliit-tista käyttäytymistä määrittivät samat sosio-ekonomiset tekijät kuin muuallakin. Lapin koh-dalla näitä laadullisia tekijöitä oli kuitenkin enemmän kuin muualla Suomessa: suhdan-neherkkien alojen (vrt. Lapin sahat ja tukkisavotat) työläiset elivät jatkuvasti taloudellisessa epävarmuudessa ja olivat siirto-työläisinä myös herkimmin so-siaalisesti syrjäytyneitä. Lisäksi Lapin työläiset olivat vuosisa-dan vaihteen molemmin puolin ulossuljettuja paikallisesta po-liittisesta päätöksenteosta.

Lapin työväenliikkeelle tun-nusomaista oli se, että sahoille ja tukkityömaille muodostuneet työläisyhteisöt suuntasivat kri-tiikin kärkensä työelämän epä-kohtiin eivätkä maaomistuksel-lisiin kysymyksiin kuten mo-nilla muilla alueilla Suomessa. Sanalla sanoen, ”[Lapin] työvä-estön kritiikki kohdistui työn ja pääoman väliseen ristiriitaan”, kuten Aatsinki asian ilmaisee. Huomionarvoista onkin, että Lapin työväenliike oli kaikkea

muuta kuin agraarisuudesta käyttövoimansa hakeva – siis oppikirjojen ideaalityyppi sosia-listisen liikkeen kehityksestä.

Miksi työväenliikettä tulee tutkia?

Historiantutkimuksellisesti Aat-singin teos on vanhoja tulkinto-ja haastava esitys, joka jatkaa muutama vuosikymmen sitten alkanutta kamppailua oikeuttaa myös vähäväkisten oma histo-ria osaksi yleisesti hyväksyt-tyä menneisyyden kertomusta. Teoksen voidaan luonnehtia kytkeytyvän mikrohistorian, yhteiskunnan rakenneanalyy-sin, modernisaatioajattelun sekä työväenliiketutkimuksen paradigmoihin. Mutta sillä on muutakin merkitystä kuin ol-la näkökulmaansa puolustava akateeminen puheenvuoro tie-teen kentällä.

Historialla tehdään politiik-kaa, ja hallitsevalla eliitillä on ta-pana käyttää historiankirjoitusta oman valtansa legitimoimiseen. Kansallisen yhtenäishistorian vaatimus on Suomessakin hel-posti keikauttanut ulos histo-riankirjoista kaikessa perifee-risyydessään raatavan Lapin tukkilaisen tai sahatyömiehen arjen kokemukset. Aatsingin teoksen ansiona ja yhtenä funk-tiona voidaan pitää Lapin työvä-enliikkeen historiaan liittyvien myyttien purkamisen, toisin sanoen historiallisten ”väärin-käsitysten” oikaisemisen. Aat-

singin teos tekee oikeutta tutki-muskohteelleen paljastamalla piiloon jääneitä yksityiskohtia lappilaisten työläisten ja heidän liikkeensä historiasta.

Korpikommunismi-tulkinan pönkittäjät liittävät hellimäänsä käsitteeseen määreet juuretto-muus, normittomuus ja disorga-nisaatio. Oikeuksiansa ajaneet työläiset on näin ollut helppo leimata irrationaalisiksi, impul-siivisiksi ja suunnitelmallisuu-teen kykenemättömiksi öykkä-reiksi, vaikka todellisuudessa aktioiden taustalla oli hyvinkin järjestäytynyt organisaatio ja kauaskantoisia päämääriä, ku-ten Aatsingin tutkimus osoittaa. Korpikommunismilla leimaa-minen on sukua taannoiselle keskustelulle ”primitiivisistä kulttuureista” – yhtä kaikki ky-symys on tavasta leimata jokin ryhmä ja sulkea sitä kautta ulos yhteiskunnasta.

Joku voi tietenkin väittää, ettei yli sata vuotta vanhojen tapahtumien penkomisella ole tämän päivän relevanssia. Väite on helppo kumota, sillä historia-tulkinnat eivät ole merkitykset-tömiä, vaan niillä on laajempia yhteiskunnallisia vaikutuksia, kuten edellä on esitetty. Olisi lisäksi virheellistä pitää työ-väenliikettä kerran olleena ja menneenä ilmiönä, jolla ei ole paikkaa nykytodellisuudessa. Työväenliikkeen menneisyyttä tarkasteltaessa tulee katse suun-nata myös nykyhetkeen ja pohtia tämän päivän taisteluja liikkeen

historian valossa. Aatsingin tutkimuksessa

haetaan selitystä tietyn ryhmän poliittiselle käyttäytymiselle. Protestien taustalla vaikuttavi-en asenteiden ja rakenteellisten seikkojen selvittäminen avaa näköaloja ihmisten toimintaan ja toiminnan motiiveihin. Siksi tutkimus on erityisen kiinnosta-va myös kansalaisjärjestötoimi-joiden näkökulmasta. Aatsingin teoksen kuvaamat tapahtumat tuleekin nähdä osana poliittisen kamppailun jatkumoa, johon muutoksen puolesta taistelevat duunarit, aktivistit, ruohonjuu-ritason toimijat ja koko anti-kapitalistinen liike kuuluvat. Näin linkittyvät yhteen liikkeen menneisyys, nykyisyys ja tule-vaisuus.

