Milena ParlandAlexander Reichstein

KUN KUU NAUROIja muita maassamme

kerrottuja satuja

Käsikirjoituksesta suomentanutSusanna Hirvikorpi

Schildts & SöderströmsHelsinki

Ruotsinkielinen alkuteos När månen skrattade och andra sagor berättade i vårt landTeksti © Milena Parland 2014Kuvitus © Alexander Reichstein 2014

Schildts & Söderströms, Helsinkisets.fi

Graafinen suunnittelu: Alexander ReichsteinTaitto: Emma StrömbergPaino: Oy Nord Print Ab, Helsinki 2015

ISBN 978-951-52-3544-2

Tässä maassa asuu siis kansaa erilaisista sukuperistä ja eri kielistä /…/

Usealla on ruotsalainen isä ja suomalainen äiti; tahi suomalainen isä ja ruotsalainen äiti; toisilla on wenäläinen isä ja suomalainen äiti, tahi ovat heidän vanhempansa eli esi-isänsä muuttaneet tänne vieraasta maasta.

Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän maan hyväksi, – ovat yksi kansa.

Sakari Topelius: Maamme kirja, 1875 (Suomentanut Joh. Bäckwall)

Sisällys

Tämä kirja koostuu viidestätoista sadusta, jotka perustuvat legendoihin tai kansansatuihin tai eri eepoksista koottuihin kertomuksiin. Lisäksi kirjassa on kehyskertomus, joka antaa lisätietoa kunkin sadun alkuperästä ja kertoo yhtä ja toista siitä, millaista satujen kerääminen nykyaikana on.

Kertojan oma satu

Aino ja KalevalaKilpalaulanta

Mayaintiaanien mahtava valtakuntaJuoksukäki ja mayaketsaali

Romanien satutraditioPoika joka sanoi aina ei!

Myran Pyhä NikolaosLapset tynnyrissä

Nibelungein lauluYlpeän Brynhildin kauhea kohtalo

9

1517

2729

3941

5557

7173

Syrakusan LuciaKynttilätyttö

Kiina ja Matka länteenMarakattikuningas persikkapuutarhassa

Tatarstanin kutittajaSüräle

Juutalainen purim-juhlaRohkea Ester

Imaami Anatoliasta ja BuharastaHodja Nasraddin ja hänen aasinsa

Saamelaisten sadut ja pohjoisen legendatSirvvasjärven veljekset

Somalien tarinaperinneLeijona ja karitsa

Itänaapurin kuningatarTäyttä laukkaa kuninkaan luo!

Shahnameh, maailman pisin kirjaJulma lohikäärmekuningas

Intia, satujen maaKun kuu nauroi

8790

107109

123125

133136

157159

167170

177179

191195

207210

229235

Kertojan oma satu

Kuuntele. Nyt saat kuulla, miten tämä satukirja syn-tyi. Olin kerran pieni tyttö ja minulla oli isoäiti. Asuimme eräällä Suomenlahden saarella. Tuli räiskyi takassa ja iso-äiti sanoi:

»Isoisäni oli merikapteeni ja teki pitkiä matkoja. Kerran hän purjehti Etelä-Kiinan merellä, ja nousi kova myrsky. Isoisä putosi mereen ja oli hukkumaisillaan, mutta hän on-nistui viime hetkellä tarttumaan tukkiin, jota suuret aallot heittelivät. Tukin varassa kellui jo toinen mies. Myrsky tyyn-tyi, mutta miehet jatkoivat matkaansa tukin kuljettamina, sillä muuta ei ollut tehtävissä. Meri oli suuri ja rannaton. He alkoivat kertoa toisilleen satuja odottaessaan pelastusta. Iso-isä kertoi ensin, ja sitten vieras merimies aloitti oman satun-sa: Olipa kerran kuningas, joka asui autioilla seuduilla, missä miehet ratsain kulkivat ja keihäin taistoon kävivät… Mutta pidemmälle hän ei päässyt. Aalto pyyhkäisi miesparan tu-kilta ja kuljetti hänet pois. Isoisä jäi yksin tukille. Seuraava-na aamuna suuri laiva pelasti hänet. Kohtalotoveriaan hän ei tavannut enää koskaan.»

