Sotavankikohtalot

92.73 ISBN 978-951-31-8549-7

TA M M I

SOTAVaNKI- kohtaLot

Mirkka Danielsbacka

Neuvostosotavangit Suomessa 1941 – 1944

Suomalaisen sotahistorian uudelleenarviointia – miten Suomi kohteli sotavankejaan?

”On sanomattakin selvää, että Suomi länsimaiseen sivistyspiiriin kuuluvana, humaanisena ja kansainvälisiä oikeusperiaatteita noudat-tavana maana kohtelee sotavankejaan kaikella sillä inhimillisyydellä ja oikeudenmukaisuudella, mitä suinkin oman kansan erittäin vaikeat olosuhteet huomioon ottaen voidaan vaatia”, kirjoitti Helsingin Sanomat 23. lokakuuta 1941.

Tämä suomalaisessa propagandassa esitetty kuva ei pitänyt paik-kaansa. Varsinkin jatkosodan alkuvuosien Suomessa sotavankien kohtelu oli epäinhimillistä ja rikkoi kansainvälisiä oikeusperiaatteita. Tältä osin Suomi muistutti tuolloin huomattavasti enemmän totalitaarisia maita kuin länsimaisia demokratioita. Suomessa kuoli yli 20 000 sotavankia, mikä on noin kolmannes vangiksi jääneiden määrästä. Kuolleista lähes 90 prosenttia menehtyi suomalaisten käsissä vuoden 1942 syyskuuhun mennessä.

Jotain kuitenkin tapahtui vuoden 1942 aikana, sillä sotavankien kohtelu parani ja heidän kuolleisuutensa laski. Tässä kirjassa selvitetään mitä. Lisäksi kirja tarjoaa vastauksen siihen, miksi sotavankien joukko-kuolleisuuden kaltaiset katastrofit tuntuvat toistuvan ihmiskunnan historiassa niin sitkeästi.

MIRKKA DANIELSBACKA on Suomen ja Pohjoismaiden historiasta väitellyt filosofian tohtori, joka viimeistelee toista väitöskirjaansa yhteiskunta-politiikasta.

Kansi: Markko Taina | Kannen kuvat: SA-kuva

SOTAVaNKIkohtaLotNeuvostosotavangit Suom

essa 1941–1944

Mirkka D

anielsbacka

Sotavankikohtalot

Mir k k a Da niel sback a

Neuvostosotavangit Suomessa 1941–1944

K u s t a n n u s o s a k e y h t i ö T a m m i | H e l s i n k i

Etukannen kuva: Alkuperäinen kuvateksti:

”Sotavankeja matkalla maantietöihin. / Ryssät viedään töihin.”

Alakurtti (Salla) 26.9.1941. SA-kuva.

Takakannen kuva: Alkuperäinen kuvateksti:

”Vangit ojennuksessa.” Juntusranta, Lamminahon vankileiri 1.9.1941. SA-kuva.

Kuvatoimitus: Markko Taina

© 2016 Mirkka Danielsbacka ja Kustannusosakeyhtiö Tammi

ISBN 978-951-31-8549-7

Painettu EU:ssa

Sisällys

Esipuhe . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9Miksi sotavangeista kolmannes kuoli? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 11

Vahinko vai tarkoitettu lopputulos? . . . . . . . . . . . . . . . . . . 12Sota ja ihmislajin psykologia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 13Mielen alttiudet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 16Ympäristön vaikutus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 26

OSA I . TAUSTASodan päämäärät . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 31Viholliskuva . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 36Vuosi 1918 . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 42Toisen maailmansodan lait . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 45Organisaatio . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 49

OSA I I . KATASTROFIVankimäärä ylittää odotukset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 59

Kansallisuusjaottelu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 62Ensi kohtaamisia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 71Rintaman sotavankisurmat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 73

Muonitus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 78Säännöstelytalous . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 78Sotavankien kuolinsyyt . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 81Sotavankien muona-annoskoot . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 83Muona-annoksia on pakko korottaa . . . . . . . . . . . . . . . . . . 90Ruoka riittää, mutta ei kaikille . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 98Sotavankikuolleisuus kasvaa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 104Annosten viimeinen korotus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 109Ongelma, joka tiedettiin ja ei tiedetty . . . . . . . . . . . . . . . . . 112

Työt . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 115Työvoimapula . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 115Sotavangit työvoimana . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 117Työnteko: pelastus vai ei? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 121Työt ja sotavangin kansallisuus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 127

Sotavangit maatiloilla vuonna 1941 . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 130Sotavangit maatiloille . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 130”Kotiryssät” . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 132Takaisin leireille . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 141

”Luurankotehtaat” . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 146Vankimäärät . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 146Kuolleisuuden ajallinen ja paikallinen jakautuminen . . . . . . 148Sotavankileirit . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 151Sotatoimiyhtymien vangit . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 166Heimosotavangit . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 180

Vartijat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 192B-miehet vartiotehtäviin . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 192Vartijoiden toimenkuva . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 193Epäpätevyyttä vai empatiaa? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 195

OSA I I I . Korjausli ikeHälyttävät tiedot . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 203Herätys . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 206Syyt, syylliset ja selitykset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 217Toimenpiteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 224

Siirtelykielto . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 224Tautien torjuminen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 226Takaisin maatiloille . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 231Valvonta ja organisaatiomuutokset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 232Punaisen Ristin avustukset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 235

Raskas työ – riittävä ruoka . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 239Kovemmat rangaistukset? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 250

Vankien vaarallisuus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 250Rangaistussäännön kovennus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 255Kuolemanrangaistus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 257Kurileiri . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 263Siviilien ja sotavankien kanssakäymisen kriminalisointi . . . . 268

Empatia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 271Maatilat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 271Vastavuoroisuus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 278

Stalingrad . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 282Suuren sotavankikuolleisuuden syyt . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 287

Liitteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 300Lähteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 312Viitteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 337Henkilöhakemisto . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 386

9

Esipuhe

Suomalaisten vastuulla oli jatkosodan aikana noin 67 000 neuvosto-sotavankia. Käsillä oleva kirja Sotavankikohtalot kuvaa heidän olojaan suomalaisilla sotavankileireillä, sotavankikomppanioissa, työpisteillä ja maatiloilla. Koska noin kolmannes vangituista menehtyi, kirjan fokus painottuu heidän kohtalonsa selittämiseen ja ymmärtämiseen.