Leena enBoMTeos: Tukkiliikkeestä kom-

munismiin: Lapin työväestön radikalisoituminen ennen ja jäl-keen 1918. Kirjoittaja: Aatsinki, Ulla. Tampere University Press, Tampere 2008. Pdf-tiedostona löydettävissä sivulta http://acta.uta.fi. Muita työväenhistoriaan liittyviä julkaisuja: mm. Vä-ki Voimakas -sarja (julkaisija Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura), Työväentut-kimus-lehdet

Tukkiliikkeestä kommunismiin purkaa myyttejä Lapin työväenliikkeestä

�0 Nro. 114

Ensimmäisen maailmansodan loppu oli Euroopassa vallan-kumousten aikaa. Ensimmäi-nen ja tunnetuin oli Venäjän vallankumous ja viime vuon-na muistettiin Suomen val-lankumousta, punakapinaa. Euroopan vallankumousten kohtalonhetki koitti vasta kuitenkin Saksassa marras-kuussa 1918. Murros julkaisee lyhennelmän Volkhard Mos-lerin artikkelisarjasta.

Saksan marraskuun vallanku-mousta 1918 pidetään yleensä epäonnistuneena. Se kuitenkin lopetti ensimmäisen maail-mansodan ja sai aikaan monia uudistuksia – se toi yleisen ää-nioikeuden, kahdeksan tunnin työpäivän ja työehtosopimus-lain.

Vallankumous alkoi marras-kuussa 1918 laivastokapinas-ta Pohjois-Saksan satamissa. 80 000 merisotilasta oli lähe-tetty ”harjoituksiin”, mutta nä-mä olettivat, että määränpäänä olisi ollut sota, vaikka hallitus valmistautui neuvottelemaan rauhasta..

Kun maailmansota alkoi vuonna 1914, oli kansan val-taenemmistö uskonut valhetta, että voitto sodassa olisi heidän eduissaan ja toisi paremman elämän. Sodan jatkuttua neljä vuotta sitä vihattiin ja johtaviin poliitikkoihin oli petytty.

Saksan sosialidemokraatit tukivat sotaa ja sitä vastusti vain pieni ryhmä vallankumo-uksellisia sosialisteja Rosa Lu-xemburgin ja Karl Liebknechtin ympärillä.

Alun luottamuksen jälkeen usko sodan hyötyyn kääntyi epätoivoksi ja sotilaiden koh-dalla, kun miljoonia heistä oli kuollut ja haavoittunut, vihaksi upseereita kohtaan.

Uusi kapinaEnsimmäinen laivastokapina

oli puhjennut elokuussa 1917, mutta se oli kukistettu. Uusi kapina otti oppia edellisesti ja kun upseerit sen yhteydessä pidättivät 300 kapinallista, so-tilaiden keskuudessa olleet va-semmistososialistit poistuivat laivoilta liittyäkseen työläisiin. Marraskuulle kutsuttiin koolle sotilaiden ja työläisten yhteis-kokous.

Kokouksesta tuli aseistettu joukkomielenosoitus, kun noin 10 000 sotilasta ja työläistä marssi Kielin läpi vaatien to-vereidensa vapauttamista. Kun ryhmä upseereita vasi tulen mielenosoittajia kohti ja sur-masi kulkueen kärjessä olleita naisia ja lapsia, sotilaat ampui-vat takaisin. Aseellinen mielen-osoitus oli muuttunut kapinaksi. Mielenosoittajat hyökkäsivät vankiloihin ja vapauttivat van-gitut sotilaat.

Seuraavana päivänä sotilaat

valitsivat kokouksissaan puhe-miehet ja pystyttivät sotilasneu-voston. Neuvosto otti samana iltana komentoonsa yli 40 000 merisotilasta.

Kielin satamassa ja tehtailla alkoi yleislakko ja laivoilla nos-tettiin punaliput salkoon. Kieliä seurasivat muutaman päivän sisällä kapinat kaikissa Saksan suurissa satamissa.

Kapina saavuttaa Berliinin9. marraskuuta kapina saa-

vutti Berliinin. Työläiset tukivat merisotilaita kaikkialla. Vaikka kapinat olivat spontaaneja, aat-teet niident akana olivat Karl Liebknechtin ja hänen toverei-densa ajamia.

Vappuna 1916 hänen Spar-takus-liittonsa oli järjestänyt ensimmäisen sodanvastaisen joukkokokouksen. Liebknecht pidätettiin, vaikka hän nautti kansanedustajan koskematto-muutta. Hän pysyi vangittuna sodan loppuun saakka.