Nyt ulkona oli sysipimeää.»Mitä sitten tapahtui, isoäiti? Mitä merimiehelle ja hänen

10 Kertojan oma satu

sadulleen tapahtui? Hukkuiko mies?»Isoäiti ei osannut vastata.Tuli syksy, ja minun piti mennä kouluun niin kuin mui-

denkin lasten. Muutin pois saarelta, ja minun täytyi kulkea halki kaupungin, jonka talot olivat nelikulmaisia ja tasakat-toisia. Se oli sellaista aikaa, ettei edes kirkontorni saanut ku-rottaa kohti taivasta.

Koulussa puhuttiin lapsista, jotka harjasivat ja fluorasivat hampaansa ja söivät terveellisesti.

Kysyin äidiltäni ja isältäni, osasivatko he satua, joka alkoi: Olipa kerran kuningas, joka asui autioilla seuduilla, missä mie-het ratsain kulkivat ja keihäin taistoon kävivät…

He katsoivat minua ja sanoivat, ettei sellaista satua ole oike asti olemassa, se on isoäidin keksintöä, eikä minun pitä-nyt vaivata päätäni sellaisella, mitä ei edes ole.

Silloin menin opettajani luo ja kysyin häneltä, tunsiko hän sadun, joka alkoi: Olipa kerran kuningas, joka asui autioilla seuduilla, missä miehet ratsain kulkivat ja keihäin taistoon kä-vivät…

»Eivät sadut ole tärkeitä», opettaja sanoi. »On niin paljon muuta opittavaa, ettei meillä ole aikaa mielikuvitusjutuille.»

Kävelin koulusta kotiin, ja kaupungin kadut olivat tyhjiä. Kadulle ei saanut nostaa tuolia tai pöytää ja istua ulkona, se oli ankarasti kielletty. Kaikki kahvilat olivat talojen sisällä, paksujen kiviseinien suojissa. Parvekkeilla seisoi tätejä, jotka vahtivat katua. Piti olla hiljaista. Suorissa riveissä seisovissa lipputangoissa roikkui velttoina sinivalkoisia lippuja.

11Kertojan oma satu

Menin kirjastoon vihreällä raitiovaunulla ja huomasin, että kaupungin vanhoja tornitaloja purettiin. Kysyin kirjaston tä-diltä, tunsiko hän sadun, joka alkoi: Olipa kerran kuningas, joka asui autioilla seuduilla, missä miehet ratsain kulkivat ja keihäin taistoon kävivät… Kirjaston täti katsoi minua pitkään ja alkoi sitten etsiä satua kaikista lastenosaston kirjoista, mut-ta sitä ei löytynyt mistään. Hän sanoi:

»Sinun sadullasi on vain alku, ei kirjoittajaa eikä mitään muutakaan. Sellaista satua ei voi löytää. Se on mahdotonta.»

Miten minä nyt löytäisin satuni?Seuraavana aamuna pieni lintu lensi ikkunani taakse ja

katsoi minua lasin läpi. Linnulla oli mustat silmät, ja sen rin-ta oli tulenpunainen.

Hämmästyin, kun lintu alkoi puhua ihmisten kielellä. Se sanoi:

»Olet etsinyt satuasi kauan ja tarvitset apua. Tee näin: etsi kultainen omena. Kultainen omena auttaa sinua löytämään satusi.»

Minun oli vaikea uskoa, että lintu todellakin puhui mi-nulle. Ajattelin, että sen täytyi olla pelkkää kuvitelmaa tai unta, ja lintu lensi pian pois kattojen yli, kuin punainen lei-mahdus.

Kului monta vuotta, minusta tuli aikuinen ja sain omia lapsia. Eräänä päivänä huomasin, että kaupungissa oli tekeil-lä jotain uutta. Maahanmuuttajia saapui matkalaukkuineen ja lapsineen ja kirjoineen ja asettui asumaan betonitaloihin. He tulivat kaukaa ja puhuivat vieraita kieliä. He olivat eri-

12 Kertojan oma satu

laisia ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät tienneet, että parvekkeilla kyttäävät tädit olivat kieltäneet kaduilla oleskelun, juttelun ja nauramisen. Uudet, vierasmaalaiset ihmiset juttelivat kaduil-la ja istuivat penkeillä puistoissa ja torin reunalla.

Eräänä päivänä näin vanhan miehen, joka istui penkillä lapsi sylissään ja puhui hitaasti ja lempeällä äänellä. Kuun-telin mutten ymmärtänyt kieltä. Ymmärsin kuitenkin, että mies kertoi satua. Kun näin pojan silmät, käsitin että satu oli jännittävä. Seisoin miehen ja pojan vieressä enkä pystynyt as-tumaan eteen- enkä taaksepäin. Jalkani olivat jähmettyneet niille sijoilleen, ja kuuntelin siihen asti kun mies vaikeni ja satu oli lopussa. Mies katsoi minua kysyvästi.