Sodan jälkeen Neuvostoliittoon palautettujen sotavankien kohtalo ei välttämättä ollut sen parempi kuin heidän, jotka menettivät henkensä jo Suomessa. Palautettujen sotavankien vaiheet eivät kuitenkaan ole tämän kirjan aiheena.

Jo tutkimustyön alkuvaiheessa mieltäni vaivasi ilmiselvä ristiriita suomalaisille maatiloille sijoitettujen sotavankien oloista kertovan muistitiedon sekä kuolleisuustilastojen välillä. Maatiloille sijoitettuja sotavankeja kuvailtiin hyviksi työmiehiksi, miltei perheenjäseniksi, kun samanaikaisesti tilastot osoittivat sotavankikuolleisuuden olleen Suomessa kansainvälisesti verrattuna korkeaa. Tämä ristiriita toimii tutkimuksen punaisena lankana ja perustelee osin alun teoreettiset valinnat.

Kirja perustuu Helsingin yliopistossa loppuvuodesta 2013 tarkastet-tuun väitöskirjaani Vankien vartijat, joka käsitteli neuvostosotavankien kuolleisuutta jatkosodan aikana sekä laajemmin sitä, miten suomalai-set sotavankeja kohtelivat. Väitöskirjassa kuvaan, akateemisen tyylin mukaisesti, huomattavasti tarkemmin työn teoreettisia lähtökohtia, metodologiaa sekä aiempaa tutkimusta ja käytettyjä lähteitä. Tätä kirjaa on muokattu erityisesti näiltä osin väitöskirjaa lukijaystävällisemmäksi.

10

Koska käsillä oleva kirja perustuu suurelta osin väitöskirjaani varten tekemälleni työlle, myös kiitokset kohdistuvat väitöskirjan esipuheessa mainituille henkilöille. Haluaisin mainita tässä vielä uudelleen Antti Tanskasen, Antti Kujalan, Markku Kuisman, Juha Siltalan, Heikki Sarmajan, Janne Kivivuoren, Maiju Wuokon, Aleksi Mainion ja Ida Suolahden, joilla kaikilla on ollut suuri rooli väitöskirjan ja näin ollen myös käsillä olevan kirjan valmistumisessa. Kiitokset! Kiitos kuuluu yhtä lailla myös muille väitöskirjan esipuheessa mainituille henkilöille ja tahoille.

Lisäksi kiitän Tammen kustannuspäällikköä Markku Aaltoa ja kus-tannustoimittaja Iiro Kuurannetta hyvästä ja mutkattomasti sujuneesta yhteistyöstä.

Helsingissä 14.2.2016Mirkka Danielsbacka

11

Miksi sotavangeista kolmannes kuoli?

Toisen maailmansodan aikana Suomessa käytiin kolme sotaa. Ensin Suomen ja Neuvostoliiton välillä käytiin talvisota (1939–1940), jota seurasi pitkä venäläisiä vastaan käyty jatkosota (1941–1944). Jatkosodan jälkeen viholliseksi vaihtui Saksa, jota vastaan suomalaiset kävivät lyhyen Lapin sodan (1944–1945).

Vasta jatkosodassa Suomi liittyi varsinaisesti toisen maailmansodan rintamajakoon Saksan liittolaisena ja osana akselivaltojen leiriä. Liit-tolaisuudestaan huolimatta Suomi oli koko toisen maailmansodan ajan periaatteessa hallintojärjestelmältään demokraattinen länsivalta eikä fasistinen ideologia vallinnut maassa. Kansanvalta tosin kapeni Suomessa, mutta niin kävi muissakin sotaa käyvissä demokratioissa.1

Jatkosodan aikana Suomessa kuoli yli 20 000 neuvostosotavankia, mikä oli noin 30 prosenttia sotavankien kokonaismäärästä.2 Miltei kaikki kuolivat ensimmäisen sotavuoden aikana. Lähes kolmanneksen sotavankikuolleisuudellaan Suomi oli huonossa seurassa. Sotavankien kuolleisuusprosenttien vertailussa Suomi nimittäin lähestyy ennemmin toisen maailmansodan totalitaarisia valtioita – Saksaa, Neuvostoliittoa ja Japania – kuin muita demokraattisia sotijaosapuolia kuten Britanniaa tai Yhdysvaltoja.3 Suomi pyrki sotavankeja koskevien kansainvälisten sopimusten noudattamiseen, ja maatiloilla olleet sotavangit selvisivät-kin hyvin. Monien suomalaisten muistikuvat näistä työvangeista ja heidän kohtelustaan ovat myönteisiä. Silti suomalaisten käsissä lähes kolmannes neuvostosotavangeista menehtyi.

Tämä kirja vastaa kysymykseen, miksi näin kävi.

12

Vahinko vai tarkoitettu lopputulos?

Jatkosodan suuri sotavankikuolleisuus ei ole uusi asia suomalaisessa sotahistoriantutkimuksessa. Se on tiedetty jo pitkään, ja erityisesti 2000-luvulla tutkimuksen määrä on kasvanut valtavasti.4 Tosin edel-leen ollaan erimielisiä siitä, oliko kyseessä tarkoittamaton vahinko vai tarkoituksellisen politiikan tulos.