Vuonna 1915 kirjoittamas-saan lentolehtisessä, joka levisi Saksassa laittomasti, hän kirjoit-ti: ”Kansainvälinen proletari-aatin luokkataistelu on tämän hetken sosialistien tehtävä. Joka kansan päävihollinen on kotona. Saksan kansan päävihollinen on

Saksan imperialismi.”Tuossa ensimmäisessä mie-

lenosoituksessa oli noin 100 ihmistä. Seuraavaan tuli jo noin 1500. Sodanvastaisen ilmapiirin kasvaessa Spartakus-liitto loi sosialistisen verkoston ja sen kautta yhteyksiä työläisiin, lä-hinnä kiellettyjen lentolehtisten avulla. Kun Liebknecht oli oi-keuden edessä, 55 000 työläistä meni lakkoon ja lakon järjesti laiton luottamusmieskomitea, osa uutta, laajempaa vasem-mistoa, joka oli syntynyt sodan-vastaisen ilmapiirin noustessa tavallisten sosialidemokraattien keskuudessa.

Sosialidemokraatit ja sotaVuonna 1914 oli Saksan par-

lamentissa äänestänyt sotalai-noja vastaan yksin Liebknecht. Joulukuussa 1915 vastaan ää-nesti 19 sosialidemokraattista kansanedustajaa, jotka puolu-een oikeistojohto erotti vihdoin tammikuussa 1917.

Erotetut perustivat Riippu-mattoman sosialidemokraat-tisen puolueen, USPD:n. Se horjui vanhan sosialidemokraat-tisen puolueen imperialismi-myönteisyyden ja Spartakus-lii-ton imperialisminvastaisuuden välillä.

Lakkotoimintaa johti kui-tenkin radikaalien luottamus-miesten Obleute-ryhmä. Se oli vähitellen saanut enemmistö-aseman aiemmin varsin kon-servatiivisten metallityöläisten keskuudessa. He olivat hyöty-neet ennen sotaa kapitalismin pitkään kestäneestä kasvusta ja reformismi, ajatus, että asteit-tainen muutos kapitalismista sosialismiin oli mahdollinen, nautti laajaa kannatusta. Sota tuhosi tuon uskon.

Sota johti nälkään ja käänsi työläiset niin sotaa kuin kapita-lismiakin vastaan. Mutta tais-telua sotaa vastaan ei johtanut työväenluokan joukkopuolue, sillä Obleute-ryhmä ja Sparta-kus-liitto liittyivät yhteen vasta vallankumouksen jälkeen.

Työläisneuvoston perustaminen

28. tammikuuta 1918 Obleute-ryhmän luottamusmiehet va-litsivat keskuselimen, johdon kutsuttiin edustajia molemmista sosialidemokraattisista puolu-eista. Sen nimi oli Arbeiterrat, työläisneuvosto, ja se oli uusi järjestäytymismuoto Saksassa. Se heijasti Venäjän vallanku-

mouksessa keskeisinä olleita neuvostoja.

Neuvoston tehtävä oli jär-jestää laitonta lakkoliikehdin-tää. Liike vaati rauhaa ilman alueluovutuksia, sotilaskurin lopettamista tehtaissa, parem-pia elintarvikkeita, poliittisten vankien vapauttamista ja yleistä äänioikeutta. Obleute oli vaati-nut, että USPD, jolla oli laajaa tukea Berliinissä ja muissa teol-lisuuskaupungeissa, kehottaisi yleislakkoon. USPD ei kuiten-kaan uskonut voimiinsa armei-jaa vastaan.

Valtio murskasi lakkoliik-keen ja monet lakkojohtajista lähetettiin rintamalle. Mutta kun vallankumous puhkesi marras-kuussa, ottivat johdon matruusit ja sotilaat, ja neuvostoja nousi kaikkialle.

Ne pystyivät nostamaan val-lankumouksellisen haasteen vanhalle vallalle, kuten Venä-jällä.

neuvostot luovuttavat vallan

Saksan työläisten ja sotilaiden neuvostojen ensimmäinen ja vii-meinen edustajakokous alkoi 16. marraskuuta. Edustajista valta-osa oli työläisiä. Enemmistö oli SPD:n jäseniä ja spartakuslaisia pieni vähemmistö. Edustajako-kous äänesti sitä vastaan, että spartakistijohtajat Luxemburg ja Liebknecht olisivat saaneet puhua. Lopuksi edustajakoko-us vaati perustuslakikokouksen vaaleja ja lakkautti itsensä.

Näin neuvostot antoivat ken-raaleille ja kapitalisteille hen-gähdystauon, jonka kuluessa vallankumous murskattiin.

Vallankumouksen tappio ei ollut väistämätön. Edustajako-kouksen kuluessa kymmenet tu-hannet työläiset olivat vaatineet, että neuvostot laajentaisivat omia valtaoikeuksiaan. Vaadit-tiin sosialistista Saksan tasaval-taa ja ”kaikkea valtaa työläisten ja sotilaiden neuvostoille”.

Neuvostojen edustajakoko-uksen kokoonpano edusti val-lankumouksen poliittisen kehi-tyksen epätasaisuutta – Berliini oli vallankumouksellinen, muu maa ei. Lisäksi vallankumouk-selliset sosialistit olivat edelleen sidoksissa USPD:hen, joka ei tukenut vallan ottamista neu-vostoille.