»Anteeksi. Taidankin tästä lähteä», minä sanoin. Mutta jalkani eivät liikahtaneetkaan.Mies otti silloin esiin omenan ja ojensi sen pojalle.Omena kimmelsi auringonvalossa kuin kulta. Näin, että

omena oli kultainen ja muistin äkkiä linnun sanat.»Kultainen omena!» sanoin ääneen. Mies ymmärsi puhet-

tani:»Kultainen? Ihan tavallinen tämä on.»»Ei. Se ei ole tavallinen. Se on kultainen. Kuuntele minua,

ole niin kiltti. On satu, jota en ole koskaan saanut kuulla loppuun ja jota olen etsinyt koko ikäni. Voitko auttaa minua? Satuni alkaa näin: Olipa kerran kuningas, joka asui autioilla seuduilla…

Mies jatkoi välittömästi: …missä miehet ratsain kulkivat ja keihäin taistoon kävivät. Kuningas oli hyvä mies, joka oli laajal-

13Kertojan oma satu

ti tunnettu avokätisyydestään. Hänellä oli poika…»Sinä osaat sen!» kuiskasin ja uskalsin tuskin hengittää.»Persiassa kaikki osaavat tuon sadun, se on satu, jonka jo-

kainen pikkulapsi tuntee ja jota jokainen koululainen lukee, ja jokainen vanhus on kuullut sen satoja kertoja.»

Nyt minä istuuduin penkille ja kerroin merikapteenista, isoäitini isoisästä, joka kuuli sadun ensimmäiset rivit Etelä- Kiinan merellä sataviisikymmentä vuotta sitten.

Mies nyökkäsi ja sanoi:»Aivan. Muistan kertomuksen kotikaupungissani asunees-

ta merimiehestä, joka seilasi Etelä-Kiinan merellä ja putosi laivasta ja oli hukkumaisillaan ja pelastautui sitten kelluvan tukin päälle. Tukille, johon hän oli takertunut, pelastautui myös toinen mies, Pohjolasta kotoisin oleva merikapteeni, jolla oli kirkkaansiniset silmät. Meri oli suuri ja rannaton. He alkoivat kertoa toisilleen satuja odottaessaan pelastusta. Merikapteenin satu alkoi näin: Aavan meren tuolla puolen, kaukaisella rannalla, hallitsi kerran kuningatar, vahva ja kau-nis. Hän pukeutui lumivalkoiseen silkkiin… Heti kun meri-kapteeni oli saanut satunsa kerrottua, maanmieheni aloitti omansa, mutta silloin tuli suuri aalto, joka erotti miehet toi-sistaan. Kotikaupunkini merimies ei enää koskaan tavannut merikapteenia, jolla oli kirkkaansiniset silmät. Hän onnistui kuitenkin pääsemään pienen saaren rannalle, josta kiinalai-nen kalastaja pelasti hänet. Mutta koko elämänsä merimies muisteli pohjoisen maan merikapteenia ja hänen satuaan ja kertoi sen kaikille, jotka halusivat kuunnella. Löysin meri-

14 Kertojan oma satu

kapteenin sadun paljon myöhemmin myös eräästä kirjasta, joka oli kirjastossa Isfahanin kaupungissa. Osaan koko sadun ulkoa sana sanalta.»

Olin nyt niin ihmeissäni, etten pystynyt puhumaan. Mut-ta vanha mies vieressäni sanoi:

»Istu nyt rauhassa meidän kanssamme, niin kerron sinulle sadun, jota olet etsinyt niin kauan. Sadun, joka alkaa Olipa kerran kuningas, joka asui autioilla seuduilla…»

Istuin kauan penkillä ja kuuntelin. Jasmiininkukat tuok-suivat ympärillämme, ja yö oli valoisa. Poika istui vieressäni, ja omena hohti hänen kädessään. Ymmärsin, että kaupungin uudet asukkaat olivat tuoneet mukanaan satuja kaukaisista maista, ja aloin myöhemmin etsiä niitä yhä lisää.