Varsinkin varhaisemmalle suomalaiselle tutkimukselle on tyypillistä todistella Suomen erityisasemaa toisen maailmansodan osapuolten joukossa sekä jatkosodan erillissotaluonnetta. Sotavankikuolemat on selitetty resurssien puutteesta johtuneeksi valitettavaksi vahingoksi ja kohtelua verrataan usein saksalaisten ja venäläisten vastaavaan, jolloin Suomi näyttäytyy edukseen. Kuolleisuuden syyksi tarjotaan elintarvikepulaa, valmistautumattomuutta suureen sotavankimäärään, organisatorista sekavuutta, sotavankien valmiiksi heikkoa kuntoa ja mahdollisesti tahatonta laiminlyöntiä.5 Toisissa tutkimuksissa sota-vankien suuri kuolleisuus on puolestaan selitetty, jos nyt ei sentään suomalaisten tuhoamispolitiikasta johtuvaksi, niin ainakin seurauk-seksi sodanjohdon tietoisesta ja tahallisesta laiminlyönnistä.6 Kolmas, joskin vielä vähemmistöön kuuluva näkemys on se, että Suomi oli yksi sotijamaa muiden joukossa eikä sotavankien kohtelu ollut täällä sen huonompaa, mutta ei myöskään sen parempaa kuin muualla. Tällöin ainakin argumenttiin sisäänrakennettuna oletuksena on, että Suomessa sotavankien kohteluun vaikuttivat samanlaiset seikat kuin muissa sotaa käyvissä maissa.7

Huolimatta siitä, että kuva Suomen sotavankipolitiikasta jatkosodan aikana ja vankien kohtelusta on viime vuosina monipuolistunut, ei aikaisemmassa suomalaisessa tutkimuksessa ole juuri kiinnitetty huo-miota kansainväliseen vertailuun tai pohdittu sotavankien kohtelun yleisiä piirteitä. Vertailun kohteeksi tulee nostaa Saksan ja Neuvos-toliiton ohella sotaan osallistuneet länsivallat. Muut Pohjoismaat ja Itä-Eurooppa sitä vastoin toimivat vertailukohteina huonommin, sillä niiden sodan aikainen tilanne poikkesi ratkaisevasti Suomen vastaa-vasta. Pohjoismaat olivat joko Saksan miehittämiä (Tanska ja Norja) tai sotatapahtumien ulkopuolella (Ruotsi). Baltian maat puolestaan olivat

13

lähes koko sodan ajan joko Neuvostoliiton tai Saksan miehittämiä, kun taas akselivaltojen pienet liittolaiset Unkari, Romania ja Bulgaria olivat hallintojärjestelmältään diktatuureja. Suomessa puolestaan demokraat-tinen hallintotapa säilyi ja samoin käsitys Suomesta sivistyneenä ja humaanina oikeusvaltiona.

Tämä kirjan tarkoitus ei ole täysin kumota aikaisempien sotavanki-tutkimusten tuloksia vaan laajentaa näkökulmaa ja tehdä uusi koko-naistulkinta neuvostosotavankien kohtelusta sekä siihen vaikuttaneista tekijöistä Suomessa. Esitän, miten sotavankikuolleisuus saattoi syntyä tarkoittamattomasti, mutta silti sotavangeista vastuussa olleiden tahojen toiminnan seurauksena. Sota-aika luo omat yllykkeensä ja pidäkkeensä, joihin ihmiset reagoivat osin yksilöllisesti, mutta osin lajityypillisen psykologiansa mukaisesti. Ympäristö saattaa ”tuupata” ihmisiä kohti toimintaa, johon ryhtymistä he eivät ole tietoisesti suunnitelleet. Tästä näkökulmasta katsottuna sotavankien kohtalo Suomessa 1941–1944 voi kertoa myös jotain yleisempää ihmisten kyvystä kohdella vastapuolta inhimillisesti hierarkkisissa valtatilanteissa ja siitä, milloin vastapuolen kohtelussa saatetaan luisua epäinhimillisyyteen.

Sota ja ihmislajin psykologia

Ihmisillä on syvään juurtuneita, mutta ympäristöön herkästi reagoivia psykologisia valmiuksia, joista osa on myötäsyntyisiä. Myötäsyntyisyys tarkoittaa sitä, että luonnonvalinnan ja muiden valintamekanismien, kuten seksuaalivalinnan ja sukulaisvalinnan, myötä ihmisille samoin kuin muille eläimille on kehittynyt tiettyjä sopeumia (adaptaatioita), jotka ovat syntyneet vastaamaan evoluutiohistorian8 aikana esiintynee-seen, eloonjäämiseen tai lisääntymiseen vaikuttaneeseen haasteeseen. Sopeumat voivat kohdistua ruumiin osiin, eli ne voivat olla fysiologi-sia, mutta on todennäköistä, että myös suuri osa tunteista ja sosiaalisen vuorovaikutuksen muodoista perustuu evolutiivisiin sopeumiin.

Sopeumien tarkoitus evolutiivisesta näkökulmasta on lisääntymisen edistäminen ja omien geenien säilyvyyden takaaminen, mutta niiden vaikutuksesta syntyvä käyttäytyminen ei läheskään aina suoraviivaisesti

14

johda näihin lopputuloksiin. Evolutiiviset sopeumat tai alttiudet toi-mia niiden aiheuttamien tunnereaktioiden motivoimalla tavalla eivät yleensä ole tietoisesti ajateltuja toiminnan motiiveja, eikä näitä kahta asiaa – toiminnan biologista funktiota ja sen tietoista motiivia – pidä sekoittaa keskenään. Vain harvat ajattelevat tunteidensa evolutiivista alkuperää tehdessään päätöksiä niiden perusteella. Evoluutiopsykolo-gisen viitekehyksen, samoin kuin perinteisten psykologisten selitysmal-lien, vahvuus piileekin usein nimenomaan ei-rationaaliselta näyttävän toiminnan selittämisessä.9

Evolutiivisille sopeumille tyypillistä on, että ne esiintyvät useilla lajeilla ja universaalisti saman lajin lähes kaikilla yksilöillä. Tämä ei tarkoita, että kaikki yksilöt toimisivat tismalleen samalla tavoin, vaan niin yksilöiden kuin sukupuoltenkin välillä on eroja. Samoin yhden yksilön sisällä on vaihtelua, sillä eräs sopeumille tyypillinen piirre on, että ne liittyvät usein tiettyyn ikään tai elämänvaiheeseen, jolloin tiet-tyä mekanismia on tarvittu vastaamaan sen elämänvaiheen haasteeseen.