Vaikka Spartakus-liitto johti kymmeniä tuhansia työläisiä, sillä ei ollut kurinalaista ver-kostoa, kun vallankumouksen nousuaalto ensimmäisen kerran löi. Se ei ollut järjestäytynyt niin, että olisi voinut vaikuttaa väittelyihin neuvostoissa.

Näin Saksan vallankumous kyllä pystyi lopettamaan sodan, mutta jätti paikalleen sodasta vastuussa olleet.

Saksan marraskuun vallankumous 1918

��Nro. 114

TäTä mieLTä oLemmeTyÖTTÖMyys, ympäristötuhot, nälkä ja sota ovat kapitalismin tuotteita. Kapitalismi on järjestelmä, joka asettaa omistavan luokan voitot ja vallan tavallisten ihmisten tarpei-den edelle.

Työväenluokka luo ne hyödyk-keet, joita hallitseva luokka kont-rolloi. Se on luokkayhteiskunnan luonne.

Sosialistinen yhteiskunta, joka tuottaa ihmisten tarpeiden mukaan, voidaan rakentaa vain siten, että työväenluokka ottaa valvontaansa työnsä tuotteet ja vapauttaa yhteis-kunnan asteittain.

TyÖVÄenLUokka ei voi ottaa käyt-töönsä nykyistä eduskuntaa, armei-jaa, poliisia ja oikeuslaitosta. Vallit-sevat valtion rakenteet ovat syntyneet kapitalismissa suojelemaan hallitse-vaa luokkaa kansalta. Tarvitsemme aivan toisenlaisen valtion.

Sosialismissa työläisten edustaji-en neuvostot korvaavat eduskunnan ja vapaaehtoiset työläiskaartit armei-jan ja poliisin. Kaikki kapitalismissa vallitsevat riiston, sorron ja yhteis-kunnallisen epätasa-arvon muodot on hävitettävä, jotta luokaton ja valtioton yhteiskunta tulee mahdolliseksi.

Tällainen yhteiskunta on suuren enemmistön demokratiaa, joka voi perustua vain työväenluokan omaan aktiivisuuteen. Parlamentaarista toi-mintaa voidaan käyttää muutoksen voimien kokoamiseksi radikaalien uudistusten puolesta, mutta vain ta-vallisten ihmisten joukkotoiminta voi muuttaa koko yhteiskuntajär-jestelmän.

kaMppaiLU sosialismin puolesta voi menestyä ainoastaan silloin kun se on kansainvälistä. Neuvostoliiton esimerkki osoittaa, ettei sosialis-tinen vallankumous voi selviytyä eristyksissä yhdessä maassa. Maail-manmarkkinoiden voima murskasi eristäytyneen sosialistisen vallan-kumouksen. Kilpaillakseen muun maailman kanssa Neuvostoliitosta tuli valtiokapitalistinen. Myöhemmin muun muassa Kiinaan, Kuubaan ja Itä-Eurooppaan perustettiin saman-laiset järjestelmät.

soLiDaarisUUs muiden maiden työläisille on tärkeää. Vastustamme kaikkea, mikä kääntää yhden maan kansan toista kansaa vastaan, kuten rasismia, imperialismia ja kaikkia maahanmuuton rajoituksia. Tuem-me kansallisia vapautusliikkeitä ja sorrettujen ryhmien taistelua kansa-laisoikeuksiensa puolesta.

Kannatamme ihmisten välistä yhteiskunnallista, taloudellista ja poliittista tasavertaisuutta syntype-rään, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta.

Kestävän kehityksen tulee olla luonnonvarojen käytön lähtökohtana voitontavoittelun sijaan.

MeiTÄ hallitsevat ovat järjestäytyneet hyvin – heillä on pääoma, media, oikeuslaitos ja armeija. He käyttä-vät kaikkia keinoja rajoittaakseen ja estääkseen vastarinnan syntyä. Voidaksemme kaataa kapitalismin ja rakentaa toisenlaista, sosialistista maailmaa pitää myös vallankumouk-sellisten olla hyvin organisoituneita. Tarvitaan järjestö, joka liittää yhteen taistelutahtoisimmat kansalaisliik-keiden ja työväenluokan osat. Sellai-nen järjestö voidaan luoda toimimalla aktiivisesti joukkojen keskuudessa vallankumouksellisina sosialistei-na. Arkipäivän kamppailun kautta voidaan osoittaa, että reformistijoh-tajat ovat tavallisten ihmisten etuja vastaan. Itsenäinen luokkajärjestö on välttämätön.

Kehotamme kaikkia, jotka ovat samaa mieltä kanssamme, liittymään taisteluun vallankumouksellisen jär-jestön rakentamiseksi.

oTa yhTeyTTÄ:heLsinkisl.hki@sosialistiliitto.org

heLsinGin yLiopisTo (hysL)www.helsinki.fi/jarj/sosialis-tiliitto

keski-UUsiMaasl.keskiuusimaa@sosialisti-liitto.org

TUrkUpuhelin 050-5872013sl.turku@sosialistiliitto.org

JyVÄskyLÄpuhelin 050-5376098sl.jkl@sosialistiliitto.org

MUUT:MUrros09-278 2244murros@sosialistiliitto.orgwww.murros.net postita kuponki: sosialistiliitto, pL 288, 00171 helsinki tai laita sähköpostilla info@sosialistiliitto.