Siitä päivästä lähtien olen etsinyt satuja kaikkialta. Kirjoi-tan tarkasti muistiin parhaat ja jännittävimmät sadut. Lähes sellaisina kuin ne minulle kerrotaan. Niin saduista tulee kir-ja. Satukirja juuri sinua varten, rakas lukija. Kuuntele nyt tar-kasti, sillä maamme on satujen maa. Maa, jossa ihmiset ovat jo aikojen alusta kertoneet tarinoitaan ja laulaneet laulujaan pitkien öiden iloksi.

Aino ja Kalevala

Satukokoelmani ensimmäiseksi saduksi halusin sa-dun, jota on kerrottu syvimpien järvien rannoilla kauneim-malla suomen kielellä mitä on. Tiesin, että äidilläni olisi sellainen satu. Sillä kun olin pieni, joka tiistai-ilta äidin psy-kologiystävät tulivat tasakattoiseen taloomme ompelemaan ja neulomaan yhdessä. He olivat pukeutuneet ruskeisiin ja vihreisiin vaatteisiin, ja puikkojen kilistessä ja illan pimetessä ulkona joku heistä luki ääneen Kalevalaa, Suomen kansallis-eeposta. Siinä oli paljon pitkiä, vaikeita sanoja, enkä ym-märtänyt, mistä siinä puhuttiin. Silloin he kertoivat minulle Elias Lönnrotista. Elias oli nuori, seikkailunhaluinen mies, joka matkusti Helsingistä Karjalaan keräämään kertomuk-sia syvissä metsissä asuvalta kansalta. Elias vaelsi paljasjaloin ympäri Karjalaa reppu täynnä juomia ja herkkuja, joita hän tarjosi kohtaamilleen ihmisille. Hän koputti talojen oviin ja pyysi saada kuulla kertomuksia. Kylissä, joissa hän kävi, ihmiset kertoivat mielellään tarinoitaan, ja Elias kirjoitti ne muistiin vihkoonsa. Mutta kerran hän tuli kylään, jon-ka asukkaat tuijottivat synkkinä mökkiensä ikkunoista. He huusivat: mene pois, meidän tarinoitamme et saa, olet vakoo-ja vieraasta maasta! He ajoivat Eliaksen tiehensä reppuineen,

16 Aino ja Kalevala

vihkoineen ja vaellussauvoineen, ja hän kompasteli pakoon männynkäpyjen ja kuusenjuurten yli. Tämän tähden maas-samme on vielä jäljellä kertomattomia tarinoita Kalevalasta, jännittäviä tarinoita Väinämöisestä ja hänen ystävistään ja vihollisistaan. Jos haluat, voit ehkä löytää jonkin niistä.

Eräs Elias Lönnrotin keräämistä tarinoista kertoo tytöstä nimeltä Aino.

Eräänä päivänä sanoin äidille:»Äiti kiltti, voisitko kertoa minulle sadun?»Äiti alkoi kertoa. Hänen puikkonsa kilisivät aivan samoin

kuin lapsuudessani, ja ulkona syksyn viimeiset lehdet pyöri-vät tuulen mukana sinisessä illassa.

KILPALAULANTA

K aukana pohjoisessa, Lapin perukoilla, asui kerran tyttö. Sukkela, sulosydäminen tyttö, joka rakasti rai-kasta vettä ja ui kuin kala. Hänen nimensä oli Aino.

Tuli päivä, jolloin tytön oli pakko paeta, poistua perhees-tänsä ja kodistansa.

Näin se tapahtui:Ainolla oli veli, jonka nimi oli Joukahainen. Hän oli vir-

keä, vaaleakiharainen poika.Jouko rakasti musiikkia ja laulua. Hän otti esiin kante-

leensa ja soitti laulun toisensa perään. Hän lauloi niin että koko kylä raikui.

Äiti sanoi Joukolle:»Jouko hyvä, hiljempaa!»Isä nukkui penkillä korvat kissan vatsakarvoihin painu-

neina.Mutta Aino puolusti veljeään ja sanoi:»Äiti, anna meidän Joukon laulaa!»Joukahaisella oli suuria suunnitelmia. Koko maailma tun-

tisi vielä hänet ja hänen sointuisat säkeensä.Niin Jouko soitteli yötä päivää. Isä huokaili. Sitten äiti sanoi:»Kuulehan Jouko, olen kuullut, että Kalevalan maassa on

18 Kilpalaulanta

mahtava laulaja, vanha, viisas Väinämöinen. Kun hän virit-tää virtensä, koko kansa kuuntelee.

Siitäkös Joukahainen suuttui. Hänen kirkas otsansa synk-keni, ja hänen kätensä puristui nyrkkiin.