Evolutiivisiin sopeumiin perustuvia tunteita on vaikea kokonaan tukahduttaa, mutta sen sijaan niitä on helppo kannustaa ja levittää. Evolutiivisten sopeumien kannustamaa käyttäytymistä ei yleensä tar-vitse juurikaan opettaa tai se on verrattain vaivattomasti opittavissa. Tietty ympäristö ja tietty tilanne voivat aktivoida evolutiivisen sopeu-man.10

Evoluutioteoreettista lähestymistapaa on kritisoitu reduktionismista eli siitä, että selitykset ilmiöille palautettaisiin tai pelkistettäisiin ainoas-taan biologisiksi prosesseiksi, ja determinismistä eli siitä, että biologian hyväksyminen yhtenä ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavana tekijänä tarkoittaisi, että biologia ohjaa pakottavasti ihmisten käyttäytymistä. Molemmat ovat virhepäätelmiä. Todellisuudessa evolutiivinen näkö-kulma ihmisen käyttäytymiseen ja psykologiaan korostaa ihmisen sisäistä joustavuutta, kykyä varioida käyttäytymistä olosuhteiden mukaan, oppia kokemuksesta sekä havaita ja käyttää hyväksi esille nousevia mahdollisuuksia.11 Lisäksi evoluutioteoreettisen lähestymis-tavan kritiikkiin liittyy usein naturalistinen virhepäätelmä. Naturalis-tinen virhepäätelmä tarkoittaa, että jostakin biologisesta tosiseikasta (esimerkiksi siitä, että naiset joutuvat raskauden ja imetyksen myötä

15

investoimaan enemmän jälkeläisiinsä kuin miehet12) tehdään moraa-linen päätelmä siitä, mikä on oikein tai väärin tai miten tulisi toimia. Edellisen esimerkin mukainen naturalistinen virhepäätelmä olisi se, että koska naiset investoivat miehiä enemmän, heidän kuuluu ”luon-nollisesti” tehdä näin jokaisessa tilanteessa, jolloin on oikein, että he kantavat miehiä suuremman hoivavastuun jälkikasvustaan.

Ympäristötekijöistä usein riippuu, mitkä psykologiset valmiudet aktivoituvat, joten ympäröivällä yhteiskunnalla ja eri tilanteilla on suuri merkitys ihmisen käyttäytymisen ymmärtämisessä. Olennaista on tarkastella, miten ympäristö ja ihmisen myötäsyntyiset tunneval-miudet ja psykologiset alttiudet tietynlaiseen käyttäytymiseen tietyissä olosuhteissa sulautuvat yhteen ja vaikuttavat lopputuloksena syntyvään toimintaan.13

Sota on rauhanajasta selvästi poikkeava ympäristö. Normaali käyt-täytyminen määrittyy useissa asioissa aivan toisin sodan ja rauhan aikana. Selkein esimerkki on tappava väkivalta, joka sodassa muuttuu normaaliksi käyttäytymiseksi, vaikka se yleensä on rauhanajan yhteis-kunnissa kiellettyä ja ankarasti rangaistavaa.14

Yksilön toiminta sodassa on kuitenkin hämmästyttävän kaksija-koista, mikä näkyy selkeimmin sotilaiden käyttäytymisessä. Yhtäältä sotilaat usein välttelevät tappamista, sillä toisen ihmisen tappaminen on normaalitilanteessa kaikille hyvin vaikeaa, mutta toisaalta lähes kaikista saa suhteellisen helposti innokkaitakin tappajia.15 Tosiasiassa ihmiset eivät ole joko väkivaltaisia ja sotaisia tai empaattisia ja avuliaita vaan molempia, ja juuri näiden käyttäytymisstrategioiden ja niihin ohjaavien tunteiden yhtäaikainen olemassaolo on mahdollista ymmärtää evoluu-tiopsykologisella lähestymistavalla.16 Kuten psykologi Steven Pinker huomauttaa, ihmisluontoon mahtuu motiiveja, jotka ajavat ihmisiä väkivaltaan, mutta myös motiiveja, jotka ajavat ihmisiä kohti rauhaa.17

16

Mielen alttiudet

Itsepetos

Ihmiset hyvin usein arvioivat itsensä muita paremmaksi, väheksyvät toisia ihmisiä, suosivat omiin tavoitteisiinsa sopivaa tietoa ja selittävät toimintansa omalta kannaltaan hyväksyttävästi. Usein tätä ei itse huo-mata tai tällaista käytöstä ei pidetä mitenkään vääränä.18 Evoluutiopsy-kologiassa ilmiötä kutsutaan itsepetokseksi (self-deception).

Itsepetos voi täyttää evolutiivisen sopeuman tunnusmerkit, koska ihmisen kyky itsepetokseen saattaa auttaa toisten ihmisten pettämi-sessä. Muiden huijaaminen taas saattaa olla selviytymisen ja lisäänty-misen kannalta tietyissä olosuhteissa kannattavaa, minkä vuoksi se on voinut valikoitua ihmisten käyttäytymisvalmiuksiin.19 Itsepetoksen evolutiivinen hyöty on siinä, että sen avulla voi peittää tai välttää ne vihjeet, joita aiheutuu tietoisesta pettämisestä ja jotka voivat paljastaa petolliset aikeet. Koska ihmiset muistavat ja tunnistavat väärintekijät sekä kokevat moraalitunteiden vaikutuksesta näitä kohtaan rankaise-via tunteita, itsepetos voi auttaa väärintekijää teeskentelemään uskot-tavammin viatonta. Se voi myös lieventää ulkopuolisten langettamaa rangaistusta, jos petos havaitaan. Lisäksi itsepetos poistaa valehtelusta johtuvan kognitiivisen taakan yksilön sisäisestä psykologiasta ja sallii ihmisille enemmän itseluottamusta kuin olisi aiheellista, mistä puoles-taan on usein erilaisia sosiaalisia etuja.20