Liity Sosialistiliittoon!

ToimiNTa

haluan infoa sosialistiliitosta haluan liittyä jäseneksi Tilaan Murroksen vuosikerran (11 num. 22 eur) Tilaan Murroksen puoleksi vuodeksi (6 num. 14 eur)

Nimi

osoite

Sunnuntai-iltana 8.2. Helsingin Vanhan kir-kon puistossa, tutum-min Ruttopuistossa, litisivät muutaman

kymmenen osallistujan askeleet harmaassa raskaan loskan ja ti-huuttavan sateen maisemassa. Hautakynttilöiden sytyttämisen jälkeen valmistauduttiin luke-maan Gazassa menehtyneiden lapsien nimiä.

Sää lisäsi alakuloista tun-nelmaa vanhojen puiden alla eivätkä osallistujien lukemat nimiviestit kaivanneetkaan aurinkoa tai täysikuuta lisää-mään tilaisuuden murheellista mielialaa.

Puiston mustat hautakivet toi-vat Gazan synkän todellisuuden vielä lähemmäksi meitä.

Gazan lapset eivät vain olleet kuolleet ruttoon, vaan heidät oli murhattu Israelin toimesta.

Kolmensadan lapsiuhrin ni-met olivat raskaina todisteina siitä, mitä Israel oli halunnut tehdä Gazassa. Tappaa ja murha-ta, tuhota ja murskata, lopettaa umpimähkään valittujen uhrien elämä.

Israel on tässä hyökkäykses-sä hajottanut tuhansien muiden gazalaisten tulevaisuuden ja elä-män. Näiden lasten elämä ei ol-lut kunnolla ehtinyt alkaakaan.

Kukaan meistä ei tuntenut Ibtihal Kechkoa, 10-vuotiasta tyttöä, joka kuoli 27.12.2008.

Hänen muistonsa eli kuiten-kin sunnuntaina ympäri maa-ilman eri kaupungeissa, missä vietettiin muistotilaisuuksia Gazan lapsiuhreille Lähi-idästä Irlantiin, USA:sta Etelä-Afrik-kaan ja Helsinkiin.

Motiivina Ruttopuiston kynt-tilätilaisuuden järjestämiselle toimi aikomus muistaa ensim-mäistä Gazan sodassa surmattua lasta Helsingissä, Nablusissa, Beirutissa, Ammanissa, Dubais-sa, Derryssä, San Josessa… ”Ensimmäisen lapsiuhrin kuo-lemasta oli kulunut 40 päivää. Nämä tilaisuudet muistuttavat meitä siitä, että sotiminen vaatii enenevässä määrin siviiliuhre-ja. Yksikään uhri ei ole pelkkä numero. Jokaisella on nimi. Jo-kaisella lapsella on äiti, joka jää

häntä suremaan, ellei äiti ole itsekin kuollut. Tapahtumassa yhdyimme lapsensa menettänei-den äitien, perheiden ja ystävien suruun lukemalla Gazan sodan lapsiuhrien nimet ja iät ja sytyt-tämällä heille kynttilämme”.

(lainausta Kirsti Palosen laatimasta lehdistötiedottees-ta)

Järjestäjät Palestiinan-soli-daarisuusryhmästä ja tilai-suuteen osallistujat halusivat tehdä tiettäväksi lapsiuhrien ja heidän omaistensa kokemat kärsimykset, joista kotimaiset tiedotusvälineet ovat paljolti olleet hiljaa.

Israelin veriteokojen syyt ovat varmasti muualla irralli-sissa raketti-iskuissa. Ne ovat taloudellisia ja poliittisia, ame-rikkalaisvalmisteisten aseiden testaamista ja pelotevaikutuksen luomista alueella.

Kirsti Palosen ja Maisoun Kanaanin alkupuheenvuoro-jen ja hiljaisen hetken jälkeen luettiin uhrien nimet, ikä ja sukupuoli sekä kuolinpäivä si-ten, että arabiankielentaitoinen henkilö luki nimen ja muut lu-

kivat iän ja kuolinpäivän sekä sukupuolen.

Nimien lukemisen päätyttyä vietettiin vielä hiljainen hetki uhrien muistolle ennen tilaisuu-den päättämistä.

Kaunis ja hillitty muistoti-laisuus ja sen tunnelma olivat vaikuttava yhdistelmä surua ja tulevaisuudenuskoa koko Pales-tiinan kansan puolesta.

Palestiinan liput liehuivat alakuloisesti sateen vihmoessa, mutta liput eivät antautuneet.

Mitä muistoja kantavatkaan tästä sodasta selviytyneet lap-set sisimmässään koko lopun elämänsä ajan? Mutta osallistu-jat olivat varmoja, ettei Gazan piiritystä ja palestiinalaisaluei-den miehitystä unohdeta, eikä vaatimuksesta kuuden miljoo-nan palestiinalaispakolaisen oikeudesta palata kotimaahansa luovuta.