»Onko muka joku, joka osaa laulaa minua paremmin? Osaako joku kirjoittaa kauniimpia lauluja? Pötyä, sanon minä!»

Joukahainen heitti kanteleen tuimasti tuvan nurkkaan, heilautti kättään Aino-sisarelle ja kiiruhti lumisen pihan poikki. Hän talutti tallista rohkean ratsunsa, virman varsan-sa, ja hyppäsi satulaan.

»Etelään, Kalevalaa kohti. Juokse, heponi, juokse!»Äiti huusi:»Jouko, älä mene!»Isä mumisi penkiltään:»Tule takaisin.»Aino ryntäsi ulos muttei nähnyt enää muuta kuin hevosen

hulmuavan hännän, punaisen hevosen, joka oli Joukahaisen ylpeys.

Nyt Jouko on jo matkalla. Varsa juoksee kevein kavioin Lapin kauniiden kankaiden halki.

Punainen hevonen juoksee aamusta iltaan ja illasta aa-muun. Kolmantena päivänä tapahtuu törmäys. Joukahaisen ratsu syöksyy päätä pahkaa päin Väinämöisen raskasta rekeä. Mutta Jouko ei ymmärrä törmänneensä suureen tietäjään, uroista urheimpaan Kalevalan kauniissa maassa. Joukahai-nen on oppimaton ja ymmärtämätön kuin vastakuoriutunut

20 Kilpalaulanta

linnunpoika. Kuuset kohoavat korkeina metsän keskellä. Yk-sikään lintu ei laula.

Miehet tuijottavat toisiaan hiljaa puiden varjossa.»Kuka noin hullun lailla ratsastaa?» kysyy vanha nuorelta.»Minä olen Joukahainen. Ja mikä moukka sinä mahdat

olla? Pelkuri olet. Laiska lahopää, karvainen karju.»»Jopa julkenet, Joukahainen. Sinä olet meistä kahdesta

nuorempi. Väisty siis tieltäni.»»En ikinä», vastaa Joukahainen. »En väisty. Kilpaillaan lau-

lamisesta. Lauletaan ja lorutaan. Veisataan virsiä. Saammepa nähdä, kumpi meistä kajauttaa kauniimman laulun. Se joka laulaa huonommin saa väistyä, mennä metsään, tehdä tietä.»

»Sopiihan se», vastaa Väinämöinen, joka aikoo nyt pilail-la Joukahaisen kustannuksella. »Olkoon menneeksi! Mutta minä en osaa monia lauluja, en ole juuri matkustellut enkä nähnyt maailmaa, minun lauluni ovat yksinkertaisia. Anna-han kun kuuntelen, miten sinä laulaa luikautat, Jouko, mistä sinun laulusi kertovat, mitä sinä taidat ja tiedät.»

Ja niin Jouko alkaa laulaa. Hän laulaa hylkeistä, järvistä ja juoksevista joista ja kaikesta muusta, mitä on nähnyt lyhyen elämänsä aikana.

Väinämöinen nauraa:»Hah-hah. Laulahan tosissasi, poika.»Joukahainen aloittaa seuraavan laulun. Kajauttaa niin että

metsä raikuu. Laulaa siitä, miten maailma luotiin. Mutta yhä Väinämöinen nauraa.

»Laulat pelkkää pötyä. Et ollut paikalla, kun maailma syn-tyi.»

21Kilpalaulanta

Nyt Joukahainen, norja nuorukainen, suuttuu. Ukko pilkkaa!

Jouko vetää miekkansa esiin. Hän tahtoo taistella.Väinämöinen tarkastelee Joukoa.»En jaksa nyt, en välitä taistella kanssasi.»Sen sijaan vanhus alkaa veisata. Väinämöinen veisaa, kun-

nes maa järisee, peruskallio murtuu, merenrannan kalliot halkeilevat. Hän laulaa ja katsoo tummin silmin suoraan nuorukaiseen, joka vajoaa maahan, kosteikkoon, suon sisään. Tummat kuuset suhisevat.

Nyt Joukahaista pelottaa. Maa imee häntä sisäänsä, nielee hänet. Pimeys piirittää, märkä maa kutsuu, kylmä kietoutuu hänen suoriin sääriinsä. Joukahainen rukoilee jo armoa.

»Pelasta minut! Annan sinulle jousia, annan hevosia, an-nan kultaa ja kypäriä.»