Itsepetosta käsitellään myös psykologisessa kirjallisuudessa, mutta siellä ilmiöstä käytetään usein käsitettä itsekkäät mieltymykset (self-serving biases). Itsekkäät mieltymykset ovat tärkeitä itsetunnon kohot-tajia ja oman mielen suojelijoita, koska ne saavat ihmiset tuntemaan itsensä tärkeiksi ja keskivertoa ylemmiksi. Ne jopa saattavat auttaa ihmisiä pysymään järjissään, sillä nykypsykologia on osoittanut masen-nuksesta kärsivien ihmisten näkevän itsensä liian realistisessa valossa. Liika itsetuntemus ei välttämättä ole hyväksi.21 Psykologisen ja evo-luutiopsykologisen itsepetosta käsittelevän kirjallisuuden suurin ero on siinä, että traditionaalisessa psykologiassa itsepetosta on käsitelty puolustautumisena epämiellyttävältä maailmalta, jolloin se kohdistuisi

17

nimenomaan itsen pettämiseen. Evoluutiopsykologiassa taas oletetaan, että itsepetos kohdistuu ennen kaikkea muihin ihmisiin ja sen hyödyl-lisyys on ensisijaisesti muiden pettämisessä.

Itsepetosta voi toteuttaa ainakin kolmella tavalla: 1) yksipuolisella tiedonetsinnällä, 2) yksipuolisella tiedon tulkinnalla ja 3) yksipuolisella muistamisella. Kaikille tavoille yhteistä on, että ihmiset suosivat enem-män omiin tavoitteisiinsa ja motivaatioonsa sopivaa tietoa kuin niihin epäsopivaa.22

Itsepetoksen käsite auttaa ymmärtämään tilanteita, joissa kukaan ei oikeastaan tarkoita mitään pahaa tapahtuvaksi tai näe oman toi-mintansa haitallisia tai moraalittomia seurauksia. Oman ”väärän” toiminnan selittäminen itselle ja muille oikeutetuksi, eli väärin toimi-misesta aiheutuvan kognitiivisen dissonanssin (ristiriidan) sietäminen ja vähentäminen, on itsepetoksen päätaktiikka.23 Ihmiset toteuttavat itsepetosta jatkuvasti24, mutta sen seuraukset tietyissä historiallisissa tilanteissa voivat olla vakavampia kuin toisissa.25

Itsepetoksen yhteys sota-ajan väkivaltaan tulee selkeästi esille ihmis-ten kyvyssä epäinhimillistää toisia ihmisiä.26 Itsepetos liittyy olennaisesti myös hienovaraisempaan väkivaltaan. Oman toiminnan näkeminen parempana ja moraalisempana kuin se itse asiassa onkaan27 yhdistet-tynä tilanteeseen, joka tarjoaa mahdollisuuden vastuun hajautumiselle, voi hyvin helposti luoda niin sanottuun sivustakatsojailmiöön verran-nollisen tilanteen. Sivustakatsojavaikutus (bystander effect) syntyy, kun monet todistavat onnettomuutta, mutta vain harva auttaa. Sivustakat-sojavaikutus on havaittu useissa psykologisissa kokeissa ja samoin se, että mitä enemmän on sivustakatsojia, sitä vähemmän hädänalaisen tilanteeseen reagoidaan.28 Koska kukaan ei näytä reagoivan, syntyy tietynlainen keskinäisesti vahvistettu ei-toimimisen prosessi. Kaikki yrittävät määrittää toimintaansa toisten mukaan, jotka eivät myöskään tee mitään. Lisäksi useampien todistajien ollessa paikalla vastuu toi-mettomuudesta jakautuu useamman kesken. Mahdollisuus vastuun hajauttamiseen sallii myös moraalisen vastuun vierittämisen toisille, jolloin oman toimimattomuuden moraalisesta paheksuttavuudesta voidaan irrottautua.29 Vastuun hajautuminen ja sivustakatsojailmiö ovat läsnä myös rauhan aikana erityisesti byrokraattisissa koneistoissa,

18

mutta kuten sanottu, sota-aikana niiden tuottaman toiminnan tai toi-mimatta jättämisen vaikutukset ovat vakavampia.

Kategorisointitaipumus

Taipumus ajatella viholliseksi määritelty toinen ihminen itseä vähem-män inhimilliseksi liittyy tiedostamattomaan ja automaattiseen alttiuteen kategorisoida ihmisryhmiä. Tiettyyn etniseen ryhmään samaistutaan helposti ja sitä aletaan pitää perustavana, biologisena ja muuttumattomana. Psykologi ja antropologi Francisco Gil-White väittää, että kyseessä on elävien lajien kategorisointia varten kehitetyn systeemin laajennus, joka on muotoutunut ihmisten aivoihin evoluu-tion myötä. Lopputuloksena ihmiset saattavat kohdella vieraan etnisen ryhmän jäseniä kuin he olisivat eri lajin jäseniä, vaikka nämä alkukan-taiset tuntemukset eivät pohjaakaan todellisuuteen. Huolimatta siitä, että ihmiset tietävät hyvin etnisten rajojen voivan muuttua ja että eri-laisten etnisten ryhmien polveutumisen puhtaus on usein osa ryhmän keksittyjä perinteitä ja historiaa, ihmiset ajattelevat silti vaistomaisesti jakavansa alkuperänsä itsensä kanssa samankaltaisen etnisen ryhmän kanssa, johon suhtaudutaan emotionaalisella kiintymyksellä.30