Israel hyökkäsi vuonna 2006 Libanoniin. Tuolloin 12-vuoti-as Farah Shehadeh (12v) halusi sanoa koko maailmalle:

”Huolehtikaa pienistä lap-sista. Minkä rikoksen he oli-sivat tehneet, jotta heidät pi-täisi surmata tai tehdä vam-maisiksi.”

Israelin mielestä ainoa rikos, mihin lapset olivat syyllistyneet, oli luultavasti vain se, että he oli-vat palestiinalaisia. Mutta niin kuin kaatui Etelä-Afrikan rotu-sortohallitus, niin on kaatuva Israelin apartheid-hallituskin.

JUhani VaLoPalestiinan

solidaarisuusryhmä

muistotilaisuus Gazan lapsiuhreille

�2 Nro. 114

Kriisi kärjistää yhteiskunnallisia konflikteja."

Joseph Choonara pohtii talouskriisin uutta vaihetta, jossa kokonaiset maat saattavat joutua vararikkoon.Maailman talouskriisi on astu-massa uuteen vaiheeseen. En-simmäinen vaihe oli, kun huoli subprime-luotoista ja niistä luoduista ”myrkyllisistä” ar-vopapereista levisi ja johti kes-kuspankkien toistuviin yrityk-siin ”pumpata likviditeettiä” rahoitusjärjestelmään, ettei se leikkaisi kiinni.

Toinen vaihe alkoi syksyllä 2008. Päätös antaa investoin-tipankki Lehman Brothersin mennä nurin aiheutti paniikkia. Markkinoiden heikentyessä hallitukset reagoivat mittavilla pelastuspaketeilla. Tämän vai-heen logiikkana oli, että valtiot joutuivat yhä jyrkempiin kei-noihin, mm. kansallistamisiin, torjuakseen niitä riskejä, joita pankeille ja muille yhtiöille oli syntynyt. Tätä saatteli kasvava kriisi rahoitussektorin ulkopuo-lella, mm. suurimpien amerik-kalaisia autonvalmistajia uhkasi romahdus.

Uudessa vaiheessa valtiot yrittävät jälleen tasapainottaa järjestelmää mm. uusin pelas-tus- ja elvytyspaketein USA:ssa ja Britanniassa. Jyrkemmät kei-not tuovat uusia riskejä. Pankki-en kaatumisvaaran sijaan saat-taa tulla vaara, että kokonaisia valtioita menee nurin. Samaan aikaan kriisi reaalitaloudessa syvenee.

Kriisin kolme puolta, rahoi-tusjärjestelmän, rahoituksen ul-kopuolisen talouden ja valtion ongelmat, ovat nyt tiukasti toi-siinsa kietoutuneita ja voimis-tavat toisiaan. Valtiot yrittävät innostaa pankkeja lainaamaan; pankit ovat siihen haluttomia, koska taantuma lisää riskiä, että yhtiöiden lainat ja asuntolainat jäävät maksamatta; valtioiden on kiihdytettävä omia investoin-tejaan, vaikka verotulot alenevat ja työttömyysmenotkasvavat; hallitusten on lainattava tai pai-nettava rahaa lisää, mikä heiken-tää niiden valuuttoja ja kärjistää edelleen luottokriisiä.

Katsaus järjestelmään

Talous oli avainasemassa, kun Barack Obama valittiin USA:n presidentiksi. Hänen kanna-tuksensa mielipidemittauksis-

Tuo epäluottamuslause tekee niiden menojen rahoittamisen vaikeammaksi. Se johtaa toden-näköisesti ankariin leikkauksiin, jotka ovat erityisen vaarallisia Kreikan valtiolle, sillä maassa on noussut voimakas työläis- ja opiskelijaliike.

Kriisi on leviämässä Eu-roopan reunoilta sen ytimeen, samaan aikaan kun puheet val-tioiden maksukyvyttömyydestä alkavat levitä sosialistilehdistä talouslehtiin: ”pienen maan maksujen laiminlyönti voisi saada tuhoa aikaan luottoriskien vaihtosopimusten markkinoilla ja saattaisi jopa tuhota rahoi-tuslaitoksia muissa euroalueen maissa”.

Britanniassa pääministeri Brown on ilmoittanut uudesta pelastusköydestä pankeille. Pa-kettiin kuuluu valtion takaus ris-kilainoille. Monet kommentoijat kuitenkin tajuavat, että tilanteen logiikka ajaa valtiot kohti koko pankkijärjestelmän kansallista-mista, mikä tekisi tuollaisista takuista merkityksettömiä. Tänä keväänä odotetaan myös uutta vero- ja menopakettia. Tämä tulee sen jälkeen, kun Britan-nian on virallisesti vahvistettu olevan taantumassa. Vuoden 2008 viimeiset kolme kuukautta näkivät pahimman supistumisen 80-luvun kriisin syövereiden jälkeen. Taantumista ei johtanut rahoitussektori, vaan teollisuus – toisin sanoen reaalitalous on sekin vaikeuksissa.