Mutta Väinämöinen vastaa oitis, että hänellä on jo kaik-kea. Ja Joukahainen vajoaa. Hän uppoaa yhä syvemmälle. Hän ei saa henkeä, hän tukehtuu. Suussa on turvetta, kylmä, märkä maa puristuu hänen ympärilleen. Kuolema on lähellä. Jäljellä on enää yksi ainoa asia, jolla houkutella ukkoa. Yksi ainoa asia tarjota, yksi ainoa lahja luvata. Mutta Joukahai-nen tietää, ettei hän saa luvata vanhalle ukonrähjälle omaa Ainoaan, kaunista, ihanaa pikkusisartaan. Mutta ei, hän ei halua kuolla suohon.

»Viisas, vanha Väinämöinen. Pelasta minut suosta, lopeta laulusi, taukoa taikomasta, päästä minut pinteestä. Silloin annan sinulle parastani, kauneinta mitä on. Pelasta minut

25Kilpalaulanta

ja saat sisareni, ihmeellisen Ainon. Hänestä tulee sinun, jos pääsen pois pimeästä maasta, suon syvästä povesta.»

Nyt Väinämöinen muuttuu iloiseksi ja ystävälliseksi. Hän istuutuu korkealle kivelle laulamaan riemulauluja. On ihanaa saada hääjuhla ja oma vaimo. Pian on juhlan aika!

Joukahainen nostetaan suosta, hän ravistelee yltään lian ja saven, vanhat lehdet ja ummehtuneen veden, nousee satulaan ja lähtee kotia kohden.

Kotona kulkee kaunis Aino, odottaa veljeään mitään aavis-tamatta. Hän ei tiedä mitään veljensä lupauksesta.

Kun Jouko on kotona, Aino saa kuulla, mitä kauheaa veli on luvannut. Että vanhasta ukko Väinämöisestä tulisi hänen miehensä ja puolisonsa. Aino huutaa inhosta.

Mutta äiti hymyilee, taputtaa Joukoa hellästi poskelle ja sanoo tyttärelleen:

»Aino pieni, ota sinä vaan ukko, hän on hienoa sukua, suurten metsien mestari, varmasti hänellä on myös paljon rahaa. Hän osaa laulaa lempeästi. Mitä se haittaa, että hän on vanha?»

Aino ei enää halua nähdä heitä, äitiä ja veljeä. Hän syök-syy ulos, juoksee yksin metsään, kiiruhtaa meren rantaan. Veli, hänen oma veljensä, on pettänyt hänet, luvannut hänet raihnaiselle ukolle. Äiti on sydämetön, isä nukkuu.

Aino juoksee nyt pitkin rantaviivaa, juoksee nopeammin kuin Joukon hevoset kosteilla kevätmailla, juoksee yli märän maan ja synkän sammaleen.

Aino haluaa merelle. Siellä on toisia, uskollisempia ystäviä.

26 Kilpalaulanta

Hän ei ikinä mene naimisiin, hän ei huoli vanhaa ukonrähjää.Ainon todellisia ystäviä ovat kalat, kalat Ahdin valtakun-

nassa. Siellä on merenneitoja ja vedenprinssejä, meren hevosia kultaisine harjoineen.

Aino asettuu kivelle, kauimmaiselle, niemenkärjen tuolle puolen. Hän kutsuu meren hevosia, ylimpiä ystäviään. Hän ei aio koskaan palata takaisin.

Joukahainen saa kulkea uupuneena ja surullisena kotona. Ei sisarta, ei laulua, ei iloa. Äiti saa huokailla raskaasti pihal-la, katua syvästi suurta tyhmyyttään. Miksi hän lupasi tyttä-rensä vanhalle miehelle?

Väinämöinen saa laatia laulujaan yksin. Hän saa laulaa nuoresta Ainosta, joka ei halunnut miestä, joka vihasi vanho-ja ukkoja ja piiloutui pimeälle rannalle.

Aino on aavan meren rannalla. Hän huutaa, kutsuu. Kut-suu hevostaan, jolla on kultainen harja, kutsuu ystäviään me-ren pinnan alta.

Aino aikoo lähteä pois, ystäviensä luo. Siinä hän seisoo, sileällä kivellä, pitkä tyttö, tummasilmäinen, vaaleapalmik-koinen. Yksi askel kiveltä ja hän on poissa. Vain rengas jää veden pintaan.

Niin Aino jätti kotikylänsä ja lähti veden valtakuntaan, muutti toiseen maailmaan.