Kategorisointitaipumuksen ongelma on siinä, että kun ihmiset toi-mivat paineen alla, tunteellisessa tilassa tai hermostuneena, he alka-vat kohdella kaikkia kategoriaan kuuluvia ikään kuin siihen liittyvät stereotypiat pätisivät jokaisen kohdalla. Ihmiset myös helposti mora-lisoivat kategoriansa antamalla liittolaisilleen positiivisia ja vastapuo-lelle negatiivisia piirteitä. Hyvä esimerkki kategorisointitaipumuksen vaaroista ovat kansanmurhat. Poliittisten joukkomurhien logiikkaa pohtineet Daniel Chirot ja Clark McCauley toteavat, että kansanmur-hien yleisyys ihmiskunnan historiassa viittaisi siihen, että ne eivät ole ainoastaan jonkinlainen poikkeama vaan että ”sopivissa olosuhteissa normaalit ihmiset ovat päinvastoin liiankin taipuvaisia tappamaan toi-siaan johonkin kategoriaan kuulumisen perusteella”.31

Myös sotavankien kohtelussa voi joskus olla kyse kansanmurhasta. Näin oli esimerkiksi kansallissosialistisessa Saksassa, jonka julkilausuttu tavoite oli näännyttää saamansa neuvostosotavangit nälkään. Neu-

19

vostosotavankien joukkokuolemia Suomessa ei kuitenkaan voi sanan varsinaisessa merkityksessä pitää kansanmurhana. Kansanmurhalla tarkoitetaan yleensä jonkin tietyn etnisen, kielellisen, uskonnollisen tai muun ryhmän (yleensä vähemmistön) järjestelmällistä tuhoamista. Suomessa tästä ei ollut kyse. Toisaalta esimerkiksi Isabel Hull muistut-taa, että läheskään kaikki kansanmurhat eivät ole tarkoituksella ja tie-toisesti toteutettuja. Ilman järjestelmällisyyttä ja ideologiaa tapahtuvat kansanmurhat ovat usein institutionaalisten rutiinien ja byrokraattisiin organisaatioihin liittyvien tiedostamattomien toimintamallien sivu-tuotteita. Juuri tästä syystä niitä tavataan historiassa yhä uudelleen ja uudelleen.32 Toisin sanoen voisi myös väittää, että ihmisten kyky kan-sanmurhiin liittyy yhtäältä kykyyn itsepetoksen avulla sulkea silmänsä toimintansa ”tarkoittamattomilta” seurauksilta ja toisaalta kategori-sointitaipumukseen, jonka avulla saatetaan käsittää toinen ihmisryhmä pohjimmiltaan omasta itsestä eroavaksi.

Epäinhimillistäminen

Epäinhimillistäminen tarkoittaa toisen ihmisen esineellistämistä tai eläimellistämistä – lyhyesti sanottuna hänen inhimillisyytensä kieltä-mistä. Ensin mainittuun liittyy se, että toinen nähdään vailla perus-tavia elävälle olennolle kuuluvia ominaisuuksia ja jälkimmäiseen se, että häneltä kielletään perinteisesti vain ihmisille ominaisiksi mielletyt piirteet kuten järki, yksilöllisyys, itsekontrolli, moraalisuus ja kulttuuri. Koska ihmismieli usein toimii analogioiden (samankaltaisuuksien) avulla, ovat muun muassa kansanmurhan toteuttajat sekä sotapropa-gandistit aina uudelleen löytäneet samat metaforat, joiden avulla inhon tunteet halveksittuja ihmisryhmiä kohtaan saadaan herätettyä. Mieli-kuvat rotista, käärmeistä, madoista, raadoista, pahoista hajuista, täistä, parasiiteista, torakoista, apinoista ja koirista herättävät puolustusreak-tion biologisia tartuntoja kohtaan. Inho moralisoituu helposti, minkä vuoksi ihmiset näkevät inhottaviksi leimatut toimijat myös moraalisesti halveksittavina. Tällaisen inhoon perustuvan moraalituomion avulla epäinhimillinen kohtelu inhottavaksi miellettyä tai epäinhimillistettyä ihmisryhmää kohtaan voidaan helposti oikeuttaa itselle.33

20

Ihmisillä on voimakas taipumus sisä- ja ulkoryhmien muodostuk-seen. Sisäryhmän vahva yhteisöllisyys voi rohkaista varsinkin anima-listista epäinhimillistämistä, koska ulkopuoliset nähdään tällöin vailla sisäryhmää – heimoa – yhdistävää puhdasta ja pyhää olemusta, jonka ulkoryhmä päinvastoin voi tartuttaa omalla eläimellisellä saastaisuudel-laan. Ulkopuolisten epäinhimillistämisellä on näin ollen myös sisäryh-män koheesiota palveleva tarkoitus.34

Useissa sosiaalipsykologisissa kokeissa ja tutkimuksissa on todettu toisen ihmisen epäinhimillistämisen helpottavan väkivaltaa tätä koh-taan, ja usein esimerkiksi etulinjan sotilaalle on välttämätöntä pystyä kokemaan vihollinen ei-ihmismäiseksi voidakseen tappaa hänet tun-tematta kauhua.35 Toisten ihmisten epäinhimillistämistä helpottaa, mikäli heistä kyetään irrottautumaan moraalisesti. Eräs keino tähän on syyllistää uhrit omasta tilastaan ja syyttää näin heitä itseään seu-rauksista.36 Epäinhimillistämistä helpottaa se, että sääli tai myötätunto toisia ihmisiä kohtaan julistetaan heikkoudeksi.