Mikään alue maapallolla ei ole immuuni kriisille. Itä-Aa-sian taloudet, jotka nojaavat voimakkaasti vientiin, ovat alkaneet tuntea kivun. Kiinan talous kutistui vuoden 2008 loppukuukausina, mikä kehitys todennäköisesti aiheuttaa kas-vavaa yhteiskunnallista levot-tomuutta työpaikkojen kasvun pysähtyessä. Japanin ja Etelä-Korean talouksien odotetaan myös supistuvan. Tämä kehi-tys ja tulojen lasku öljyntuot-tajamaissa vaikuttaa sellaisiin talouksiin, kuin USA, joka on riippuvainen ulkopuolisista ra-hoituslähteistä.

kriisin juuret

Me olemme näkemässä muuta-kin kuin luotto- tai pankkikrii-

sa nousi joka kerran, kun Dow Jones putosi. Hänellä on nyt käytössään rahoituspaketteja, joiden tarkoitus on pelastaa amerikkalaispankit. Suhteessa talouden kokoon ne ylittää jo New Dealin aikaiset valtion toimet. Keskusteluissa olevat jyrkätkään toimet eivät toden-näköisesti vastaa kriisin mit-takaavaa.

Kun kaksi suurpankkia il-moitti subprime-tappioistaan tammikuussa, se osoitti, ettei pankkien ensimmäinen pe-lastuspaketti ollut vaikuttanut edes pääongelmiin.Financial Timesin mukaan ilmoitukset ”vahvistivat sen, mitä monet asiantuntijat olivat pitkään epäilleet: vuoden 2007 subpri-me-tappiot olivat luoti, joka haavoitti pankkeja kuolettavas-ti. Monet menettivät niin paljon rahaa subprime-asuntolainoi-hin liittyvissä johdannaisissa, että ne ovat käytännössä olleet maksukyvyttömiä yli vuoden.” Newyorkilainen taloustieteilijä Nouriel Roubini arvioi nyt USA:n rahoitustappioiden kokonais-määräksi 3600 miljardia dollaria – siinä aukko, jota ei olla lähes-kään saatu tukituksi.

Muualla Euroopan viiden suurimman talouden, Britanni-an, Ranskan, Italian, Saksan ja Espanjan, odotetaan kaikkien kutistuvan tänä vuonna. Finan-cial Timesin mukaan ”Euroo-pan teollisuustuotanto romahti marraskuussa…liike-elämän luottamusta luotaavat tutkimuk-set olettavat, ettei toisen maail-mansodan jälkeisistä pahimpiin kuuluvan taantuman pohjaa olla vielä edes saavutettu.”

Euroopan valtiot alkavat ne-kin kantaa romahtavien rahoi-tusjärjestelmien taakkaa. Esi-merkiksi Irlanti joutui tammi-kuussa kansallistamaan kolman-neksi suurimman pankkinsa, ja saattaa joutua tekemään saman kahdelle suurimmalle. Tällaiset toimet nostavat valtionvelkaa eri puolilla Eurooppaa. Euro-alueen julkisen kokonaisvelan odotetaan nousevan 75 prosent-tiin kokonaisbruttokansantuot-teesta. Luottoluokituslaitokset, jotka vastaavat velkaan liittyvi-en riskien arvioinnista, alensivat tammikuussa Kreikan, Espanjan ja Portugalin luottoluokitusta.

sin. Kyseessä on kapitalismin järjestelmän kriisi. Sen juuret ovat siinä, minkä Karl Marx tunnisti 150 vuotta sitten – voi-ton suhdeluvun pitkän aikavälin tendenssi alentua. Tuon voitto-luvun aleneminen on koko jär-jestelmän kriisi , koska se mää-rää, kuinka nopeasti kapitalistit voivat investoida, ja se taas on kapitalismin laajenemisen lii-kevoima.

Sodanjälkeistä kautta luon-nehti voittoluvun pitkän aikavä-lin aleneminen. 80-luvulta läh-tien alenemista saatiin estettyä hyökkäämällä työläisten palk-koja ja työehtoja vastaan sekä henkilölainojen kasvulla, mikä tuki työläisten kulutuskykyä, vaikka palkat olivat rajalliset. Lisäksi nousu arvopapereiden hinnoissa, mm. asunto- ja muista lainoista saadut rahoitusvarat, loivat harhakuvaa kannatta-vuudesta. Nyt näitä harhakuvia riisutaan.

Tälla analyysillä on tärkeä merkitys. Jos kyse olisi vain pankkikriisistä tai hetkellisestä liike-elämän luottamuksen kato-amisesta, se voitaisiin ratkaista hallitusten ajamin keinoin. Jos se on järjestelmäkriisi, silloin näkemämme on paljon syvem-pää. Se on kriisi, joka olisi puh-jennut paljon aiemmin, ellei olisi ollut rahoituskuplia ja paisu-tettuja arvopapereiden hintoja. Tarvitaan joko uusi kupla pitä-mään järjestelmä pyörimässä tai perustavanlainen uudelleenjär-jestämisprosessi puhdistamaan järjestelmä ja antamaan tilaisuus laajenemiselle.