Ympäristö vaikuttaa epäinhimillistämisprosessin käynnistymiseen. Esimerkiksi fyysinen etäisyys toiseen ihmiseen ja kaikenlainen naa-miointi helpottavat toisen henkilön epäinhimillistämistä, sillä erityi-sesti toisen kasvojen ja silmien näkeminen vaikeuttaa hänen kohteluaan kaltoin tai välinpitämättömästi.37 Lisäksi mikä tahansa tilanne, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä anonyymiksi, vähentää tunnetta henkilö-kohtaisesta vastuusta ja luo näin potentiaalia välinpitämättömyyteen toisten hyvinvoinnista.38

Epäinhimillistämistä helpottavia tilanteita ja ympäristöjä voidaan myös luoda. Erilaisten kiertoilmausten avulla epämiellyttävä todelli-suus voidaan naamioida ja näin uskotella, ettei epäinhimillisessä toi-minnassa oikeastaan ole mitään väärää. Vastuunvälttelyyn taas voidaan antaa mahdollisuus erilaisten noudatettavien sääntöjen ja käskyjen avulla, jolloin niihin vetoaminen poistaa henkilökohtaisen vastuun kokemuksen ja helpottaa epäinhimillistä toimintaa.39

21

Ksenofobia ja etnosentrismi

Ihmisryhmien kategorisointi ja epäinhimillistäminen konkretisoituvat usein muukalaiskammona (ksenofobia) ja käsityksenä oman etnisen ryhmän ylemmyydestä ja paremmuudesta (etnosentrismi). Molem-mista löytyy historiasta lukemattomia esimerkkejä.40 Muukalaiskam-moista käyttäytymistä on tavattu myös muilla kädellisillä sekä sosiaali-silla eläimillä kuten muurahaisilla ja hiirillä41, mikä viittaisi siihen, että kyse on hyvin syvään juurtuneesta käytöksestä. Simpansseja tutkinut Jane Goodall on jopa todistanut tapauksen, jossa vieraan naaraan kimp-puun hyökänneen urossimpanssijoukon eräs jäsen – pahoinpideltyään uhria kuolettavasti – pyyhki itsensä lehdillä ikään kuin hyökkäyksen kohteena ollut naaras olisi ollut likainen. On mahdollista, että samoin kuin ihmisillä on kyky epäinhimillistää toisia ihmisryhmiä, simpans-seillakin on kyky epäsimpanssisoida lajitovereitaan, mikä helpottaisi näiden tappamista.42 Ihminen on sosiaalinen eläin, joka tarvitsee kes-kinäiseen luottamukseen ja avunantoon perustuvia ryhmiä ja verkos-toja.43 Sosiaalisuuteen perustuu myös voimakas sisä- ja ulkoryhmien muodostamisen tarve, joka selittää osin etnosentristä ja ksenofobista ajattelua.44

Toinen selitys sille, miksi ksenofobiset ja etnosentriset tunteet on niin helppo herättää ihmisissä, voidaan johtaa sukulaisvalinnan teo-riasta (kin selection theory).45 William Hamiltonin muotoilema teoria olettaa, että mitä läheisempi (oletettu) geneettinen sukulaisuusaste on, sitä enemmän yksilöt esimerkiksi auttavat ja hoivaavat toisiaan. Lapsilla on noin 50 prosenttia kummankin vanhempansa geeneistä ja esimerkiksi isovanhempiensa geeneistä vastaavasti noin 25 prosenttia, eli geneettinen samankaltaisuus vähenee, mitä kauemmas sukulinjassa kuljetaan. Yleensä niin sanotut investoinnit geneettisiin sukulaisiin kulkevat sukulinjassa alaspäin, lisääntymissuuntaan, sillä sukulaisten suosimisen evolutiivinen hyöty on siinä, että koska sukulaiset jakavat tietyn määrän geenejä keskenään, lähisukulaisen lisääntymismenestys levittää samalla yksilön omia geenejä. Yksilö voi siis lisätä välittömän lisääntymismenestyksensä (direct fitness) kustannuksella kokonaiskel-poisuuttaan (inclusive fitness) tukemalla lähisukulaisensa lisääntymis-

22

menestystä (indirect fitness). Sukulaisten suosimisen lisääntymishyödyn aste yksilölle riippuu jaettujen geenien määrästä, mutta myös inves-toinnin kustannuksesta yksilön oman lisääntymishyödyn kannalta. Jos kaikki muut tekijät ovat samanarvoisia, oletus on, että sukulaisten suosimisen määrä noudattaa Hamiltonin sääntöä eli se on riippuvaista jaettujen geenien määrästä.46

Ihmisten kiintymys sukulaisiaan kohtaan ei kuitenkaan synny gee-nien kyvystä tunnistaa samoja geenejä kantavia yksilöitä vaan tunteista, jotka ovat kehittyneet tukemaan sukulaisvalintaa. Tunteita herättäviä ”vihjeitä” ovat muun muassa lapsuuden viettäminen samassa per-heessä47 ja saman ruoan syöminen yhteisen pöydän ääressä. Ihmisen kyky abstraktiin ajatteluun mahdollistaa sen, että sukulaisuuteen viit-taavia vihjeitä voidaan antaa erilaisten kielikuvien avulla, jotka saattavat oikeassa ympäristössä vaikuttaa hyvin voimakkaasti. Etnosentrismiä ja sisäryhmän kiinteyttä lisääviä vihjeitä ovat esimerkiksi metaforat veljeys, veljeskunta, perhe, isänmaa, sukulaisuus ja ”yhteinen veri”. Sodissa usein käytetään näitä kaikkia, jotta sotilaat saadaan ottamaan korkeita riskejä ja uhrautumaan toistensa ja maansa puolesta.48

Edellä esitellyt ihmismielen alttiudet mahdollistavat sotavankien kaltoin kohtelun. Ne tekevät ymmärrettäväksi sen, miksi sotavankien asema on aina ollut niin turvaton ja miksi sotavankeja suojaavan kansainvälisen lain kehittymisestä huolimatta näin edelleen on. Sota-propagandassa vihollinen yleensä epäinhimillistetään, mikä tarkoittaa sotavangiksi jäävien vihollisten olevan jo valmiiksi tietyn stereotypian leimaamia. Lisäksi sotapropaganda yleensä vahvistaa sekä vangitsi-jamaan asukkaiden etnosentrisiä että ksenofobisia tunteita. Osittain siitä syystä, että sotaympäristö aiheuttaa niin voimakkaan poikkeaman rauhanajan yhteiskunnasta, ihmisten alttius itsepetokseen, joka suojaa yksilöitä niin etulinjassa (mahdollistaa oman hengen asettamisen vaa-raan ja toisen ihmisen tappamisen tabun ylittämisen) kuin taaempana sotilasorganisaatiossa (mahdollistaa esimerkiksi Saksan tuhoamisleirien päälliköiden käsityksen itsestään moraalisina toimijoina), voi aiheuttaa vakavia seurauksia sodan aikana alisteisessa asemassa oleville.

Ihmismielen alttiudet eivät kuitenkaan mahdollista ainoastaan väkivaltaa ja välinpitämättömyyttä toisia ihmisiä kohtaan. Osa niistä

23

tarjoaa mahdollisuuden rauhalliseen, väkivallattomaan ja toisista ihmi-sistä välittävään kanssakäymiseen ja toimintaan.

Empatia

Empatia on kyky asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää tämän tunnetiloja. Primatologi (kädellistutkija) Frans De Waalin mukaan empatiamekanismi on sekä ihmisille että tietyille sosiaalisille nisäkkäille evolutiivisesti kehittynyt sopeuma, joka mahdollistaa niin sanotun suoran altruismin. Suora altruismi ilmenee spontaanina vastauksena toisen kokemaan kipuun, tarpeeseen tai ahdistukseen. De Waalin mukaan empatiamekanismi vaikuttaa auttamiseen nimenomaan siitä syystä, että se aiheuttaa yksilölle emotionaalisen ”pakon” huolehtia muiden hyvinvoinnista, jolloin toisten auttaminen tuntuu itsestä hyvältä.49 Toisaalta pelkkä empatiakyky ei välttämättä herätä empatian kohteeseen kohdistuvaa myötätuntoa ja sen motivoimaa auttamista, vaikkakin usein juuri ahdistuminen toisen kärsimyksestä estää ihmisiä vahingoittamasta muita.50 Lisäksi, mikäli myötätuntoinen auttamis-halu herääkin, sen voi esimerkiksi edellä käsitellyn itsepetoksen avulla kohtalaisen helposti sivuuttaa ilman, että tunne johtaa minkäänlaiseen toimintaan myötätunnon kohteen auttamiseksi.51 Empatiakyvyn mah-dollistama myötätunto ei siis automaattisesti johda auttamiseen. Se, miten empatiakyvyn aiheuttamiin tunteisiin reagoidaan, riippuu sekä yksilön persoonallisuudesta että ympäristöstä.

Yleensä ihmisten on kuitenkin ollut kannattavaa kokea empatiaa ja myötätuntoa ensisijaisesti omia jälkeläisiään ja lähisukulaisiaan koh-taan, koska näin omien geenien säilyminen ja jatkuminen on turvattu. Empatiakyvyn evolutiivinen perusta aiheuttaa sen, että myötätuntoa koetaan helpoiten ja voimakkaimmin itseä lähellä olevia ja itsen kanssa mahdollisimman samankaltaisia ihmisiä kohtaan. Lisäksi empatiakyky näyttäisi aktivoituvan naisilla herkemmin kuin miehillä, mikä liittyy, kuten aggressio ja väkivaltainen käyttäytyminen, sukupuolieroihin tunteiden kokemisessa ja niihin reagoinnissa.52 Historia on osoittanut, että empatiarinkiä voi kuitenkin laajentaa ja juuri tässä empatiaringin laajennuksessa ympäristöllä on suuri merkitys.53 Olennaista on käsitys 92.73 ISBN 978-951-31-8549-7

TA M M I

SOTAVaNKI- kohtaLot

Mirkka Danielsbacka

Neuvostosotavangit Suomessa 1941 – 1944

Suomalaisen sotahistorian uudelleenarviointia – miten Suomi kohteli sotavankejaan?

”On sanomattakin selvää, että Suomi länsimaiseen sivistyspiiriin kuuluvana, humaanisena ja kansainvälisiä oikeusperiaatteita noudat-tavana maana kohtelee sotavankejaan kaikella sillä inhimillisyydellä ja oikeudenmukaisuudella, mitä suinkin oman kansan erittäin vaikeat olosuhteet huomioon ottaen voidaan vaatia”, kirjoitti Helsingin Sanomat 23. lokakuuta 1941.

Tämä suomalaisessa propagandassa esitetty kuva ei pitänyt paik-kaansa. Varsinkin jatkosodan alkuvuosien Suomessa sotavankien kohtelu oli epäinhimillistä ja rikkoi kansainvälisiä oikeusperiaatteita. Tältä osin Suomi muistutti tuolloin huomattavasti enemmän totalitaarisia maita kuin länsimaisia demokratioita. Suomessa kuoli yli 20 000 sotavankia, mikä on noin kolmannes vangiksi jääneiden määrästä. Kuolleista lähes 90 prosenttia menehtyi suomalaisten käsissä vuoden 1942 syyskuuhun mennessä.

Jotain kuitenkin tapahtui vuoden 1942 aikana, sillä sotavankien kohtelu parani ja heidän kuolleisuutensa laski. Tässä kirjassa selvitetään mitä. Lisäksi kirja tarjoaa vastauksen siihen, miksi sotavankien joukko-kuolleisuuden kaltaiset katastrofit tuntuvat toistuvan ihmiskunnan historiassa niin sitkeästi.

MIRKKA DANIELSBACKA on Suomen ja Pohjoismaiden historiasta väitellyt filosofian tohtori, joka viimeistelee toista väitöskirjaansa yhteiskunta-politiikasta.

Kansi: Markko Taina | Kannen kuvat: SA-kuva

SOTAVaNKIkohtaLotNeuvostosotavangit Suom

essa 1941–1944

Mirkka D

anielsbacka