Kapitalismissa tapahtuneet muutokset sitten edellisen suu-ren kriisin 30-luvulla tekevät kuitenkin tuollaiset uudelleen-järjestelyt vaikeammiksi. Eri-tyisesti yhtiöiden koon kasvu ja se, miten ne ovat sidoksissa toisiinsa rahoituksen kautta, te-kee siitä tuskallisen prosessin. Kannattamattoman monikan-sallisen yhtiön antaminen men-nä nurin tuo riskin, että iso osa järjestelmästä kaatuu. Valtion laajentunut rooli kapitalismissa merkitsee, että panokset ovat korkeampia – yhtiön pelastami-nen on eri asia kuin kokonaisen maan pelastuspaketti.

kriisin vaikutus

Kriisi voimistaa niitä jännit-teitä, joita kapitalismissa on. Se kärjistää valtioiden välisiä konflikteja. Hallitukset ovat yhä enemmän panostaneet omien markkinoiden puolustamiseen kilpailijoilta ja oman viennin kasvattamiseen. Tätä on saa-tellut kasvava sanasota. Obama meni edeltäjiään pidemmälle, kun hän väitti, että Kiina ”ma-nipuloi” valuuttaansa lisätäk-seen vientiään ja lupasi ”ag-gressiivisia toimia”. Odottakaa lisää poliittisia yhteenottoja ja mahdollisesti jopa sotilaallisia konflikteja.

Jännitteet kasvavat myös järjestelmän huipulla ja sen pohjalla olevien välillä. Mm. Britanniassa hyökkäys työläisiä vastaan on jo liikkeellä. Siellä

monet yhtiöt ovat käyttäneet taantumaa hyökätäkseen palk-koja vastaan ja erottaakseen työläisiä. Työttömyyskorvauk-sia hakevien määrä kasvoi 34,4 prosenttia vuoden aikana syys-kuuhun 2008. Nuoriin se on is-kenyt erityisen kovasti – 18-24 –vuotiaiden työttömien määrä nousi korkeimmilleen sitten vuoden 1995.

Financial Timesin erikoislii-te ”johtamisesta laskukaudella” neuvoi johtajia, että taantumassa ”työntekijät tajuavat, ettei yritys voi jatkaa samaa mitä se on teh-nyt ennen. Laskukausi heikentää heidän muutosvastarintaansa” ja ”on valmis ulkoinen järkisyy oikeuttamaan tuskalliset pää-tökset, jotka parempina aikoina tuntuisivat äärimmäisiltä.”

Köyhemmissä maissa vaiku-tus on vieläkin suurempi – nälän, tautien ja joukkotyöttömyyden tuska. Tuollainen tuho saattaa nielaista myös teollistuneempia maita. Eräs hiljattainen tutki-mus valtioista, joissa saattaisi tapahtua täysi romahdus, listasi Unkarin, Bulgarian, Romanian, Argentiinan, Venezuelan, Ecu-adorin, Meksikon, Venäjän, Uk-rainan, Baltian maat, Pakistanin, Indonesian ja Etelä-Korean.

Vastarinta

Tarina ei kuitenkaan lopu tähän. Äskettäiset kamppailut, esi-merkiksi Egyptissä, Kreikassa ja suurissa osissa Latinalaista Amerikkaa, osoittavat, että työ-läiset ovat säilyttäneet kyvyn vastarintaan.

Tähän asti kriisi ei ole saanut aikaan nousua työläisten tais-telussa kaikkialla. Talouskriisi johtaa aina työläisten keskuu-dessa pelon ja vihan yhdistel-mään – pelon, että he menettä-vät työpaikkansa, mutta myös vihan, että heidän odotetaan maksavat sellaisen järjestelmän epäonnistumiset, johon heillä ei ole valtaa. Ammattiliittojohtajat näkevät pelon ja pyrkivät hillit-semään vihaa, hillitsevät lakko-ja ja sanovat, etteivät työläiset voi taistella taantuman aikana – ajatus, josta on tullut itseään toteuttava ennustus.

Mikään maa ei kuitenkaan ole immuuni taistelulle. Taantumas-sa työläisryhmät voivat äkkiä päättää, ettei heillä ole muuta mahdollisuutta, kuin taistella työpaikkojen pelastamiseksi ja palkkojen puolustamiseksi. Tuollainen taistelu voi nousta ryhmistä, joilla ei juuri ole tais-telutraditiota, tai vakiintuneem-mista ryhmistä, joissa sosialis-teilla ja muilla militanteilla on mahdollisuus saada yleisöä. Ja on mahdollisuus, että kriisi jyrk-kenee äkkiä, kuten Argentiinas-sa 2001-02, kun pankkijärjestel-män sulkeminen pani liikkeelle joukkoliikkeen synnyn.

Tässä kontekstissa on elintär-keä työpaikoille ja asuinalueille juurensa saaneiden sosialisti-ryhmien rooli, jotka pystyvät antamaan poliittista suuntaa vi-halle ja yleistämään taisteluita.

Talouskriisi syvenee